Heti reissumme jälkeisenä maanantaina 11.2. minulla oli aamupäivällä omalääkärini vastaanotto. Edellisestä käynnistä oli kulunut aikaa jo melkoisesti, joten varattu aika meni tarkoin, jos riittikään. Tuntemukseni oli, että olisin saattanut saada virtsatietulehduksen reissullamme, ja siksi pyysin vielä lopuksi lähetteen labraan. Aikomukseni oli mennä hoitamaan näyte tiistaiaamuna.
Illalla minua alkoi paleltaa hirvittävästi, joka ei ole minulle lainkaan normaalia. Pistin vaatetta päälleni, mutta tuntui, että mikään ei auta. Ja sitten aina välillä jouduin istumaan pöntöllä tyhjentämässä suoleni vedestä. Toki haju ja väri ei vastannut EU-direktiiviä puhtaasta vedestä!
Olin siis saanut todennäköisesti Intian Valtameren kalakeikalla jonkun suolistoni sekoittaneen pöpön. Aamulla en päässyt vuoteesta mihinkään, mutta iltapäiväksi minun oli saatava itseni kuntoon, että voisin mennä Pro-lehden toimittajan tenttiin Helsinkiin.
Kävin suihkussa, nautin kovasti nestettä ja otin särkylääkettä, kun muuta en keksinyt, ja iltapäivällä olin Helsingissä. Keskustelimme kirjastani tunnin verran, ja lähdin junalla heti palaverin jälkeen Mäntsälään. Tiukkaa teki, mutta selvisin matkasta kotiin kuivin housuin!
Torstaina vaimo pakotti soittamaan aikaa lääkärille. Hän evästi oikein kunnolla, että on pistettävä todella kova kovaa vastaan, että saisin vastaanottoajan. Soitin aamupäivällä, ja ihmeekseni pääsin läpi kertasoitolla. Normaalisti sinne saa soitella lukuisasti ennen asiaan pääsyä. Kerroin asiani, mutta kun selvisi, että olen eläkeläinen, niin aikoja ei ollut, mutta kehotettiin tulemaan sairaanhoitajan vastaanotolle klo 15 mennessä.
Tein taas samat valmistelut kuin olin tehnyt tiistainakin ennen Hesaan lähtöä, ja olin soittamassa sairaanhoitajan kelloa klo 12.09. Luin lehteä ja seurasin vatsani tilannetta koko ajan. Paikasta oli melkoisen pitkä matka vessaan, jos olisi tarvista sinne hyökätä. 40 minuutin jälkeen soitin taas, mutta oven takana oli hiljaista. Yritin taas keskittyä lukemiseen, mutta se kävi koko ajan vaikeammaksi. Oli melkoisen tuskaisa olo, kun menin kysymään sairaanhoitajan naapurihuoneesta, mikä kiikastaa, kun ketään ei kuulu soitoista huolimatta.
Nämä joutilaan näköiset naiset selittivät, että sairaanhoitaja on toimenpiteessä. Minun pitäisi mennä jonkun toisen solun sairaanhoitajan vastaanotolle. Minulla kuohahti, mutta enhän minä ole mikään melskaajatyyppi, joten lähdin pois, ja päätin mennä apteekkiin hakemaan jotakin rohtoa vaivaani.
Apteekissakin sain myös ohjeeksi, että minun tulee vaatia pääsyä vastaanotolle. Taas kerran vaadittiin vaatimaan! Eikö mikään juttu voi hoitua erikseen vaatimatta? En ymmärrä!
Minä saan yleensä migreenin, kun alan jotakin vaatimaan, joten mieluimmin poistun takavasemmalle kuin otan kantaakseni turhat kärsimykset. Tämä on tapani toimia ja saa kelvata!
Nyt tilanne alkaa olla jo paljon parempi. Ehkäpä pakistani vielä kalu tulee!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti