Sisko,

Vesa ja avustaja,

Nälkämään laulu, kuvassa pieni osa osallistujista.

Kevätkesästä satuimme pelaamaan Vesan kanssa samassa ryhmässä Hirvihaarassa. Olemme molemmat HGS:n jäseniä, joten oli ihme, että vuosien mittaan emme olleet aiemmin päätyneet samaan ryhmään. Siinä pelin yhteydessä käydyssä keskustelussa selvisi, että molemmat olemme syntyisin Suomussalmelta. Kierroksen lopulla Vesa kertoi Paltamossa pelattavasta Hungryland Golf Tournamentista, jonka oli pistänyt alulle myös entinen Suomussalmelainen Kari. Nimestä en osannut päätellä lainkaan mistä päin pitäjää Kari olisi, mutta ollessamme mökillä Kiantajärven rannalla soitin Karille ja selvisi, että olemme lähes mökkinaapureita. Jos molemmat olisimme istuneet rannassa, niin olisimme nähneet toisemme lahden yli.

Siinä puhellessamme alkoi tuikkia ajatus, että jospa minäkin kävisin kurkkaamassa, mitä tapahtuma pitäisi sisällään. Olin kotona parisen viikkoa ja lähdin uudemman kerran polkaisemaan kohti Kainuuta perjantaiaamuna kuuden hujakoilla. Olin varannut Kajanuksesta huoneen ja golfpaketin. Kävin hotellilla ja riensin kierrokselle Paltamoon, koska edellisestä kerrasta siellä oli kulunut jo kolmisen vuotta. Eihän kilpailuun sopinut mennä ihan harjoittelematta!

 

Totesin jälleen, että Paltamo ei ole helppo nakki, siellä täytyy tietää melko tarkkaan, mikä olisi kulloinkin oikea ase ja lyönti ja sitten se pitäisi vielä toteuttaa. Lisäksi kenttä on klubipelaajalle ihan väärin slopattu. Vaikka kentällä ei bunkkereita olekaan, niin heti väylien reunoista alkava kanervikko tai Oulunjärvi tekevät sen, että välttämättä yhdellä pallolla ei kierroksesta selviä. Kaunis kenttä on, sitä ei auta kieltää. 

 

Tarkoitukseni oli päästä juttelemaan suomussalmelaisten golfaajien kanssa, mutta eipä se onnistunut, oikeastaan juttelut jäívät Karin, Vesan ja oman ryhmäni pelaajiin. Lähdöt olivat lähes kolmen tunnin ajalla, joten on ymmärrettävää, että viimeisten ryhmien tullessa klubille, olivat jo ensimmäiset poistuneet kotimatkalle.

Sen päätöksen tein, että samalla moodilla en Paltamoon enää lähde, oli se senverran rasittava reissu vanhalle ukolle. Lähdin nimittäin kisan päättymisen jälkeen ajamaan takaisin Mäntsälään. Tulokset löytyvät Paltamo Golfin sivuilta.

 

Olin saanut puhuttua MU:n päätoimittajan kanssa, että voin tehdä pienen jutun tapahtumasta, ja liimasin sen tuohon perään. Kuvia jutussa oli vain Vesan ja jälkikasvun potretti. Blogiin poistin Karin ja Vesan sukunimet.

 

Tervetuloa pelaamaan Hirvihaaraan, on inhimillinen, mutta kuitenkin suhteellisen vaativa kenttä.

 

Golf vei Hirvihaaran Golfin pelaajia synnyinseudulle

Tapahtuma järjestettiin tänä vuonna 19.7. Paltamo Golfin kentällä ja oli nimeltään juhlallisesti ”10th Hungryland Golf Tournament”.  Annetaanpa tapahtuman alullepanijan, suomussalmelaisyntyisen ja nykyään Maskussa asuvan Karin kertoa tapahtumasta.

- Kun täytin neljäkymmentä, niin rouva olisi halunnut pitää juhlat. Sanoin, että en halua juhlia. Suomussalmen parhaat kaverini olivat juuri aloittaneet golfin peluun, niin järjestin meille golftapahtuman heidän kotikentälleen Paltamoon. Osallistujia siinä ensimmäisessä tapahtumassa oli puolenkymmentä suomussalmelaista kaveria vaimoni ja minun lisäkseni. Kun illalla palasimme mökillemme Kiantajärven rannalle, niin kaverini edesmennyt appiukko kehotti minua tekemään tapahtumasta perinteen, kun oli ollut niin hieno päivä. Tapahtuma oli siis hyvin epävirallinen. Kerran Espanjan golfmatkan yhteydessä ideoitiin tapahtumaa. Kun olimme syntyisin nälkämaasta, niin nimeksi väänsimme vapaan käännöksen Hungryland. Tapahtumassa on Kiantoa sen verran, että jokaisen tapahtuman päätteeksi laulamme seisten Nälkämaan laulun. Osallistujia on siis eri puolilta Suomea ja osallistujamäärä on vakiintunut neljään - viiteenkymmeneen.

Hirvihaaran Golfista tapahtumaan osallistuivat jo useamman kerran tapahtumassa vieraillut Vesa ja ensimmäistä kertaa tapahtumassa nyt tänä vuonna 10-vuotisjuhlakisassa pelannut jutuntekijä. Toki nykyään ihan kaikki pelaajat eivät ole syntyisin Suomussalmelta, vaan ovat tulleet tapahtumaan kutsuttuina kavereina.

Kilpailupäivän aamu oli kaunis, mutta hikisen sähköinen. Sadetutka ennusti iltapäiväksi sadetta ja ukkosta. Kentän alueen lähistöllä kierteli mustia pilviä. Niitä oli joka puolella ja hyminä kertoi, että koko ajan jossakin lähiseudulla ukkostaa.

Ensimmäiset pelaajat starttasivat kahdeltatoista ja viimeinen ryhmä pääsi toimiin vasta klo 14.50. Kuin ihmeen kaupalla pilvet pystyivät muualla, ja kisa meni sujuvasti läpi.

Paltamon kenttää pidetään valtakunnan kauneimpana ja kyllähän siellä on komeita järvenrantaväyliä, siellä silmä lepää. Tuloksen tekeminen on kuitenkin todella vaikeaa, jos askelmerkit eivät ole kohdallaan. Kenttä on slopattu klubipelaajalle aivan liian helpoksi, esimerkiksi jutuntekijä saa Paltamossa hyväkseen kaksi lyöntiä vähemmän kuin kotikentällä. Paltamon Golfia edustavat pelaajat veivät palkintosijat, mutta eipähän se tällaisessa tapahtumassa tärkein asia ole. Emme päässeet Vesan kanssa pokkaamaan, mutta Nälkämaan lauluun osallistuimme täysin rinnoin!

 

 

 

TM:n jutun mainos

Olen ollut TM:n tilaajana vuodesta 1964, siis yli 50 vuotta olen lehteä lukenut. Viimeisten vuosien aikana on alkanut tuntua siltä, että olen viisastunut jo tarpeeksi ja siksi irtisanoin tilaukseni jo toista vuotta sitten ensimmäisen kerran. Kuitenkin kustantamosta soitettiin ja tarjottiin lehtitilaus edullisemmin, ja päätin tarttua vielä tilaisuuteen, jotta se 50 vuotta tulisi täyteen. Nyt sitten irtisanoin lopullisesti tilaukseni ja ihkaviimeisessä numerossa oli sitten vuosikymmeniin paras juttukokonaisuus erilaisista harrastuksista, joista erityisesti golf oli mielenkiintoisesti kirjoitettu ja käsitelty. Myös suunnistus oli kivasti esitetty. En kuitenkaan peru irtisanomistani yhden numeron perusteella. Suosittelen kuitenkin kaikille, jotka harrastavat jotakin tai etsivät mukavaa harrastusta lukemaan TM 8E -numeron.

 

 

Golfia nollasta

Tekniikan Maailman numerossa 8E kirjoittaa Juhapekka Tukiainen mielenkiintoisen tarinan golfista. Sellaista emme saa lukea Golfliiton lehdestä tai muistakaan golfjulkaisuista. Kun lukee kalliilla rahalla tehtyjä lehtiä, niin väkisinkin mielikuva elitistisestä yli-ihmisten lajista nostaa päätään. Kuitenkin totuus valtaosilla pelaajista näyttäytyy aivan toisenlaisena. Suurin osa ei matkustele golfin perässä ympäri maailmaa, vaan pelailee pääasiassa kotikentällään tai lähiseudulla saadakseen vastapainoa arkielämälleen ulkona liikkumisesta ja mielenkiintoisesta haasteesta osua palloon, osua väylään, osua viheriöön ja osua lopulta kuppiin. Varmasti suurin osa Suomen pelaajista käyttää harrastukseensa muutamia satoja euroja tai korkeintaan tonnin luokkaa vuodessa. On siis yllättävän edullinen harrastus, kun ei liikaa matkustele ja törsäile!

-          Golfin aloittaminen nollatasolta osoittautui täysin erilaiseksi kokemukseksi kuin lajin maineesta voisi päätellä. Golfissa on kyllä aloituskynnyksiä, mutta ei siellä, missä niiden kuvitellaan olevan. Sama pätee lajin todelliseen ytimeen. Tietämätön aloittaa golfin väärästä syystä, aloittaa juttunsa Tukiainen.

-          Golfin aloittamisen oikeaa motiivia on mahdotonta löytää pelkällä järkeilyllä. Lajin mekaniikkaa kuvaavissa numeroarvoissa ei nimenomaan näytä olevan mitään järkeä.

Esimerkiksi pelivarustuksen pisin maila puu-ykkönen eli draiveri on tyypillisesti noin 120 senttimetrin pituinen. Pallon halkaisija on 42 millimetriä. Hyvän pelaajan pitäisi osua draiverilla pallon kylkeen yli 170 kilometrin tuntinopeudella, jotta pallo laskeutuisi muutaman neliömetrin kokoiselle maalialueelle 250 metrin päässä, jatkaa Tukiainen tarinaansa ja pohdintaansa golfista maanläheiseen, mutta sopivan tekniseen tyyliin.

 

Koko juttu kannattaa lukea ja miettiä omaa suhdettaan nykyiseen harrastukseensa ja miettiä, mitä golf pystyisi tarjoamaan, ellei golf ole jo harrastuksena. Golf tarjoaa varmasti haasteita ihan riittämiin miellyttävässä ympäristössä ja miellyttävässä seurassa. Suosittelen monia lajeja harrastaneena ja vielä useampia lajeja kokeilleena.

Lähes joutilaan juttuja

Lentävät jarrulevyt ja -rummut. Kyhäelmään pääsivät Kuplan pakoputkisto, Minin jarrurummut ja Audin takajarrulevyt. Jarrurummuissa siivekkäät voivat vaikkapa kylpeytyä!

Meikäläinen lyhyesti

Nimesi kokonaisuudessaan

Alpo Manninen

 Missä asut

Omakotitalossa Mäntsälän maaseudulla

Mitä teet työksesi

Olen eläkkeellä, mutta kirjoittelen Mäntsälän paikallislehteen, Hirvihaaran Golfin juttuja, blogeja, kirjoihin juttuja ja joskus vielä omia kirjoja

Minne matkustaisit

En minnekään pelkästään matkustamisen vuoksi. Joku oikea syy lähtemiseen on oltava. Jos on pakko, niin pohjoiseen. Siellä on vielä luontoa ja rauhaa, missä ei satu olemaan kaivosta tai laskettelukeskusta

Mitä toivot syntymäpäivälahjaksi

En välitä syntymäpäivistä, joten lahjatoiveitakaan ei ole

Mitä arvostat kumppanissasi

Oikeastaan ainoa arvostamani ominaisuus on rehellisyys

Päivä, jota et unohda

Kun sain ajokortin

Mistä olet ylpeä itsessäsi

Olen vaativa persoona, joten ei ole olemassa sellaista ominaisuutta, josta olisin ehdottoman ylpeä. Ehkä tekniikan ymmärtämisen taito tai autolla ajaminen teknisessä mielessä

Minkä värisiä vaatteita käytät

Periaatteessa mitä tahansa, mutta ehkä kuitenkin värit menevät tumman suuntaan, tai sitten punaisia. Golfasu voi olla vaaleakin erityisesti kuumilla ilmoilla

Mitä harrastat

Golf, vanha auto, kirjoittaminen, valokuvaus…

Mitä ohjelmia katsot TV:stä

Katson mieluusti kotimaisia elokuvia, elokuva päivässä, englantilaisia vanhoja sarjoja ja valikoitujen yksilölajien urheilukilpailuja

Mitä ruokaa tilaat ravintolassa

Riippuu ihan ravintolasta, kiinalaisessa tilaan kiinalaista, pihvipaikassa pihvin

Kaukaisin paikka, jossa olet käynyt

Kävin Dubaissa vierailulla entisen työkaverini luona

Millaiseen mielenosoitukseen osallistuisit

En todellakaan mihinkään

Mikä on inhottavin viikonpäivä

Samanlaisia ovat kaikki, ehkä inhottavimpia ovat ne päivät, kun en pääse hiihtämään tai golfaamaan

Milloin siivosit viimeksi

Jotakin pientä työpöydällä päivittäin, mutta en muista, milloin olisin oikein kunnolla siivonnut

Mitä laulaisit karaokessa

Armahdan kuulijoita enkä suostu laulamaan karaokea, eipä silti moni muukin voisi ajatella samalla tavoin

Miten huolehdit itsestäsi

Mielekäs liikkuminen on ykkösenä. Jos se ei ole mahdollista, niin sitten huolehdin itsestäni huonosti. En enää tee juurikaan mitään, josta en tykkää

Mikä saisi sinut liikuttumaan

Jos joku vaikka sanoisi täydestä sydämestään tykkäävänsä minusta. Tuota en kylläkään usko tapahtuvan

Suosikkilajisi

Kun puhutaan urheilusta, niin golf ja autourheilu ehdottomasti ovat suosikkini. Golf itse pelaten ja autourheilu nykyään sohvalta. Joukkuelajit ovat näinä aikoina syvältä

Mikä pelottaa

Päättäjiltä puuttuu tieto ja taito tehdä järkeviä päätöksiä

Mitä osaat tehdä erityisen hyvin

Viettää laatuaikaa yksin

Mitkä ovat kaksi turhinta tavaraasi

Kun ei puhuta anatomiasta, niin halkovajassa oleva mekaaninen rengaskone ja karaokelaitteisto

Hölmöin uskomuksesi lapsena

Isä tietää kaiken

Minä toivon…

Perheelleni kaikkea hyvää ja erityisesti paljon parempaa terveyttä

Kenelle lähetät terveisiä

Terveiset eivät maksa mitään, niin voin jakaa niitä jokaiselle, joka suostuu ottamaan ne vastaan

 

 

 

 

Kevät keikkuen tulevi

Siinä se talvi meni, toivottavasti se on nyt loppu. Viimeiset lumet ovat edellisen myräkän jälkeen sulamassa ja lämpöä on iltapäivällä liki kymmenen. Tänään sunnuntaiaamuna on pilvi peittämässä auringon, joten kilolaseja tuskin tänään tarvitsee.
Taisi olla ensimmäinen talvi sitten Turun opiskeluvuosien 1970-luvulla, että en kopeutunut hiihtoladuille lainkaan. Olisi pitänyt lähteä puolen sadan kilometrin päähän, joten säästin bensaa ja tein muutaman kilon vararavintokerroksen mahan ympärille.

Kirjoittamista oli ihan yllin kyllin, vaikka lehtiin juttuja ei ole paljon ilmestynyt. Minulla on sellainen vakio, kerran kuukaudessa oleva, palsta lehdessä autot, liikenne ja liikkuminen -osastossa. Sain itse esittää päätoimittajalle aiheet, joista jutut haluan kirjoittaa, ja hän hyväksyi listani. Tämän vuoden ensimmäisessä jutussa käsittelin pikkupoikien kiinnostumista autoista ihan pienestä pitäen.Se on merkillistä, miten useimmat pojat ovat autoista kiinnostuneet, autojen äänetkin onnistuvat ennen puhetta! Esimerkki oli helpoo löytää. Olisin voinut kertoa itsestänikin, mutta en sattunut sopimaan ikähaitariin 4 - 5 v, joten päähenkilö  oli löydettävä muualta.
Seuraavassa jutussa käsittelin Mäntsälän kunnan uutta latukonetta, joka ei valitettavasti päässyt tänä talvena latusia tekemään, mutta pihalla sain itsekin sitä kokeilla. Oli vänkä ajettava!
Seuraavaksi tein jutun kaverista, joka valmistautuu ensimmäisiin Päijänne -ajoihinsa. Mäntsälässä on kolme enduroa ohjelmassaan pitävää seuraa, joten tämäkin uhri löytyi omasta kotipitäjästä.
Seuraavassa jutussa esittelen pienen endurokoululaistytön. Hänen ei tarvitse harrastaa yksin, sillä koko perhe isä, äiti ja neljä poikaa ja tyttö ajavat, kuudes on vielä niin pieni tyttö, että ei vielä pysy pyörän selässä, mutta varmasti hänkin nousee pyörän selkään muutaman vuoden päästä. Hienoa, että perheellä on sama harrastus, niin kalusto ja varusteet kiertävät tehokkaasti!
Keväällä käyn tänä vuotta sata vuotta täyttävän auton esittelyyn, sellainenkin Mäntsälästä löytyy.

Muu kirjoittaminen on ollut pääosin kolmen kirjan juttujen kirjoittamista. Näljänkä -kirjaan modifioin ensimmäisestä kirjastani pätkän ajasta, kun elin ja asuin Näljängässä. Parin mäntsäläläisen urheiluseuran juhlakirjoihin olen tehnyt juttuja, mutta kirjat ovat vasta taittajalla, joten nyt vasta työ alkaa, kun jutut on muokattava kirjaan sopiviksi. Molempien kirjojen julkaisu on alkukesän aikoihin, toinen julkaistaan 29.5. ja toinen 14.6.
Mäntsälän Uutisten nettilehteen olen kirjoittanut muutamia juttuja. Seuramme juttuja pääsee lukemaan osoitteesta www.mantsalanuutiset.fi/hgs.
Romaanin kirjoittaminen on edelleen tauolla. Saattaa olla, että tauolle jääkin.

Kaksi kertaa ehdin käydä ennen takatalven tulemista lyömässä rangella palloja. Käsi on vielä kipeä, mutta oletan, että kierroksella se kestää, kun lyönnit tulevat harvakseen. Rangellahan lyöntitiheys on paljon suurempi ja kuormittaa silloin kättäkin enemmän. Molemmilla kerroilla oli valtavan kova myötätuuli, joten pallo lensi todella kauas. Lyönti oli talvehtinut aika mukavasti, tuntui, että taukoa ei ole ollut lainkaan.
Toivottavasti se kesä ei pitkitä tuloaan, vaan päästään pian toden teolla pallolle kyytiä antamaan.

Paukapääkö liikenteessä

Ei ymmärrystä

Kävin perjantaina Hirvihaarassa ja paluumatkalla vastoin normaalitapojani ajoin moottoritietä takaisin kotiin. Tulin siis Hyvinkääntieltä Mäntsälän eteläisen rampin kautta motarille, jossa oli harvakseltaan liikennettä pohjoisen suuntaan. Vetoketjuperiaatteella pääsin hyvin pakettiauton ja punaisen Hondan väliin. Asettelin pilotin maksiminopeudelle ja oikeaa kaistaa laskettelin menemään. Vasenta kaistaa ohitteli porukkaa koko ajan, mutta takana tuleva Honda pysyi sopivan matkan päässä perässä.

Kun Mäntsälä P lähestyi, niin Honda siirtyi vasemmalle kaistalle ja lähti ohitukseen, kunnes yllättäen kääntyikin eteeni. Juuri ja juuri ehti kääntymään eteeni rampille. Silloin paljastui auton perästä teksti Type R. Kuljettaja halusi kaiketi näyttää minulle tuon tekstin!

Jos ajaa noin erikoisella autolla, niin silloin täytyy olla pokkaa ajaa paljon normaalia huolellisemmin ja muut huomioiden, muuten kaahailu herättää vain ärsyyntymistä positiivisen huomion sijasta. Ainakin minä koen liikenteen paikkana, jossa ei missään tilanteessa ole millekään ylimieliselle näytölle sijaa. Toisaalta paukapäitä on ollut aina, ja tuskinpa meikäläisen vaatimaton blogi mitään muuttaa, mutta olenpahan aina silloin tällöin yrittänyt asian puolesta höyrytä.

 

Jälleen hieman liikenneasiaa

Valtakunnan surkein kuski

Varmaankin useampi meistä niin sanotuista kokeneista kuljettajista vähintäänkin hymyilee katsoessaan niitä raukkoja, jotka koettavat vääntää tuntemattoman auton kunkin tehtävän mukaisesti. Tilanne on kuitenkin varmasti haasteellisempi kuin sohvalta katsoen ymmärrämme.

Ohjelman tehtävät ovat auton käsittelyyn liittyviä, mutta tulee mieleen, että mitähän tuolla parkkipaikoilla ja liikenteessä oikein tapahtuisi, jos ohjelmassa mukana olevat seikkailisivat meidän valioiden joukossa. Tosi asia kuitenkin on, että jokainen ohjelman autokuski ei ole liikenteessä paljon autoa ajanut, heistä osa jopa itsekin tietää, että eivät hallitse liikkumavälinettä saati liikennesääntöjä. Tulee väkisinkin mieleen, että miten he joskus ovat korttinsa saaneet.

Auttaako ohjelma meitä itsensä keskimääräistä paremmiksi autoilijoiksi tuntevia todella hyviksi autokuskeiksi. Eipä varmaankaan, meillä jokaisella on omat pinttymämme ja tapamme. Opetusohjelmaksi ”Suomen huonoimmalla kuskilla” ei ole tilausta, mutta ajanvietteeksi se on kai tarkoitettukin. Kuitenkin asiat ovat tärkeitä, ja jokaisen olisikin syytä katsoa asioita edes hetken omalta osaltaan.

Itse olen osallistunut liukkaankelin ajo-opetukseen ja järjestänyt ko. tilaisuuksia useita kertoja työyhteisössäni. Myös muunlaisia ajotilaisuuksia olin järjestämässä. Noissa oppi hieman auton hallintaa, mutta korvien väliinhän asialla ei ole välttämättä merkitystä. Jos parantunutta auton käsittelytaitoa ylösmittaa nousseina tilannenopeuksina, niin eipä tilaisuuksilla ole juuri merkitystä.

 Oman ajourani aloitin kotitontilla koivujen välissä autoa pujotellen. Koivut säilyivät ehjinä ja siis autokin, ei edes kytkin kärtsännyt. Kortin saatuani ajoin jääradalla niin paljon kuin mahdollista, isän kanssa kävimme lukuisia keskusteluja, kun mittariin oli kertynyt hänen mielestään liikaa kilometrejä. Tankkiin minun oli aina ostettava ajoani vastaavat bensat. Ensimmäisen vuoden maltoin ajaa todella varovasti, mutta sitten nopeudet nousivat. Nopeusrajoituksiahan silloin ei ollut kuin taajamissa.

Parikymppisenä pääsin oman auton rattiin. Auto oli 850 -kuutioinen Mini. Jääradat tulivat tutuksi, ja sieltä ajooni tuli mukaan vasemman jalan jarrutus, kun Mini piti saada kurveissa kääntymään. Seurauksena oli, että talven jälkeen vetonivelet menivät vaihtoon, ja kun auton kaasupolkimessa oli vain yksi asento, niin myös pakoventtiilit menivät vaihtoon tai hiontaan vähintään kerran vuodessa. Ministä tuli kuin ruumiin osa, tiesin aina, miten se missäkin tilanteessa käyttäytyy, sitä pystyi pyörittelemään miten vain. Katon kautta en ajopeliä kylläkään pyörittänyt. Olisin mennyt autollani jääratakisaankin, mutta isä kieltäytyi jyrkästi tukemasta rengashankintoja, ja niin kisat jäivät ajamatta.

 Nelikymppisenä siiten olin kypsä lähtemään kisatouhuihin, kun työtoverini Masa lähti myös mukaan timiin. Ryhdyimme ensin ajamaan jokkista. Silloin auton ostaminen kisasta ei ollut helppoa. Saimme lopulta jonkinlaisen ropposen ostettua, jolla minä ajoin ensimmäisen kisani. Auto ei kulkenut mihinkään, joten Pasi opasti uuden koneen teossa ja teki varmasti suurimman osan työstäkin. Masa meni sitten sillä autolla kisaan ja niin hyvin ajoikin, että auto meni myyntiin. Sitten ostelimme muutaman auton suoraan ja teimme itsekin muutaman auton.

Minun ensimmäinen täysin itse tehty auto oli todella hyvä ajaa. Menin sillä ajamaan Hyrylän UA:n jäsentenvälisiin kilpailuihin Nukarille. Sää oli sateinen, rata liukas, ja kas kummaa. Ajoin koko porukan nopeimman ajan jokkisautollani, jossa oli alla Nokian siviilirenkaat. Mukana oli myös ralliautoja ja jopa yksi BDA Escort!

Jokkis ei kuitenkaan ollut minun laji, se ei ollut sopiva laji herrasmiehelle, siksi ostin Lindströmin Kallelta 2,3 litraisen kuplan. Ensimmäisenä talvena rakensin auton paremmin asfalttisprinttiin soveltuvaksi. Painoa autoon jäi melkein 100 kg ylimääräistä.

Keväällä ilmoittauduin Serenaan ensimmäiseen sprinttikisaani. Vettä satoi, mutta autossani oli leikatut sliksit, jotka sopivat keliin. Masa oli huoltomiehenäni.

Kävelimme sateessa radan, joka oli todella vaihteleva, välillä puikkelehdittiin kapeilla pyöräteillä, välillä maantiellä. Olihan se kokemus! Lähtöviivalla kurnutin autoon yli neljä tuhatta kierrosta ja vihreällä mentiin niin liukkaasti, että silmissä musteni hetkeksi. Koetin mennä sen kuin osasin, kurveihin tultaessa tiukka jarrutus vasemmalla jalalla, samalla suorakytkentälaatikosta oikea vaihde silmään ja taas kiihdytys suoralle. Lähes loppuun selvisin, mutta sitten jarrutus meni pitkäksi siimojen alle ja autokin sammui. Ajoin kuitenkin maaliin. Sijoitus oli jossakin häntäpäässä.

Toisen lähdön ajoin varmasti maaliin, meno tuntui niin hitaalta, että pakkasimme tavarat rekkaan ja lähdimme pois edes katsomatta tuloksia.

Olimme ajaneet jonkun matkaa, kun puhelimeni soi ja Kallehan siellä kyseli, missä olen. Olin kuitenkin sijoittunut aivan kärkipäähän ja palkinnoille ekassa sprinttikisassani.

Yleensä olin kuplallani palkinnoilla, jos auto toimi. Mutta muutaman kerran poistuin myös kaseikkoon, kun yritin riskillä parantaa aikaani.

Opin, että ajamisessa tai golfissa ei kannata riskeerata, kannattaa tehdä vain se, minkä osaa.

Näin pitäisi olla myös tuolla liikenteessä, mutta kun suurin osa siellä liikkuvista ei edes tiedä, mitä osaa. Kuvittelee osaavansa paljon enemmän. Kun siihen sitten lisätään liikennesäännöt, niin soppa on valmis varsinkin erityisolosuhteissa. Silloin ei enää ajaminen ja liikenne naurata.

 

Masennus

Satuin tänä aamuna katsomaan vanhaa aamusydämellä -ohjelmaa, jossa kaksi masennuksesta kärsinyttä kertoi kokemuksiaan. Puhuivat monessa asiassa kuin minun suulla.

Sairastuin vaikeaan masennukseen vuoden 2002 tapahtumien seurauksena. Tautia yritettiin saada mömmöillä hanskaan. Varmaankin lähes kymmenkunta pilleriä kokeiltiin, kunnes löytyi sellainen, joka sopi minulle. Eli hyödyt olivat haittoja suuremmat. Siinä olotilassa en tietenkään pystynyt tekemään mitään kovin analyyttisiä arvioita, mutta ajatustoiminta kuitenkin toimi jollakin tavalla. Mömmöthän pistävät nauttijansa sellaiseen tasaiseen olotilaan, millään ei ole oikeastaan mitään väliä. Hyvistä hetkistä ei pysty nauttimaan, mutta huonotkin nousevat samaan tasoon. On sellainen pöjötysmäinen olotila. Mitään ei saa aikaan, vaikka pyrkimyksiä olisikin.

Minulla oikeastaan kirjoittaminen oli ainut asia, jota pystyin tekemään. Sairauden alussa se oli päiväkirjatyyppistä kirjoittelua. Hyvänä päivänä sain jotakin kirjoitettua, huonoina tuijotin tylsänä kuvaruutua.
Pelkillä mömmöillä tuskin olisin päässyt sairaudesta eroon, mutta Mäntsälään muuttaessani pääsin terapian piiriin. Lähtötilanteessa olin hyvin skeptinen touhuun, mutta tajusin kuitenkin tarttua tilanteeseen kuin hukkuva oljenkorteen. Pelastusta ei ehkä olisi tiedossa, mutta kuitenkin tarrauduin. Talous ei ollut häävissä kantimissa, ja terapia maksoi melkoisesti, sekin alussa hirvitti.
Ensimmäisten istuntojen aikana emme päässeet terapeutin kanssa samalle aaltopituudelle, monta kertaa olin sanomassa, että mitä turhaa, tapan itseni ja ongelma on kaikkien osalta ohi. Kuitenkin joka viikko lähes ryömin istuntoon ja vähitellen sain niistä ajattelemisen aihetta. Ehkä opin hieman jopa anlysoimaan kulloistakin kuntoani, opin ymmärtämään tilannettani.
Terapeuttikin kannusti kirjoittamista, vaikka monta kertaa varoitti mökkihöperyyden mahdollisuudesta. Kirjoittaminen on yksinäistä puuhaa!
Nyt voin sanoa, että terapeuttini pelasti minut elämälle.

Kun minut määrättiin työeläkkeelle, terapian mahdollisuus tippui välittömästi pois, koska en ollut enää mahdollisuus työelämälle. Onneksi kuitenkin kaksi talvea mylläsimme ajatusmaailmaani istunnoissa. Julkaisin kirjoja suunnilleen kirjan vuodessa, parhaimpana tai pahimpana vuotena taisi tulla kolme kirjaa. En kuitenkaan ollut täysin tyytyväinen, vaikka kirjoittamisen vuoksi aloinkin hieman tervehtyä!

Minusta kirjojen kirjoittaminen ei ollut tuottavaa työtä, en voinut arvostaa ns. taiteellista työtä tarpeeksi. Kirjoittaminenhan oli vain itseäni varten. Insinööriksi minusta ei enää ollut, mömmöt olivat tehneet tehtävänsä, fyysisesti olin surkeassa kunnossa, joten sellainenkaan työ ei onnistunut. Riitti, kun sain jollakin tapaa tehtyä polttopuut huusholliin.
Sitten tuli sauma. Mäntsälän paikallislehdet etsivät avustajia. Kirjojeni myötä oli tutustunut lehden toimittajaan. Hänelle laitoinkin hakemuksen ja tulin mukaan avustajarinkiin.
Juttujen vääntäminen ei ole ollut helppoa, mutta juttujen kuvitukset olivat hauskoja. Aloin tuntea, että juttujen teko oli sitä tuottavaa työtä, jota tarvitsin. Nyt olen ollut jo muutaman vuoden ilman mömmöjä, joten sopivan vaativa työ tervehdytti minut. Toki masennus on vähän kuin alkoholismi, jos en ole tarkkana, niin se voi vielä jossakin vaiheessa iskeä, kun juttujen teko lehteen on nyt käytännössä loppunut, ja aikoinaan masennuksen aiheuttaneet asiat vielä lähes päivittäin mieleeni läikähtelevät.

Täytyisi löytää vielä sellainen sopiva homma, jota myös itse voisin arvostaa tuottavana työnä.
Minulle työ on ollut aina se tärkein, vaikka olen yrittänyt myös harrastaa. Ne ovat sopivasti tasapainottaneet toisiaan. Sen tiedän, että pelkkä harrastaminen ei tule riittämään minulle saavuttamaan tasapainoista olotilaa. Siksi auvoinen eläkeoleminen ei ole minua varten - ainakaan ihan lähitulevaisuudessa.