muistelupaikka

Kävin juuri Mäntsälän hautausmaalla viemässä vainajien muistelupaikalle nuo keskellä olevat isot kynttilät. Siinä muistelin hetken appiukkoa, anoppia, isää ja äitiä.
Olin onneksi ottanut kameran mukaani, koska ajattelin kuvata pitäjämme kaunista kirkkoa talvisessa asussaan. Kuitenkin kävi niin, että tuhratessani kynttilöihin tulet avokäsin, sormeni olivat niin jäässä, että kirkon kuvaaminen jäi. Teen joskus myöhemmin uuden kuvausretken ja otan paremmin talveen sopivat käsineet käsiini.

Kotona eilisiä ja tämän päivän kuvia käsitellessäni vasta aloin miettiä millaista elämäni on ollut syksyn 2002 jälkeen. Jotakin olen yrittänyt tuhrata, mutta kuitenkin olen ajatuksissani ollut ihan jossakin muualla. Tekemisellä tai periaatteessa tekemisen ajattelemisella olen siirtänyt syvällisempää elämäni ajattelemista eteenpäin. Nyt hoksasin, että alan olla siinä kunnossa, että pystyn jollakin tapaa analysoimaan tuota ajanjaksoa. Mustaltahan se vaikuttaa!

Koska olen aina ollut kova talvi-ihminen, niin viime talvesta sain uutta potkua. Oli lunta ja pakkasta, pystyin hiihtämään - en sellaisella vauhdilla tai nopeudella kuin olisin halunnut, mutta hiihtokertoina ihan mukavasti. Kevätkesällä olin jo niin täpinöissäni, että jätin jopa masennuslääkkeet hetkeksi pois, mutta jouduin palamaan piirun verran takaisin päin. Suostuin siihen, että käytän masennuslääkkeitä pieninä annoksina nukahtamisen varmistamiseksi.

Kesällä pystyin pelaamaan golfia enemmän kuin koskaan aikaisempina kesinä - ajoittain pelaamiseni oli jopa nautittavan helppoa, tuntui, että pystyn tekemään sen parin väylällä kuin väylällä. Toki syksyn sadesäät palauttivat pelini oikeaan tasoon, mutta kuitenkin kesän kierroksista jäi hyvä maku. Polveni kivut vain häiritsivät ajoittan pahasti. Kun kipu iski polveen, niin kävely jäi hetkeksi, mutta onneksi pelin luonne ei vaadi koko ajan liikkumista, ja sain joka kerta kivun käsiteltyä ja kierrokset loppuun. Onkohan edessä jossakin vaiheessa puukkoon turvautuminen?
Sain kesällä viimeisteltyä toisen romaanini, joka tottelee nimeä "takapotku". Julkistuksen jälkeen olen saanut jälleen postiivista palautetta kirjastani, ja kehut tietenkin tuntuvat hyviltä. Monet ovat kertoneet, että kerronnassani on tapahtunut selkeää kehitystä. Ehkäpä se johtuu siitä, että yritin tällä kertaa kirjoittaa lukijalle, kun aiemmin kirjoitin pääasiassa itselleni - siis terapiakseni. Nyt en sillä tavalla tuntenut tarvetta terapoida, vaan kertoa tarina. Ehkäpä se oli siinä!
Tässä syksyn aikana kirjoitin kirjan "rakkaustarinaa kuudelta vuosikymmeneltä". Se kertoo omasta ja läheisteni elämästä, mutta teos ei tule levitykseen. Kirjaa on painettu kaksi kappaletta, eikä muita minun elinaikanani tule. Panostin kirjaan noin kolmen kuukauden työpanoksen nyt syksyllä ja jonkin verran välitöinä jo kesällä, mutta koin työn tarpeellisiseksi ja hyödylliseksi itselleni.

Tämä syksy ja alkutalvi on ollut jälleen minun mieleeni. Kunnon talvi tuli ajoissa ja mieli nousi koko ajan ja varmasti olotilani vielä tästä edelleen paranee, kunhan talvi säilyy edelleen talvena. Huvittuneena olen seurannut median ja ihmistenkin taivasteluja ja voivotteluja talvesta. Minusta ei talvessa ole tähän mennessä ollut mitään erikoista. Minä en ole kokenut mitään huippumyrskyjä tai huippupakkasia, minusta meillä on ollut vain aivan normaaleja lumisateita, ehkä joskus pyryä ja tietenkin pakkasta, kuten talvella pitääkin. Ja minähän poika nautin joka solullani!

Koko vuosi on ollut vuoden 2002 jälkeen antoisin vuosi, mutta asiat olisivat voineet mennä paljon huonomminkin. On ehkä raflaavaa sanoa, että isäni pelasti minut. Mutta näin hän analyysini mukaan teki täysin tietämättään. Hän meni sydänleikkaukseen ja kuoli leikkauksen jälkeisiin kompikaatioihin vuoden 2003 alussa. Äiti oli dementoitunut vaikeasti eikä pystynyt elämään yksikseen, joten heidän vanha omakotitalonsa meni myyntiin ja minulle tuli perintönä neljäsosa tuosta kiinteistöstä saadusta euromäärästä. Näin selvisin kalliiden asianajajien palkkioista, kun vielä sain myytyä hienon Volvoni ja sain pankilta lisälainaa. Isä siis pelasti minut konkurssilta! Jos omaisuutemme olisi mennyt myyntiin siinä masennuksen vaiheessa, niin varmasti silloin olisin keksinyt keinon erkaantua maallisista lopullisesti. Olinhan jo tuota ajatuspeliä pelannut pitkän tovin. Vasta Mäntsällään muutto, kunnon hoitoon pääsy ja tavallaan uusi elämä vieraannuttivat noista ajatuksista. Nyt ollaan jo paremmalla puolella - kannattaa käydä muistelemassa hyväntekijöitä!