Viime viikonloppuna alkoi Formula 1 -kausi 2008. Etukäteen media oli jo julistanut, että Kimi vie potin, miten huvittaa. En käsittänyt tuollaista kirjoittelua, enkä käsitä vieläkään, vaikka suomalainen ja asiasta todella kiinnostunut olenkin.
Olen itsekin harrastanut moottoriurheilua, toki vain kansallisissa kuvioissa ensin jokkista, ja kun sain siitä pian tarpeekseni, niin ajelin muutamia vuosia asfalttisprinttejä. Jo tuolloin aloin miettiä, onko sitä onnea oikeasti olemassa. Ja jos on, niin onko sitä jollakin muulla enemmän kuin itselläni. Nimittäin joka kerta, jos oli pienikin mahdollisuus, niin ajamiselleni tuli stoppi. Ainoastaan, kun tein kaikki viimeisen päälle, enkä sitten ajamisessakaan hötkyillyt, niin tulosta tuli. Onnen varaan en pystynyt laskemaan mitään. Toki näin on tapahtunut muussakin elämässäni, mutta se onkin sitten toinen juttu!
Katsellessamme naapurin Mikon kanssa tuota viime sunnuntain kisaa, tulivat omat kokemukseni onnesta tai lähinnä sen puutteesta väkisinkin pinnalle. Tuli todella runsaasti ymmärtämystä Kimin ja Heikin mahdollisille ajatuksille. Yritän kehittää hieman yksinkertaista analyysiä tilanteista.
Kimi:
Kimin aika-ajossa tuli autoon sellainen vika, että polttoainepumppu lakkasi syöttämästä evästä koneelle, ja meno hyytyi. Mutta miksi juuri siinä kohtaa? Miksi Kimi ei päässyt takaisin varikolle ja aika-ajon jatko-osiolle? Vain noin 100 metriä jäi vajaaksi. Oliko tässä onnella tai pikemminkin sen puuttumisella jotakin osuutta?
Kimin kisa alkoi siis ruudusta 15, joka on erittäin huono paikka päästä taistelemaan kärkipaikoista. Mutta oliko Kimillä sitten kuitenkin onnea, kun hän otti hyvän startin ja oli jo ensimmäisellä kierroksella kahdeksas? Mutta sitten se onni taas meni jonnekin muualle, kun Kimi jäi jumiin selvästi hitaamman Hondan taakse. Kesti todella kauan, kun ohitus viimein onnistui.
Sitten tulivat muiden varikkokäynnit mukaan kuvioihin ja pari kertaa letka joutui kasaantumaan AMG Mersun perään. Tilanne alkoi näyttää periaatteessa Kimin kannalta ihan hyvältä, mutta miksi tiimi ei kutsunut Kimiä tankaamaan ja renkaiden vaihtoon? Kimillä oli vauhti päällä. Auto oli kevyt ja renkaatkin vielä kohtalaisessa kunnossa, joten hänen oli kai ihan pakko yrittää parantaa vielä sijoitusta. Edessä oli Heikki. Kimi otti suoralta vauhtia ja peippasi Heikin oikealle puolelle, siis sisäkurvin puolelle, mutta onni oli jossakin muualla, ja mutka meni pitkäksi kauas hiekoille, ja sijoitus tippui ratkaisevasti. Vasta tässä vaiheessa tiimi kutsui Kimin varikolle, ja paluu radalle tuli aivan viimeiselle sijalle. Kimi ei ollut antanut vielä periksi, joten alkoi todellinen reuhaaminen radalla. Edellä ajava lähestyi nopeasti, ja oli vain ajan kysymys, kun Kimi hujauttaisi ohituksen. Mutta jälleen onni oli muualla. Jarrutuksessa vasen takapyörä oli liukkaan kanttarin päällä ja taas Kimiä vietiin ympäri. Näin kisa oli menetetty, kun vielä 4 kierrosta ennen maalia konekin hajosi, sijoitus oli vasta 9. Oliko sitten onnella joku osuus, että Kimi kuitenkin nousi sijalle 8, kun eräs edellä ollut diskattiin. Tuli kumminkin se 1 piste.
Heikki:
Minusta Heikki ajoi hienosti koko ajan. Kärkijoukon painavimmalla autolla Heikki paiskasi itsensä kolmanteen ruutuun, josta piti olla hyvät mahdollisuudet hoitaa vaikka koko potti itselle. Startti onnistui auton paino huomioiden ihan hyvin, Massa ei päässyt kuittaamaan, mutta tallitoverin ja Heikin väliin jäi Bemari. Heikki ei päässyt oikein hyökkäämään, joten Ferrari pysyi lähietäisyydellä ja yrittihän se sieltä ohi, mutta nyt onni oli Heikin kabiinissa. Ferrari ajautui pois radalta ja tilanne rauhoittui. Niin se kärkiporukka körötteli peräkanaa ilman sen kummempia yrityksiä muuttaa tilannetta. Ensimmäisten varikkokäyntien aikanakaan ei muutoksia tullut. Toiset varkkokäynnit olivat juuri toteutuneet osalla kuljettajia, kun Toyotan rallicross-tyyppinen ajelu johti taas AMG Mersun tuloon radalle. Heikki oli kärjessä, mutta hän ei ollut käynyt vielä varikolla. Näin se onni hylkäsi Heikin! Sijoitukseksi tuli viides sija. Siis ainakin näin suomussalmelaissyntyisen mielestä ihan liian huono ja ilman Heikin virheitä!
Jotenkin tuntuu siltä, että meillä suomalaisilla täytyy kaikki tehdä paremmin, huolellisemmin ja tunnollisemmin kuin muilla keskimäärin. Vasta sitten voidaan odottaa ja saada menestystä. Silloin se onnikin on puolellamme! Tai onko se sitten enää onnea?
torstai 20. maaliskuuta 2008
tiistai 19. helmikuuta 2008
viestiä kansamme edustajille ja edustajilta
11.1.2008 kirjoitin sähköpostiviestin 18 kansanedustajalle, jotka valitsin Oulun ja Uudenmaan vaalipiireistä ammattinsa, työuransa ja eduskunnan tämän hetken postien perusteella. Puoluekannoiltaan he edustivat eri puolueita, mutta yhtään demaria ei joukkoon mahtunut. Naisedustajia oli hieman enemmän kuin miehiä ja Uudeltamaalta edustajia oli enemmän kuin Oulusta.
Koko teksti oli seuraavanlainen:
Hyvä kansanedustaja!
Olen 59-vuotias tietoliikenneinsinööri. Elämäni aloitin Suomussalmella, josta Kajaanin, Kaarinan, Suomussalmen, Vantaan, Keravan ja Tuusulan kautta olen päätynyt vaimoni ja koiriemme kanssa Mäntsälään. Itse jouduin 1.5.2006 työeläkkeelle vakavan masennuksen vuoksi. Vaimo sentään on päässyt jo tolpilleen ja on jo ollut pian vuoden hoitamassa hoitokodissa Mäntsälän vanhuksia.
Työurani ja terveyteni menetin Soneran teletunnisteiden käsittelyyn liittyvässä jutussa. Minut otettiin kiinni, tutkittiin ja tuomittiin, vaikka itse mielestäni olen aina ollut rehellisyyden perikuva - näin kertovat myös kaikki minut tuntevat. Koko prosessi on ollut todella raskas. Eikä tilannetta paranna sekään seikka, että media, siis lehdet ja tv toivat myös nimeni otsikoihin, vaikka en koskaan ole ollut mikään julkisuuden henkilö. Riitti, kun oli soneralainen, sitä sai lyödä. Ja myös ns. oikeuskin löi lisää! Sitten löivät valtionkonttori ja ulosottoviranomaiset aivan hirveillä maksuilla (yli 50000 euroa)! Jne.
Kukaan ei voi kuvitella sitä tuskaa, jota myös lapseni perheineen, sukulaiset ja ystävät ovat joutuneet kokemaan. Vielä tänäänkin netissä kierrellessäni näkyy, miten asioita silloin uutisoitiin.
Itse pääsin terapiaan, ja terapeuttini kannusti kaiken muun avun lisäksi minua käymään prosessia läpi tekemieni päiväkirjakirjoitusteni pohjalta. Näin sitten voimieni mukaan teinkin. Näytin kirjoitelmiani muutamalle entiselle työtoverilleni ja tyttärilleni. He kehottivat tekemään aikaansaannoksestani kirjan. Blokissani http://alpomanninen.blogspot.com/ olen tarkemmin kuvannut tuota prosessia.
Kirjani "kairoilta kahleisiin" julkaistiin Helsingin kirjamessuilla kustantajani osastolla (http://www.bod.fi/).
Julkisuuteen olen saanut kirjaani ja siihen liittyviä asioita Keski-Uusimaa ja Ylä-Kainuu -lehdissä. Mutta suuret ja mahtavat eivät ole noteeranneet mitenkään ehdotuksiani kertoa kirjan sanomasta lehdessä tai tv:ssä. Kyllä he olivat kilvan uutisoimassa, mutta nyt, kun olisi mahdollista esittää sitä kolikon toistakin puolta, niin mielenkiintoa ei enää olekaan. Olisin siis halunnut, että lukijat olisivat voineet itse tehdä omia johtopäätöksiä asioista saamiensa tietojen perusteella. Tasapuolisuutta, oikeutta.
Miksi siis otan yhteyttä muutamaan kansanedustajaan? Aiemmin olen suhtautunut politiikkaan hyvin penseästi. Suomussalmella asuva äitini taitaa olla edelleenkin kepulainen. Isä vei ajatuksensa poliittisesta kannastaan hautaan. Itse olen äänestänyt tähän mennessä vähän samoin kuin nyt Teidät valitessani. Katsoin ammattia ja muuta työelämän toimintaa kuin myös erilaisia harrastuksiin liittyviä asioita. Myös asuin- ja työssäkäyntipaikkakunnat ratkaisivat. Nyt vielä katsoin, minkälaisia posteja Teillä on eduskunnan eri elimissä.
Eduskunta säätää lakeja, joiden mukaan meitä taatelintallaajia pistetään ruotuun. Itse yhden ainoan kerran oikeuteen joutuneena en voinut mitenkään missään käsittelyn vaiheessa todeta, että onpa ammattimaista toimintaa. Kymmenet kalliit lakimiehet kiistelivät meidän rahoillamme laista, jonka olisi pitänyt esimerkiksi minulle insinöörille olla päivänselvää, ja lopuksi oikeus vain mätkäisi tuomion.
Jos suinkin aikanne antaa myöten, niin olisin kiitollinen, jos voisitte hankkia kirjani, jota saa kyllä kirjakaupoistakin, mutta kätevimmin nettikaupoista (esim. bookplus). Samalla tukisitte myös minua muutamalla eurolla.
Ja jos suinkin mahdollista, niin olisin kiitollinen myös pienestä palautteestanne, olipa se sitten minkälaista tahansa. Näin minäkin voisin ajatella jatkossa politiikasta ja politiikan vaikuttajista positiivisesti.
Samalla toivotan erittäin hyvää loppuvuotta 2008!
Mäntsälä 11.1.2008
Terveisin
Alpo Manninen
Sain viestiin melkoisen nopealla aikataululla neljä vastausta, yhden mieheltä ja kolme naiselta, kaksi Oulusta ja kaksi Uudeltamaalta.
Eritysesti naiskansanedustajien vastaukset lämmittivät, he lupasivat kaikki hankkia kirjani ja yhdeltä olen jo saanut palautetta kirjastakin. Kiitoksia!
Mutta kaiken kaikkiaan odotukseni olivat kovemmat, siis politiikka ja sen tekijät eivät muuttaneet noin yleisesti ottaen mielipiteitäni juurikaan alkuasetelmista. Pienen ihmisen on turha tukeutua kansanedustajien apuun, jos apua tarvitsee vaikkapa vain pienen kirjallisen palautteen muodossa. Ja eritysen turhaa näyttää olevan yrittää saada kommenttia julkisuudessa lööpeissä esiintyviltä edustajilta. M.O.T.
Koko teksti oli seuraavanlainen:
Hyvä kansanedustaja!
Olen 59-vuotias tietoliikenneinsinööri. Elämäni aloitin Suomussalmella, josta Kajaanin, Kaarinan, Suomussalmen, Vantaan, Keravan ja Tuusulan kautta olen päätynyt vaimoni ja koiriemme kanssa Mäntsälään. Itse jouduin 1.5.2006 työeläkkeelle vakavan masennuksen vuoksi. Vaimo sentään on päässyt jo tolpilleen ja on jo ollut pian vuoden hoitamassa hoitokodissa Mäntsälän vanhuksia.
Työurani ja terveyteni menetin Soneran teletunnisteiden käsittelyyn liittyvässä jutussa. Minut otettiin kiinni, tutkittiin ja tuomittiin, vaikka itse mielestäni olen aina ollut rehellisyyden perikuva - näin kertovat myös kaikki minut tuntevat. Koko prosessi on ollut todella raskas. Eikä tilannetta paranna sekään seikka, että media, siis lehdet ja tv toivat myös nimeni otsikoihin, vaikka en koskaan ole ollut mikään julkisuuden henkilö. Riitti, kun oli soneralainen, sitä sai lyödä. Ja myös ns. oikeuskin löi lisää! Sitten löivät valtionkonttori ja ulosottoviranomaiset aivan hirveillä maksuilla (yli 50000 euroa)! Jne.
Kukaan ei voi kuvitella sitä tuskaa, jota myös lapseni perheineen, sukulaiset ja ystävät ovat joutuneet kokemaan. Vielä tänäänkin netissä kierrellessäni näkyy, miten asioita silloin uutisoitiin.
Itse pääsin terapiaan, ja terapeuttini kannusti kaiken muun avun lisäksi minua käymään prosessia läpi tekemieni päiväkirjakirjoitusteni pohjalta. Näin sitten voimieni mukaan teinkin. Näytin kirjoitelmiani muutamalle entiselle työtoverilleni ja tyttärilleni. He kehottivat tekemään aikaansaannoksestani kirjan. Blokissani http://alpomanninen.blogspot.com/ olen tarkemmin kuvannut tuota prosessia.
Kirjani "kairoilta kahleisiin" julkaistiin Helsingin kirjamessuilla kustantajani osastolla (http://www.bod.fi/).
Julkisuuteen olen saanut kirjaani ja siihen liittyviä asioita Keski-Uusimaa ja Ylä-Kainuu -lehdissä. Mutta suuret ja mahtavat eivät ole noteeranneet mitenkään ehdotuksiani kertoa kirjan sanomasta lehdessä tai tv:ssä. Kyllä he olivat kilvan uutisoimassa, mutta nyt, kun olisi mahdollista esittää sitä kolikon toistakin puolta, niin mielenkiintoa ei enää olekaan. Olisin siis halunnut, että lukijat olisivat voineet itse tehdä omia johtopäätöksiä asioista saamiensa tietojen perusteella. Tasapuolisuutta, oikeutta.
Miksi siis otan yhteyttä muutamaan kansanedustajaan? Aiemmin olen suhtautunut politiikkaan hyvin penseästi. Suomussalmella asuva äitini taitaa olla edelleenkin kepulainen. Isä vei ajatuksensa poliittisesta kannastaan hautaan. Itse olen äänestänyt tähän mennessä vähän samoin kuin nyt Teidät valitessani. Katsoin ammattia ja muuta työelämän toimintaa kuin myös erilaisia harrastuksiin liittyviä asioita. Myös asuin- ja työssäkäyntipaikkakunnat ratkaisivat. Nyt vielä katsoin, minkälaisia posteja Teillä on eduskunnan eri elimissä.
Eduskunta säätää lakeja, joiden mukaan meitä taatelintallaajia pistetään ruotuun. Itse yhden ainoan kerran oikeuteen joutuneena en voinut mitenkään missään käsittelyn vaiheessa todeta, että onpa ammattimaista toimintaa. Kymmenet kalliit lakimiehet kiistelivät meidän rahoillamme laista, jonka olisi pitänyt esimerkiksi minulle insinöörille olla päivänselvää, ja lopuksi oikeus vain mätkäisi tuomion.
Jos suinkin aikanne antaa myöten, niin olisin kiitollinen, jos voisitte hankkia kirjani, jota saa kyllä kirjakaupoistakin, mutta kätevimmin nettikaupoista (esim. bookplus). Samalla tukisitte myös minua muutamalla eurolla.
Ja jos suinkin mahdollista, niin olisin kiitollinen myös pienestä palautteestanne, olipa se sitten minkälaista tahansa. Näin minäkin voisin ajatella jatkossa politiikasta ja politiikan vaikuttajista positiivisesti.
Samalla toivotan erittäin hyvää loppuvuotta 2008!
Mäntsälä 11.1.2008
Terveisin
Alpo Manninen
Sain viestiin melkoisen nopealla aikataululla neljä vastausta, yhden mieheltä ja kolme naiselta, kaksi Oulusta ja kaksi Uudeltamaalta.
Eritysesti naiskansanedustajien vastaukset lämmittivät, he lupasivat kaikki hankkia kirjani ja yhdeltä olen jo saanut palautetta kirjastakin. Kiitoksia!
Mutta kaiken kaikkiaan odotukseni olivat kovemmat, siis politiikka ja sen tekijät eivät muuttaneet noin yleisesti ottaen mielipiteitäni juurikaan alkuasetelmista. Pienen ihmisen on turha tukeutua kansanedustajien apuun, jos apua tarvitsee vaikkapa vain pienen kirjallisen palautteen muodossa. Ja eritysen turhaa näyttää olevan yrittää saada kommenttia julkisuudessa lööpeissä esiintyviltä edustajilta. M.O.T.
sunnuntai 17. helmikuuta 2008
jälkikaikuja
Heti reissumme jälkeisenä maanantaina 11.2. minulla oli aamupäivällä omalääkärini vastaanotto. Edellisestä käynnistä oli kulunut aikaa jo melkoisesti, joten varattu aika meni tarkoin, jos riittikään. Tuntemukseni oli, että olisin saattanut saada virtsatietulehduksen reissullamme, ja siksi pyysin vielä lopuksi lähetteen labraan. Aikomukseni oli mennä hoitamaan näyte tiistaiaamuna.
Illalla minua alkoi paleltaa hirvittävästi, joka ei ole minulle lainkaan normaalia. Pistin vaatetta päälleni, mutta tuntui, että mikään ei auta. Ja sitten aina välillä jouduin istumaan pöntöllä tyhjentämässä suoleni vedestä. Toki haju ja väri ei vastannut EU-direktiiviä puhtaasta vedestä!
Olin siis saanut todennäköisesti Intian Valtameren kalakeikalla jonkun suolistoni sekoittaneen pöpön. Aamulla en päässyt vuoteesta mihinkään, mutta iltapäiväksi minun oli saatava itseni kuntoon, että voisin mennä Pro-lehden toimittajan tenttiin Helsinkiin.
Kävin suihkussa, nautin kovasti nestettä ja otin särkylääkettä, kun muuta en keksinyt, ja iltapäivällä olin Helsingissä. Keskustelimme kirjastani tunnin verran, ja lähdin junalla heti palaverin jälkeen Mäntsälään. Tiukkaa teki, mutta selvisin matkasta kotiin kuivin housuin!
Torstaina vaimo pakotti soittamaan aikaa lääkärille. Hän evästi oikein kunnolla, että on pistettävä todella kova kovaa vastaan, että saisin vastaanottoajan. Soitin aamupäivällä, ja ihmeekseni pääsin läpi kertasoitolla. Normaalisti sinne saa soitella lukuisasti ennen asiaan pääsyä. Kerroin asiani, mutta kun selvisi, että olen eläkeläinen, niin aikoja ei ollut, mutta kehotettiin tulemaan sairaanhoitajan vastaanotolle klo 15 mennessä.
Tein taas samat valmistelut kuin olin tehnyt tiistainakin ennen Hesaan lähtöä, ja olin soittamassa sairaanhoitajan kelloa klo 12.09. Luin lehteä ja seurasin vatsani tilannetta koko ajan. Paikasta oli melkoisen pitkä matka vessaan, jos olisi tarvista sinne hyökätä. 40 minuutin jälkeen soitin taas, mutta oven takana oli hiljaista. Yritin taas keskittyä lukemiseen, mutta se kävi koko ajan vaikeammaksi. Oli melkoisen tuskaisa olo, kun menin kysymään sairaanhoitajan naapurihuoneesta, mikä kiikastaa, kun ketään ei kuulu soitoista huolimatta.
Nämä joutilaan näköiset naiset selittivät, että sairaanhoitaja on toimenpiteessä. Minun pitäisi mennä jonkun toisen solun sairaanhoitajan vastaanotolle. Minulla kuohahti, mutta enhän minä ole mikään melskaajatyyppi, joten lähdin pois, ja päätin mennä apteekkiin hakemaan jotakin rohtoa vaivaani.
Apteekissakin sain myös ohjeeksi, että minun tulee vaatia pääsyä vastaanotolle. Taas kerran vaadittiin vaatimaan! Eikö mikään juttu voi hoitua erikseen vaatimatta? En ymmärrä!
Minä saan yleensä migreenin, kun alan jotakin vaatimaan, joten mieluimmin poistun takavasemmalle kuin otan kantaakseni turhat kärsimykset. Tämä on tapani toimia ja saa kelvata!
Nyt tilanne alkaa olla jo paljon parempi. Ehkäpä pakistani vielä kalu tulee!
Illalla minua alkoi paleltaa hirvittävästi, joka ei ole minulle lainkaan normaalia. Pistin vaatetta päälleni, mutta tuntui, että mikään ei auta. Ja sitten aina välillä jouduin istumaan pöntöllä tyhjentämässä suoleni vedestä. Toki haju ja väri ei vastannut EU-direktiiviä puhtaasta vedestä!
Olin siis saanut todennäköisesti Intian Valtameren kalakeikalla jonkun suolistoni sekoittaneen pöpön. Aamulla en päässyt vuoteesta mihinkään, mutta iltapäiväksi minun oli saatava itseni kuntoon, että voisin mennä Pro-lehden toimittajan tenttiin Helsinkiin.
Kävin suihkussa, nautin kovasti nestettä ja otin särkylääkettä, kun muuta en keksinyt, ja iltapäivällä olin Helsingissä. Keskustelimme kirjastani tunnin verran, ja lähdin junalla heti palaverin jälkeen Mäntsälään. Tiukkaa teki, mutta selvisin matkasta kotiin kuivin housuin!
Torstaina vaimo pakotti soittamaan aikaa lääkärille. Hän evästi oikein kunnolla, että on pistettävä todella kova kovaa vastaan, että saisin vastaanottoajan. Soitin aamupäivällä, ja ihmeekseni pääsin läpi kertasoitolla. Normaalisti sinne saa soitella lukuisasti ennen asiaan pääsyä. Kerroin asiani, mutta kun selvisi, että olen eläkeläinen, niin aikoja ei ollut, mutta kehotettiin tulemaan sairaanhoitajan vastaanotolle klo 15 mennessä.
Tein taas samat valmistelut kuin olin tehnyt tiistainakin ennen Hesaan lähtöä, ja olin soittamassa sairaanhoitajan kelloa klo 12.09. Luin lehteä ja seurasin vatsani tilannetta koko ajan. Paikasta oli melkoisen pitkä matka vessaan, jos olisi tarvista sinne hyökätä. 40 minuutin jälkeen soitin taas, mutta oven takana oli hiljaista. Yritin taas keskittyä lukemiseen, mutta se kävi koko ajan vaikeammaksi. Oli melkoisen tuskaisa olo, kun menin kysymään sairaanhoitajan naapurihuoneesta, mikä kiikastaa, kun ketään ei kuulu soitoista huolimatta.
Nämä joutilaan näköiset naiset selittivät, että sairaanhoitaja on toimenpiteessä. Minun pitäisi mennä jonkun toisen solun sairaanhoitajan vastaanotolle. Minulla kuohahti, mutta enhän minä ole mikään melskaajatyyppi, joten lähdin pois, ja päätin mennä apteekkiin hakemaan jotakin rohtoa vaivaani.
Apteekissakin sain myös ohjeeksi, että minun tulee vaatia pääsyä vastaanotolle. Taas kerran vaadittiin vaatimaan! Eikö mikään juttu voi hoitua erikseen vaatimatta? En ymmärrä!
Minä saan yleensä migreenin, kun alan jotakin vaatimaan, joten mieluimmin poistun takavasemmalle kuin otan kantaakseni turhat kärsimykset. Tämä on tapani toimia ja saa kelvata!
Nyt tilanne alkaa olla jo paljon parempi. Ehkäpä pakistani vielä kalu tulee!
sunnuntai 10. helmikuuta 2008
Dubai
Lentomme Dubaihin maksoi paljon vähemmän kuin esim. Kuusamoon tai tämän hetken sesonkipaikkoihin. Ihmetyttää, miten se on mahdollista? Eikö meillä täällä ole kilpailua vai ovatko kustannuksemme nousseet niin korkeiksi, että kotimaan lentomatkailu jää paksun pussin omaaville tahoille? Toki lentäminen alkaa olla jo pannassa, että eipä sitä jatkossa varmaan tulla sallimaankaan kaikille. Eipä tuon ole niin väliäkään. Itse en ole koskaan ollut mikään matkailija, en työssä enkä vapaalla. Minua tympäisee koko homma jo ennen lähtöä - siis pakkaamiset ja kaiken maailman jonottelut ja odottelut.
Nyt kuitenkin olimme menossa Dubaihin entisen työtoverini ja hänen vaimonsa vieraiksi. Lähtö viivästyi heti alkuunsa, kun 1.2. vallinnut pieni lumipyry oli vaikeuttanut lentoja koko päivän. Me odottelimme Oulusta tulevaa muutaman henkilön seuruetta noin tunnin verran. Sitten vielä odotellessa joku oli saanut sairauskohtauksen ja joutunut sairaalaan. Näin hänen matkatavaransa piti kaivella ruumasta ja viivästystä tuli lisää. Mutta eihän meillä ollut kiirettä, mutta jos Marko tulee keskellä yötä vastaan kentälle ja joutuu odottelemaan turhaan. Toivottavasti hän on tutkinut toteutuvat aikataulut! Lähetimme Hesasta kyllä tekstiviestin aikataulumuutoksesta, mutta perillä selvcisi, että eihän se sinne ollut mennyt. On vielä yhteyksissä parannettavaa.
Lento sujui normaalisti. Tosin ihmetytti, että koko ajan joku oli kuuluttelemassa milloin ruokailusta, myynnistä kuin muustakin. Olisi ollut kiva saada urvahtaa rauhassa musiikkia kuunnellen. Nyt levähtämisestä ei tullut meikäläisellä mitään. Kone laskeutui aamulla kuuden kieppeillä Dubaihin ja löysimme Markon autoineen hienosti lentoaseman ulkopuolelta. Vasta autossa Marko kertoi, että he ovat juuri eilen muuttaneet uuteen asuntoon! Ja huomattavasti pienempään. Mehän tietenkin olimme ihan kauhuisamme, että tunkeudumme tuossa tilanteessa heille. Mutta enää emme voineet perääntyä!
Lentoasemalta heidän uuteen asuinpaikkaansa oli matkaa sellaiset 30 km. Aikaa aamulla meni ehkäpä kolme varttia. Isäntäväkemme asunnolla kauhistus lisääntyi, kun meille oli laitettu hienot makuupaikat heidän makkariinsa ja he itse olivat päättäneet nukkua olohuoneen sohvissa. Rouva isommassa ja herra pienemässä!
Väsyneinä päätimme kuitenkin tyytyä tilanteeseen ja heittäydyimme muutaman tunnin unille.
Dubaissa on normaalisti perjantait ja lauantait vapaapäiviä, mutta läheisellä rakennuksella töitä tehtiin sikäläisellä antaumuksella myös perjantaina, joten kauneusunemme jäivät lyhyiksi.
Aamupalalla kerroimme, että haluaisimme tassutella ulkona kaikessa rauhassa ja katsella maisemia. Selvisi heti, että Dubai ei ole silloin paras mahdollinen paikka. Jalkakäytäviä kun on vain jossakin. Jalkaisin on tarkoitus kulkea vain ostoskeskuksissa ja nythän siellä olisi jotakin markinatapahtumia. Minä kävin parissa ostarissa ja se riitti. Kun ei ole mitään ostettavaa, niin miksi siellä pitäisi palloilla? Mieluimmin olimme vaikka isäntäperheemme talon kattoterassilla ottamassa aurinkoa. Toki kävimme ostareissakin ja ihmettelimme sen maailman menoa. Erään ostarin yhteydessä oli jopa lasketteluputki - eikä mikään aivan simppeli. Pisin lasku esitteen mukaan oli 400 m ja korkeuseroakin niin, että laskettelijoilla vauhtia piisasi. Antaa varmaan perusvalmiudet mennä vaativivimpiinkin rinteisiin. Kyllä rahalla saa!
Ajoimme muutaman kerran läpi Montgomeryn nimeä kantavan golfkeskuksen läpi ja pari kertaa kävimme siellä myös syömässä. Upea ilmestys! Näkyipä siellä yksi sauvakävelijäkin. Toki tekniikasta kävelijälle ei ollut mitään tietoa. Teki mieli mennä antamaan ammattilaisen apua, mutta maltoin mieleni.
Isäntäväkemme joutui taistelemaan asunnon ongelmien parissa ja heillä oli vielä meikäläiset ristinä. Ei varmaan ollut helppoa.
Kumpikaan vessa ei toiminut, vedet valuivat pöntöstä lattialle eikä putkeen. Onneksi testaukset tehtiin puhtaalla vedellä. Keittiön lattiakaivosta tulivat asianpesuvaahdot ulos, siis siinäkään ei ollut vetoa. TV ei näkynyt, kun kaapelin boksiin ei tullut sähköä, muutama kiinteistöön kuuluva valo ei toiminut ja keittiön kivitasosta oli lähtenyt iso pala pois. Kivitaso oli ikäänkuin räjähtänyt, kun Marko oli laskenut pakastetuotelaatikon tson päälle. Ihmeellistä kiveä! Toki TV:lle järjestimme näkyvyyden tilapäisesti jatkojohdolla, mutta muita isompia hommia emme ryhtyneet tekemään.
Talon aulassa oli henkilö, jonka olisi käsityksemme mukaan pitänyt hoitaa ongelmia, mutta sieltä tuli aina vain, että jos allah suo, niin apua tulee. On soitettu ammattimiehille asiasta jne. Allah ei ollut kovin suosioillinen isäntäperheellemme, koska vasta torstaina toinen vessa tuli kuntoon ja muuita vikoja korjattiin vain rouvan aktiivisen asenteen vuoksi. Vasta Markon tekemä valitus korkealle taholle sai vauhtia ja toivottavasti ensi viikolla heillä on kaikki kunnossa oikean elämän aloittamiseksi uudessa asunnossa. Tuossa kulttuurissa näytään velehtelevan ihan surutta päin naamaa!
Keskiviikkona käytiin pelaamassa 9 reikää golffia. Kotomaassa saa harvoin pelata noin hyvällä kentällä, vaikka kenttämme ei mikään huippukenttä ollutkaan. Ensimmäisen reiän jälkeen peli sujui ihan mukavasti ja olisi ollut mukava pelata täysi kierros, mutta kun kenttä oli täysi, niin eipä tuo ollut mahdollista.
Ja perjantaina mentiin Markon kanssa kalalle Intian Valtamerelle. Ajettiin Dubaista pari tuntia pienen vuoriston yli mukavia teitä. Siellä olisi ollut kiva pörryytellä 2-pyöräisillä, ja Marko kertoi näin paikallisten mopomiesten tekevänkin.
Satamassa veneen omistajat suomalainen Kalle ja iranilainen Ali jo meitä odottivatkin.
Vene oli etukajuutallinen kahdella 200 hv:n perämoottorilla varustettu kalastuskäyttöön varusteltu paatti.
Matka satamasta kalavesille kesti vajaa tunnin. Ihmetytti, että silmänkatamattomiin näkyi tankkereita ankkurissa. Kalle tiesi, että ne odottelevat öljyn hinnan alentumista, tankkaavat ja vievät lastin jonnekin. Jotkut laivat saattavat kuulemma olla paikoillaan jopa viikkoja.
Näitä laivoja sitten kalastajat kiertelivät, niin mekin. Ensimmäisen laivan ympäriltä saimme ensimmäiset kalat. Markolla tärppäsi ensin ja heti perään minulla. Minun saalis oli hieman suurempi, mutta eipä sekään mikään hirvitys ollut. En vieläkään ole selvittänyt, mitä kaloja saimme, mutta paikalliset olivat kertoneet Kallelle, että kala on "ruma kala, mutta hyvä kala".
Muutama tunti pyörittiin, mutta mitään muuta emme saaneet ennen ruokailua. Ajoimme pienen saaren rantaan, jossa Ali ja Kalle laittelivat pottu-kala-aterian. Hyviä olivat saamamme kalat!
Ruoan jälkeen pyörimme vesillä vielä tuntikausia, mutta vain pari kalaa onnistuimme saamaan. Minä sain ensin samanlaisen ruman kalan, joita olimme jo syöneet ja hetkeä myöhemmin sain hilattua vielä pienen tonnikalan veneeseen. Nämä veimme tuliaisina rouvillemme Dubaihin.
Harvoin edes Kiantajärvellä on niin vähän tuulta ja aaltoja kuin nyt oli Intian Valtameressä. Hyvä tuuri meillä!
Ruokailun jälkeen vaimoa lukuunottamatta torkuimme muutaman tunnin ennen kentälle lähtöä.
Kone oli taas myöhässä, mutta olimme ottaneet asiasta selvää etukäteen, joten kentällä oleminen ei ollut normaalia pitempi.
Dubai kasvaa aivan räjähdysmaisesti, siksi helposti muodostuu kuva, että ihmiset elävät siellä kirjaimellisesti rakennustyömaalla. Joka puolella rakennetaan valtavasti ja sehän näkyy ja kuuluu ympäristössä. Sheikin mukaan v. 2015 pitäisi Dubain olla valmis! Mitä se sitten tarkoittaakin. Liikenne on ihan kaos, kuskit ovat aivan aivottomia ja täysin liikennesäännöistä piittaamattomia. Selvisi myös, miksi sielläkin on maastoautoja niin paljon. Niillä ohitetaan jonot tien ulkopuolelta!
Meikäläisen tyyppiselle ihmiselle ei tuollainen paikka ole ihanteellinen lomapaikka, kun lomalla haluan käveleskellä ja kuljeskella ihan omaan tahtiin. Mutta olihan keikassamme postiivista se, että saimme kyläillä tuttujen luona. Kiitos siitä heille - toivottavasti Allah suo heille kaikkea hyvää jatkossa!
Nyt kuitenkin olimme menossa Dubaihin entisen työtoverini ja hänen vaimonsa vieraiksi. Lähtö viivästyi heti alkuunsa, kun 1.2. vallinnut pieni lumipyry oli vaikeuttanut lentoja koko päivän. Me odottelimme Oulusta tulevaa muutaman henkilön seuruetta noin tunnin verran. Sitten vielä odotellessa joku oli saanut sairauskohtauksen ja joutunut sairaalaan. Näin hänen matkatavaransa piti kaivella ruumasta ja viivästystä tuli lisää. Mutta eihän meillä ollut kiirettä, mutta jos Marko tulee keskellä yötä vastaan kentälle ja joutuu odottelemaan turhaan. Toivottavasti hän on tutkinut toteutuvat aikataulut! Lähetimme Hesasta kyllä tekstiviestin aikataulumuutoksesta, mutta perillä selvcisi, että eihän se sinne ollut mennyt. On vielä yhteyksissä parannettavaa.
Lento sujui normaalisti. Tosin ihmetytti, että koko ajan joku oli kuuluttelemassa milloin ruokailusta, myynnistä kuin muustakin. Olisi ollut kiva saada urvahtaa rauhassa musiikkia kuunnellen. Nyt levähtämisestä ei tullut meikäläisellä mitään. Kone laskeutui aamulla kuuden kieppeillä Dubaihin ja löysimme Markon autoineen hienosti lentoaseman ulkopuolelta. Vasta autossa Marko kertoi, että he ovat juuri eilen muuttaneet uuteen asuntoon! Ja huomattavasti pienempään. Mehän tietenkin olimme ihan kauhuisamme, että tunkeudumme tuossa tilanteessa heille. Mutta enää emme voineet perääntyä!
Lentoasemalta heidän uuteen asuinpaikkaansa oli matkaa sellaiset 30 km. Aikaa aamulla meni ehkäpä kolme varttia. Isäntäväkemme asunnolla kauhistus lisääntyi, kun meille oli laitettu hienot makuupaikat heidän makkariinsa ja he itse olivat päättäneet nukkua olohuoneen sohvissa. Rouva isommassa ja herra pienemässä!
Väsyneinä päätimme kuitenkin tyytyä tilanteeseen ja heittäydyimme muutaman tunnin unille.
Dubaissa on normaalisti perjantait ja lauantait vapaapäiviä, mutta läheisellä rakennuksella töitä tehtiin sikäläisellä antaumuksella myös perjantaina, joten kauneusunemme jäivät lyhyiksi.
Aamupalalla kerroimme, että haluaisimme tassutella ulkona kaikessa rauhassa ja katsella maisemia. Selvisi heti, että Dubai ei ole silloin paras mahdollinen paikka. Jalkakäytäviä kun on vain jossakin. Jalkaisin on tarkoitus kulkea vain ostoskeskuksissa ja nythän siellä olisi jotakin markinatapahtumia. Minä kävin parissa ostarissa ja se riitti. Kun ei ole mitään ostettavaa, niin miksi siellä pitäisi palloilla? Mieluimmin olimme vaikka isäntäperheemme talon kattoterassilla ottamassa aurinkoa. Toki kävimme ostareissakin ja ihmettelimme sen maailman menoa. Erään ostarin yhteydessä oli jopa lasketteluputki - eikä mikään aivan simppeli. Pisin lasku esitteen mukaan oli 400 m ja korkeuseroakin niin, että laskettelijoilla vauhtia piisasi. Antaa varmaan perusvalmiudet mennä vaativivimpiinkin rinteisiin. Kyllä rahalla saa!
Ajoimme muutaman kerran läpi Montgomeryn nimeä kantavan golfkeskuksen läpi ja pari kertaa kävimme siellä myös syömässä. Upea ilmestys! Näkyipä siellä yksi sauvakävelijäkin. Toki tekniikasta kävelijälle ei ollut mitään tietoa. Teki mieli mennä antamaan ammattilaisen apua, mutta maltoin mieleni.
Isäntäväkemme joutui taistelemaan asunnon ongelmien parissa ja heillä oli vielä meikäläiset ristinä. Ei varmaan ollut helppoa.
Kumpikaan vessa ei toiminut, vedet valuivat pöntöstä lattialle eikä putkeen. Onneksi testaukset tehtiin puhtaalla vedellä. Keittiön lattiakaivosta tulivat asianpesuvaahdot ulos, siis siinäkään ei ollut vetoa. TV ei näkynyt, kun kaapelin boksiin ei tullut sähköä, muutama kiinteistöön kuuluva valo ei toiminut ja keittiön kivitasosta oli lähtenyt iso pala pois. Kivitaso oli ikäänkuin räjähtänyt, kun Marko oli laskenut pakastetuotelaatikon tson päälle. Ihmeellistä kiveä! Toki TV:lle järjestimme näkyvyyden tilapäisesti jatkojohdolla, mutta muita isompia hommia emme ryhtyneet tekemään.
Talon aulassa oli henkilö, jonka olisi käsityksemme mukaan pitänyt hoitaa ongelmia, mutta sieltä tuli aina vain, että jos allah suo, niin apua tulee. On soitettu ammattimiehille asiasta jne. Allah ei ollut kovin suosioillinen isäntäperheellemme, koska vasta torstaina toinen vessa tuli kuntoon ja muuita vikoja korjattiin vain rouvan aktiivisen asenteen vuoksi. Vasta Markon tekemä valitus korkealle taholle sai vauhtia ja toivottavasti ensi viikolla heillä on kaikki kunnossa oikean elämän aloittamiseksi uudessa asunnossa. Tuossa kulttuurissa näytään velehtelevan ihan surutta päin naamaa!
Keskiviikkona käytiin pelaamassa 9 reikää golffia. Kotomaassa saa harvoin pelata noin hyvällä kentällä, vaikka kenttämme ei mikään huippukenttä ollutkaan. Ensimmäisen reiän jälkeen peli sujui ihan mukavasti ja olisi ollut mukava pelata täysi kierros, mutta kun kenttä oli täysi, niin eipä tuo ollut mahdollista.
Ja perjantaina mentiin Markon kanssa kalalle Intian Valtamerelle. Ajettiin Dubaista pari tuntia pienen vuoriston yli mukavia teitä. Siellä olisi ollut kiva pörryytellä 2-pyöräisillä, ja Marko kertoi näin paikallisten mopomiesten tekevänkin.
Satamassa veneen omistajat suomalainen Kalle ja iranilainen Ali jo meitä odottivatkin.
Vene oli etukajuutallinen kahdella 200 hv:n perämoottorilla varustettu kalastuskäyttöön varusteltu paatti.
Matka satamasta kalavesille kesti vajaa tunnin. Ihmetytti, että silmänkatamattomiin näkyi tankkereita ankkurissa. Kalle tiesi, että ne odottelevat öljyn hinnan alentumista, tankkaavat ja vievät lastin jonnekin. Jotkut laivat saattavat kuulemma olla paikoillaan jopa viikkoja.
Näitä laivoja sitten kalastajat kiertelivät, niin mekin. Ensimmäisen laivan ympäriltä saimme ensimmäiset kalat. Markolla tärppäsi ensin ja heti perään minulla. Minun saalis oli hieman suurempi, mutta eipä sekään mikään hirvitys ollut. En vieläkään ole selvittänyt, mitä kaloja saimme, mutta paikalliset olivat kertoneet Kallelle, että kala on "ruma kala, mutta hyvä kala".
Muutama tunti pyörittiin, mutta mitään muuta emme saaneet ennen ruokailua. Ajoimme pienen saaren rantaan, jossa Ali ja Kalle laittelivat pottu-kala-aterian. Hyviä olivat saamamme kalat!
Ruoan jälkeen pyörimme vesillä vielä tuntikausia, mutta vain pari kalaa onnistuimme saamaan. Minä sain ensin samanlaisen ruman kalan, joita olimme jo syöneet ja hetkeä myöhemmin sain hilattua vielä pienen tonnikalan veneeseen. Nämä veimme tuliaisina rouvillemme Dubaihin.
Harvoin edes Kiantajärvellä on niin vähän tuulta ja aaltoja kuin nyt oli Intian Valtameressä. Hyvä tuuri meillä!
Ruokailun jälkeen vaimoa lukuunottamatta torkuimme muutaman tunnin ennen kentälle lähtöä.
Kone oli taas myöhässä, mutta olimme ottaneet asiasta selvää etukäteen, joten kentällä oleminen ei ollut normaalia pitempi.
Dubai kasvaa aivan räjähdysmaisesti, siksi helposti muodostuu kuva, että ihmiset elävät siellä kirjaimellisesti rakennustyömaalla. Joka puolella rakennetaan valtavasti ja sehän näkyy ja kuuluu ympäristössä. Sheikin mukaan v. 2015 pitäisi Dubain olla valmis! Mitä se sitten tarkoittaakin. Liikenne on ihan kaos, kuskit ovat aivan aivottomia ja täysin liikennesäännöistä piittaamattomia. Selvisi myös, miksi sielläkin on maastoautoja niin paljon. Niillä ohitetaan jonot tien ulkopuolelta!
Meikäläisen tyyppiselle ihmiselle ei tuollainen paikka ole ihanteellinen lomapaikka, kun lomalla haluan käveleskellä ja kuljeskella ihan omaan tahtiin. Mutta olihan keikassamme postiivista se, että saimme kyläillä tuttujen luona. Kiitos siitä heille - toivottavasti Allah suo heille kaikkea hyvää jatkossa!
MP08 31.1. - 3.2.
Moottoripyöräily ja siihen käytettävät eurot ovat kasvavassa nosteessa. Olen jo aiemmin omalta kohdaltani käsitellyt moottoripyöräilyä, enkä sitä vieläkään täysin ymmärrä.
Messut ovat myös kasvaneet vuosittain. Nyt ne olivat 4-päiväiset markkinat. Suurin halli oli täynnä toi tositaan komeampia, kalliimpia ja tehokkaampia menopelejä. Mutta mitä ne puolipukeiset tytöt oikein siellä tekivät? Pyöriähän sinne mentiin katselemaan!
Pienempi halli oli valjastettu krääsäkaupalle ja rakennetuille pyörille. On näköjään rakentelu menossa meilläkin inhoamaani ameriikan malliin. Ei lainkaan hyvä. Meillä on ammattilaisia rakentajia, mutta pitää vaan ottaa mallia mielestäni aivan väärästä suunnasta. Voisi joku tehdä rakennelmansa omia ideoitaan hyödyntäen. Saattaisi lopputuloksena olla jopa ajettava peli!
Muuten onkohan ameriikoista tullut koskaan mitään erikoisen hyvää?
Itse kävelin näyttelyn läpi 31.1. Kävely vei aikaa 1,5 tuntia, mutta stoppasin kierroksella vain kahdesti. Ensimmäinen stoppi oli pyöräni (Moto Guzzi) osastolla ollut merrkikerhon osasto. Siellä sattui olemaan paikalla Pornaisista olevaa henkilöstöä, ja myös selvisi, että ensi kesänä guzziztit ajavat Rokualle tapaamiseen. Saattaapi olla, että järjestän mökkireissun ja tapaamisen samalle reissulle, kun ovat täältä katsottaessa melekin samalla seudulla.
Toisen kerran stoppasin Gospel Ridersien osastolla. Kyseisen kerhon jäsenillä on mitä erilaisimpia taustoja, mutta usko ja moottoripyöräily heitä yhdistää. Itsekin olen kiinnostunut kyseisen kerhon toiminnasta, mutta en ole jäseneksi asti päässyt. Minulla lienee edelleen jonkinlainen etsikkoaika meneillään, kun viimeisten viiden vuoden aikana Jumala on näyttäytynyt minulle ja perheelleni vain "rankaisevana" tai ainakin piittaamattomana. Avunpyynnöt ovat menneet kuuroille korville!
Olen mielestäni elänyt lähinnä äidiltäni saaman "uskoonkasvatuksen" mukaan koko elämäni, joten periaatteessa olen ollut valmis elämään "uskossa", mutta se jokin on puuttunut ja puuttuu edelleen. Saa nähdä olisko se puutuva elementti moottoripyöräily. Aika näyttää.
Messut ovat myös kasvaneet vuosittain. Nyt ne olivat 4-päiväiset markkinat. Suurin halli oli täynnä toi tositaan komeampia, kalliimpia ja tehokkaampia menopelejä. Mutta mitä ne puolipukeiset tytöt oikein siellä tekivät? Pyöriähän sinne mentiin katselemaan!
Pienempi halli oli valjastettu krääsäkaupalle ja rakennetuille pyörille. On näköjään rakentelu menossa meilläkin inhoamaani ameriikan malliin. Ei lainkaan hyvä. Meillä on ammattilaisia rakentajia, mutta pitää vaan ottaa mallia mielestäni aivan väärästä suunnasta. Voisi joku tehdä rakennelmansa omia ideoitaan hyödyntäen. Saattaisi lopputuloksena olla jopa ajettava peli!
Muuten onkohan ameriikoista tullut koskaan mitään erikoisen hyvää?
Itse kävelin näyttelyn läpi 31.1. Kävely vei aikaa 1,5 tuntia, mutta stoppasin kierroksella vain kahdesti. Ensimmäinen stoppi oli pyöräni (Moto Guzzi) osastolla ollut merrkikerhon osasto. Siellä sattui olemaan paikalla Pornaisista olevaa henkilöstöä, ja myös selvisi, että ensi kesänä guzziztit ajavat Rokualle tapaamiseen. Saattaapi olla, että järjestän mökkireissun ja tapaamisen samalle reissulle, kun ovat täältä katsottaessa melekin samalla seudulla.
Toisen kerran stoppasin Gospel Ridersien osastolla. Kyseisen kerhon jäsenillä on mitä erilaisimpia taustoja, mutta usko ja moottoripyöräily heitä yhdistää. Itsekin olen kiinnostunut kyseisen kerhon toiminnasta, mutta en ole jäseneksi asti päässyt. Minulla lienee edelleen jonkinlainen etsikkoaika meneillään, kun viimeisten viiden vuoden aikana Jumala on näyttäytynyt minulle ja perheelleni vain "rankaisevana" tai ainakin piittaamattomana. Avunpyynnöt ovat menneet kuuroille korville!
Olen mielestäni elänyt lähinnä äidiltäni saaman "uskoonkasvatuksen" mukaan koko elämäni, joten periaatteessa olen ollut valmis elämään "uskossa", mutta se jokin on puuttunut ja puuttuu edelleen. Saa nähdä olisko se puutuva elementti moottoripyöräily. Aika näyttää.
perjantai 11. tammikuuta 2008
Hiihtourheilua
Tänään oli mielenkiintoista katsella televisosta hiihtotapahtumia, ehkäpä siksi, että itse en juuri viitsinyt mennä ulos vesiräntäsateeseen. Mutta kisatkin olivat hyviä.
Ensin tuli lähetys Hakunilan SM-sprinteistä ja vähän myöhemmin naisten ampumahiihdon sprinttikisasta. Itselleni sprintti on ollut aina mieleen lajista riippumatta.
Hiihdin itsekin kansallisella tasolla 1970-luvun lopulla ja koko 1980-luvun. Silloin ei paljon sprinttejä noteerattu, eikä niitä kyllä järjestettykään. Mitä pitempi matka, sen parempi. Ja minua se sapetti. Olisin niin mielelläni repäissyt lyhyitä siivuja. Silloin olisi saanut mennä, mihin tekniikallaan ja kunnollaan olisi päässyt. Minulle 15 km oli jo ylipitkä matka. Sekin oli mentävä koko ajan käsijarru päällä kuulostellen. 30 km oli pisin matka, johon suostuin edes lähtemään. Seura hiihdätti kyseisen matkan mestaruuskilpailuna ja yhteislähtönä. Seurailin porukkaa ja pari kilometriä ennen loppua ratkaisin tilanteen yleensä edukseni. Kerran taisin jäädä toiseksi ja kerran keskeytin.
Suomussalmella opettajana ollessani ja alkaessani harrastaa hiihtoa, olin parhaimillani kunnan työyhteisöille järjestämässä ns. rakettiviestissä. Siinä osuudet taisivat olla 2 - 3 km:n luokkaa ja yksityisajoissa päihitin sellaisiakin kavereita, jotka 10 - 15 km:n matkalla voittivat minua minuuttikaupalla. Siitä jäi jotenkin kipinä noihin pikamatkoihin, ja tänne etelään 1980 muuttaessani ehdotin seurani Korson Kunnon hiihtojaoston puheenjohtajalle ja valmentajalleni, että eiköhän järjestetä kunnon rykäisyt. Ehdotukseni oli, että Paloheinän täyttömäelle ajotielle ajettaisiin kaksi identtistä, rinnakkaista latua ja pareittain hiidettäisiin pätkä alhaalta ylös ja aika ratkaisisi. Mutta kuuroille korvillehan esitykseni kaikui. Samoin kävi myös siinä esityksessä, että Peuramaan laskettelurinteen maastoon tehtäsiin tykkilumesta murtomaahiihtobaana ja maksamalla pääsisi hiihtämään kunnon latusilla. Vastaus oli tyly:"Murtomaahiihtäjät ovat niin persaukista porukkaa, että ei lyö leiville". Esitykseni olivat liian paljon edellä aikaansa.
Monta kisaa hiihdin Hakunilassa, josta nyt nuo sprinttikisat televisioitiin. Siellä oli etelän mittapuun mukaan ihan kunnon maastot ja ladutkin olivat yleensä kunnossa. Oli Paloheinän vastapainoksi kiva käydä sielläkin. On toki nostettava hattua, että Paloheinässä hiihdettiin joka talvi. Vaikka vettä satoi ja niityt viheriöivät, niin aina hiihdettiin. Niistä vesisadehiihdoista sain tarpeekseni ja päätin kilpahiihdon lopettaessani, että en enää ikinä hiihdä vesisateessa - enkä ole hiihtänyt. Toki nykyään menee hyviäkin kelejä sivu suun, kun ei jaksa lähteä.
SM-sprintit olivat hyvätasoiset. Syntyi ihan kunnon kisailua. Toki naisissa Pirjo (os. Manninen) oli ylivoimainen, mutta niin tietenkin täytyykin olla, jos aikoo maailmanvalioita kepittää.
Miehet olivat paljon tasaväkisempiä, joka on vähän huono merkki. Maailmanluokan hiihtäjien pitäisi olla paljon edellä kansallisen tason hiihtäjiä. Mutta kisat olivat hyvät ja mielenkiintoiset.
Naisten ampumahiihdon sprintissä Kaisa Varis otti ensimmäisen maailmacupin voiton ja oikeastaan aivan selvin luvuin. Hän oli 16 sekuntia nopeampi, kuin kakkonen. Nyt Kaisalla onnistui myös ammunta hienosti.
Pelkään vaan, että ruotsalaiset alkavat taas urputtaa, että Kaisan pitäisi pysyä pois laduilta, kun on kerran kärynnyt. Näinhän he alkoivat tekemään Virpinkin hiihdoista. Mitäs mieltä se kettu olikaan pihlajanmarjoista?
Minä olen ehdottomasti sitä mieltä, että kun urheilija tai periaatteessa kuka tahansa on taakkansa kantanut ja tuomionsa kärsinyt, niin kenelläkään ei ole mitään syytä alkaa tuomariksi. Jos sitten taas joskus käry käy, niin ehkä sen jälkeen saattaisin minäkin olla sitä mieltä, että olisi viisasta lopettaa.
Mutta Kaisan ja Virpin kohdalla ja niiden muidenkin, jotka mm. Lahden MM-kisoissa joutuivat sapattivuodelle, kohdalla oli mitä ilmeisimmin tilanne se, että korkeammat voimat ajoivat niin voimallisesti menestystä, että tuollaiseen tilanteeseen yksinkertaisesti vain ajauduttiin. Kun en tiedä, niin ehkä ei ole syytä spekuloida enempää. Tässä vain näyttää näin ulkoapäin olleen vähän samanlaisia asioita, kuin Sonerassakin. Kansa ja johtajat vaativat yhä kiivaammin tuloksia ja omaisuuden maksimointia mistään välittämättä. Siinä sitten meni monelta ulkopuoliseltakin elämä sekaisin. Ja todennäköisesti sylttytehtaita ei ole perinpohjin vieläkään selvitetty, eikä kait selvitetäkään. Joillakin on hyvin suojelevat suojelusenkelit - kaikille niitä ei ole riittänyt.
Ensin tuli lähetys Hakunilan SM-sprinteistä ja vähän myöhemmin naisten ampumahiihdon sprinttikisasta. Itselleni sprintti on ollut aina mieleen lajista riippumatta.
Hiihdin itsekin kansallisella tasolla 1970-luvun lopulla ja koko 1980-luvun. Silloin ei paljon sprinttejä noteerattu, eikä niitä kyllä järjestettykään. Mitä pitempi matka, sen parempi. Ja minua se sapetti. Olisin niin mielelläni repäissyt lyhyitä siivuja. Silloin olisi saanut mennä, mihin tekniikallaan ja kunnollaan olisi päässyt. Minulle 15 km oli jo ylipitkä matka. Sekin oli mentävä koko ajan käsijarru päällä kuulostellen. 30 km oli pisin matka, johon suostuin edes lähtemään. Seura hiihdätti kyseisen matkan mestaruuskilpailuna ja yhteislähtönä. Seurailin porukkaa ja pari kilometriä ennen loppua ratkaisin tilanteen yleensä edukseni. Kerran taisin jäädä toiseksi ja kerran keskeytin.
Suomussalmella opettajana ollessani ja alkaessani harrastaa hiihtoa, olin parhaimillani kunnan työyhteisöille järjestämässä ns. rakettiviestissä. Siinä osuudet taisivat olla 2 - 3 km:n luokkaa ja yksityisajoissa päihitin sellaisiakin kavereita, jotka 10 - 15 km:n matkalla voittivat minua minuuttikaupalla. Siitä jäi jotenkin kipinä noihin pikamatkoihin, ja tänne etelään 1980 muuttaessani ehdotin seurani Korson Kunnon hiihtojaoston puheenjohtajalle ja valmentajalleni, että eiköhän järjestetä kunnon rykäisyt. Ehdotukseni oli, että Paloheinän täyttömäelle ajotielle ajettaisiin kaksi identtistä, rinnakkaista latua ja pareittain hiidettäisiin pätkä alhaalta ylös ja aika ratkaisisi. Mutta kuuroille korvillehan esitykseni kaikui. Samoin kävi myös siinä esityksessä, että Peuramaan laskettelurinteen maastoon tehtäsiin tykkilumesta murtomaahiihtobaana ja maksamalla pääsisi hiihtämään kunnon latusilla. Vastaus oli tyly:"Murtomaahiihtäjät ovat niin persaukista porukkaa, että ei lyö leiville". Esitykseni olivat liian paljon edellä aikaansa.
Monta kisaa hiihdin Hakunilassa, josta nyt nuo sprinttikisat televisioitiin. Siellä oli etelän mittapuun mukaan ihan kunnon maastot ja ladutkin olivat yleensä kunnossa. Oli Paloheinän vastapainoksi kiva käydä sielläkin. On toki nostettava hattua, että Paloheinässä hiihdettiin joka talvi. Vaikka vettä satoi ja niityt viheriöivät, niin aina hiihdettiin. Niistä vesisadehiihdoista sain tarpeekseni ja päätin kilpahiihdon lopettaessani, että en enää ikinä hiihdä vesisateessa - enkä ole hiihtänyt. Toki nykyään menee hyviäkin kelejä sivu suun, kun ei jaksa lähteä.
SM-sprintit olivat hyvätasoiset. Syntyi ihan kunnon kisailua. Toki naisissa Pirjo (os. Manninen) oli ylivoimainen, mutta niin tietenkin täytyykin olla, jos aikoo maailmanvalioita kepittää.
Miehet olivat paljon tasaväkisempiä, joka on vähän huono merkki. Maailmanluokan hiihtäjien pitäisi olla paljon edellä kansallisen tason hiihtäjiä. Mutta kisat olivat hyvät ja mielenkiintoiset.
Naisten ampumahiihdon sprintissä Kaisa Varis otti ensimmäisen maailmacupin voiton ja oikeastaan aivan selvin luvuin. Hän oli 16 sekuntia nopeampi, kuin kakkonen. Nyt Kaisalla onnistui myös ammunta hienosti.
Pelkään vaan, että ruotsalaiset alkavat taas urputtaa, että Kaisan pitäisi pysyä pois laduilta, kun on kerran kärynnyt. Näinhän he alkoivat tekemään Virpinkin hiihdoista. Mitäs mieltä se kettu olikaan pihlajanmarjoista?
Minä olen ehdottomasti sitä mieltä, että kun urheilija tai periaatteessa kuka tahansa on taakkansa kantanut ja tuomionsa kärsinyt, niin kenelläkään ei ole mitään syytä alkaa tuomariksi. Jos sitten taas joskus käry käy, niin ehkä sen jälkeen saattaisin minäkin olla sitä mieltä, että olisi viisasta lopettaa.
Mutta Kaisan ja Virpin kohdalla ja niiden muidenkin, jotka mm. Lahden MM-kisoissa joutuivat sapattivuodelle, kohdalla oli mitä ilmeisimmin tilanne se, että korkeammat voimat ajoivat niin voimallisesti menestystä, että tuollaiseen tilanteeseen yksinkertaisesti vain ajauduttiin. Kun en tiedä, niin ehkä ei ole syytä spekuloida enempää. Tässä vain näyttää näin ulkoapäin olleen vähän samanlaisia asioita, kuin Sonerassakin. Kansa ja johtajat vaativat yhä kiivaammin tuloksia ja omaisuuden maksimointia mistään välittämättä. Siinä sitten meni monelta ulkopuoliseltakin elämä sekaisin. Ja todennäköisesti sylttytehtaita ei ole perinpohjin vieläkään selvitetty, eikä kait selvitetäkään. Joillakin on hyvin suojelevat suojelusenkelit - kaikille niitä ei ole riittänyt.
sunnuntai 6. tammikuuta 2008
Moottoripyöräilystä ja muista talvisista asioista.
Vein viime viikon keskiviikkoiltana vaimon Nissan Noten Järvenpäähän Mäkelän Koneen tutkittavaksi. Vaimo on valittanut autosta ihan uudesta alkaen, että kylmänä startatessa konehuoneesta kuuluu valtava kitinä. Olen havainnut vian itsekin. Autolla on ajettu 32000 km ja jokaisessa huollossa on asia mainittu ja kerran jopa käytin sitä välilläkin. Remmiä kiristettiin, suihkutettiin silkonia ja mitä muuta lie tehty, mutta vikinä jaksoi hyvin.
30000 km:n huollossa sovittiin, että otetaan yhteyttä parin viikon päästä. Mäntsälästä erään toisenkin Notesta kuului sama vikinä, ja he olivat lupautuneet tuomaan auton yöksi, jotta huoltajat pääsisivät ongelmaan käsiksi. Vaimo lähti synnyinsijoilleen Kuusamoon tiistaina, joten sovin huollon kanssa että minä tuon auton sinne, kun se nyt joutaa.
Pääsin kotiin Qashgailla. Sain sen koeajettavakseni. Käynnistin koneen ja luulin saaneeni dieselin, koska ääni oli hyvin murea. Kierrosluvun punaiset rajat kyllä kertoivat, että bensavehjehän se. Ajellessani Mäntsälään panin merkille, että rengasäänet tulevat hyvin voimakkaasti sisään. Muuten auto oli hyvin Volvomainen, siis rauhallinen liikkeissään ja tilaakin oli. Jopa golfbagi mahtui hyvin poikittain tavaratilaan. Tämä on meillä tyypillinen vaade autolle. Mini ei tätä vaadetta kyllä täytä... .
Torstaina menin hakemaan Notea, mutta eihän se ollut vielä klo 10 valmis. Jouduin odottelemaan kolmisen tuntia. Sinä aikana minulle soitettiin moottoripyöräliikkeestä ja kerrottiin, että otanko sen pyörän, jota kävin katsomassa joku aika aiemmin. Sanoin, että vaimo ei hyväksy keltaista moottoripyörää meille ja että meillä keskustelut ovat vielä kesken.
Myyjä kertoi, että KTM-kuski oli käynyt liikkeessä ja oli ollut kiinnostunut kyseisestä keltuaisesta. Sanoin, että en rupea käymään mitään huutokauppaa. Jos kotarikuski ostaa pyörän, niin siitä vaan. Kauppahan on tehtävä silloin, kun sen pystyy tekemään. Ei siinä auta jäädä odottelemaan jonkun asiakkaan mielipiteen muutoksia esim. väriasiasta. Kun kävin paikalla, niin ei se nyt niin hirveä ollut - toki musta tai punainen olisivat enemmän mieleen. Mutta, jos vanhaa ostelee, niin silloin ei auta olla kovin ronkeli.
Kun oli aikaa, niin aloin oikein miettimällä miettiä, mitä itua on moottoripyöräilyssä:
Monet motoristit kertovat syyksi pyöräilyynsä vapauden tunteen ja sen, että kaikki tuoksut välittömästi ajaessaan aistii. Kukaan ei ainakaan julkisesti myönnä sitä, että nykypyörien kulkupuoli ratkaisee merkittävästi. Renkaan pitää nousta kiihdytyksissä ja jopa ajossa, ja tehoa pitää olla toistasataa. Joissakin tehoa on jo yli 200 hv.
Minusta pyörällä ajaessa ei missään nimessa voi nauttia mistään vapauden tunteesta - autossa se käy paljon kätevämmin. Voi kuunnella musiikkia, voi muuttaa ajoasentoa paremmin ja ilmastointilaitteisto antaa juuri sellaista ilmaa, että on mukava olla. Tietenkin autossa tahtovat ne käskyt tulla joskus sivupenkiltä, joten voi tuossa motoristien väitteessä piillä joku pieni idea. Kun ei ole kypäräpuhelimia, niin kuskilla on vapaus ajella. Ehkä näin.
Ja tietenkin nenään tulevat kaikki seudulla vallitsevat tuoksut, kuten esim. lannanajon ihana aromi.
Mutta on se pyörällä liikkuminen muuten sellaista resuamista. Jos edellä kulkee rekka tai linja-auto, niin aivot saavat kyllä melkoista ravisteluhierontaa, kunnes saa ohituksen tehtyä. Jos on helle, niin kunnon ajopuvun alla ovat todelliset saunafiilikset. Jos on sade, niin visiiri tahtoo huurtua. Minulla on Schubertin kypärä, ja kun etsin siihen huurtumatonta visiiriä, niin kerrottiin, että ko. kypärän visiiri on huurtumaton - ei voi huurtua. Mutta kun huurtuu - ja pahasti. Sateella ajaminen on muutenkin hankalaa, kun pitää varoa uria ja muita veden peitossa olevia koloja. Muutaman kymmenen neliösentin lätkät eivät paljon siedä vettä tien ja renkaan väliin, kun jo saattaa olla matka kaseikkoon.
Kylmillä keleillä on pistettävä välikerroksia haalarin alle, niin että hädin tuskin pääsee pyörän selkään. Ja vaikka muuten tarkenisi, niin silloin visiiri voi jopa jäätyä.
Ja jos ajaa kolarin, niin silloin pyöräilijä jää aina toiseksi olipa osapuolena toinen ajoneuvo tai suomalainen petäjä tai kallio.
Lisäksi nuo eniten myydyt pyörät ovat sporttipyöriä. Niissä kuski joutuu olemaan niin epämukavassa asennossa, että ajo ei ole varmasti nautittavaa. Meikäläinen ei kyllä saisi itseään väännettyä millään niiden selkään. Sellainen lupsakka touring-asento on luontevin. Varsinkin jos lähtisi ajelemaan saavuttaakseen rautaperseajajan tittelin. Onkohan siinäkään sitten mitään järkeä? Mutta kuitenkin niitä suorituksia tehdään Suomessakin runsaasti ja jopa sporttipyörillä.
Mikä sitten pyöräilyssä niin viehättää, että pyörä on hankittava. En kyllä pysty asiaa argumentoimaan, mutta jokin siinä on. Täytyypä vielä miettiä...
Sain Noten ja tepastelin melkoista vauhtia autoa kohti. Koirat olivat olleet jo kaksistaan tuntikausia, oli muka kiire. Noteen vaihdettiin toinen sumuvalo, kun lasi oli mennyt rikki. Juuri, kun olin etupuskurin kohdalla, muistin tuon ja yritin jarruttaa menoa kurkistaakseni valoa. Mutta tossuissani ei ollut ABS:ia, vaan ne liukuivat jäällä. En ehtinyt kissaa sanoa, kun jo makoilin Järvenpään kaupungissä jäällä selälläni tähtiä katsellen. Nyt oli tärkein asia selvittää, näkikö kukaan? Pääni pyöri kuin huuhkajalla, enkä huomannut ketään näkijää. Pomppasin vaan äkkiä autoon ja vasta autossa rupesin kuulostelemaan, miten oli käynyt. Kämmenet olivat kipeät ja pientä sanomista oli käsivarsissakin, mutta mitään luukatkoksia en havainnut. On onni, että vanhemmuuttaan alkaa kulkea selkä köyryssä. Nyt keikaus oli kuin keinutuolin jalan heilaus, edes pää ei osunut jäähän.
Illalla kotona oli migreeniin viittaavaa särkyä, mutta jo seuraavana päivänä se oli ohi. Nyt on vielä pieniä kipupisteitä, mutta vähällä selvisin.
30000 km:n huollossa sovittiin, että otetaan yhteyttä parin viikon päästä. Mäntsälästä erään toisenkin Notesta kuului sama vikinä, ja he olivat lupautuneet tuomaan auton yöksi, jotta huoltajat pääsisivät ongelmaan käsiksi. Vaimo lähti synnyinsijoilleen Kuusamoon tiistaina, joten sovin huollon kanssa että minä tuon auton sinne, kun se nyt joutaa.
Pääsin kotiin Qashgailla. Sain sen koeajettavakseni. Käynnistin koneen ja luulin saaneeni dieselin, koska ääni oli hyvin murea. Kierrosluvun punaiset rajat kyllä kertoivat, että bensavehjehän se. Ajellessani Mäntsälään panin merkille, että rengasäänet tulevat hyvin voimakkaasti sisään. Muuten auto oli hyvin Volvomainen, siis rauhallinen liikkeissään ja tilaakin oli. Jopa golfbagi mahtui hyvin poikittain tavaratilaan. Tämä on meillä tyypillinen vaade autolle. Mini ei tätä vaadetta kyllä täytä... .
Torstaina menin hakemaan Notea, mutta eihän se ollut vielä klo 10 valmis. Jouduin odottelemaan kolmisen tuntia. Sinä aikana minulle soitettiin moottoripyöräliikkeestä ja kerrottiin, että otanko sen pyörän, jota kävin katsomassa joku aika aiemmin. Sanoin, että vaimo ei hyväksy keltaista moottoripyörää meille ja että meillä keskustelut ovat vielä kesken.
Myyjä kertoi, että KTM-kuski oli käynyt liikkeessä ja oli ollut kiinnostunut kyseisestä keltuaisesta. Sanoin, että en rupea käymään mitään huutokauppaa. Jos kotarikuski ostaa pyörän, niin siitä vaan. Kauppahan on tehtävä silloin, kun sen pystyy tekemään. Ei siinä auta jäädä odottelemaan jonkun asiakkaan mielipiteen muutoksia esim. väriasiasta. Kun kävin paikalla, niin ei se nyt niin hirveä ollut - toki musta tai punainen olisivat enemmän mieleen. Mutta, jos vanhaa ostelee, niin silloin ei auta olla kovin ronkeli.
Kun oli aikaa, niin aloin oikein miettimällä miettiä, mitä itua on moottoripyöräilyssä:
Monet motoristit kertovat syyksi pyöräilyynsä vapauden tunteen ja sen, että kaikki tuoksut välittömästi ajaessaan aistii. Kukaan ei ainakaan julkisesti myönnä sitä, että nykypyörien kulkupuoli ratkaisee merkittävästi. Renkaan pitää nousta kiihdytyksissä ja jopa ajossa, ja tehoa pitää olla toistasataa. Joissakin tehoa on jo yli 200 hv.
Minusta pyörällä ajaessa ei missään nimessa voi nauttia mistään vapauden tunteesta - autossa se käy paljon kätevämmin. Voi kuunnella musiikkia, voi muuttaa ajoasentoa paremmin ja ilmastointilaitteisto antaa juuri sellaista ilmaa, että on mukava olla. Tietenkin autossa tahtovat ne käskyt tulla joskus sivupenkiltä, joten voi tuossa motoristien väitteessä piillä joku pieni idea. Kun ei ole kypäräpuhelimia, niin kuskilla on vapaus ajella. Ehkä näin.
Ja tietenkin nenään tulevat kaikki seudulla vallitsevat tuoksut, kuten esim. lannanajon ihana aromi.
Mutta on se pyörällä liikkuminen muuten sellaista resuamista. Jos edellä kulkee rekka tai linja-auto, niin aivot saavat kyllä melkoista ravisteluhierontaa, kunnes saa ohituksen tehtyä. Jos on helle, niin kunnon ajopuvun alla ovat todelliset saunafiilikset. Jos on sade, niin visiiri tahtoo huurtua. Minulla on Schubertin kypärä, ja kun etsin siihen huurtumatonta visiiriä, niin kerrottiin, että ko. kypärän visiiri on huurtumaton - ei voi huurtua. Mutta kun huurtuu - ja pahasti. Sateella ajaminen on muutenkin hankalaa, kun pitää varoa uria ja muita veden peitossa olevia koloja. Muutaman kymmenen neliösentin lätkät eivät paljon siedä vettä tien ja renkaan väliin, kun jo saattaa olla matka kaseikkoon.
Kylmillä keleillä on pistettävä välikerroksia haalarin alle, niin että hädin tuskin pääsee pyörän selkään. Ja vaikka muuten tarkenisi, niin silloin visiiri voi jopa jäätyä.
Ja jos ajaa kolarin, niin silloin pyöräilijä jää aina toiseksi olipa osapuolena toinen ajoneuvo tai suomalainen petäjä tai kallio.
Lisäksi nuo eniten myydyt pyörät ovat sporttipyöriä. Niissä kuski joutuu olemaan niin epämukavassa asennossa, että ajo ei ole varmasti nautittavaa. Meikäläinen ei kyllä saisi itseään väännettyä millään niiden selkään. Sellainen lupsakka touring-asento on luontevin. Varsinkin jos lähtisi ajelemaan saavuttaakseen rautaperseajajan tittelin. Onkohan siinäkään sitten mitään järkeä? Mutta kuitenkin niitä suorituksia tehdään Suomessakin runsaasti ja jopa sporttipyörillä.
Mikä sitten pyöräilyssä niin viehättää, että pyörä on hankittava. En kyllä pysty asiaa argumentoimaan, mutta jokin siinä on. Täytyypä vielä miettiä...
Sain Noten ja tepastelin melkoista vauhtia autoa kohti. Koirat olivat olleet jo kaksistaan tuntikausia, oli muka kiire. Noteen vaihdettiin toinen sumuvalo, kun lasi oli mennyt rikki. Juuri, kun olin etupuskurin kohdalla, muistin tuon ja yritin jarruttaa menoa kurkistaakseni valoa. Mutta tossuissani ei ollut ABS:ia, vaan ne liukuivat jäällä. En ehtinyt kissaa sanoa, kun jo makoilin Järvenpään kaupungissä jäällä selälläni tähtiä katsellen. Nyt oli tärkein asia selvittää, näkikö kukaan? Pääni pyöri kuin huuhkajalla, enkä huomannut ketään näkijää. Pomppasin vaan äkkiä autoon ja vasta autossa rupesin kuulostelemaan, miten oli käynyt. Kämmenet olivat kipeät ja pientä sanomista oli käsivarsissakin, mutta mitään luukatkoksia en havainnut. On onni, että vanhemmuuttaan alkaa kulkea selkä köyryssä. Nyt keikaus oli kuin keinutuolin jalan heilaus, edes pää ei osunut jäähän.
Illalla kotona oli migreeniin viittaavaa särkyä, mutta jo seuraavana päivänä se oli ohi. Nyt on vielä pieniä kipupisteitä, mutta vähällä selvisin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)