Hiihto on hauskaa

Asuin kahdeksanvuotiaaksi Suomussalmen Näljängässä. Ensimmäiset vuodet kortteerimme oli äidin entisessä ja jo hyvin vanhassa kotitalossa. Hiihtämisen kanssa en varmaankaan ollut paljonkaan tekemisissä, vaikka mäkeä kotirinteessä laskimmekin. Omia suksia minulla ei vielä niihin aikoihin ollut, joten joillakin suurilla aikuisten välineillä koetin hiihdellä.

Isä rakensi oman talon samalle aukealle ja vasta siellä sain omat sukset, kun Teuvo -serkkuni teki koivusta minulle ikiomat varpaallissukset. Olin silloin varmaankin kuusi vuotta vanha ja uusilla suksilla oli nopea painella serkkujeni luokse ja mäkeen. Mitään matkahiihtoa en hiihtänyt, mutta päivät pitkät mäessä rymyttiin. Sukset tulivat tutuksi.

Seitsemänvuotiaana menin kouluun Vaarannivaan ja talvella sukset olivat tietenkin mukana. Minun ei tarvinnut olla asuntolassa ohjatuilla läksytunneilla, joten sain kaikessa rauhassa laskea mäkeä ja siellä oli jopa jonkinlaisia latusiakin olemassa. Niitä sain hiihdellä niin paljon kuin halusin. Varpaallissuksilla oli hieman vaarallista hypätä hyppyristä, mutta sitäkin harrastettiin. Yleensä sukset irtosivat jaloista, vaikka minulla oli jalassa isän tekemät nokkakengät. Kun sukset irtosivat, niin silloin oli aina kuperkeikka tiedossa.

Koulun hiihtokisoihin hain Pantsun kaupasta narua ja väkelsin sillä jalkani kunnolla kiinni suksiin. Niinhän siinä kävi, että voitin ensimmäisen luokan kisan ja tokaluokkalaistenkin kanssa yhteiskisassa olin toinen. Etukäteissuosikki Kalle -serkkuni menetti pelin, kun hänen suksensa irtosivat siteistä tuon tuostakin.

Toiselle luokalle menin kirkonkylän kouluun ja asuimme aluksi Kalle -sedän talossa yhdessä huoneessa, kunnes muutimme Alatalon pieneen mökkiin. Matkaa kouluun oli tietä pitkin varmaankin yli neljä kilometriä. Sulan kelin aikaan meidän oli käveltävä kouluun ja takaisin.

Talvisin matka oli ehkä kilometrin lyhyempi, kun pääsimme suoraan järven yli hiihtämään. Sain joulupukilta uudet sukset, sellaiset lakatut Karhun hiihtimet. Purnasin isälle, että Karhulla olisi ollut sutjakkaampia malleja, mutta lahjasuksilla oli hiihdettävä. Raskaathan ne olivat.

Kävin ainakin yksissä hiihtokisoissa kirkolla. Menin paikan päälle hiihtäen, hiihdin kisan ja jälleen hiihtäen kotiin. Kilometrejä kertyi siis alle yhdeksänvuotiaalle melkoisesti. Voitelusta ei ollut tietoakaan, mutta joku lusikka kisasta tuli. Olisiko jokainen osallistuja saanut lusikan?

Kolmannen luokan syksyllä vuonna 1957 muutimme kirkonkylälle, kun isä sain rakentamaansa taloon pari huonetta asuttavaan kuntoon.

Kirkolla oli jo latujakin, mutta Härkökankaalla vietimme illat pääasiassa mäkeä laskien. Vahinkoja minulle ei siellä sattunut, vaikka joskus laskimme mäkeä lähes pilkkopimeässä. Silmä kummasti tottui pimeyteen ja metsässä jopa näki jonkin verran. Silloinhan ei ollut katuvaloja kajastamassa valoa metsään. Aina silloin tällöin jollakin meni suksi poikki, mutta ei sen vakavampaa koskaan sattunut. Kolmannen luokan opettaja järjesti minulle vähävaraisille jaettavista kengistä monot. Hiihto helpottui kummasti.

Kerran perjantaina 13. päivänä olimme laskemassa Näyhän rinteellä neitseellisessä lumessa. Siellä vedimme lumeen omia rantuja puiden välissä. Laskin jälleen, vauhti oli melkoinen ja ajattelin hypätä lumikumpareelta ilmaan. Kumpare olikin kuitenkin hötölunta, sukset painuivat töyssyyn ja toinen suksi kolahti ilmeisesti kantoon. Kuului pahaenteinen rusahdus ja minä kupsahdin suorin vartaloin paksuun lumeen. Kesti aikansa, kun selvittelin itseni lumesta ylös ja huomasin, että toinen Karhu on ilman kärkeä. Kärki löytyi ja alkoi pitkä ja hankala matka kotiin. Monta kertaa kupsahdin kumoon, kun kärjetön sukseni tökkäsi lumeen.

Isä korjasi suksen pellillä. Sen talven tai ehkä jopa seuraavankin hiihtelin suksilla, joissa toisessa oli jarru päällä koko ajan. Kyllä harmitti.

Kesäisin olin heinärenkinä sedällä ja taisin tehdä jotakin hanttihommia isälle. Mitä nyt vähän yli  kymmenvuotias pystyi tekemään isän urakoimalla rakennuksella. Sen verran tienasin, että syksyllä sain ostettua siniset erikoiskilpa Järviset. Niillä sitten hiihtelin aina neljätoistavuotiaaksi asti. Isä ei osannut auttaa minua voitelussa, joten sukseni eivät koskaan toimineet kunnolla. Se rassasi ja piirinmestaruushiihtojen jälkeen en enää kilpailuihin osallistunut. Puusuksia en jäänyt ikävöimään, mutta hiihtoa jäin kaipaamaan.

Luistelu ja sitten myöhemmin, kun kirkolle tuli kaukalo, jääkiekko vei lähes kaiken ylimääräisen ajan. Pelailtiin kirkonkylän ja Ämmänsaaren välisiä pelejä ja yleensä kirkonkylä voitti. Olin mukana minäkin, mutta siellä taustalla yleensä puolustajana, joka oli minulle ihan väärä paikka.

Armeijan jälkeen menin opiskelemaan Kajaaniin ja jääkiekkoa pelailtiin sielläkin. Siellä valmentaja pisti minut hyökkäämään ja se sopi minulle paljon paremmin.  

Kajaanissa asuessani aloin myös lasketella. Siellä oli pieni rinne, jossa ei ollut hissiä. Rinteen kun tamppasi illassa kymmenen kertaa ylös, niin hyvin nukutti. Pääasiassa kävin Vuokatissa ja Rukalla, mutta myös jonkin verran Lapin rinteillä. Laskeminen oli ihan kivaa, mutta muuta lasketteluun liittyvää toimintaa en osannut arvostaa. Niinpä homma jäi pariin talveen.

Opiskelin välillä Turussa neljä vuotta, jona aikana uiminen tuli kuvaan mukaan. Lähinnä pakosta, kun kämpässämme ei ollut pesumahdollisuuksia, vaan asia oli hoidettava uimahallissa. Kolme neljä kertaa joka viikko olimme hallissa. Alussa sata metriä oli kovan työn takana, mutta lopussa kilometri tai joskus jopa kaksi tuli mittariin. Näin jälkeenpäin en oikein osaa miettiä mitään yksitoikkoisempaa kuin 25 metrin altaassa noinkin pitkien matkojen uiminen!

Opiskelun jälkeen pääsin opettajaksi Suomussalmen kurssiosastoon. Tekniikan opettamisen lisäksi minun opetusvelvollisuus käsitti myös liikunnan opettamisen. Pelattiin lentopalloa, jumpattiin, juostiin, pelattiin pingistä ja jopa suunnistettiin. Pojat haastoivat tehokkaasti myös opettajan ja mielelläni mukana olinkin. Vapaa-aikana kävin myös innokkaasti hiihtämässä, kun olin saanut alleni lasikuitusukset. Perehdyin hieman voiteluun ja olihan se juhlaa, kun sukset pelasivat hienosti kelissä kuin kelissä. Siis tietenkin puusuksiin verrattuna.

Toisena vuotena meille tuli opettajaksi kilpahiihtäjä ja yhtä äkkiä huomasin olevani hänen ja hänen harjoittelukaverinsa kanssa yhteislenkeillä ja niinhän siinä kävi, että myös minä löysin itseni hiihtokisoista. Menestymisestä ei kannata puhua, mutta työpaikan hiihdoissa ja kunnan rakettiviestissä annoin itselleni pieniä näyttöjä. Mitä lyhyempi matka sitä parempi tulos oli muihin nähden.

Neljä vuotta olin opettajana Suomussalmella, kun vuonna 1980 muutimme pääkaupunkiseudulle.

Hiihtoharrastus jatkui täälläkin. Minulla oli ohjelmat, joiden mukaan harjoittelin, mutta ensimmäiset kuusi vuotta töissä olivat haasteellisia. Lähes joka viikko oli työmatkoja ja melko usein koko viikon kestäviä reissuja. Kesäisin ei ollut ongelmia, kun lenkkivaatteet kulkivat mukana mukavasti. Talvisin oli melko haasteellista, kun piti kuljettaa suksia mukana ja perillä oli vielä löydettävä valaistu hiihtolatu. Ihmeen hyvin paikkoja löytyi ja harjoitukset tulivat tehtyä. Jälkeen päin katsottuna melkein joka vuosi meni kisojen kannalta penkin alle, kun ylikunto tuli riivaamaan.

Syksyisin pidin yhden tai kaksi lumileiriä, jolloin kilometrejä tuli rutkasti, joskus saattoi päiväannos lähennellä sataa kilometriä. Leirin aina jaksoin vetää hyvin, mutta sitten leirin jälkeen monena vuotena Paloheinässä tai jossakin muualla pääsi hiihtämään ja ruljanssi jatkui, en malttanut levätä. Kun olisi pitänyt kilpailla, niin monta kertaa oli tunne, että pulssi nousee, hengitys tihenee, mutta matka ei joudu. Vasta loppukaudella saattoi tulla hyviä hiihtoja. Lisäksi selkäni oli lähes jatkuvasti kipeänä. Aloin pohtia vakavasti hiihtoharrastuksen lopettamista, kun maailmalta alkoi kuulua, että luisteluhiihto valtaa alaa.

Asuimme silloin Keravalla ja lähellä oli hyvä hiihtolatu, mutta siellä ei ollut valoja. Lyhensin vanhoja suksia ja siirsin siteitä eteenpäin ja sitten harjoittelin pimeässä tekniikkaa. Televisiosta oli jo nähnyt eri tekniikoita, joita sitten apinoin niin hyvin kuin muistin. Peltoselta löytyi myös luisteluun tehdyt sukset ja harjoitukset jatkuivat.

Ensimmäiset kisat olivat Keravalla ja palkinnoille pääsin. Olin yllättynyt, mutta niin oli yksi harjoituskaverinikin. Yleensä olin hävinnyt hänelle perinteisellä minuutin tai  jopa kaksi viidellätoista, nyt ero oli suunnilleen sama, mutta toisin päin. Näin tapahtui monen muunkin kaverin suhteen. Sain intoa lisää ja ”ura” jatkui vielä muutaman vuoden, kun selkäkään ei enää oireillut.

Kansallisista alkoi tulla mukavasti palkintosijoja, mutta sitten aloin rakentaa keväällä 1986 omakotitaloa ja ohjelman mukainen harjoittelu jäi. Isä oli kaverina alussa. Teimme päivät kirveshommia ja vanha isäni lähti aina pois neljältä. Minä jatkoin toista vuoroa tekemällä sähkötyöt siihen malliin, että seuraavana päivänä pääsimme jälleen käsiksi kirveshommiin. Näin menimme kahdeksan viikkoa, jolloin olin käsitellyt edellisen vuoden ja uudetkin lomat. Työ hidastui, kun piti käydä töissä ja jatkoin yksin. Kuitenkin 13 viikon kuluttua aloittamisesta saimme muuttoluvan hyvin keskeneräiseen taloon. Kävin juoksemassa pienen lenkin ennen saunaa, mutta muuta harjoitusta en tehnyt kuin vasta syksyllä sauvarinteessä. En edes rullilla käynyt. Hiihtämään aloin vasta kun Paloheinään saatiin ladut. Talvi meni hiihdon kannalta hyvin, joten seuraavan kesän jatkon jälleen rakennushommien parissa pääasiassa, mutta jonkin verran kävin rullilla ja vaelluksilla. Voimaa tein lapiohommilla.

Talvella pääsin 40 -sarjaan ja silloin olin elämäni kunnossa. Hyviä sijoituksia tuli ja nautin hiihtämisestä. Keminmaalle asti piti mennä saamaan ensimmäinen suuren kisan voitto.

Olin päässyt siihen, mihin olin joskus halunnut. Hiihtelin vielä jäähdytellen parina talvena, mutta sitten jätin hiihdon pelkästään kuntoilua varten. 

Pääsin hiihtelemään pääkaupunkiseudun laduilla. Kilpaa hiihdin ainakin Paloheninässä, Pirkkolassa, Hakunilassa, Lepäävaarassa, Sipoossa, Porvoossa Keimolassa, Jokelassa,Tuusulassa, Keravalla ja ehkä jossakin muuallakin. Oikein kunnon kisaladuilla sain kilpailla ainakin Lahdessa, Hämeenlinnassa, Jämsässä, Kuopiossa, Kajaanissa, Kuusamossa, Iisalmessa, Ristijärvellä, Suomussalmella ja Keminmaalla.  

Hiihtokautta seurasi kymmenen vuoden autourheilukausi. Ja sen jälkeen alkoi golfailu, joka onneksi jatkuu vieläkin. Talvella hiihtelyä ja kesäisin pallon lyöntiä, sen on hyvä yhdistelmä! Mäntsälässähän se käy.

    Viimeiset pukkaukset Keminmaan vaativalla ladulla.

    Mestaruus alkaa olla selvä. Ja tulihan se! Toki menestyminen hiihdossa ei koskaan ollut ihan          ensimmäisellä sijalla, olipahan hyvää vastapainoa vaativalle työlle.

Kuvia uudemmalta koneelta

Olen aina silloin tällöin siirrellyt joitakin kuvia toiselle koneelle. Varsinaiset kuvatiedostot ovat aivan muualla, joten täältä löytyy pääasiassa näppäilykuvia pienellä kameralla.

Lintuja pellolla Mäntsälänjoen rantamilla.

Aurinko polttaa kuusen latvuksia.

Armas.

Käsivarresta kaiveltiin näyte - tyvisolusyöväksi paljastui.

Ötökkä tutkii kukkaa.

Sumuun oli lyönti suunnattava. Näkymä Hirvihaaran ykkösen tiiauspaikalta.

Meillä harvinainen vieras.

Vanha kuu.

Kevään ensimmäinen.

Sorja ja Essi tarhassa. Tie kirkkauteen.

Ahdas ajopeli. Vauhdikas oli, ei tarvinnut ajaa täysilla kuin ajoittain.

Essillä asiaa.

Mökillä Sorja paistattelee iltaauringossa.

Kirkko Pohjois-Karjalassa. Sisareni poika vihittiin täällä.

Leikki pistää airiksiin vauhtia.

Luistelua Hirvihaaran golfkentän vesiesteessä.

Kun lunta ei tule luonnostaan, niin tehdään sitten koneella. Hirvihaaran hiihtokeskuksen laitteisto.

Telkät Hirvihaaran golfkentän vesiesteessä.

Asianruntijat ovat sitä mieltä, että kuva ei ole Suomesta. Mutta onkin Mäntsälästä.

Tali- ja sinitiainen sopuisasti ruokailemassa.

Ystävä auttaa sammahtanutta pois raitilta. Onneksi järjestysmiehet hoitivat kaverin turvaan nopeasti.

Ukon vauhtia.

Sorja ihmettelee.

Käynti entisessä kotikylässä

28.12.2016 oli tätini miehen hautajaiset kauniissa ja aurinkoisessa talvisäässä kappelissa ja hautausmaalla. Olin ajatellut ottaa Suomussalmen kirkonkylästä muutamia kuvia Vintage Suomussalmi -sivustolle. Siellä oli ollut kylästä aitoja vanhoja kuvia talvisodan jälkeiseltä ajalta, kun koko kylä oli raunioina, mutta heti jälleenrakentamisen jälkeenkin otettuja kuvia oli ihmisillä säilynyt albumeissaan. Olen neljää vuotta lukuunottamatta ollut kylästä pois vuodesta 1968, ja kylän ilme ei noista ajoista ole hirveästi muuttunut. Siksi tuli mieleeni ottaa muutamia kuvia nykyajasta. Jos olisin muuttanut kuvat musta-valkoisiksi, niin olisivat olleet vielä enemmän henkeen sopivia. Ilma oli niin suttuinen ja pimeä, joten lähestulkoon värittömiä otokseni ovat.

Kylälle tullaan etelästä Karhulan suoraa ajellen, pyöräillen tai kävellen. Suora tuntuu pitkältä vieläkin yli puolen vuosisadan jälkeen. Nimittäin keskikoulun ensimmäisenä vuotena meillä oli voimistelun opettajana mies, joka kävelytti meitä tätä suoraa pitkin. Meitä oli tietenkin helppo vartioida, että tekisimme suorituksemme viimeisen päälle. Vilunkia ei suvaittu. Minulla sattui olemaan takki, jossa oli karvakaulus. Kävellessä tuli tietenkin hiki ja sain kaulaani hirveän ihottuman. Kaulani oli seuraavana kesänä aivan vereslihalla! Onneksi saimme myöhemmin opettajaksi Honkasen Olavin. Hän järjesti meille sitten vaikka mitä kivaa urheilua ja voimistelua.

Tämä kuva on otettu Pyyvaarantien risteyksen jälkeen. Varsinainen pääkatu on siis kuvassa. Vanhoissa kuvissa näkyy kirkko selvästi, mutta nyt puusto on kasvanut niin korkeaksi, että kirkosta ei näy juuri mitään.

Talvisodan jälkeen rakennettu ja siihen aikaan uljas kylämme koulu potee alennustilaa. Lienee ollut jo kymmenen vuotta tyhjillään. Viimeisen luokan keskikoulua kävimme kolmannessa kerroksessa, luokkaan mentiin oikeanpuoleisesta rapusta. Kompleksiin liittyy myös takana oleva rakennus, jossa olivat kansakoulun luokat. Välissä oli voimistelusali ja keittiö, ellen ihan väärin muista.
Täytyi olla vuosi 1966, kun teimme kouluun täyden remontin. Minä myös pääsin kouluamme remontoimaan. Pääsin välillä jopa huipulle, kun olin peltimiesten apurina kattoa uusimassa. Pääasiassa työ oli reikien piikausta uusille putkilinjoille, mutta myös joskus purkutyötä. Ei ollut kuonokoppaa, kun lekalla iskettiin asbestieristeet rikki purettavien putkien ympäriltä. On varmaan keuhorakkuloihin jäänyt joitakin asbestiväkäsiä!
Opettajilla on merkittävä osuus oppimisessa tai mielenkiinnossa. Alussa äidinkieli oli melkoista taaperrusta, kun jo hieman iäkkäämpi neti, mutta ei myöskään vanhempi herra saaneet mielenkiintoa aineeseen. Sitten tuli Väyrysen Outi ja tilanne keikahti päälaelleen. Silloin päätin, että eläkkeellä ollessani kirjoitan romaanin - nyt niitä on jo neljä, joten päätös on tullut toteutettua.

Kaleva oli keskeinen paikka. Siellä matkalaiset yöpyivät ja baarissa sai kahveet sun muut. Myös matkahuollon asiat saatiin täällä hoidettua. Vasemmassa päädyssä oli Arolan vaatetusliike, josta ostimme muodissa olleet kernitakit ja mitä milloinkin. Onneksi Mikon jälkikasvu on pitänyt Kalevan hengissä ja tuonut kylälle myös muuta toimintaa.

Suomussalmen sankarihautausmaassa on myös isäni veli Reino. Sota oli miltei lopussa, kun ajoneuvo ajoi miinaan ja Reino meni räjähdyksessä. Nämäkin vainajat ovat antaneet henkensä sen hyväksi, että voimme viettää tänä vuonna itsenäisyytemme 100 -vuotisjuhlia. Myös matka Kuusamoon selviää tienviitasta - saadaan Suomussalmi asemoitua Suomen kartalla.

Suomussalmen kirkko. Oli varmaan melkoinen ponnistus saada kirkko rakennettua, kun oli niin paljon muutakin rakennettavaa. Itse asiassa koko kylä piti rakentaa talvisodan jälkeen uudelleen. Kirkon rakentamisessa auttoivat amerikansuomalaiset ja heidän seurakuntansa, mutta työvoima piti löytää kuitenkin paikkakunnalta. Isäkin oli mukana rakennustöissä ja kertoi asennelleensa tapulissa olevat kivet.

Syysmietteissä talvea odotellen

                            Essikin tykkää talvesta

Syysmietteissä

Syksy oli ilmojen puolesta ennen viime viikkoa ulkoilun kannalta todella hieno. Itselläni ulkoilu hieman kärsi, kun sain Lahdessa auton takapuskuriini ja satutin hieman niskaani. Parin viikon päästä nuksautin selkäni pois pelistä. Ei ollut puhettakaan kentälle menosta. Muutaman hoitokerran jälkeen tilanne on parantunut, mutta nyt sitten säät huononivat - sateella ja kylmällä ei ole oikein haluja lähteä liikkeelle. Talveen mennessä selkä on varmaankin jo kunnossa, ja laduille toivottavasti pääsen normaaliin tapaan. Lunta ja talvea odottelen aina innokkaasti. En ainakaan vielä voisi ajatella, että lähtisin parhaan talven ajaksi etsimään aurinkoa, sitä sain kesällä ihan liikaakin. Ajatusmaailmakin toimii paljon paremmin viileimmillä keleillä!

Kävin 25.10. Mäntsälän kirjastossa kansalaisopiston kutsumana kirjailijavieraana. Täytyy sanoa, että eivät täkäläiset olleet kovin halukkaita kuulemaan miksi, mitä ja miten kirjoitan. Lupasin, että paikalle tulevat saavat kokea erilaisen vierailun ja niin varmasti ne muutamat tilaisuuteen tulleet saivatkin. Olen itsekin ollut monet kerrat kuuntelemassa kirjailijavieraiden sanomaa ja kyllähän ne ovat kuin samasta muotista vedettyjä.

Suomessa on paljon hyvää kirjallisuutta, mutta valitettavasti vain pieni osa siitä pääsee esille. Tarvitaan taustalle joku tähteys - kirjailijana tai joillakin muilla tavoin saavutettuna. Vain tähti saa ihmisiä liikkeelle ja availemaan kukkaronsa nyörejä. Varsinkin tänä syksynä olen huomannut, että ns. elämänkertoja on julkaistu muilla aloilla kunnostautuneista henkilöistä, niillä lienee sitten olevan jatkuva tilaus, lukijat ovat uteliaita.

Eipä silti minunkin ensimmäinen kirjani oli omasta elämästäni ja tapahtumista ja se myi yllättävän hyvin, varmaankin enemmän kuin muut kirjani yhteensä.

Pikku poikana kuuntelin miesten tarinoita karhuista, kummituksista tai mistä tahansa mielenkiintoisista asioista. Parhaat kertojat saivat tarinat elämään mielenkiintoisesti, tarinat etenivät loogisesti ja koko ajan eteenpäin. Turhat koukerot jäivät pois, vaikka kieli olikin sujuvaa ja selvää sikäläistä murretta. Sellaisia tarinoita halusin kertoa itsekin, mutta suullisesti en yksinkertaisesti osannut. Kirjoittamalla pyrin samoihin periaatteisiin, nopeatempoisuuteen ja selkeään kerrontaan. Se ehkäpä riittääkin minulle ja pienelle lukijakunnalleni.

Nykyään kirjailijat ovat usein toimittajia tai akateemisen Suomen kielen koulutuksen saaneita. Siksi tekstit ovat monta kertaa mielestäni liian koukeroisia ja luonnonmukaisuus häviää. Kuitenkin lukijat näitä pääasiassa lukevat. Miksikähän?  

Politiikkaan minä en ota edelleenkään kantaa, mutta äänestäjänä tietenkin voin muuten ottaa kantaa maamme tapahtumiin. Kun Sipilä otti päämisteriyden, olin mielissäni, että saamme valtion taloudelliseen tilanteeseen oikean suunnan. Minusta insinööri oli oikea henkilö pistämään asiat järjestykseen ja alku olikin todella mieleeni. Näytti todellakin siltä, että saataisiin velanotolle jotakin järkeä. Mutta eipä jatko sitten lentänytkään, alkoi kampituskampanjat uudistusten ja muutosten alasajoon. Ei ollut kansakunnalla vielä asiat tarpeeksi huonosti ja meno jatkuu entisenlaisena. Harmitukseni on suuri, mutta en yöuniani aio kuitenkaan asialla menettää. Yöunet menevät muillakin asioilla.

Syksyä ilmassa

Ajelin perjantaina 30.9. Lahteen. Olin saanut Laineen Pekan Optikkoliikkeeltä tarjouksen tarkistuttaa silmäni. Olin hyvissä ajoin liikkeellä, kun Uudenmaantien liikennevalot kertoivat, että pitäisi pysähtyä ja antaa tietä risteävälle liikenteelle. Olin melkein pysähtynyt, kun kuulin takaa renkaiden vinkumista, näin peilistä, että vihreä auto lähestyy aivan liian nopeasti, olin jopa huomaavinani, että renkaat savusivat jarrutuksessa. Yritin vielä väistää, mutta enhän minä mihinkään päässyt. Yritin ottaa rysäyksen vastaan tukemalla päätäni niskatukeen ja sitten pamahti. Autoni päätyi risteyksen yli – onneksi sivuilta ei tullut liikennettä ja muilta törmäyksiltä vältyttiin.

Tunsin niskassani kipua, joten aloin soittaa hätäkeskukseen, kun perääni törmännyt noin nelikymppinen mies tuli autolleni ja pyyteli anteeksi. Ensimmäisenä paikalle ehti paloauto. Heti perään tulivat myös poliisit ja viimeisenä ambulanssi pääsi paikalle. On tunnustettava, että ammattilaisten toiminta paikalla oli ensiluokkaista. Näki, että kyseessä eivät olleet ensikertalaiset. Niskani ja kuntoni tarkastettiin huolellisesti ja lopulta noin puolen tunnin jälkeen sain luvan lähteä kotiin. Poliisit tekivät työtä peräänajajan kanssa. Kirjoittivat hänelle sakot ja sain yhteystiedot hoitaa asiaa eteenpäin vakuutusyhtiön kanssa.

Käynnistäessäni auton, totesin, että pakoputki vuotaa, ajokissani oli oikein miehekkäät soundit. Muut vauriot tarkistin kotona. Takapuskuri oli länässä takaosan rakenteita vastaan. Ulospäin vauriot näyttivät todella vähäisiltä, mutta saatuani takaluukun auki, paljastui, että rakenteissa oli tapahtunut liikettä eteenpäin. Perään ajanut auto jäi tien varteen, kun koko nokka oli kasassa ja nesteet ulkona.

Kotona sain ukaasit mennä lääkäriin ja päivystyksessä kävinkin. Röntgen ei ollut enää auki, joten eipä käynnistä ollut paljon apua. Ohjeeksi sain nauttia särkylääkkeitä, joita muutamana päivänä jouduin syömään. Sain yhteyden vakuutusyhtiöön, josta sain ohjeen mennä autoni kanssa CarPojille Mäntsälään. Sinne veinkin autoni ensin kuvattavaksi ja lopulta hoitoon 10.10. Sijaisautoksi sain punaisen VW Polon. Siinä ei varusteilla ja tehoilla pröystäilty ja kolmipyttyisen moottorin äänikin oli kuin leikkiautossa. Seuraavana päivänä minulla oli meno Hankoon, jonne ajoin vaimon Yetillä.

14.10. menin kauppaan sijaisautolla. Halusin sijoittaa ostoskassin penkkien väliin lattialle. Ujuttaessani muutaman kilon kassia autoon, tunsin selässä oikealla puolella pienen nuksahduksen ja sähköiskun kaltaisen kivun. Kotona kipu vain kasvoi ja mietin, mitä selkäni kanssa tekisin. Ajattelin ensin kiropraktikkoa, mutta päädyin menemään ensin kalevalaiseen jäsenkorjaukseen. Lukko ei kuitenkaan auennut, joten sitten oli kuitenkin meno kiropraktikolle. Kipu ei ole täysin lakannut, mutta aion kuitenkin mennä testaamaan selän kuntoa huomenna golfkentälle. Jos ei kestä, niin tulen pois, onhan noita kierroksia jo 102, joten ei haittaa, jos en tilastoihin lisäystä enää saa.

Golfissa paras kierrokseni oli 75 lyöntiä ja huonoin 98, joten tavoitteeni päästä jokaisella kierroksella alle sadan lyönnin onnistui. Jos kipeällä selällä vielä pystyn jonkun kierroksen pelaamaan, niin en enää tuloksia noteeraa, vaikka menisi yli sadan! Olen tavoitteeni saavuttanut tällä kaudella. Kisoista tuli kaksi voittoakin, toinen MU Openista ja toinen M65 mestaruudesta. Lisäksi pelasin yleisten miesten joukossa ihan mukavasti, viimeisenä päivän valkoisilta jopa tuloksen 80 lyöntiä. Oli muuten koko porukan neljänneksi paras tulos ko. kierroksella! Sijoitukseni taisi olla 12. Niin, kävinhän minä M65 -sarjan Suomen mestaruudestakin lyömässä, tosin mestaruus jäi kovin kauas, mutta ihan hyvä kokemus sekin oli.

25.10. sitten olen menossa kirjastoon kirjailijavieraaksi, toivottavasti sinne sakkia tulee, että ei tarvitse tyhjille seinille puhua. Kansalaisopisto on tehnyt ainakin markkinointia, joten ihmisillä pitäisi olla asiasta tietoa, mutta saako se ihmisiä liikkeelle? Sen näen tiistaina. 

20. golfturnee

                                                       Mika

                                                       Veijo

                                                       Reijo

                                                       Juha

                                                       Kari

Olimme entisten työkavereiden kanssa viettämässä viikonloppua golfin parissa. Homma sai siis alkunsa jo 90 -luvulla ja nyt olimme saman teeman äärellä 20. kerran. Remmissä on ollut kahdeksan pallonlyöjää ja nyt mukaan oli päässyt kuusi kaveria. Mika lienee ainoa, joka on ollut mukana jokaisessa tapahtumassa. Minulla jäi varmaan lähes kymmenkunta kierrosta väliin, kun mikään ei oikein kiinnnostanut, mutta viime vuonna olin mukana Vierumäellä pelaamassa yhden kierroksen Cooken kentällä. Nyt sitten päätin lähteä mukaan koko kolmen kieeroksen turneelle, kun tunsin itseni suunnilleen terveeksi. Totta kai kolme kierrosta näillä vuosilla on jo liikaa. Muu porukka on vielä täysin työelämässä olevia nuoria miehiä. Mutta mukana repelsin!

Tänä vuonna pelasimme perjantaina Hyvinkää Golfin kentällä ensimmäisen kierroksen. Startit olivat hieman ennen kolmea. Pääsimme kentältä pois hyvissä ajoin ennen pimeän tuloa. Ajoimme Vierumäelle, jossa jouduimme syömään myöhään illalla ja sehän oli tietenkin virhe yöunien kannalta, kun vatsa teki sulatustyötään lähes aamuun asti.
Toinen kierros pelattiin Lahden Golfin Takkulan kentällä. Olin pelannut kentän aiemmin kesällä mm. kuusviitosten SM -kisoissa ja mieleen muistuivat sen ajan vaikeudet. Nyt greenit olivat kuitenkin paljon vastaanottavaisemmat ja lähestymisissä tai puttailussa ei ongelmia sanottavasti ollutkaan. Mika kuitenkin mursi kädestään luun ja joutui jo alussa lähtemään pois kierrokselta. Jatkoimme siis viiden pelaajan voimin. Kierros oli ajallisesti kesän pisin, kun edellämme neljän urhon rymyjengi hidasteli. Joillakin alkoi jo verenpaineet nousta, mutta kierroksesta kuitenkin selvittiin. Pääsimme grilliin syömään inhimilliseen aikaan ja seuraava yö olikin jo helpompi, vasta klo 3.19 heräsin!
Viimeinen kierros pelattiin Vierumäen Cooken kentällä. Huhuja kentän heikohkosta kunnosta oli kantautunut kesän mittaan ja kyllähän greenit olivat vähän huonossa hapessa. Lisäksi greenit olivat korjaamattomia pallon koloja täynnä. Alussa yritettiin niitä korjata, mutta aika olisi mennyt siihen, joten ainoastaan omat jäljet korjattiin.

Kierroksella pelattiin pistebogeyta ja lisäksi jokaisella kierroksella oli lähimmäs lippua - ja pisin avaus -kisat. Reijo voitti mestaruuden ja muista kisoista voittoja korjaili useampi. Reijon valttina näytti olevan, että bagistä puuttui driveri kokonaan, joten avaukset olivat pääosin väylällä, josta sitten samalla puukolmosella matka jatkui eteenpäin. Erityisesti lähipeli hänellä oli hyvin reilassa. Myöskin slope ehkä auttoi Reijoa saamaan vuoden tittelin itselleen. Onnittelut!

Kesä on kääntymässä syksyksi

Luin tuossa juuri äsken joltakin nettisivustolta, että Suomen kesä oli surkea. Sademäärissä tuli ennätyksiä, eikä kuulemma lämpötilakaan noussut yli kolmenkympin. Itsellä on ihan erilainen muistikuva kesästä, hellettä oli niin paljon, että piti pitää ennätyksellisen paljon ilmalämpöpumpun jäähdytysominaisuuksia päällä ja sateetkaan eivät harrastuksia haitanneet. Olen pelannut golfia 78 kierrosta ja vain joillakin kilpakierroksilla olen sadetta saanut niskaan. Ulkolajin harrastajana tuon antaa helposti anteeksi. Siis kesä on ollut tähän mennessä ihan normaali kesä, on ollut lämpöä riittävästi ja vettäkin on tullut niin, että kasvit ovat pärjänneet. Joku voi olla eri mieltä, mutta se sallittakoon. Ja voihan olla niin, että muualla säät ovat olleet huonommat. Meillä Mäntsälässä on pärjäilty ihan hyvin.

Kirjoittaminen on ollut kesän lähes jäissä. Hain apurahaa uuden teoksen tutkimustyöhön, mutta eipä osunut kohdilleen. Täytyy pistää hanke hyllylle, koska en viitsi pistää omasta pussista siihen euroja. Kansa ei kuitenkaan ostaisi kirjoja ja työstä jäisi vain tappiota. Ehkä syksyn räntäsateilla alan kirjoittaa omasta päästäni jotakin fiktiota, tai sitten jätän kirjoittamisen kokonaan muille. Ehkä niin.  Lehteenkään en ole kirjoittanut kuin pari juttua kuukaudessa ja ilmeisesti linja silläkin sektorilla jatkuu niukkana. Talous on lehtitaloillakin tiukoilla. Tosin eipä minulla ole ollut oikein aikaakaan, kun on pitänyt suorittaa itselleni asettamia kävelyvelvoitteita golfkentällä.

Golfia olen siis pelannut tähän mennessä 78 kierrosta, siis kävelyä on tullut noin 780 kilometriä. Rangella harjoittelua en ole juurikaan harrastanut, vaikka sieltä olisi voinut saada peliin vielä lisävarmuutta. Se on vaan niin tylsää puuhaa, että mieluimmin menen kierrokselle ja koetan siellä tehdä erilaisia harjoitteita. Kisoja olen pelannut tähän mennessä seitsemäntoista, joista on tullut kaksi voittoa, joten keskimääräisen hyvin ne ovat menneet. Kävin haistelemassa myös M65 -sarjan SM -kisojen tunnelmaa Lahdessa, ja yllättävän lupsakkaat kisat olivat. Miehet olivat kyllä kovan luokan pelaajia, joten voittoa ei tarvinnut edes haaveilla. Kuitenkin olin tasoituksettomassa lyöntipelissä sijalla 51 ja tasoituksellisessa sijalla 42, siis sadan ja kahdenkymmenen ukon joukossa kohtalainen tulos ilman erikoisharjoituksia. Minähän en juuri rangella harjoittele, vaan haluan mieluimmin kävellä.

Melkoista huutoa on ollut jälleen, kun äänekkäimmät yrittävät kalastella joko ääniä tai muuta arvostusta ottamalla kantaa mitä erilaisimmista asioista. Näin epäpoliittisella henkilöllä on helppo sanoa, että hyvä, kun kiky meni läpi, se tarjoaa joitakin työkaluja, joilla voidaan saada positiivista kehitystä aikaan. Kun vaan se politiikka unohdettaisiin ja puhallettaisiin jokainen yhteen hiileen.
Luin jokin aika sitten päivän lehteä ja sieltä pomppasi esille otsikko ”jälleen autoilijoiden kukkarolla”, kun automies olen henkeen ja vereen. Suomi on iso maa ja kulkea täytyy. Silloin autot ja niillä ajavat ovat olleet oiva kohderyhmä täyttämään budjeteissa olleita vajeita. Nyt kuitenkin juttu käsitteli sitä, että ylinopeussakkoja nostettaisiin. Miten se voi olla pois autoilijoiden kukkarosta? En ymmärrä! Vai onko niin, että autoilijat haluavat ajaa koko ajan ylinopeuksia? Jos autoilijat eivät aja ylinopeutta, niin ei tule sakkojakaan. Jos kerran autoilijat ovat niin tyhmiä, että ajavat ehdoin tahdoin liian kovaa, niin on silloinhan autoilija voi katsoa peiliin, jos valtiovalta pyrkii kukkarolle. Itse päätin aikoinaan, että olen maksanut jo ihan tarpeeksi veroja, joten ylimääräistä en halua enää maksella. En ole mistään koskaan myöhästynyt, vaikka sallittuja nopeuksia olen ajellut. Toki mielelläni ajaisin kovempaa, mutta se onkin sitten ihan eri juttu. Onneksi kilpa-autoilijana sain purkaa aikoinaan niitä paineita, kokea, mitä on auton hallinta kovissa nopeuksissa ja ihan kivaahan se oli.

Kesän on mennyt siis todella nopeasti ja nyt ovat syksyn hommat, puiden siirtäminen liiteriin häkistä, nurkkien putsaamista ylimääräisestä rojusta, laitteiden huoltoa ja sen semmoista puuhastelua. Ja onhan sitten lokakuun 25. klo 18 se kirjailijaesiintyminen, toivottavasti sinne tulee enemmän sakkia kuin oli Suomussalmella. Niin ja olenhan menossa entisten työkavereiden kanssa golfturneelle 16.-18.9. Nyt pelaamme Hyvinkäällä, Takkulassa ja Vierumäellä. Itsellä oli sairausvuodet ja sen jälkeenkin taukoa geimeistä, mutta nyt kierros on jo 20., joten päätin lähteä jälleen mukaan. Olen kuitenkin sen verran kunnossa, että pystyn pelaamaan kolmena peräkkäisenä päivänä, ainakin uskon niin. Olen sellaista jo kesän mittaan muutaman kerran kokeillutkin, eikä ongelmia ole ollut.