Eilen saimme päätökseen kaksi merkittävää urheilu- ja mediatapahtumaa tältä vuodelta. Niin ralli kuin F1 -kausikin päättyi eilisiin osakilpailuihin. Rallin puolelta saimme loppujen lopuksi hopeaa Jari-Matti Latvalalle, mutta Loebille ei kukaan edelleenkään voinut mitään. Formuloissa meni paljon heikommin. Ainoa Suomen lisenssillä kilpaileva, entinen suomussalmelainen, Heikki Kovalainen jäi ilman ainokaista pistettä. Se onkin vuosiin todella heikon saavutuksemme. Mutta ehkäpä ensi vuonna saamme edes silloin tällöin pistesijoituksia!
F1 - sarja oli todella tasainen, kun nopein talli ja nopeimmat kuljettajat sortuivat virheisiin, milloin autot hajosivat tai milloin kuljettajille sattui kömmähdyksiä. Red Bull -miehet menettivät pisteitä kasapäin ja keskinkertaisuudet pääsivät hyppimään varpaille. No onneksi eilinen toi voiton oikealle tallille ja oikealle miehelle. Sitä paitsi Vettelin taustalla toimii myös meikäläisiä, kun hänen trainerinsa on suomalainen. Vettelihän on omaksunut kieltämmekin paremmin kuin aikoinaan Venäjän lahja Suomelle, nimittäin Hämäläinen, urheillessaan Suomen lipun alla.
Minusta oli aivan oikein, että Renault-miehet eivät alistuneet sarjan luikureille eli Alonsolle ja Hamiltonille, vaan pitivät näitä takanaan tarpeeksi pitkään ja lopputulokset muodostuivat ainakin minun mielestäni oikein. Ja kyllähän kisan päätyttyä Alonso jälleen kerran osoitti epäurheilijamaista käytöstä, kun piti näyttää keskisormea Petroville, joka taisteli kilpailun hyvistä sijoituksista siinä kuin Alonsokin. Olisihan Alonsolla ollut mahdollisuus hujauttaa Petrovista ohi, eikä vain haistella Rellun pakokaasuja noin 40 kierroksen ajan. Mutta eipä ollut miestä sitä tekemään, olisi varmasti halunnut, että Ferrarin miehistö olisi käskenyt Perovin siirtyä syrjään tähden edestä.
Mutta vielä ihmeellisempää on Santader -pankin pääjohtajan Emilio Botin lausunnot. Hän nimittäin ensinnäkin kiittää erään tietotoimiston mukaan Ferraria ja Alonsoa erinomaisesta kaudesta, ja ne kuulemma edustavat santanderilaista arvomaailmaa. Siis ilmeisesti sitä, että ostetaan rahalla ulos Kimi Ferrarilta ja pistetään espanjalainen kuski tilalle ja vielä tallimääräyksillä järjestellään tälle pisteitä enemmän kuin ansaitsisi, eikä sittenkään voita kumpaakaan mestaruutta (tallimestaruus meni Red Bullille ja henkilökohtainen mestaruus Vettelille). Melkoinen arvomaailma!
Lisäksi pääjohtajan mielestä Alonso osoittaa voittajan asennetta ja on hänen mielestään maailman paras kuljettaja. Millähän kriteereillä? Ehkä palkan suuruudella!
Domenicali on F1:n paras tallipäällikkö ja di Montezemolo on suuri johtaja ja yksi hienoimmista liikemiehistä, joita pääjohtaja on tavannut. Ihmeiden aika ei ole ohi!
Pankki on kuulemma hyötynyt yhden kauden aikana F1 -sponsoroinnista 270 milj€. Sehän on hyvä se!
Tosin Italian yksi ministereistä, Calderoli, vaatii di Montezemololle eroa idioottimaisen varikkotaktiikan johdosta. Pitäneeköhän Ferrari siirtää Espanjaan, kun noin erilaisia mielipiteitä esitetään?
Toisaalta kyllä ihmetyttää, että miten Red Bullilla voi olla varaa pitää kahta F1 -tallia, yhtä rallitiimiä ja Kimiä, sekä tukea liutaa muita huippu-urheilijoita joka puolella maapalloa? Itse en ole koskaan juonut yhtään purkkia kyseisen firman tuotteita, vaikka olen harrastanut hikilajejakin ja joutunut hoitamaan neste- ja suolatasapainoja. Minusta nuo voidaan hoitaa halvemmillakin eväillä! Ja Red Bull ei ole läheskään ainoa juomafirma, joka urheilusponsoroinnissa on todella näkyvästi esillä.
Olen luullut, että maailmassa juodaan kovasti kaljaa, mutta taitaa ollakin niin, että urheilujuomamarkkinoilla se raha juoksee.
maanantai 15. marraskuuta 2010
tiistai 2. marraskuuta 2010
vähemmän tärkeää!
Olin kansallisten seniorien kirjallisuuspiirissä tänään. Siellä naiset ylistivät, kuinka hyvin kasvatettu ja elegantti prinsessa Victoria oli ollut Suomen vierailulla, olipa joku mennyt Lahteen asti jopa katsomaan häntä. Kun asiaa oli taivasteltu aikansa, kysyttiin minultakin mielipidettä asiasta. Vastasin, kuten tunnen, että koko prinsessahössötys on aivan turhaa puuhaa ja rahan polttamista. Tietenkin on luonnollista, että prinsessa on kasvatettu hyvin ja ainoastaan päämääränä se tehtävä, jossa hän nyt on. Hän on ruotsalaisten prinsessatuote, jota meillä ei ole. Eikä mielestäni kyllä tarvitsekaan!
Kirjallisuuspiirissä olevat lukevat erilaisia kirjoja ja kertovat niistä vaikutelmiaan ja kommenttejaan. Kaikki ovat paljon lukeneita, joten arviot ovat sen mukaisia. Ihmettelen kuitenkin, että valtaosa arvioitavista teoksista ovat ulkomaisten kirjailijoiden kynäilemiä, siis ovat käännöskirjallisuutta. Luin itsekin nuorena paljon lähinnä ulkomaisia jännityskirjoja ja jo silloin ihmettelin käännöksissä ihan selviä asiavirheitä. Myöhemmin teknisiä tekstejä lukiessani huomasin aivan saman piirteen, suomenkielisissä käännöksissä oli virheitä. Mutta ennenkaikkea ajattelen kaunokirjallisuudessa sitä, miten kääntäjä pystyy selviytymään kirjailijan ehkä hyvinkin monimutkaisesta ja -muotoisesta alkuperäisestä tekstistä ja saamaan juuri oikean suomennoksen aikaan. Ei ole helppo tehtävä!
Kun myös itse yrittelen kirjoittamista, niin pyrin myös lukiessani pitäytymään alkuperäisissä teksteissä, siis suosin kotimaista kirjallisuutta.
En halveeraa ulkomaisia tekstinikkareita, mutta en ole lainkaan varma, tarjoillaanko meille juuri sitä sanomaa, mitä he ovat alunpitäen tarkoittaneet.
Toki en voi olla aina aivan varma, olenko tajunnut eräiden kotimaistenkaan kirjoittajien aivoituksia, koska he kirjoittavat minulle ihan liian monimutkaista tekstiä. Yleensä juuri niitä kirjoja kirja-arvostelijat kiittävät, mutta minulla jää monen sellaisen kirjan takakansi saavuttamatta.
Meitä on niin moneksi - onneksi!
3.11. lisäys.
Mennä hupsahti 30.10. ohi huomaamatta.
Tuo päivähän oli tämän uusimman elämäni alkupäivämäärä - oikea kärsimysten vuosien aloitus kahdeksan vuotta sitten. Nyt tuon vuosipäivän kuitenkin ohitin ihan vahingossa, vasta viime yönä valvoessani muistin, että tuo päivä on jo eletty. Ehkä se kuristus alkaa vähitellen antaa periksi - toivon niin, vaikka lääkkeitä vielä iltaisin nappailenkin.
Kirjallisuuspiirissä olevat lukevat erilaisia kirjoja ja kertovat niistä vaikutelmiaan ja kommenttejaan. Kaikki ovat paljon lukeneita, joten arviot ovat sen mukaisia. Ihmettelen kuitenkin, että valtaosa arvioitavista teoksista ovat ulkomaisten kirjailijoiden kynäilemiä, siis ovat käännöskirjallisuutta. Luin itsekin nuorena paljon lähinnä ulkomaisia jännityskirjoja ja jo silloin ihmettelin käännöksissä ihan selviä asiavirheitä. Myöhemmin teknisiä tekstejä lukiessani huomasin aivan saman piirteen, suomenkielisissä käännöksissä oli virheitä. Mutta ennenkaikkea ajattelen kaunokirjallisuudessa sitä, miten kääntäjä pystyy selviytymään kirjailijan ehkä hyvinkin monimutkaisesta ja -muotoisesta alkuperäisestä tekstistä ja saamaan juuri oikean suomennoksen aikaan. Ei ole helppo tehtävä!
Kun myös itse yrittelen kirjoittamista, niin pyrin myös lukiessani pitäytymään alkuperäisissä teksteissä, siis suosin kotimaista kirjallisuutta.
En halveeraa ulkomaisia tekstinikkareita, mutta en ole lainkaan varma, tarjoillaanko meille juuri sitä sanomaa, mitä he ovat alunpitäen tarkoittaneet.
Toki en voi olla aina aivan varma, olenko tajunnut eräiden kotimaistenkaan kirjoittajien aivoituksia, koska he kirjoittavat minulle ihan liian monimutkaista tekstiä. Yleensä juuri niitä kirjoja kirja-arvostelijat kiittävät, mutta minulla jää monen sellaisen kirjan takakansi saavuttamatta.
Meitä on niin moneksi - onneksi!
3.11. lisäys.
Mennä hupsahti 30.10. ohi huomaamatta.
Tuo päivähän oli tämän uusimman elämäni alkupäivämäärä - oikea kärsimysten vuosien aloitus kahdeksan vuotta sitten. Nyt tuon vuosipäivän kuitenkin ohitin ihan vahingossa, vasta viime yönä valvoessani muistin, että tuo päivä on jo eletty. Ehkä se kuristus alkaa vähitellen antaa periksi - toivon niin, vaikka lääkkeitä vielä iltaisin nappailenkin.
maanantai 18. lokakuuta 2010
firmaelokuva ja muita haikuja
Kuulin juuri radiosta, että eräs firma Pohjois-Karjalasta on päättänyt satsata firmaelokuvaan n. yhden miestyövuoden verran. Elokuvan tekemisellä halutaan lisätä työntekjöiden yhteistyökykyä ja innovatiivisuutta, ja kuulemma jo työn aikana on ollut havaittavissa positiivista hehkua.
Pätkä saa jutun mukaan alkunsa, kun joku firman työntekijä näyttää joutuneen kaapatuksi, mutta sitten seuraakin jotakin muuta ihmeellisempää... .
Ollessani vielä työelämässä, mekin teimme kaksi elokuvaa. Ensimmäisen nimeä en muista, mutta toisen muistan, kun jostakin syystä sain pätkästä oman kopion. Ihan täytyi pistää pyörimään noin 14 minuutin mittainen "muina miehinä" -kuva, joka ensiesitettiin n. 8 vuotta sitten. Siinä ei kaapattu henkilöä, vaan firmasta tietoa ja tehtiin muutakin jäynää.
Videoiden "äitinä" oli Elina Koskinen. Elina jalosti korviensa välissä syntyneet ideat käsikirjoituksiksi, ja Ari Rantanen hoiti videoiden teknisen toteuttamisen ihan ammattimaisesti ja sai hankittua molempiin kuviin vielä näyttelijä Eero Saarisen näyttelemään konnan roolit. Ainakin jälkimmäisessä kuvassa Kåge Lindström toimi Arin tehokkaana apuna kuvauksissa, mutta piipahti muutaman kerran myös kuvissa. Myös Elina itse oli muutamissa rooleissa näytillä.
Elina pestasi firmasta vapaaehtoisia lisänäyttelijöitä, eikä heitä ollutkaan vaikea löytää. Erilaisissa rooleissa nähtiin mm.: Aija Kataja, Sami Siiki, Mia Kantakoski, Raine Mönkkönen, Antti Turtiainen, Niilo Vartiainen, Marja Dunderfelt, Anja Westerlund, Tommi Ahlqvist, Monika Mannila, Jari Antikainen, Katja Lehti, Samuli Välimaa, Paavo Hannula ja allekirjoittanut.
Siis melkoinen joukko firman väkeä oli aikaansaamassa videota, jonka käyttö lienee jäänyt hyvin vähäiseksi.
Enpä ole aivan varma, ketkä nauttivat vieläkin firman palkkaa, koska yhteyksiä ei noihin henkilöihin ole juurikaan ollut. Jokainen painaa laput silmillä omiin suuntiinsa, joka on tietenkin valitettavaa, ja olen itsekin varmasti osasyyllinen. Jotenkin tuntuu siltä, että enpä viitsi häiritä henkilöitä, joilla on parempaakin tekemistä. Puhelimella soittaminen on minulle tietenkin ihan selvä kustannuskysymys, kun itse joudun jokaisen sentin pussistani pulittamaan.
Jos joku noista henkilöistä eksyy tänne sivulleni, niin ei muuta kuin hyvää jatkoa ja hymyä huuleen!
Katsoin osan homokeskustelusta ja olen kyllä ihmeissäni, että ohjelma on saanut monien jalat liikkeelle pistämään kirkolleen netissä eropaperit. On siinä kirkon miehillä tehtävä, kun pitäisi molemmat osapuolet pitää tyytyväisinä, jos kumarrat toiseen suuntaan, niin pyllistät toiselle. Näytelmä on valmis.
Kun kirjoitin "takapotkua", niin uuden arkkipiispan vapaamieliset lausunnot ko. asioista saivat minutkin ottamaan asiat Arton ja Mirjan käsittelyyn. Heidän asenteensa olivat käsittääkseni tyypilliset keskivertosuomalaisen asenteet, joilla ei varmaankaan tarvitsisi kirkosta erota. Naispappeuteen heillä oli suvaitsevat asenteet.
Omat mielipiteeni pidän tietenkin omina tietoinani, koska en ole julkisuuden henklö, jonka tulisi tuoda esille omia ajatuksia tai mielipiteitään - paitsi ehkä liikenteestä.
Pätkä saa jutun mukaan alkunsa, kun joku firman työntekijä näyttää joutuneen kaapatuksi, mutta sitten seuraakin jotakin muuta ihmeellisempää... .
Ollessani vielä työelämässä, mekin teimme kaksi elokuvaa. Ensimmäisen nimeä en muista, mutta toisen muistan, kun jostakin syystä sain pätkästä oman kopion. Ihan täytyi pistää pyörimään noin 14 minuutin mittainen "muina miehinä" -kuva, joka ensiesitettiin n. 8 vuotta sitten. Siinä ei kaapattu henkilöä, vaan firmasta tietoa ja tehtiin muutakin jäynää.
Videoiden "äitinä" oli Elina Koskinen. Elina jalosti korviensa välissä syntyneet ideat käsikirjoituksiksi, ja Ari Rantanen hoiti videoiden teknisen toteuttamisen ihan ammattimaisesti ja sai hankittua molempiin kuviin vielä näyttelijä Eero Saarisen näyttelemään konnan roolit. Ainakin jälkimmäisessä kuvassa Kåge Lindström toimi Arin tehokkaana apuna kuvauksissa, mutta piipahti muutaman kerran myös kuvissa. Myös Elina itse oli muutamissa rooleissa näytillä.
Elina pestasi firmasta vapaaehtoisia lisänäyttelijöitä, eikä heitä ollutkaan vaikea löytää. Erilaisissa rooleissa nähtiin mm.: Aija Kataja, Sami Siiki, Mia Kantakoski, Raine Mönkkönen, Antti Turtiainen, Niilo Vartiainen, Marja Dunderfelt, Anja Westerlund, Tommi Ahlqvist, Monika Mannila, Jari Antikainen, Katja Lehti, Samuli Välimaa, Paavo Hannula ja allekirjoittanut.
Siis melkoinen joukko firman väkeä oli aikaansaamassa videota, jonka käyttö lienee jäänyt hyvin vähäiseksi.
Enpä ole aivan varma, ketkä nauttivat vieläkin firman palkkaa, koska yhteyksiä ei noihin henkilöihin ole juurikaan ollut. Jokainen painaa laput silmillä omiin suuntiinsa, joka on tietenkin valitettavaa, ja olen itsekin varmasti osasyyllinen. Jotenkin tuntuu siltä, että enpä viitsi häiritä henkilöitä, joilla on parempaakin tekemistä. Puhelimella soittaminen on minulle tietenkin ihan selvä kustannuskysymys, kun itse joudun jokaisen sentin pussistani pulittamaan.
Jos joku noista henkilöistä eksyy tänne sivulleni, niin ei muuta kuin hyvää jatkoa ja hymyä huuleen!
Katsoin osan homokeskustelusta ja olen kyllä ihmeissäni, että ohjelma on saanut monien jalat liikkeelle pistämään kirkolleen netissä eropaperit. On siinä kirkon miehillä tehtävä, kun pitäisi molemmat osapuolet pitää tyytyväisinä, jos kumarrat toiseen suuntaan, niin pyllistät toiselle. Näytelmä on valmis.
Kun kirjoitin "takapotkua", niin uuden arkkipiispan vapaamieliset lausunnot ko. asioista saivat minutkin ottamaan asiat Arton ja Mirjan käsittelyyn. Heidän asenteensa olivat käsittääkseni tyypilliset keskivertosuomalaisen asenteet, joilla ei varmaankaan tarvitsisi kirkosta erota. Naispappeuteen heillä oli suvaitsevat asenteet.
Omat mielipiteeni pidän tietenkin omina tietoinani, koska en ole julkisuuden henklö, jonka tulisi tuoda esille omia ajatuksia tai mielipiteitään - paitsi ehkä liikenteestä.
sunnuntai 3. lokakuuta 2010
takapotkun julkaisu ja vähän muutakin
Nyt se on sitten tehty!
30.9.2010 olin Suomussalmen kirjakaupassa julkaisemassa neljännen yleisessä myynnissä olevan kirjani "takapotku"-romaanin, joka on sarjassaan toinen. Ensimmäinen oli viime vuoden Helsingin kirjamessuilla julkaistu "reppana" -romaani. Itse asiassa takapotkussa käsittelen samojen päähenkilöiden elämää noin vuosi eteenpäin siitä, mihin reppanassa jäätiin.
Tilaisuus alkoi torstaina Suomussalmella klo 13, joten sain tietää, mitä Arto Jussila ja Kai Jauhiainen olivat kirjastani kertoneet. Molemmat kertoivat asiat erittäin myönteisesti, joten oli helppoa lähteä julkistustilaisuuteen. Mielessäni takoi, että lehtijuttujen mukaan uuden romaanini juoni on vauhdikas ja yllättävät käänteet seuraavat toisiaan ja tarjoaa dekkarimaisia piirteitä. Ei paha!
Tein fläppäriini oikein diaesityksen, jossa vähän yli kolmen minuutin jakso pyöri koko julkistustilaisuuden läpi. Mutta Suomussalmella torstai oli todella hiljainen, ihmiset olivat varmaankin menneet komealla ilmalla marjaan, sienimetsälle, kalaan taikka hirviä ja karhuja metsästämään. Kirjakauppaan väkeä ei enää riittänyt kuin muutamia. Onneksi sentään pääsin Ylä-Kainuu -lehden toimittajan tenttiin, vaikka sekin oli mennä sivu suun, kun lehden työntekijöillä oli strategia-päivä. Juhani Mustosen piti kirja lukeneena tehdä juttu, mutta hän delegoi asian nuoremmalle toimittajalle Laura Heikkiselle, joka oli nähnyt kirjasta vain kannen. No se siitä!
Matkan ajelin yksikseni ja ihan vain ajan kuluksi tein pienen tutkimuksen, miten kanssa-autoilijat liikenteessä käyttäytyvät. Minulla on Fiestan pilottiin asetettu navigaattorin avulla nopeudet 80, 100 ja 120 etukäteen, niin, että nopeus on aina vähintään tuo nimellinen, mutta myötäleissä se saattaa olla joitakin kilometrejä yli. Ajelin sen 1300 kilometriä vähän eri reittejä, menomatkan kuljin 5-tietä ja paluumatkalla käännyin Kuopion eteläpuolelta Jyväskylään. Panin merkille, että maanteillä kahdeksankympin alueella oli erittäin vähän hurjastelijoita, mutta moottoriteiden auettua kaasujalka tuli monilla hyvin painavaksi. Varmaankin 80 % kaikista ohituksista tehtiin moottoriteillä. Ihmettelin tilannetta, mutta lopulta tulin siihen tulokseen, että ohituksia tehdään siellä, missä kiinnijäämisriskit ovat pienimmät, moottoriteillähän ei ole peltipoliiseja eikä siellä näkynyt kyllä oikeitakaan, siispä urku auki. Yksikään ohitus ei ollut mikään hissuksiin tehty, vaan nopeusero oli todella selkeä ja hetken päästä ohittaja oli häipynyt horisonttiin. Tulokset olivat todella yllättäviä aiempiin kokemuksiini verrattuna, sillä vallattomina pitämämäni Audi-kuskit olivat hyvin passiivisia, sillä vain kaksi Audia pyyhälsi ohitseni vauhdilla, kun kaikkiaan ohittajia oli koko reissulla 46. Kun jostakin syystä jouduin ajamaan alle nimellisen nopeuden, niin silloin ohittavia en tietenkään pistänyt ylös. Sitten aukaisen vähän ohittaneiden tilastoa:
Volvoja 9, VW 5 (kaksi pakua moottoritiellä), Mersu 4, Toyota 4, BMW 4 (yksi peräkärryn kanssa moottoritiellä), Ford 3, Opel 3, Audi 2, Subaru 2, Citroen 2, Skoda 2, Peugeot 2, Kia 1, Nissan 1, Mitsubishi 1 ja Honda 1.
Merkille pantavaa mielestäni oli se, että vaarallisia ohituksia noista oli vain muutamia, koska todellakin pääosa ohituksista oli moottoriteillä. Yksi Pösö ja yksi VW Golf jäivät mieleen törkeydessään, mutta onneksi niillekään ei tapahtunut mitään, kun vastaantulijoita ei ollut.
En tehnyt tutkimusta siksi, että itse pitäisin säädyllisiä ylinopeuksia liikenteen pahimpina turvallisuusriskeinä, mutta kiinnosti katsoa, miten ihmisten ja minunkin mielikuvat peilaavat todellisuuteen. Itse kuitenkin noudatan asetettuja rajoituksia, koska on todella typerää lahjoittaa valtiolle rahaa. Vaikka itselleni ei ole tullut Veikkaus Oy:ltä voittoja, niin uskon, että liikennelotossa saattaisi napsahtaa.
Paluumatkalla pelasin kierroksen golfia Siilinjärvellä Tarinagolfin uudella kentällä. Sain pelikaverikseni kaksi paikkakuntalaista, jotka opastivat minua auliisti. Toinen pelikaverini oli ehkä ikäiseni, mutta oli saanut riesakseen Parkinsonin taudin. On todella nostettava hattua, että hän jaksaa lähteä kentälle, vaikka jokainen lyönti vaatii todella hyvän keskittymisen ja verryttelyn, mutta ihmeen hyvin hän taikoi välillä aivan mahtavia lyöntejä. Putit hänellä olivat varsinkin alussa todella hienoja. Hän kertoikin, että golfin avulla hän pysyy kohtalaisessa kunnossa. Golf mahdollistaa harrastamisen melko sairaanakin, mikä muu laji tarjoaa samat mahdollisuudet?
30.9.2010 olin Suomussalmen kirjakaupassa julkaisemassa neljännen yleisessä myynnissä olevan kirjani "takapotku"-romaanin, joka on sarjassaan toinen. Ensimmäinen oli viime vuoden Helsingin kirjamessuilla julkaistu "reppana" -romaani. Itse asiassa takapotkussa käsittelen samojen päähenkilöiden elämää noin vuosi eteenpäin siitä, mihin reppanassa jäätiin.
Tilaisuus alkoi torstaina Suomussalmella klo 13, joten sain tietää, mitä Arto Jussila ja Kai Jauhiainen olivat kirjastani kertoneet. Molemmat kertoivat asiat erittäin myönteisesti, joten oli helppoa lähteä julkistustilaisuuteen. Mielessäni takoi, että lehtijuttujen mukaan uuden romaanini juoni on vauhdikas ja yllättävät käänteet seuraavat toisiaan ja tarjoaa dekkarimaisia piirteitä. Ei paha!
Tein fläppäriini oikein diaesityksen, jossa vähän yli kolmen minuutin jakso pyöri koko julkistustilaisuuden läpi. Mutta Suomussalmella torstai oli todella hiljainen, ihmiset olivat varmaankin menneet komealla ilmalla marjaan, sienimetsälle, kalaan taikka hirviä ja karhuja metsästämään. Kirjakauppaan väkeä ei enää riittänyt kuin muutamia. Onneksi sentään pääsin Ylä-Kainuu -lehden toimittajan tenttiin, vaikka sekin oli mennä sivu suun, kun lehden työntekijöillä oli strategia-päivä. Juhani Mustosen piti kirja lukeneena tehdä juttu, mutta hän delegoi asian nuoremmalle toimittajalle Laura Heikkiselle, joka oli nähnyt kirjasta vain kannen. No se siitä!
Matkan ajelin yksikseni ja ihan vain ajan kuluksi tein pienen tutkimuksen, miten kanssa-autoilijat liikenteessä käyttäytyvät. Minulla on Fiestan pilottiin asetettu navigaattorin avulla nopeudet 80, 100 ja 120 etukäteen, niin, että nopeus on aina vähintään tuo nimellinen, mutta myötäleissä se saattaa olla joitakin kilometrejä yli. Ajelin sen 1300 kilometriä vähän eri reittejä, menomatkan kuljin 5-tietä ja paluumatkalla käännyin Kuopion eteläpuolelta Jyväskylään. Panin merkille, että maanteillä kahdeksankympin alueella oli erittäin vähän hurjastelijoita, mutta moottoriteiden auettua kaasujalka tuli monilla hyvin painavaksi. Varmaankin 80 % kaikista ohituksista tehtiin moottoriteillä. Ihmettelin tilannetta, mutta lopulta tulin siihen tulokseen, että ohituksia tehdään siellä, missä kiinnijäämisriskit ovat pienimmät, moottoriteillähän ei ole peltipoliiseja eikä siellä näkynyt kyllä oikeitakaan, siispä urku auki. Yksikään ohitus ei ollut mikään hissuksiin tehty, vaan nopeusero oli todella selkeä ja hetken päästä ohittaja oli häipynyt horisonttiin. Tulokset olivat todella yllättäviä aiempiin kokemuksiini verrattuna, sillä vallattomina pitämämäni Audi-kuskit olivat hyvin passiivisia, sillä vain kaksi Audia pyyhälsi ohitseni vauhdilla, kun kaikkiaan ohittajia oli koko reissulla 46. Kun jostakin syystä jouduin ajamaan alle nimellisen nopeuden, niin silloin ohittavia en tietenkään pistänyt ylös. Sitten aukaisen vähän ohittaneiden tilastoa:
Volvoja 9, VW 5 (kaksi pakua moottoritiellä), Mersu 4, Toyota 4, BMW 4 (yksi peräkärryn kanssa moottoritiellä), Ford 3, Opel 3, Audi 2, Subaru 2, Citroen 2, Skoda 2, Peugeot 2, Kia 1, Nissan 1, Mitsubishi 1 ja Honda 1.
Merkille pantavaa mielestäni oli se, että vaarallisia ohituksia noista oli vain muutamia, koska todellakin pääosa ohituksista oli moottoriteillä. Yksi Pösö ja yksi VW Golf jäivät mieleen törkeydessään, mutta onneksi niillekään ei tapahtunut mitään, kun vastaantulijoita ei ollut.
En tehnyt tutkimusta siksi, että itse pitäisin säädyllisiä ylinopeuksia liikenteen pahimpina turvallisuusriskeinä, mutta kiinnosti katsoa, miten ihmisten ja minunkin mielikuvat peilaavat todellisuuteen. Itse kuitenkin noudatan asetettuja rajoituksia, koska on todella typerää lahjoittaa valtiolle rahaa. Vaikka itselleni ei ole tullut Veikkaus Oy:ltä voittoja, niin uskon, että liikennelotossa saattaisi napsahtaa.
Paluumatkalla pelasin kierroksen golfia Siilinjärvellä Tarinagolfin uudella kentällä. Sain pelikaverikseni kaksi paikkakuntalaista, jotka opastivat minua auliisti. Toinen pelikaverini oli ehkä ikäiseni, mutta oli saanut riesakseen Parkinsonin taudin. On todella nostettava hattua, että hän jaksaa lähteä kentälle, vaikka jokainen lyönti vaatii todella hyvän keskittymisen ja verryttelyn, mutta ihmeen hyvin hän taikoi välillä aivan mahtavia lyöntejä. Putit hänellä olivat varsinkin alussa todella hienoja. Hän kertoikin, että golfin avulla hän pysyy kohtalaisessa kunnossa. Golf mahdollistaa harrastamisen melko sairaanakin, mikä muu laji tarjoaa samat mahdollisuudet?
tiistai 7. syyskuuta 2010
tunnekoulutusta!
Kuva: Mäntsälän rallisprintissä lähdön odottelua n. 15 vuotta sitten, renkaat ovat jo lämpeämässä. Ajoin tuossa kisassa muuten sadasosalleen samat ajat molemmilla kierroksilla. Insinöörityötä!Taispa olla eilisen aamun aamuTV:n uutisten yhteydessä juttu ajokorteista ja autokouluista. Jutussa tuotiin esille, että erityisesti nuorten ajokäyttäytymiseen olisi puututtava ennen kuin tapahtuu se peruuttamaton eli kovalla nopeudella tapahtuva onnettomuus. Konsteiksi esitettiin autokoulun antamien ajotuntien lisäystä ja erityistä tunnekoulutusta. Ajo-opettajat toivat aivan oikeutetusti esille, että jokaisen ajo-oppilaan mallit on jo saatu kotoa vanhempien käyttäytymisestä liikenteessä, joten muutaman tunnin ajosessiot ja esimerkkien esilletuonnit eivät luutuneita ajatusmalleja juurikaan muuta. Ja sitäpaitsi melkoinen osa nuorista saa ajo-opetuksensa vanhemmiltaan. On varmasti melkoisen turhauttava tilanne, jos ajo-opettajana oleva isä yrittää opettaa jälkikasvulleen asioita eri tavalla kuin tekee itse liikenteessä. On ylittämätön paikka!
Erityisesti pojilla on aivan luontaisena halu ajaa vauhdikkaasti, sille emme voi mitään. Mutta me voimme hoitaa tuon vietin turvallisemmin ohjaamalla nämä nuoret moottoriurheilun pariin. Siellä he huomaavat, että fysiikan lakeja ei voi yksinkertaisesti jättää huomiotta. Jos niin tekee, silloin metsikkö kutsuu! Kuitenkin nuori voi halutessaan tuonkin kokeilla, mutta turvallisesti.
Itselläni oli nuorena halu ajaa kovaa - tai niin kovaa kuin silloisilla autoilla pääsi. Toki minun nuoruudessani nopeudet olivat vapaat taajamia lukuunottamatta, joten lakia en rikkonut. Kuitenkin ensimmäisen vuoden ajan ajoin todella rauhallisesti, jopa niin rauhallisesti, että isä halusi ajaa pitemmillä matkoilla, että matka joutuisi, vaikka hänkään ei todellakaan ollut mikään räimijä. Vasta armeijan jälkeen minun ajonopeudet nousivat, kun olin istunut armeijakaverini Juntusen Unton vierellä ja seurannut, miten mennään kovaa tiellä kuin tiellä. Aloin järjestelmällisesti opiskella ajotekniikkaa erilaisilla alustoilla ja jääradoilla olin säännöllinen vierailija. Silloin saimme onneksi käyttää harjoitteluun turvallisia paikkoja, ei aina tarvinnut mennä liikenteen seassa tukka putkella. Ilmeisesti olin valinnut oikean tien opiskella ajotekniikkaa, koska vältyin kolareilta ja suistumisilta, vaikka aina meninkin suunnilleen kaasu pohjassa. Halusin osallistua myös autokilpailuihin, mutta kun ei ollut valuuttaa hankkia kunnon renkaita, niin homma jäi silloin vain haaveeksi.
Sitten tulivat energiakriisit ja nopeusrajoitukset, joten lainkuuliaisena kansalaisena tyydyin ajelemaan nopeusrajoitusten mukaan, mutta kaipuu vauhtiin eli edelleen. Vasta nelikymppisenä minulla oli mahdollista kokeilla, miten taitoni riittäisivät kilpa-areenoilla. Perustimme työkaverini Sirkan Martin kanssa tiimin, johon saimme mukaan myös jo jokamiesluokan monivuotisen harrastajan Blomin Pasin. Pasi auttoi meidät sisälle kilpatuhuun, joten meidän ei tarvinnut opiskella kaikkea kantapään kautta. Muistan edelleen sen, kun Pasi sanoi, että kisassa on ihan kiva ajaa toisten perässä, mutta keulassa ihan hirveää. Kertoi ajaneensa ensimmäisen kerran tuohon tilanteeseen joutuneena penkaan ja uskoi meillekin käyvän niin. Mutta minusta oli kaikkein parasta ajaa keulilla, jos joskus sinne pääsin. Joukossa ajelu ei kiinnostanut tippakaan, koska siellä oli aina joku pulttipää, joka tahallaan työnteli kilpakumppaneitaan penkoille. Aikani tuota kestin, mutta lopulta mittani oli täysi ja siirryin ajamaan asfalttisprinttejä. Siis kelloa vastaan. Vaikka jokkiksessakin olin jo saavuttanut useita palkintosijoituksia, jopa muutaman kerran ihan pallille asti, sprintissä menestykseni oli paljon parempaa, vaikka annoin kalustossa melkoisesti eteen, kun mm.ajokkini oli lähes sata kiloa ylipainoinen. Ilmeisesti pojankollina tehdyt ajoharjoitukset eivät olleet menneet hukkaan.
Nykyään vanhana ukkona enää vain muistelen noita kilpa-aikoja. Tien päällä en kaipaa enää ylenmääräistä vauhtia, ajan kyllä lähes aina, mitä tiellä saa ajaa, mutta kaahailuihin en tunne tarvetta. Kilpaura on tehnyt tehtävänsä, on vienyt vauhtinälkäni.
Mutta miksi jaarittelen omista kilpailuistani? No siksi, että nuoret olisi syytä saada moottoriurheilun pariin. Siellä he oppivat ajoneuvojen käsittelyn suurilla nopeuksilla ja vauhtinälkäkin tulee siinä samalla tyydytettyä. Jokamiesluokan kisat jollakin etuvetoisella autolla antavat mielestäni hyvät valmiudet hallita ajo myös siviililiikenteessä laillisilla nopeuksilla.
Itse asiassa tiimini teki tietoiskuja erilaisiin oppilaitoksiin, joissa kerroimme moottoriurheilun mahdollisuuksista auttaa parempaan liikenneturvallisuuteen. Mutta kertominen ei ole sama asia kuin päästä itse koettamaan. Onneksi muutamat autourheiluseurat ovat hankkineet ajoharjoittelua varten aivan siviiliautoja, joihin on lisätty tarvittavat turvallisuusvarusteet.
Kaikille tuollainen johdettu harjoittelu tai kilpaileminen ei tietenkään sovi. Jotkut - oikeastaan melkoinen osa nuorista - pelkäävät, että kisoihin osallistumalla he voisivat menettää kasvonsa, jos vaikka mokaisivat. Sitten räimitään teillä muun liikenteen seassa, mutta ei ajatella sitä, että vasta sitten ne kasvonsa voi menettää, kun sattuu mälli - silloin voi menettää ne kasvonsa jopa ihan konkreettisesti!
Mikä tämän blogin tarkoitus sitten on?
Nuorille, erityisesti pojille, on taattava turvallinen mahdollisuus harjoitella ajamista ja tyydyttää vauhtinälkänsä. Olen tuonut tässä kirjoituksessani esille niitä argumenttejä, joilla olen itse selviytynyt tähän asti. Toivon näin tapahtuvan mahdollisimman monelle muullekin!
maanantai 16. elokuuta 2010
kaveri poistui!
Kuvassa Jurkka pitkässä turkissa. Se esiintyi edukseen
lukuisissa näyttelyissä olihan se kansainvälinen muotovalio,
ja siksi Jurkalle syntyi lukuisia pentueita. Nyt Jurkka on
muisto vain!
Tänä aamuna kymmenen tienoilla havahduin takaterassilta kuuluvaan mekkalaan. Menin tietenkin kurkkimaan ja näin, että Jurkka pyöri hullun lailla ympyrää katse suunnattuna ylös terassin kattoon. Jonkun ajan pyörittyään se heittäytyi kyljelleen vispaten mielettömästi tassujaan, ja suusta alkoi valua valkoista vaahtoa. Siis epileptinen kohtaus - arvelin!
Saimme lääkärille ajan illaksi, mutta kasvattajamme hoiti niin, että pääsin vastaanotolle jo parin tunnin päästä ensimmäisestä kohtauksesta. Ollessani lähdössä Jurkka sai toisen kohtauksen tuulikaapissa, joten jouduin kantamaan koiran autoon, kun kohtaus hellitti. Mutta kaksi kohtausta Jurkka sai kestää ennen pääsyämme lääkäriin.
Verikokeissa ei ilmennyt mitään hirveän erikoista, mutta rauhoittavilla ja epilepsialääkkeellä Jurkka sai levätä lääkäriaseman matolla ainakin tunnin verran. Kun se alkoi konkoilla ylös, niin saimme luvan lähteä kotiin. Autossa Jurkka veteli hirsiä ja ajattelin, että pahin on voitettu. Kotona nostin kaverini alas autosta ja yritin viedä sitä puskaan kevennykselle, mutta se saikin uuden kohtauksen hiekkatiellä. Siitäkin vielä selvittiin, mutta aloin tutkia Jurkan käytöstä tarkemmin ja totesin, että koira on täysin sokea. Se poukkoili sisällä esineisiin ja oven pieliin ja oli todella kärsivän näköinen. Ja vielä aamulla se oli ollut aivan normaalissa kunnossa! Tai siis sellaisessa kunnossa, missä vähän yli kymmenvuotias airis voi olla.
Vaimo ja kasvattaja tekivät pikapäätöksen, että Jurkan kärsimykset poistetaan ja noin kello 18 sen ei enää tarvitse kärsiä. Minä olen sen verran pehmo, että en voinut lähteä Jurkankaan viimeiselle retkelle kuin en muidenkaan koiriemme viimeisille matkoille. Tuntuu sen verran pahalta!
tiistai 10. elokuuta 2010
"takapotku", kipunointia
Painoin juuri äsken retukkaa, jolla sysäsin otsikossa mainitun romaanin aineiston kustantajalle.
Viimeistely sattui kyllä ihan väärään aikaan. Kun ulkona oli yli kolmekymmentä astetta lämpöä, niin ei ollut herkkua istua koneen ääressä ja viilata pilkkuja.
Mutta nyt se on tehty, eikä seuraavasta ole mitään tietoa. Pää on jokseenkin tyhjä!
Ensimmäisessä romaanissani "reppana" kerroin Hakulisen Arton vaiheista ja jo kirjaa kirjoittaessani ajattelin, että saman hepun toimista voisin kirjoitella seuraavassakin romaanissa, jos tulisi sellaista palautetta, että jatkon tekeminen olisi järkevää. No sellaista palautetta sain, että paketti on kasassa.
Nyt pyrin hoitamaan lopun sellaiseen malliin, että jatko-osaa ei ole edes kovin helppoa rakentaa. Siispä Arto saa olla rauhassa!
Viime aikoina on meilläkin ollut kovia ukkosmyrskyjä. Olemme kuvitelleet, että eihän meillä Suomessa sellaisia esiinny, vaikka Ruotsissa oli joku vuosi valtavat metsätuhot. Mutta Mäntsälä on ollut sunnuntaihin asti paikka, jonne salamointi ja tuhot eivät osanneet. Me jopa toivoimme, että kävisi nyt edes joku kuuron reuna, että saisimme kosteutta, mutta ei sadetta näkynyt. Sunnuntai sitten muutti tilanteen, sähköt olivat poikki tuntitolkulla ja vettäkin tuli ihan mukavasti. Saimme vielä eilen ja tänäänkin sadetta, joten ehkäpä luonto sai nyt edes vähän elvytystä.
Ylä-Kainuu -lehdestä luin, että Suomussalmella oli Veera myskänyt oikein kunnolla. Myrsky oli kulkenut Lapintien seutuja ja kaatanut siellä satoja runkoja.
Saapa nähdä, miten on mökkimme käynyt, kun sekin on sillä seudulla.
Mökin tontilla on julmettuja mäntyjä ja jos ne ovat päättäneet maastoutua, niin siinä meillä onkin tekemistä. Ja jos tuollaiset männyt kaatuvat mökin päälle, niin ainakin kattorakenteet ovat entiset. No pian asia selviää, kun joskus ensi viikolla sinne kurvailemme.
On muuten ollut melkoista energian haaskausta, jos lasketaan yhteen jokaisen viime aikaisen salaman kautta hukkaan purkautunut varaus.
Iät ajat ihmiset ovat yritelleet valjastaa tuota ilmaista energiaa, mutta tulokset ovat kaiketi olleet melko heikkoja, kun asiasta ei enää edes puhuta. Minusta olisi hyvä, että joku viisas insinööri paneutuisi asiaan, tiedä vaikka sieltä löytyisi ratkaisuja sähkön tuottoon!
Viimeistely sattui kyllä ihan väärään aikaan. Kun ulkona oli yli kolmekymmentä astetta lämpöä, niin ei ollut herkkua istua koneen ääressä ja viilata pilkkuja.
Mutta nyt se on tehty, eikä seuraavasta ole mitään tietoa. Pää on jokseenkin tyhjä!
Ensimmäisessä romaanissani "reppana" kerroin Hakulisen Arton vaiheista ja jo kirjaa kirjoittaessani ajattelin, että saman hepun toimista voisin kirjoitella seuraavassakin romaanissa, jos tulisi sellaista palautetta, että jatkon tekeminen olisi järkevää. No sellaista palautetta sain, että paketti on kasassa.
Nyt pyrin hoitamaan lopun sellaiseen malliin, että jatko-osaa ei ole edes kovin helppoa rakentaa. Siispä Arto saa olla rauhassa!
Viime aikoina on meilläkin ollut kovia ukkosmyrskyjä. Olemme kuvitelleet, että eihän meillä Suomessa sellaisia esiinny, vaikka Ruotsissa oli joku vuosi valtavat metsätuhot. Mutta Mäntsälä on ollut sunnuntaihin asti paikka, jonne salamointi ja tuhot eivät osanneet. Me jopa toivoimme, että kävisi nyt edes joku kuuron reuna, että saisimme kosteutta, mutta ei sadetta näkynyt. Sunnuntai sitten muutti tilanteen, sähköt olivat poikki tuntitolkulla ja vettäkin tuli ihan mukavasti. Saimme vielä eilen ja tänäänkin sadetta, joten ehkäpä luonto sai nyt edes vähän elvytystä.
Ylä-Kainuu -lehdestä luin, että Suomussalmella oli Veera myskänyt oikein kunnolla. Myrsky oli kulkenut Lapintien seutuja ja kaatanut siellä satoja runkoja.
Saapa nähdä, miten on mökkimme käynyt, kun sekin on sillä seudulla.
Mökin tontilla on julmettuja mäntyjä ja jos ne ovat päättäneet maastoutua, niin siinä meillä onkin tekemistä. Ja jos tuollaiset männyt kaatuvat mökin päälle, niin ainakin kattorakenteet ovat entiset. No pian asia selviää, kun joskus ensi viikolla sinne kurvailemme.
On muuten ollut melkoista energian haaskausta, jos lasketaan yhteen jokaisen viime aikaisen salaman kautta hukkaan purkautunut varaus.
Iät ajat ihmiset ovat yritelleet valjastaa tuota ilmaista energiaa, mutta tulokset ovat kaiketi olleet melko heikkoja, kun asiasta ei enää edes puhuta. Minusta olisi hyvä, että joku viisas insinööri paneutuisi asiaan, tiedä vaikka sieltä löytyisi ratkaisuja sähkön tuottoon!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)