Illalla ja nyt vielä tänä aamunakin satuin näkemään tv-ohjelmat, joissa käsiteltiin erilaista hyväntekeväisyyttä eli siis rahan lahjoittamista erilaisiin tarkoituksiin. Illalla näkemäni ohjelma oli kudottu kasaan Unicefin lähettiläiden Katri Helenan ja Eppu Nuotion ympärille. Kyseiset henkilöt ovat mukana pääasiassa ulkomaisiin kohteisiin menevien keräysten tukemisessa. Juuri nyt keräykset tapahtuvat lapsien hyvinvoinnin parantamiseen eri puolilla maailmaa.
Tämän aamuna ohjelma käsitteli asiaa, joka pitäisi olla yleisen sairaudenhoidon piiriin kuuluvaa. Pääasiassa lasten hoitoon tarkoitettuja hoitovälineitä joudutaan hankkimaan keräysvaroin, kun muuten budjetit eivät salli kaikkia tarpeellisiakaan välineitä. Ohjelmaa katsoessa tuli hieman skeptinen olo. Onko niin, että sairaalat hankkivat välineistönsä pääasiassa budjettien määrärahoilla, kun kyseessä ovat aikuisten välineet, mutta lapsien hoitamiseen tarvittavat suurehkotkin välineet jätetään kyseisillä rahoilla hankkimatta, kun lasten hoitoon kansa kuitenkin lahjoittaa varat hankintoihin. Lasten edessähän me itse kukin herkistymme ja avaamme kukkaromme nyörit! Jos tuollainen temppuilu on laskelmoitua, niin ei hyvä, sillä sairaaloiden on hankittava tietenkin tarvittavat laitteensa omien rahoituskanavien kautta, ei hankintoja saa sälyttää lahjoittajien varaan. Mitä, jos jossakin vaiheessa kansan käsi ei olekaan karttuisa. Jäävätkö lapset silloin hoitamatta?
Olinhan minäkin aikoinaan keräämässä lapsille rahaa. Tämän keräyksen järjesti autourheilukilpailuissa kuuluttajana toiminut A-P. Männistö Mikkelistä. Olimme olleet tekemisissä hänen kanssaan jo jonkun aikaa, kun olin järjestänyt hänen käyttöönsä firmaltamme kunnon puhelimen ja autosarjan tiettyjä vastapalveluja vastaan. Hän oli huomannut jossakin kisassa, että kilpa-autossani oli työnantajani tarrat näkyvillä. Hän otti yhtettä ja niin muutaman vuoden kestänyt yhteistyö alkoi.
A P oli kaiketi ollut jossakin keskussairaalassa katsomassa jotakin lapsipotilasta ja huomannut, että lapsilla ei ole kunnon leikkikaluja leikkeihin ja viihtymiseen. Hän toiminnan miehenä ryhtyi oitis hankkimaan luvat keräykselle ja pyysi myös minut tiimini kanssa mukaan. Tyttäremme Anu oli pienenä useaan otteeseen sairaalassa, joten asia oli hyvin tuttu ja henkilökohtainenkin, joten pyyntöön oli helppo suostua.
Yhden kesän aikana joka ikisessä ajamassani kisassa tai tapahtumissa, joihin järjestin viestityksen, meillä olivat keräyslippaat paikalla ottamassa vastaansa lahjoituksia hyvään tarkoitukseen. Ja rahaa kerttyi ihmeen runsaasti, joten A P:llä oli syksyllä todella mistä jakaa rahaa kaikkien keskussairaaloiden lastenosastojen viihtyisyyden parantamiseen. Ainakin meiltä meni jokainen penni lyhentämättömänä eteenpäin, keräyskustannukset olivat pyöreä nolla.
Harmi vain, että A P päätti jossakin vaiheessa yhteistyömme. Hän lähetti postipakettina puhelimen ja asennussarjan ottamatta yhteyttä esimerkiksi puhelimella ja ilmoittamalla rehellisesti, että nyt on diili loppu, kiitos ja hyvää jatkoa. Hän hyppäsi silloisen pahimman kilpailijamme kelkkaan, kun sai sieltä todennäköisesti paremman tai oikeastaan oikean sopimuksen. Olen lähettänyt hänelle joskus vuosien päästä hyvän joulun toivotukset ja sain siihen viestiin vastauksen. Muuten emme ole olleet enää yhteyksissä. Mutta sellaista elämä on!
keskiviikko 17. maaliskuuta 2010
tiistai 16. maaliskuuta 2010
maanantai 15. maaliskuuta 2010
lähes tylsyyden huippu!
Oli tuohon otsikkoon pistettävä kuitenkin lisäys "lähes". Tällä hetkellä ei tule mieleen, mikä olisi vieläkin tylsempää, mutta eihän sitä sitä tiedä, että vielä joskus löytyisi vieläkin mitäänsanomattomampi juttu.
Tarkoitan tietenkin eilistä F1-avauskisaa Bahrainissa. Minut on rokotettu bensaneulalla jo joskus lapsuudessani, joten moottoreiden laululle korvani ovat ottavat. Kun Mäntsälän MK/UA:n kaverit harjoittelevat autoillaan maankaatopaikan tiellä, minun on ihan välttämättä päästävä ulos kuuntelemaan ainakin hetkeksi kilpamoottorin laulua. Mutta eilen teki tiukkaa pysyä TV:n ääressä! Ei äänissä ollut vikaa, mutta tapahtumat eivät vastanneet sointia. Siinä menivät miljoonien kaaroillaan peräkkäin miljonäärit kuin köyhän talon porsaat. Kilvanajosta ei näyttänyt olevan tietoakaan, kun säästelivät vain renkaitaan ja ilmeisesti myös polttoainetta. Toki säästäminen on aina paikallaan, mutta ei se ehkä kuitenkaan saisi olla itsetarkoitus F1-kisassa. Mielestäni!
Ehkä yksitoikkoisuuden olisin kestänyt paremmin, jos suomalainen olisi ollut kärkijoukossa, mutta kun ainut meikäläinen jää 2 kierrosta voittajalle, niin eri sarjoissahan ne painivat. Ei minua jaksa kiinnostaa nuo sijat, mihin Heikki nykyään pystyy, vaikka onkin suomussalmelainen. Ja varmasti Heikki itsekin kokee tilanteen samanlaisena, vaikka yrittää parhaansa mukaan olla hyvinkin optimistinen. Tulee Heikille pitkät kisat ja vielä pitempi kausi!
Kunhan saamme sulateltua lumet, niin jo toukokuussa Hyvinkäällä alkaa suomalainen rallicross-kausi. Täytyy mennä niitä katsomaan, niin ei tarvitse pitkästyä. Kouvolaan tulevat maailman parhaat crossarit EM-kisojen merkeissä, sinnekään ei ole liian pitkä matka. Rallicrossissa todella tapahtuu ja vauhti on mieletön sielläkin!
Tarkoitan tietenkin eilistä F1-avauskisaa Bahrainissa. Minut on rokotettu bensaneulalla jo joskus lapsuudessani, joten moottoreiden laululle korvani ovat ottavat. Kun Mäntsälän MK/UA:n kaverit harjoittelevat autoillaan maankaatopaikan tiellä, minun on ihan välttämättä päästävä ulos kuuntelemaan ainakin hetkeksi kilpamoottorin laulua. Mutta eilen teki tiukkaa pysyä TV:n ääressä! Ei äänissä ollut vikaa, mutta tapahtumat eivät vastanneet sointia. Siinä menivät miljoonien kaaroillaan peräkkäin miljonäärit kuin köyhän talon porsaat. Kilvanajosta ei näyttänyt olevan tietoakaan, kun säästelivät vain renkaitaan ja ilmeisesti myös polttoainetta. Toki säästäminen on aina paikallaan, mutta ei se ehkä kuitenkaan saisi olla itsetarkoitus F1-kisassa. Mielestäni!
Ehkä yksitoikkoisuuden olisin kestänyt paremmin, jos suomalainen olisi ollut kärkijoukossa, mutta kun ainut meikäläinen jää 2 kierrosta voittajalle, niin eri sarjoissahan ne painivat. Ei minua jaksa kiinnostaa nuo sijat, mihin Heikki nykyään pystyy, vaikka onkin suomussalmelainen. Ja varmasti Heikki itsekin kokee tilanteen samanlaisena, vaikka yrittää parhaansa mukaan olla hyvinkin optimistinen. Tulee Heikille pitkät kisat ja vielä pitempi kausi!
Kunhan saamme sulateltua lumet, niin jo toukokuussa Hyvinkäällä alkaa suomalainen rallicross-kausi. Täytyy mennä niitä katsomaan, niin ei tarvitse pitkästyä. Kouvolaan tulevat maailman parhaat crossarit EM-kisojen merkeissä, sinnekään ei ole liian pitkä matka. Rallicrossissa todella tapahtuu ja vauhti on mieletön sielläkin!
torstai 11. maaliskuuta 2010
ilmalämpöpumpun vaikutukset!
Hankin lämpöpumpun huusholliimme vuoden 2008 loppusyksystä. Mylly ehti olla toiminnassa vähän yli kolme kuukautta ennen mittarin luentaa helmikuun lopulla 2009, ja siihen kertyneiden kilowattituntien mukaan sähkömaksumme alenivat n. 100 eur/2kk, siis maksoimme sähköstä vuoden aikana n. 600 euroa edellisvuotta vähemmän. Mutta, että homma ei näyttäisi niin kovin auvoiselta, niin tämän talven pakkaset nirhasivat tuosta säästöstä takaisin n. 200 euroa, joten ensimmäisen täyden vuoden aikana saimme pussiimme n. 400 euroa käytettäväksi muuhun tarkoitukseen eli siis Mitsubishin kuoletuksiin ja muuhun ylimääräiseen.
Puutakin paloi jonkun verran normaalitalvea enemmän, joten kunnon talvisäillä oli se nurjakin puolensa. Myös mönkijää oli käytettävä lumitöihin paljon enemmän, joten eipä loppujen lopuksi tainnut pumpun ansiosta paljon jäädä plussan puolelle, jos kaikkia kustannuksia verrataan aiemmin Mäntsälässä vallinneisiin ns. talvien kustannuksiin. Tärkeintä tässä kaiketi oli se, että kokonaiskustannuksemme eivät nousseet aikaisempaan verrattuna. Mutta hauskaa oli!
Olympialaiset ovat hiljenneet.
Niinhän siinä melkein kävi kuin parin päivän katsomisen jälkeen jo näille sivuilleni raapustin. Minun ennakko-odotuksetkin olivat hieman eri tasolla kuin kisalaisten johdolla oli. Minun parhaiten tuntema alue eli hiihdot näyttivät jo ennen kisoja tasonsa. Siihen nähden sieltä saatu kaksi mitallia olivat todella yläkanttiin, eli kuitenkin naiset pystyivät sen verran venymään, että eivät jääneet ihan näppejään nuolemaan. Jääkiekot olivat minulle suunnillen yhdentekeviä, mutta Peetu oli todella hyvä.
On tietenkin vaarallista näin kaukaa edes yrittää analysoida, miksi hiihtäjämme eivät pystyneet kautta linjan talven parhaisiin suorituksiin. Minusta näytti kuin lähes jokainen olisi hiihdellyt käsijarru päällä. Miksi sitten niin on käynyt? Varmasti kukin valmentajansa kanssa käy läpi tilannettaan ja ehkäpä niihin löytyy tulevaisuudessa lääkkeet - en kuitenkaan tarkoita mitään vippaskonsteja.
Itse hiihdin kilpaa 1970 -luvun loppupuolelta 1990 -luvun alkupuolelle saakka ja lähes joka talvi minulla olivat samat oireet kuin meidän edustajilla. Kesäharjoitukset menivät aina hyvin, testitulokset paranivat, mutta lumileireillä sitten tein joka ikinen vuosi pahat virheet. Hiihdin liian paljon ja liian kovilla tehoilla. Leirien jälkeen en malttanut levätä, vaan jatkoin ohjelmaa entiseen malliin. Kun oli edessä talven tärkeimmät kisat, niin olin joko täydellisessä jumissa tai sairaana, elimistö ei ollut saanut lepoa tarpeeksi.
Rakensin talon Tuusulaan 1980 - luvun loppupuolella. Isä oli apuna kahdeksan viikkoa ja muuten rakensin talon itse sähkötöitä myöten. Kolmetoista viikkoa rakensin ja sitten muutimme pahasti keskeneräiseen taloon ja vasta muuton jälkeen aloin hieman lenkkeillä. Tein pieniä saunalenkkejä ja vasta syksyllä lisäsin harjoituksiin sauvarinnettä ja joitakin muita lajiharjoitteita sen mukaan, miten töiltäni ja rakentamiseltani ehdin. Kun lumet tulivat, niin sitten hiihdin, mutta kehoani kuulostellen. Ja talvesta tuli menestys. Hiihto oli helppoa kisoissakin, ja olin terveenä koko talven. Kyllä otti päähän, kun tajusin, että yli kymmenen talven kisat olin pistänyt pilalle ihan pöljällä harjoittelulla!
Puutakin paloi jonkun verran normaalitalvea enemmän, joten kunnon talvisäillä oli se nurjakin puolensa. Myös mönkijää oli käytettävä lumitöihin paljon enemmän, joten eipä loppujen lopuksi tainnut pumpun ansiosta paljon jäädä plussan puolelle, jos kaikkia kustannuksia verrataan aiemmin Mäntsälässä vallinneisiin ns. talvien kustannuksiin. Tärkeintä tässä kaiketi oli se, että kokonaiskustannuksemme eivät nousseet aikaisempaan verrattuna. Mutta hauskaa oli!
Olympialaiset ovat hiljenneet.
Niinhän siinä melkein kävi kuin parin päivän katsomisen jälkeen jo näille sivuilleni raapustin. Minun ennakko-odotuksetkin olivat hieman eri tasolla kuin kisalaisten johdolla oli. Minun parhaiten tuntema alue eli hiihdot näyttivät jo ennen kisoja tasonsa. Siihen nähden sieltä saatu kaksi mitallia olivat todella yläkanttiin, eli kuitenkin naiset pystyivät sen verran venymään, että eivät jääneet ihan näppejään nuolemaan. Jääkiekot olivat minulle suunnillen yhdentekeviä, mutta Peetu oli todella hyvä.
On tietenkin vaarallista näin kaukaa edes yrittää analysoida, miksi hiihtäjämme eivät pystyneet kautta linjan talven parhaisiin suorituksiin. Minusta näytti kuin lähes jokainen olisi hiihdellyt käsijarru päällä. Miksi sitten niin on käynyt? Varmasti kukin valmentajansa kanssa käy läpi tilannettaan ja ehkäpä niihin löytyy tulevaisuudessa lääkkeet - en kuitenkaan tarkoita mitään vippaskonsteja.
Itse hiihdin kilpaa 1970 -luvun loppupuolelta 1990 -luvun alkupuolelle saakka ja lähes joka talvi minulla olivat samat oireet kuin meidän edustajilla. Kesäharjoitukset menivät aina hyvin, testitulokset paranivat, mutta lumileireillä sitten tein joka ikinen vuosi pahat virheet. Hiihdin liian paljon ja liian kovilla tehoilla. Leirien jälkeen en malttanut levätä, vaan jatkoin ohjelmaa entiseen malliin. Kun oli edessä talven tärkeimmät kisat, niin olin joko täydellisessä jumissa tai sairaana, elimistö ei ollut saanut lepoa tarpeeksi.
Rakensin talon Tuusulaan 1980 - luvun loppupuolella. Isä oli apuna kahdeksan viikkoa ja muuten rakensin talon itse sähkötöitä myöten. Kolmetoista viikkoa rakensin ja sitten muutimme pahasti keskeneräiseen taloon ja vasta muuton jälkeen aloin hieman lenkkeillä. Tein pieniä saunalenkkejä ja vasta syksyllä lisäsin harjoituksiin sauvarinnettä ja joitakin muita lajiharjoitteita sen mukaan, miten töiltäni ja rakentamiseltani ehdin. Kun lumet tulivat, niin sitten hiihdin, mutta kehoani kuulostellen. Ja talvesta tuli menestys. Hiihto oli helppoa kisoissakin, ja olin terveenä koko talven. Kyllä otti päähän, kun tajusin, että yli kymmenen talven kisat olin pistänyt pilalle ihan pöljällä harjoittelulla!
sunnuntai 7. maaliskuuta 2010
tarina!
Tässäpä yksi kirjoittamiskurssilla syntynyt pieni juttu. Alkuosa syntyi kurssilla ja lopun väsäsin kotona.
Oli muuten merkillinen kurssi. Minäkin sain aikaan elämäni toisen runon (ensimmäisen väsäsin tänne sivustoille vuoden vaihteessa 2008, mikäli oikein muistan), kun pakko oli. Kotona istuessani koneen ääreen, en saa aikaan yleensä mitään, jos juttu ei ole jo valmiina mielessä. Pistänpä sen runon tähän johdantoon. Kimmokkeena oli Anni Polvin runo "masennus":
En jaksa tehdä työtä,
en mitään.
Vähän selvemmällä hetkellä
olen järjestänyt itseni koetukseen.
Olen myynyt talomme,
hankkinut tontin.
Nyt on pakko tehdä ja jaksaa,
täytyy pitää rakennusmiehet työssä.
LUOVAN KIRJOITTAMISEN KURSSI
Mäntsälän Kansalaisopisto
29.1. – 13.2.2010
Alpo Manninen
Harjoitustyö kuvasta, jossa maiseman keskellä pitkän, suoran tien varteen on pysäköity auto:
- Voihan paska, miksi tämä kottero juuri tähän sippasi? tuumaan ääneen, vaikka yksikseni olenkin.
Olen keskellä ei mitään, suoraa tietä jatkuu kilometrikaupalla menosuuntaan, mutta samaan tapaanpa tuo jatkuu taaksepäinkin.
Ajoin koko eilisen päivän ja monta tuntia tänäänkin, eikä autossa ollut mitään ongelmia.
Mitenkähän täältä Jumalan selän takaa voisin päästä jälleen ihmisten ilmoille? Onpahan kuitenkin katto pään päällä ja vielä lähes kesäinen sää, vaikka syyskuuta jo onkin, joten siinä mielessä kyllä pärjään. En ainakaan ihan heti palellu. Onnekseni matkapuhelin toimii näin korkealla paikalla. Soitanpa ihan ensimmäiseksi kotiin.
Näppäilen puhelun kotiin.
- Saimi, kuuluu vastaus hetken päästä.
- Heimo tässä, terve.
- Hei vaan, joko olet Ivalossa? Saimi kysyy.
- Auto jätti tielle jonnekin Rovaniemen ja Sodankylän välille.
- No, miten se sillai?
- Se vaan lakkaisi käymästä ilman mitään ennakkovaroitteluja. Nyt minun täytyy yrittää saada jostakin apua.
- No, ilmoittele minulle, miten saat asian järjestymään.
- Selvä. Eipä tässä tällä kertaa tämän enempää. Hei vaan!
- Hei, hei, kuuluu Saimi sanovan ja katkaisen puhelun.
Onneksi olin ennen lähtöäni pistänyt Autoliiton palvelunumeron valmiiksi puhelimeni muistioon. Kaivelen nyt sen esiin ja painan näppäintä:
- Tiepalvelu Sinkkonen, päivää, kuuluu römeä ääni.
- Heimo Himanen tässä päivää. Kun jätti tuo ajopeli matkanteon sikseen, kerron alustavasti ongelmastani.
- Missäs päin oot? kysyy Sinkkonen.
- Olen jossakin Rovaniemen ja Sodankylän välillä. Pysähdyin Rovaniemellä tankkaamaan ehkä noin tunti sitten, kerron tapahtumaa.
- Ajoitko jo Torvisen ohi? kysyy autopalvelumies.
- En huomannut kyllä sellaista paikkaa. Tässä on kilometrien suora. Oikealla – siis Sodankylään päin katsottaessa – on melko tasaista, mutta vasemmalla on jonkinlainen kuru tai ehkä ihan kuru, mutta laakso kuitenkin.
- Olet varmaankin toistakymmentä kilometriä Torvisen eteläpuolella. Suunnilleen jo tiedänkin seudun. Millaisella autolla olet liikkeellä? Sinkkonen heittää lopuksi.
- Audi A4:llä olen matkassa, kerron kaverille.
- Onko se bensa vai naku ja kuinka vanha se on
- Se on bensavehje, se 1,8 T ja on parisen vuotta vanha.
- Bensaahan siinä on, koskapa olet sen juuri tankannut, mutta miten se pysähtyi? kysyy Sinkkonen.
- Se vaan sammui ihan yhtäkkiä ilman mitään varoituksia. En huomannut edes tavallisuudesta poikkeavia varoitusvaloja.
- Tehdään niin, että tulen sinne hinurilla ja katsotaan sitten tilannetta. Näitä nykypelejä ei aina saada tien päällä autettua, joten parempi on varautua siihen, että nostetaan peli lavalle ja kuskataan se lähimpään kunnon pajaan. Olen siellä varmaankin tunnin sisällä. Nähdään!
- Hei vaan, ajele varovasti!
Puhelun jälkeen rauhoitun ja alan tutkia ympäristöä. Otan kamerankin esille, mutta maasto on sellaista, että mitään erikoista ympäristöstä erottuvaa kuvattavaa en löydä. otan sitten ainoastaan kaksi kuvaa. Toisen tulosuunnastani ja toisen menosuunnastani. Tulipahan ainakin pitkä suora ikuistettua!
Menen autoon, otan mukavan asennon, käännän jopa selkänojaa vähän taaksepäin, jotta saisin rennon olotilan. Etsin radiosta sopivaa musiikkia lähettävän aseman ja koetan kaikin voimin tehdä oloni miellyttäväksi.
Aika matelee, mutta pian olen tuntini kärsinyt. Hinuria ei vaan näy eikä kuulu. Odottelen vielä varttitunnin ja soitan Autoliiton palvelunumeroon uudemman kerran.
- Tiepalvelu Sinkkonen, päivää, kuulen yhtä reippaasti kuin aiemminkin.
- Heimo Himanen tässä jälleen, päivää. Lupasit tulla pelastamaan minut täältä korvesta, mutta täällä minä vaan edelleen olen, esitän jopa hieman äkäisesti.’
- Tässä on ollut niin hötäkkää, että mie en oo vielä päässy mihinkään. Tänään tuntuvat kaikki avun tarvitsijat olevan langan päässä, selittelee Sinkkonen.
- No, milloin minä sitä apua sitten saan? kysyn suoraan.
- Elähän sie nyt hättäile. Köyhäthän ne hättäilee, tuumaa Saikkonen. Nythän on ihan kaunis ruska ja metsät täynnä puolukkaa. Mee sie vaan kaikessa rauhassa metsään, mutta elä mee liian kauas, ettei sitten sinua tarvihe lähteä ehtimään.
- No, mutta milloin sinä sitten pääset tulemaan tänne? tivaan edelleen.
- Kyllä mie oon siellä varmasti kahen tunnin päästä, viimeistään, lupaa Sinkkonen lopulta auliisti.
Minulla ei ole oikeastaan muuta vaihtoehtoa, kuin mennä katsomaan, onko tuolla metsässä Sinkkosen mainostamia puolukoita. Alkaa nimittäin jo tuntua siltä, että jotakin olisi syötävä. Vettähän tuolta purosta varmaankin saa juodakseen. Nousen autosta, otan puhelimen taskuuni. Koska on kuitenkin vielä melkoisen lämmintä, niin en ota puseroa lainkaan mukaan, vaan lähden ulos pelkästään college-paita päällä. Suljen auton ovet, työnnän avaimet farkkujen taskuun ja lähden tien oikealle puolelle, siis sille tasaisemmalle puolelle.
Kävelen maastoon ja onhan siellä puolukoita. Kun lämpötila on jo käynyt muutaman kerran pakkasen puolella, niin marjat ovat hyvin maukkaita ja mehuisia. Ovat herkkuja parhaasta päästä!
Kyykin mättäältä toiselle ja syön marjoja, välillä oikaisen selkääni ja katselen tien suuntaan, että mahdollinen apu ei huomaamattani aja ohi.
En ole katsellut kellooni, koska olen jo täysin tyyntynyt ja tyytynyt kohtalooni. Kuitenkin pidän tietä silmällä koko ajan. Katsoessani jälleen kerran tielle, huomaan hinurin saapuvan Sodankylän suunnasta. Ponkaisen juoksuun, että ehdin Audini luokse ennen auttajaani.
Auto pysähtyy ja kookas mies hyppää alas hytistä.
- No, tässäkös se potilas on? kysyy tulija.
- Siinähän se, sanon ja menen käsi ojossa Autoliiton kaveria vastaan.
Tervehdysten jälkeen, ottaa tulija ohjat käsiinsä.
- Katsotaanpa diagnostiikkajärjestelmästä vähän apuja tilanteen kartoittamiseksi, tuumaa Sinkkonen ja nousee jälleen autonsa ohjaamoon kaivelemaan työvälinettä.
Vasta siinä vaiheessa huomaan, että minulla ei olekaan avaimia farkkujen taskussa. Puhelin on, mutta avaimia ei löydy. Hermostun uudesta tilanteesta täysin, nyt ei suju mikään!
- Olen pudottanut autoni avaimet tuonne metsään, parkaisen lopulta, kun olen ehdottoman varma tilanteesta.
- No, sitten me emme pysty potilasta paljon tutkimaan täällä tien päällä. Onko sinulla vara-avaimet jossakin?
- Onhan ne, mutta ne ovat tuolla auton hanskalokerossa, kerron nolona.
- Miepä nykäsen tämän auton lavalle, käy jälkiesi perässä katsomassa, jos vaikka sattuisit ne avaimet löytämään, ohjeistaa Sinkkonen.
Sinkkonen jää puuhaamaan auton kimppuun ja minä lähden jälleen maastoon. Arvelen, että juostessani autolle, avaimet ovat lentäneet matalasta taskustani. Kävelen reittiä ja haarukoin silmilläni maastoa. Olen aivan toivoton, sillä aluskasvillisuus on hyvin tiivistä, en usko sieltä avaimia löytäväni. Kävelen kuitenkin eteenpäin ja siinähän ne avaimet ovat. Ovat tarttuneet lenkistä kiinni oksaan kuin joku olisi ne siihen vartavasten ripustanut. Noukin löydöksen ja juoksen takaisin tielle. Audi on jo lavalla.
- Jahas, avaimet löytyivät, huomaa Sinkkonen käsissäni olevan nipun. Oli vedettävä nahkoineen lavalle, kun molemmat päät olivat jumissa. Oisit ainakin käsijarrun jättänyt vetämättä päälle, niin urakka olisi ollut helpompi. Onneksi vanhuksen vetovehkeet kuitenkin kestivät, selittää Sinkkonen tien sivussa hiekalla olevia syviä pyörimättömien renkaiden jättämiä uria.
- Löytyivät onneksi. Katsotaanko nyt sitä diagnostiikkaa? kysyn mielestäni ammattitaitoisesti.
- Eipä kannata, kun auto on jo lavalla. Ajetaan Rovaniemelle, niin siellä saavat Audin korjaamossa pistää ajopelin kuntoon, kertoo Sinkkonen ja alkaa kavuta hinurin ohjaamoon.
Minäkin nousen kyytiin.
- Eikö Sodankylässä ole Audin korjaamoa? kysyn äimänkäkenä.
- On siellä, mutta jos autoon tarvitsee tilata vaikkapa tietokone, niin Rovaniemelle se tulee lentokoneella paljon nopeammin. Ja sullahan oli kiire, eikö vain? kysyy Sinkkonen.
- Kyllä tässä kiireet ovat jo karisseet, kun tänään olisi pitänyt olla jo Ivalossa, tuumaan alistuneesti.
Hiljaisuuden vallitessa ajelemme Rovaniemelle ja valutamme autoni alas hinurin lavalta. Onneksi korjaamo on vielä auki, joten saan ajopelini työn alle melko pian.
Mekaanikko pistää testerin kojetaulun alla olevaan pistokkeeseen ja yrittää saada tietoa ulos, mutta auton aivot ovat tyhjät. Mitään tietoa testeri ei saa järjestelmästä ulos. Mekaanikko kertoo, että ajokissani on useita tietokoneita, ja nyt on se tilanne, että diagnostiikkaa hoitava tietokone on ainakin mykistynyt. Mutta jos tietokoneen vian on aiheuttanut joku latausjärjestelmän jännitepiikki, niin muutkin tietokoneet voivat olla viallisia. Siksi paikalle on tilattava tavaraa tarpeeksi, että varmasti vika voidaan korjata .
- Milloin nuo tietokoneet ovat täällä? kysyn varovasti.
- Me pistetään ne nyt heti tilaukseen ja tavara tulee Euroopasta, joten ylihuomenna sen pitäisi olla täällä, kertoo mekaanikko.
- Saanko minä jostakin rattaat alleni, että joskus pääsen Ivaloon?
- Mee tuonne sisälle asiakaspalvelupisteeseen, niin ne hoitavat sinulle korvausauton, opastaa mekaanikko.
Saan käyttööni Golfin, jolla lähden ajelemaan Ivaloa kohti. Olen perillä vasta yöllä, mutta pystyn kuitenkin hoitamaan kaikki aiotut aktiviteetit ja palailen kahden päivän päästä takaisin Rovaniemelle. Ajan suoraan korjaamolle. Autoni on näköjään pihalla, mutta onkohan se kunnossa vai ei?
Menen asiakaspalvelupisteeseen selvittämään asiaa.
- Päivää. Onkohan minun Audi saanut jo aivonsa kuntoon? kysyn palvelijalta.
- Mikähän Audi se oli? tarkentaa palvelija.
Kerron autoni tunnisteet ja asiakaspalvelija menee etsimään papereita. Hetken kuluttua hän saapuukin muovitaskun kanssa. Taskussa on papereita, mutta myös auton avaimet.
- Kyllä se nyt on kunnossa. Siihen vaihdettiin varmuuden vuoksi kaikki tietokoneet, kun ei oltu ihan varmoja, olivatko jotkut säästyneet jännitepiikiltä, kertoo asiakaspalvelija papereista.
- Voiko se jännitepiikki tulla joskus uudelleen?
- Sieltä löytyi yksi huono maadoitus, joka ilmeisesti on piikin järjestelmään sallinut. Jos maadoitus olisi ollut kunnollinen, niin piikkiä tuskin olisi tullut.
- Miten niin huono maadoitus? Eikö tehdas ole riittävän tarkka noissa asioissa?
- Tässä on kyseessä kyllä jälkeenpäin tehty vika. Autoosi on joskus tehty lastuviritys, jossa on jouduttu kolvaamaan joitakin komponentteja ja siinä yhteydessä on sitten aiheutettu tuollainen vika, kertoo asiakaspalvelija.
- Minä ostin auton Audiliikkeestä vajaan vuoden vanhana, enkä ole siihen tehnyt mitään lastuvirityksiä, kolvaamisista puhumattakaan.
- No, me joudumme kuitenkin laskuttamaan tietokoneet sinulta ja sinun on sitten mahdollista hakea korvausta liikkeestä, josta autosi ostit.
- Paljonko ne tietokoneet sitten maksavat?
- Töineen päivineen lasku on 2800 euroa!
- 2800 euroa, sehän on ryöstöä!
Eihän siinä tietenkään mikään auta. Lasku on maksettava ja sitten alkaa taistelu
Oli muuten merkillinen kurssi. Minäkin sain aikaan elämäni toisen runon (ensimmäisen väsäsin tänne sivustoille vuoden vaihteessa 2008, mikäli oikein muistan), kun pakko oli. Kotona istuessani koneen ääreen, en saa aikaan yleensä mitään, jos juttu ei ole jo valmiina mielessä. Pistänpä sen runon tähän johdantoon. Kimmokkeena oli Anni Polvin runo "masennus":
En jaksa tehdä työtä,
en mitään.
Vähän selvemmällä hetkellä
olen järjestänyt itseni koetukseen.
Olen myynyt talomme,
hankkinut tontin.
Nyt on pakko tehdä ja jaksaa,
täytyy pitää rakennusmiehet työssä.
LUOVAN KIRJOITTAMISEN KURSSI
Mäntsälän Kansalaisopisto
29.1. – 13.2.2010
Alpo Manninen
Harjoitustyö kuvasta, jossa maiseman keskellä pitkän, suoran tien varteen on pysäköity auto:
- Voihan paska, miksi tämä kottero juuri tähän sippasi? tuumaan ääneen, vaikka yksikseni olenkin.
Olen keskellä ei mitään, suoraa tietä jatkuu kilometrikaupalla menosuuntaan, mutta samaan tapaanpa tuo jatkuu taaksepäinkin.
Ajoin koko eilisen päivän ja monta tuntia tänäänkin, eikä autossa ollut mitään ongelmia.
Mitenkähän täältä Jumalan selän takaa voisin päästä jälleen ihmisten ilmoille? Onpahan kuitenkin katto pään päällä ja vielä lähes kesäinen sää, vaikka syyskuuta jo onkin, joten siinä mielessä kyllä pärjään. En ainakaan ihan heti palellu. Onnekseni matkapuhelin toimii näin korkealla paikalla. Soitanpa ihan ensimmäiseksi kotiin.
Näppäilen puhelun kotiin.
- Saimi, kuuluu vastaus hetken päästä.
- Heimo tässä, terve.
- Hei vaan, joko olet Ivalossa? Saimi kysyy.
- Auto jätti tielle jonnekin Rovaniemen ja Sodankylän välille.
- No, miten se sillai?
- Se vaan lakkaisi käymästä ilman mitään ennakkovaroitteluja. Nyt minun täytyy yrittää saada jostakin apua.
- No, ilmoittele minulle, miten saat asian järjestymään.
- Selvä. Eipä tässä tällä kertaa tämän enempää. Hei vaan!
- Hei, hei, kuuluu Saimi sanovan ja katkaisen puhelun.
Onneksi olin ennen lähtöäni pistänyt Autoliiton palvelunumeron valmiiksi puhelimeni muistioon. Kaivelen nyt sen esiin ja painan näppäintä:
- Tiepalvelu Sinkkonen, päivää, kuuluu römeä ääni.
- Heimo Himanen tässä päivää. Kun jätti tuo ajopeli matkanteon sikseen, kerron alustavasti ongelmastani.
- Missäs päin oot? kysyy Sinkkonen.
- Olen jossakin Rovaniemen ja Sodankylän välillä. Pysähdyin Rovaniemellä tankkaamaan ehkä noin tunti sitten, kerron tapahtumaa.
- Ajoitko jo Torvisen ohi? kysyy autopalvelumies.
- En huomannut kyllä sellaista paikkaa. Tässä on kilometrien suora. Oikealla – siis Sodankylään päin katsottaessa – on melko tasaista, mutta vasemmalla on jonkinlainen kuru tai ehkä ihan kuru, mutta laakso kuitenkin.
- Olet varmaankin toistakymmentä kilometriä Torvisen eteläpuolella. Suunnilleen jo tiedänkin seudun. Millaisella autolla olet liikkeellä? Sinkkonen heittää lopuksi.
- Audi A4:llä olen matkassa, kerron kaverille.
- Onko se bensa vai naku ja kuinka vanha se on
- Se on bensavehje, se 1,8 T ja on parisen vuotta vanha.
- Bensaahan siinä on, koskapa olet sen juuri tankannut, mutta miten se pysähtyi? kysyy Sinkkonen.
- Se vaan sammui ihan yhtäkkiä ilman mitään varoituksia. En huomannut edes tavallisuudesta poikkeavia varoitusvaloja.
- Tehdään niin, että tulen sinne hinurilla ja katsotaan sitten tilannetta. Näitä nykypelejä ei aina saada tien päällä autettua, joten parempi on varautua siihen, että nostetaan peli lavalle ja kuskataan se lähimpään kunnon pajaan. Olen siellä varmaankin tunnin sisällä. Nähdään!
- Hei vaan, ajele varovasti!
Puhelun jälkeen rauhoitun ja alan tutkia ympäristöä. Otan kamerankin esille, mutta maasto on sellaista, että mitään erikoista ympäristöstä erottuvaa kuvattavaa en löydä. otan sitten ainoastaan kaksi kuvaa. Toisen tulosuunnastani ja toisen menosuunnastani. Tulipahan ainakin pitkä suora ikuistettua!
Menen autoon, otan mukavan asennon, käännän jopa selkänojaa vähän taaksepäin, jotta saisin rennon olotilan. Etsin radiosta sopivaa musiikkia lähettävän aseman ja koetan kaikin voimin tehdä oloni miellyttäväksi.
Aika matelee, mutta pian olen tuntini kärsinyt. Hinuria ei vaan näy eikä kuulu. Odottelen vielä varttitunnin ja soitan Autoliiton palvelunumeroon uudemman kerran.
- Tiepalvelu Sinkkonen, päivää, kuulen yhtä reippaasti kuin aiemminkin.
- Heimo Himanen tässä jälleen, päivää. Lupasit tulla pelastamaan minut täältä korvesta, mutta täällä minä vaan edelleen olen, esitän jopa hieman äkäisesti.’
- Tässä on ollut niin hötäkkää, että mie en oo vielä päässy mihinkään. Tänään tuntuvat kaikki avun tarvitsijat olevan langan päässä, selittelee Sinkkonen.
- No, milloin minä sitä apua sitten saan? kysyn suoraan.
- Elähän sie nyt hättäile. Köyhäthän ne hättäilee, tuumaa Saikkonen. Nythän on ihan kaunis ruska ja metsät täynnä puolukkaa. Mee sie vaan kaikessa rauhassa metsään, mutta elä mee liian kauas, ettei sitten sinua tarvihe lähteä ehtimään.
- No, mutta milloin sinä sitten pääset tulemaan tänne? tivaan edelleen.
- Kyllä mie oon siellä varmasti kahen tunnin päästä, viimeistään, lupaa Sinkkonen lopulta auliisti.
Minulla ei ole oikeastaan muuta vaihtoehtoa, kuin mennä katsomaan, onko tuolla metsässä Sinkkosen mainostamia puolukoita. Alkaa nimittäin jo tuntua siltä, että jotakin olisi syötävä. Vettähän tuolta purosta varmaankin saa juodakseen. Nousen autosta, otan puhelimen taskuuni. Koska on kuitenkin vielä melkoisen lämmintä, niin en ota puseroa lainkaan mukaan, vaan lähden ulos pelkästään college-paita päällä. Suljen auton ovet, työnnän avaimet farkkujen taskuun ja lähden tien oikealle puolelle, siis sille tasaisemmalle puolelle.
Kävelen maastoon ja onhan siellä puolukoita. Kun lämpötila on jo käynyt muutaman kerran pakkasen puolella, niin marjat ovat hyvin maukkaita ja mehuisia. Ovat herkkuja parhaasta päästä!
Kyykin mättäältä toiselle ja syön marjoja, välillä oikaisen selkääni ja katselen tien suuntaan, että mahdollinen apu ei huomaamattani aja ohi.
En ole katsellut kellooni, koska olen jo täysin tyyntynyt ja tyytynyt kohtalooni. Kuitenkin pidän tietä silmällä koko ajan. Katsoessani jälleen kerran tielle, huomaan hinurin saapuvan Sodankylän suunnasta. Ponkaisen juoksuun, että ehdin Audini luokse ennen auttajaani.
Auto pysähtyy ja kookas mies hyppää alas hytistä.
- No, tässäkös se potilas on? kysyy tulija.
- Siinähän se, sanon ja menen käsi ojossa Autoliiton kaveria vastaan.
Tervehdysten jälkeen, ottaa tulija ohjat käsiinsä.
- Katsotaanpa diagnostiikkajärjestelmästä vähän apuja tilanteen kartoittamiseksi, tuumaa Sinkkonen ja nousee jälleen autonsa ohjaamoon kaivelemaan työvälinettä.
Vasta siinä vaiheessa huomaan, että minulla ei olekaan avaimia farkkujen taskussa. Puhelin on, mutta avaimia ei löydy. Hermostun uudesta tilanteesta täysin, nyt ei suju mikään!
- Olen pudottanut autoni avaimet tuonne metsään, parkaisen lopulta, kun olen ehdottoman varma tilanteesta.
- No, sitten me emme pysty potilasta paljon tutkimaan täällä tien päällä. Onko sinulla vara-avaimet jossakin?
- Onhan ne, mutta ne ovat tuolla auton hanskalokerossa, kerron nolona.
- Miepä nykäsen tämän auton lavalle, käy jälkiesi perässä katsomassa, jos vaikka sattuisit ne avaimet löytämään, ohjeistaa Sinkkonen.
Sinkkonen jää puuhaamaan auton kimppuun ja minä lähden jälleen maastoon. Arvelen, että juostessani autolle, avaimet ovat lentäneet matalasta taskustani. Kävelen reittiä ja haarukoin silmilläni maastoa. Olen aivan toivoton, sillä aluskasvillisuus on hyvin tiivistä, en usko sieltä avaimia löytäväni. Kävelen kuitenkin eteenpäin ja siinähän ne avaimet ovat. Ovat tarttuneet lenkistä kiinni oksaan kuin joku olisi ne siihen vartavasten ripustanut. Noukin löydöksen ja juoksen takaisin tielle. Audi on jo lavalla.
- Jahas, avaimet löytyivät, huomaa Sinkkonen käsissäni olevan nipun. Oli vedettävä nahkoineen lavalle, kun molemmat päät olivat jumissa. Oisit ainakin käsijarrun jättänyt vetämättä päälle, niin urakka olisi ollut helpompi. Onneksi vanhuksen vetovehkeet kuitenkin kestivät, selittää Sinkkonen tien sivussa hiekalla olevia syviä pyörimättömien renkaiden jättämiä uria.
- Löytyivät onneksi. Katsotaanko nyt sitä diagnostiikkaa? kysyn mielestäni ammattitaitoisesti.
- Eipä kannata, kun auto on jo lavalla. Ajetaan Rovaniemelle, niin siellä saavat Audin korjaamossa pistää ajopelin kuntoon, kertoo Sinkkonen ja alkaa kavuta hinurin ohjaamoon.
Minäkin nousen kyytiin.
- Eikö Sodankylässä ole Audin korjaamoa? kysyn äimänkäkenä.
- On siellä, mutta jos autoon tarvitsee tilata vaikkapa tietokone, niin Rovaniemelle se tulee lentokoneella paljon nopeammin. Ja sullahan oli kiire, eikö vain? kysyy Sinkkonen.
- Kyllä tässä kiireet ovat jo karisseet, kun tänään olisi pitänyt olla jo Ivalossa, tuumaan alistuneesti.
Hiljaisuuden vallitessa ajelemme Rovaniemelle ja valutamme autoni alas hinurin lavalta. Onneksi korjaamo on vielä auki, joten saan ajopelini työn alle melko pian.
Mekaanikko pistää testerin kojetaulun alla olevaan pistokkeeseen ja yrittää saada tietoa ulos, mutta auton aivot ovat tyhjät. Mitään tietoa testeri ei saa järjestelmästä ulos. Mekaanikko kertoo, että ajokissani on useita tietokoneita, ja nyt on se tilanne, että diagnostiikkaa hoitava tietokone on ainakin mykistynyt. Mutta jos tietokoneen vian on aiheuttanut joku latausjärjestelmän jännitepiikki, niin muutkin tietokoneet voivat olla viallisia. Siksi paikalle on tilattava tavaraa tarpeeksi, että varmasti vika voidaan korjata .
- Milloin nuo tietokoneet ovat täällä? kysyn varovasti.
- Me pistetään ne nyt heti tilaukseen ja tavara tulee Euroopasta, joten ylihuomenna sen pitäisi olla täällä, kertoo mekaanikko.
- Saanko minä jostakin rattaat alleni, että joskus pääsen Ivaloon?
- Mee tuonne sisälle asiakaspalvelupisteeseen, niin ne hoitavat sinulle korvausauton, opastaa mekaanikko.
Saan käyttööni Golfin, jolla lähden ajelemaan Ivaloa kohti. Olen perillä vasta yöllä, mutta pystyn kuitenkin hoitamaan kaikki aiotut aktiviteetit ja palailen kahden päivän päästä takaisin Rovaniemelle. Ajan suoraan korjaamolle. Autoni on näköjään pihalla, mutta onkohan se kunnossa vai ei?
Menen asiakaspalvelupisteeseen selvittämään asiaa.
- Päivää. Onkohan minun Audi saanut jo aivonsa kuntoon? kysyn palvelijalta.
- Mikähän Audi se oli? tarkentaa palvelija.
Kerron autoni tunnisteet ja asiakaspalvelija menee etsimään papereita. Hetken kuluttua hän saapuukin muovitaskun kanssa. Taskussa on papereita, mutta myös auton avaimet.
- Kyllä se nyt on kunnossa. Siihen vaihdettiin varmuuden vuoksi kaikki tietokoneet, kun ei oltu ihan varmoja, olivatko jotkut säästyneet jännitepiikiltä, kertoo asiakaspalvelija papereista.
- Voiko se jännitepiikki tulla joskus uudelleen?
- Sieltä löytyi yksi huono maadoitus, joka ilmeisesti on piikin järjestelmään sallinut. Jos maadoitus olisi ollut kunnollinen, niin piikkiä tuskin olisi tullut.
- Miten niin huono maadoitus? Eikö tehdas ole riittävän tarkka noissa asioissa?
- Tässä on kyseessä kyllä jälkeenpäin tehty vika. Autoosi on joskus tehty lastuviritys, jossa on jouduttu kolvaamaan joitakin komponentteja ja siinä yhteydessä on sitten aiheutettu tuollainen vika, kertoo asiakaspalvelija.
- Minä ostin auton Audiliikkeestä vajaan vuoden vanhana, enkä ole siihen tehnyt mitään lastuvirityksiä, kolvaamisista puhumattakaan.
- No, me joudumme kuitenkin laskuttamaan tietokoneet sinulta ja sinun on sitten mahdollista hakea korvausta liikkeestä, josta autosi ostit.
- Paljonko ne tietokoneet sitten maksavat?
- Töineen päivineen lasku on 2800 euroa!
- 2800 euroa, sehän on ryöstöä!
Eihän siinä tietenkään mikään auta. Lasku on maksettava ja sitten alkaa taistelu
käsien taidot kunniiaan!
Luin juuri uusinta Klassikot -lehteä. Kyseinen lehti on viime vuonna perustettu klassikkoautoja ja -moottoripyöriä käsittelevä julkaisu. Koska itsekin olen puuhastellut vanhojen autojen parissa jonkin verran, olen aina silloin tällöin ostanut itselleni lehden.
Normaalisti en lueskele lehtien pääkirjoituksia, ne kun ovat milloin mitäkin, mutta nyt satuin pääkirjoituksen lukemaan. Päätoimittaja oli kirjoituksensa otsikoinut "Sukupolvelta toiselle" ja käsitteli käsityötaitojen periytymistä sukupolvelta toiselle. Sinänsä ihan hyvä jutunjuuri, mutta esimerkkinä käytetty kaasarin paperitiivisteen tekeminen ei kyllä mielestäni ole missään mielessä sellainen teko tai taito, jota kannattaisi hirveästi nostella jalustoille. Jokainen meistä on joutunut tiivisteitä tekemään jo mopoaikoina, se vaan kuuluu hommaan, kun kaikkea ei yksinkertaisesti kaupasta saa.
Minun arvoasteikossani ovat omin käsin tehdyt työt nousseet koko ajan iän myötä. Oikeastaan muunlaista työtä en enää osaa arvostakaan. Olen myös alkanut ymmärtää ukkini arvomaailmaa, hän kun ei pystynyt arvostamaan esim. rakennusmestaria, joka ei pystynyt tekemään itsenäisesti kunnon kirvesvartta. Silloin ajattelin, että eihän nyt tuollaisin perustein voi mestareita pistää jonoon. Nyt olen kyllä vahvasti sitä mieltä, että ukkini oli viisas mies!
Näistä omilla käsillä ja taidoilla tekevistä arvostan ylitse kaikkien muiden tätini miestä Kalevia. Hän kun kansakoulupohjalta on tehnyt vaikka mitä. Jostakin syystä hän teki elämäntyönsä metsurina, vaikka olisi niin halutessaan voinut vaikkapa perustaa konepajan. Hän korjasi autot, traktorit ja mitkä tahansa koneet, rakenteli erilaisia kodin tarve-esineitä puusta ja metallista edistyksellisestä keskuslämmityskattilasta alkaen, mutta kaikkein ihmeellisempiä ovat hänen rakentamansa kaksi kenttäsirkkelilaitosta. Ensimmäistä en ole nähnyt, mutta toisen näin ja se teki todella vaikutuksen. Aivan ensimmäiseksi kiinnitti huomiota erittäin korkea työn laatu, mutta varsinaisesti se tekniikka hämmästytti. Sirkkeli toimi nestemoottoreilla, sahurin turvallisuuteen ja ergonomiaan oli paneuduttu huolella ja muutenkin sahatavaran mittatarkkuuden huolehtimiseen oli tehty todella käyttökelpoiset apukeinot. Ja koko laitos oli tehty omin käsin sorvaten, jyrsien, pultaten ja hitsaten rauta-aihioista. Tuollaista käsien taitoa katsoessa ei voi kuin ottaa hatun pois päästä ja ihmetellä. Joillakin nuo asiat ovat mukana geeneissä, jotkut eivät niitä opi korkeakouluissakaan!
Kun käsityötaidot ovat omassa arvomaailmassani nousseet todella korkeaan kurssiin, olen tietenkin itsekin koettanut väsätä aina jotakin pientä. Mutta enpä juuri ole ollut kovinkaan tyytyväinen suorituksiini. Nimenomaan työn laatu on sellainen seikka, joka minun hommissani ei ole päässyt haluamalleni tasolle. Moottoreiden kanssa pärjäilen, kun olen niitä vuosikymmenet rakennellut ja viritellyt, mutta esimerkiksi auton peltityöt ovat minulle todella vaikeita. En hallitse pellin muokkaamista, kun kilpa-autoissakaan ei siihen tarvinnut kiinnittää hirveästi huomiota, niin harjoitusta ei vain ole ollut tarpeeksi.
Puutyöt ovat myös vaikeita, kun en ole pystynyt hankkimaan tarvittavia työkaluja ja kunnon puutyöpaikkaakaan minulla ei ole. Moottorit ja puutyöt kun eivät oikein kunnolla sovi samaan tilaan. Kesäisin voi ulkona väsäillä jotakin pientä, mutta ainakin kunnon pöytäsirkkeli ja oikohöylä pitäisi olla.
Ruiskumaalausta minun piti jo opetella Mini -projektin yhteydessä, mutta aikataulut lipsuivat niin, että maalaus piti siirtää maalausliikkeen hoitoon. Osa verhoilutöistäkin olivat myös vaikeita, mutta sain kuitenkin Minin ajoon. Mini oli siinä mielessä hyvä projekti, että siinähän työn laatu tehtaankaan jäljiltä ei ollut mikään hääppöinen, joten uusiorakentamisen jälkeen lopputulos oli kuitenkin välttävä.
Nyt olen ajellut Minillä kolmena kesänä muutamia satoja kilometrejä ja hyvin on toiminut. Nyt on suunnitelmissa järjestellä konetila uusiksi. Normaalilla jähdyttimellä kun tuppavat lämpötilat nousemaan koneessa liian ylös hellekeleillä. Sama ominaisuus oli jo minun ensimmäisessä vuoden 1965 Minissä, joten peruskonstruktiokin on hivenen heikko. Asennan autoon toisen jäähdyttimen, niin eiköhän sitten tuplajäähdyttimillä ala lämmöt pysyä kurissa.
Toisaalta tekisi kyllä mieli rakennella joku muu ajokki. Mutta resursseja puuttuu. Rakentaminen maksaa, talli on jo täynnä, eikä hallituskaan ole innostunut uusista hankkeista. Jos vaikka löytyisi mopo, sellainen Helkama Mini, joka minulla oli aikoinaan. Olisipahan nostalgiat kunnossa!
Normaalisti en lueskele lehtien pääkirjoituksia, ne kun ovat milloin mitäkin, mutta nyt satuin pääkirjoituksen lukemaan. Päätoimittaja oli kirjoituksensa otsikoinut "Sukupolvelta toiselle" ja käsitteli käsityötaitojen periytymistä sukupolvelta toiselle. Sinänsä ihan hyvä jutunjuuri, mutta esimerkkinä käytetty kaasarin paperitiivisteen tekeminen ei kyllä mielestäni ole missään mielessä sellainen teko tai taito, jota kannattaisi hirveästi nostella jalustoille. Jokainen meistä on joutunut tiivisteitä tekemään jo mopoaikoina, se vaan kuuluu hommaan, kun kaikkea ei yksinkertaisesti kaupasta saa.
Minun arvoasteikossani ovat omin käsin tehdyt työt nousseet koko ajan iän myötä. Oikeastaan muunlaista työtä en enää osaa arvostakaan. Olen myös alkanut ymmärtää ukkini arvomaailmaa, hän kun ei pystynyt arvostamaan esim. rakennusmestaria, joka ei pystynyt tekemään itsenäisesti kunnon kirvesvartta. Silloin ajattelin, että eihän nyt tuollaisin perustein voi mestareita pistää jonoon. Nyt olen kyllä vahvasti sitä mieltä, että ukkini oli viisas mies!
Näistä omilla käsillä ja taidoilla tekevistä arvostan ylitse kaikkien muiden tätini miestä Kalevia. Hän kun kansakoulupohjalta on tehnyt vaikka mitä. Jostakin syystä hän teki elämäntyönsä metsurina, vaikka olisi niin halutessaan voinut vaikkapa perustaa konepajan. Hän korjasi autot, traktorit ja mitkä tahansa koneet, rakenteli erilaisia kodin tarve-esineitä puusta ja metallista edistyksellisestä keskuslämmityskattilasta alkaen, mutta kaikkein ihmeellisempiä ovat hänen rakentamansa kaksi kenttäsirkkelilaitosta. Ensimmäistä en ole nähnyt, mutta toisen näin ja se teki todella vaikutuksen. Aivan ensimmäiseksi kiinnitti huomiota erittäin korkea työn laatu, mutta varsinaisesti se tekniikka hämmästytti. Sirkkeli toimi nestemoottoreilla, sahurin turvallisuuteen ja ergonomiaan oli paneuduttu huolella ja muutenkin sahatavaran mittatarkkuuden huolehtimiseen oli tehty todella käyttökelpoiset apukeinot. Ja koko laitos oli tehty omin käsin sorvaten, jyrsien, pultaten ja hitsaten rauta-aihioista. Tuollaista käsien taitoa katsoessa ei voi kuin ottaa hatun pois päästä ja ihmetellä. Joillakin nuo asiat ovat mukana geeneissä, jotkut eivät niitä opi korkeakouluissakaan!
Kun käsityötaidot ovat omassa arvomaailmassani nousseet todella korkeaan kurssiin, olen tietenkin itsekin koettanut väsätä aina jotakin pientä. Mutta enpä juuri ole ollut kovinkaan tyytyväinen suorituksiini. Nimenomaan työn laatu on sellainen seikka, joka minun hommissani ei ole päässyt haluamalleni tasolle. Moottoreiden kanssa pärjäilen, kun olen niitä vuosikymmenet rakennellut ja viritellyt, mutta esimerkiksi auton peltityöt ovat minulle todella vaikeita. En hallitse pellin muokkaamista, kun kilpa-autoissakaan ei siihen tarvinnut kiinnittää hirveästi huomiota, niin harjoitusta ei vain ole ollut tarpeeksi.
Puutyöt ovat myös vaikeita, kun en ole pystynyt hankkimaan tarvittavia työkaluja ja kunnon puutyöpaikkaakaan minulla ei ole. Moottorit ja puutyöt kun eivät oikein kunnolla sovi samaan tilaan. Kesäisin voi ulkona väsäillä jotakin pientä, mutta ainakin kunnon pöytäsirkkeli ja oikohöylä pitäisi olla.
Ruiskumaalausta minun piti jo opetella Mini -projektin yhteydessä, mutta aikataulut lipsuivat niin, että maalaus piti siirtää maalausliikkeen hoitoon. Osa verhoilutöistäkin olivat myös vaikeita, mutta sain kuitenkin Minin ajoon. Mini oli siinä mielessä hyvä projekti, että siinähän työn laatu tehtaankaan jäljiltä ei ollut mikään hääppöinen, joten uusiorakentamisen jälkeen lopputulos oli kuitenkin välttävä.
Nyt olen ajellut Minillä kolmena kesänä muutamia satoja kilometrejä ja hyvin on toiminut. Nyt on suunnitelmissa järjestellä konetila uusiksi. Normaalilla jähdyttimellä kun tuppavat lämpötilat nousemaan koneessa liian ylös hellekeleillä. Sama ominaisuus oli jo minun ensimmäisessä vuoden 1965 Minissä, joten peruskonstruktiokin on hivenen heikko. Asennan autoon toisen jäähdyttimen, niin eiköhän sitten tuplajäähdyttimillä ala lämmöt pysyä kurissa.Toisaalta tekisi kyllä mieli rakennella joku muu ajokki. Mutta resursseja puuttuu. Rakentaminen maksaa, talli on jo täynnä, eikä hallituskaan ole innostunut uusista hankkeista. Jos vaikka löytyisi mopo, sellainen Helkama Mini, joka minulla oli aikoinaan. Olisipahan nostalgiat kunnossa!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)