tunnekoulutusta!

Kuva: Mäntsälän rallisprintissä lähdön odottelua n. 15 vuotta sitten, renkaat ovat jo lämpeämässä. Ajoin tuossa kisassa muuten sadasosalleen samat ajat molemmilla kierroksilla. Insinöörityötä!

Taispa olla eilisen aamun aamuTV:n uutisten yhteydessä juttu ajokorteista ja autokouluista. Jutussa tuotiin esille, että erityisesti nuorten ajokäyttäytymiseen olisi puututtava ennen kuin tapahtuu se peruuttamaton eli kovalla nopeudella tapahtuva onnettomuus. Konsteiksi esitettiin autokoulun antamien ajotuntien lisäystä ja erityistä tunnekoulutusta. Ajo-opettajat toivat aivan oikeutetusti esille, että jokaisen ajo-oppilaan mallit on jo saatu kotoa vanhempien käyttäytymisestä liikenteessä, joten muutaman tunnin ajosessiot ja esimerkkien esilletuonnit eivät luutuneita ajatusmalleja juurikaan muuta. Ja sitäpaitsi melkoinen osa nuorista saa ajo-opetuksensa vanhemmiltaan. On varmasti melkoisen turhauttava tilanne, jos ajo-opettajana oleva isä yrittää opettaa jälkikasvulleen asioita eri tavalla kuin tekee itse liikenteessä. On ylittämätön paikka!

Erityisesti pojilla on aivan luontaisena halu ajaa vauhdikkaasti, sille emme voi mitään. Mutta me voimme hoitaa tuon vietin turvallisemmin ohjaamalla nämä nuoret moottoriurheilun pariin. Siellä he huomaavat, että fysiikan lakeja ei voi yksinkertaisesti jättää huomiotta. Jos niin tekee, silloin metsikkö kutsuu! Kuitenkin nuori voi halutessaan tuonkin kokeilla, mutta turvallisesti.

Itselläni oli nuorena halu ajaa kovaa - tai niin kovaa kuin silloisilla autoilla pääsi. Toki minun nuoruudessani nopeudet olivat vapaat taajamia lukuunottamatta, joten lakia en rikkonut. Kuitenkin ensimmäisen vuoden ajan ajoin todella rauhallisesti, jopa niin rauhallisesti, että isä halusi ajaa pitemmillä matkoilla, että matka joutuisi, vaikka hänkään ei todellakaan ollut mikään räimijä. Vasta armeijan jälkeen minun ajonopeudet nousivat, kun olin istunut armeijakaverini Juntusen Unton vierellä ja seurannut, miten mennään kovaa tiellä kuin tiellä. Aloin järjestelmällisesti opiskella ajotekniikkaa erilaisilla alustoilla ja jääradoilla olin säännöllinen vierailija. Silloin saimme onneksi käyttää harjoitteluun turvallisia paikkoja, ei aina tarvinnut mennä liikenteen seassa tukka putkella. Ilmeisesti olin valinnut oikean tien opiskella ajotekniikkaa, koska vältyin kolareilta ja suistumisilta, vaikka aina meninkin suunnilleen kaasu pohjassa. Halusin osallistua myös autokilpailuihin, mutta kun ei ollut valuuttaa hankkia kunnon renkaita, niin homma jäi silloin vain haaveeksi.

Sitten tulivat energiakriisit ja nopeusrajoitukset, joten lainkuuliaisena kansalaisena tyydyin ajelemaan nopeusrajoitusten mukaan, mutta kaipuu vauhtiin eli edelleen. Vasta nelikymppisenä minulla oli mahdollista kokeilla, miten taitoni riittäisivät kilpa-areenoilla. Perustimme työkaverini Sirkan Martin kanssa tiimin, johon saimme mukaan myös jo jokamiesluokan monivuotisen harrastajan Blomin Pasin. Pasi auttoi meidät sisälle kilpatuhuun, joten meidän ei tarvinnut opiskella kaikkea kantapään kautta. Muistan edelleen sen, kun Pasi sanoi, että kisassa on ihan kiva ajaa toisten perässä, mutta keulassa ihan hirveää. Kertoi ajaneensa ensimmäisen kerran tuohon tilanteeseen joutuneena penkaan ja uskoi meillekin käyvän niin. Mutta minusta oli kaikkein parasta ajaa keulilla, jos joskus sinne pääsin. Joukossa ajelu ei kiinnostanut tippakaan, koska siellä oli aina joku pulttipää, joka tahallaan työnteli kilpakumppaneitaan penkoille. Aikani tuota kestin, mutta lopulta mittani oli täysi ja siirryin ajamaan asfalttisprinttejä. Siis kelloa vastaan. Vaikka jokkiksessakin olin jo saavuttanut useita palkintosijoituksia, jopa muutaman kerran ihan pallille asti, sprintissä menestykseni oli paljon parempaa, vaikka annoin kalustossa melkoisesti eteen, kun mm.ajokkini oli lähes sata kiloa ylipainoinen. Ilmeisesti pojankollina tehdyt ajoharjoitukset eivät olleet menneet hukkaan.

Nykyään vanhana ukkona enää vain muistelen noita kilpa-aikoja. Tien päällä en kaipaa enää ylenmääräistä vauhtia, ajan kyllä lähes aina, mitä tiellä saa ajaa, mutta kaahailuihin en tunne tarvetta. Kilpaura on tehnyt tehtävänsä, on vienyt vauhtinälkäni.

Mutta miksi jaarittelen omista kilpailuistani? No siksi, että nuoret olisi syytä saada moottoriurheilun pariin. Siellä he oppivat ajoneuvojen käsittelyn suurilla nopeuksilla ja vauhtinälkäkin tulee siinä samalla tyydytettyä. Jokamiesluokan kisat jollakin etuvetoisella autolla antavat mielestäni hyvät valmiudet hallita ajo myös siviililiikenteessä laillisilla nopeuksilla.

Itse asiassa tiimini teki tietoiskuja erilaisiin oppilaitoksiin, joissa kerroimme moottoriurheilun mahdollisuuksista auttaa parempaan liikenneturvallisuuteen. Mutta kertominen ei ole sama asia kuin päästä itse koettamaan. Onneksi muutamat autourheiluseurat ovat hankkineet ajoharjoittelua varten aivan siviiliautoja, joihin on lisätty tarvittavat turvallisuusvarusteet.

Kaikille tuollainen johdettu harjoittelu tai kilpaileminen ei tietenkään sovi. Jotkut - oikeastaan melkoinen osa nuorista - pelkäävät, että kisoihin osallistumalla he voisivat menettää kasvonsa, jos vaikka mokaisivat. Sitten räimitään teillä muun liikenteen seassa, mutta ei ajatella sitä, että vasta sitten ne kasvonsa voi menettää, kun sattuu mälli - silloin voi menettää ne kasvonsa jopa ihan konkreettisesti!

Mikä tämän blogin tarkoitus sitten on?

Nuorille, erityisesti pojille, on taattava turvallinen mahdollisuus harjoitella ajamista ja tyydyttää vauhtinälkänsä. Olen tuonut tässä kirjoituksessani esille niitä argumenttejä, joilla olen itse selviytynyt tähän asti. Toivon näin tapahtuvan mahdollisimman monelle muullekin!