Kuulin juuri radiosta, että eräs firma Pohjois-Karjalasta on päättänyt satsata firmaelokuvaan n. yhden miestyövuoden verran. Elokuvan tekemisellä halutaan lisätä työntekjöiden yhteistyökykyä ja innovatiivisuutta, ja kuulemma jo työn aikana on ollut havaittavissa positiivista hehkua.
Pätkä saa jutun mukaan alkunsa, kun joku firman työntekijä näyttää joutuneen kaapatuksi, mutta sitten seuraakin jotakin muuta ihmeellisempää... .
Ollessani vielä työelämässä, mekin teimme kaksi elokuvaa. Ensimmäisen nimeä en muista, mutta toisen muistan, kun jostakin syystä sain pätkästä oman kopion. Ihan täytyi pistää pyörimään noin 14 minuutin mittainen "muina miehinä" -kuva, joka ensiesitettiin n. 8 vuotta sitten. Siinä ei kaapattu henkilöä, vaan firmasta tietoa ja tehtiin muutakin jäynää.
Videoiden "äitinä" oli Elina Koskinen. Elina jalosti korviensa välissä syntyneet ideat käsikirjoituksiksi, ja Ari Rantanen hoiti videoiden teknisen toteuttamisen ihan ammattimaisesti ja sai hankittua molempiin kuviin vielä näyttelijä Eero Saarisen näyttelemään konnan roolit. Ainakin jälkimmäisessä kuvassa Kåge Lindström toimi Arin tehokkaana apuna kuvauksissa, mutta piipahti muutaman kerran myös kuvissa. Myös Elina itse oli muutamissa rooleissa näytillä.
Elina pestasi firmasta vapaaehtoisia lisänäyttelijöitä, eikä heitä ollutkaan vaikea löytää. Erilaisissa rooleissa nähtiin mm.: Aija Kataja, Sami Siiki, Mia Kantakoski, Raine Mönkkönen, Antti Turtiainen, Niilo Vartiainen, Marja Dunderfelt, Anja Westerlund, Tommi Ahlqvist, Monika Mannila, Jari Antikainen, Katja Lehti, Samuli Välimaa, Paavo Hannula ja allekirjoittanut.
Siis melkoinen joukko firman väkeä oli aikaansaamassa videota, jonka käyttö lienee jäänyt hyvin vähäiseksi.
Enpä ole aivan varma, ketkä nauttivat vieläkin firman palkkaa, koska yhteyksiä ei noihin henkilöihin ole juurikaan ollut. Jokainen painaa laput silmillä omiin suuntiinsa, joka on tietenkin valitettavaa, ja olen itsekin varmasti osasyyllinen. Jotenkin tuntuu siltä, että enpä viitsi häiritä henkilöitä, joilla on parempaakin tekemistä. Puhelimella soittaminen on minulle tietenkin ihan selvä kustannuskysymys, kun itse joudun jokaisen sentin pussistani pulittamaan.
Jos joku noista henkilöistä eksyy tänne sivulleni, niin ei muuta kuin hyvää jatkoa ja hymyä huuleen!
Katsoin osan homokeskustelusta ja olen kyllä ihmeissäni, että ohjelma on saanut monien jalat liikkeelle pistämään kirkolleen netissä eropaperit. On siinä kirkon miehillä tehtävä, kun pitäisi molemmat osapuolet pitää tyytyväisinä, jos kumarrat toiseen suuntaan, niin pyllistät toiselle. Näytelmä on valmis.
Kun kirjoitin "takapotkua", niin uuden arkkipiispan vapaamieliset lausunnot ko. asioista saivat minutkin ottamaan asiat Arton ja Mirjan käsittelyyn. Heidän asenteensa olivat käsittääkseni tyypilliset keskivertosuomalaisen asenteet, joilla ei varmaankaan tarvitsisi kirkosta erota. Naispappeuteen heillä oli suvaitsevat asenteet.
Omat mielipiteeni pidän tietenkin omina tietoinani, koska en ole julkisuuden henklö, jonka tulisi tuoda esille omia ajatuksia tai mielipiteitään - paitsi ehkä liikenteestä.
maanantai 18. lokakuuta 2010
sunnuntai 3. lokakuuta 2010
takapotkun julkaisu ja vähän muutakin
Nyt se on sitten tehty!
30.9.2010 olin Suomussalmen kirjakaupassa julkaisemassa neljännen yleisessä myynnissä olevan kirjani "takapotku"-romaanin, joka on sarjassaan toinen. Ensimmäinen oli viime vuoden Helsingin kirjamessuilla julkaistu "reppana" -romaani. Itse asiassa takapotkussa käsittelen samojen päähenkilöiden elämää noin vuosi eteenpäin siitä, mihin reppanassa jäätiin.
Tilaisuus alkoi torstaina Suomussalmella klo 13, joten sain tietää, mitä Arto Jussila ja Kai Jauhiainen olivat kirjastani kertoneet. Molemmat kertoivat asiat erittäin myönteisesti, joten oli helppoa lähteä julkistustilaisuuteen. Mielessäni takoi, että lehtijuttujen mukaan uuden romaanini juoni on vauhdikas ja yllättävät käänteet seuraavat toisiaan ja tarjoaa dekkarimaisia piirteitä. Ei paha!
Tein fläppäriini oikein diaesityksen, jossa vähän yli kolmen minuutin jakso pyöri koko julkistustilaisuuden läpi. Mutta Suomussalmella torstai oli todella hiljainen, ihmiset olivat varmaankin menneet komealla ilmalla marjaan, sienimetsälle, kalaan taikka hirviä ja karhuja metsästämään. Kirjakauppaan väkeä ei enää riittänyt kuin muutamia. Onneksi sentään pääsin Ylä-Kainuu -lehden toimittajan tenttiin, vaikka sekin oli mennä sivu suun, kun lehden työntekijöillä oli strategia-päivä. Juhani Mustosen piti kirja lukeneena tehdä juttu, mutta hän delegoi asian nuoremmalle toimittajalle Laura Heikkiselle, joka oli nähnyt kirjasta vain kannen. No se siitä!
Matkan ajelin yksikseni ja ihan vain ajan kuluksi tein pienen tutkimuksen, miten kanssa-autoilijat liikenteessä käyttäytyvät. Minulla on Fiestan pilottiin asetettu navigaattorin avulla nopeudet 80, 100 ja 120 etukäteen, niin, että nopeus on aina vähintään tuo nimellinen, mutta myötäleissä se saattaa olla joitakin kilometrejä yli. Ajelin sen 1300 kilometriä vähän eri reittejä, menomatkan kuljin 5-tietä ja paluumatkalla käännyin Kuopion eteläpuolelta Jyväskylään. Panin merkille, että maanteillä kahdeksankympin alueella oli erittäin vähän hurjastelijoita, mutta moottoriteiden auettua kaasujalka tuli monilla hyvin painavaksi. Varmaankin 80 % kaikista ohituksista tehtiin moottoriteillä. Ihmettelin tilannetta, mutta lopulta tulin siihen tulokseen, että ohituksia tehdään siellä, missä kiinnijäämisriskit ovat pienimmät, moottoriteillähän ei ole peltipoliiseja eikä siellä näkynyt kyllä oikeitakaan, siispä urku auki. Yksikään ohitus ei ollut mikään hissuksiin tehty, vaan nopeusero oli todella selkeä ja hetken päästä ohittaja oli häipynyt horisonttiin. Tulokset olivat todella yllättäviä aiempiin kokemuksiini verrattuna, sillä vallattomina pitämämäni Audi-kuskit olivat hyvin passiivisia, sillä vain kaksi Audia pyyhälsi ohitseni vauhdilla, kun kaikkiaan ohittajia oli koko reissulla 46. Kun jostakin syystä jouduin ajamaan alle nimellisen nopeuden, niin silloin ohittavia en tietenkään pistänyt ylös. Sitten aukaisen vähän ohittaneiden tilastoa:
Volvoja 9, VW 5 (kaksi pakua moottoritiellä), Mersu 4, Toyota 4, BMW 4 (yksi peräkärryn kanssa moottoritiellä), Ford 3, Opel 3, Audi 2, Subaru 2, Citroen 2, Skoda 2, Peugeot 2, Kia 1, Nissan 1, Mitsubishi 1 ja Honda 1.
Merkille pantavaa mielestäni oli se, että vaarallisia ohituksia noista oli vain muutamia, koska todellakin pääosa ohituksista oli moottoriteillä. Yksi Pösö ja yksi VW Golf jäivät mieleen törkeydessään, mutta onneksi niillekään ei tapahtunut mitään, kun vastaantulijoita ei ollut.
En tehnyt tutkimusta siksi, että itse pitäisin säädyllisiä ylinopeuksia liikenteen pahimpina turvallisuusriskeinä, mutta kiinnosti katsoa, miten ihmisten ja minunkin mielikuvat peilaavat todellisuuteen. Itse kuitenkin noudatan asetettuja rajoituksia, koska on todella typerää lahjoittaa valtiolle rahaa. Vaikka itselleni ei ole tullut Veikkaus Oy:ltä voittoja, niin uskon, että liikennelotossa saattaisi napsahtaa.
Paluumatkalla pelasin kierroksen golfia Siilinjärvellä Tarinagolfin uudella kentällä. Sain pelikaverikseni kaksi paikkakuntalaista, jotka opastivat minua auliisti. Toinen pelikaverini oli ehkä ikäiseni, mutta oli saanut riesakseen Parkinsonin taudin. On todella nostettava hattua, että hän jaksaa lähteä kentälle, vaikka jokainen lyönti vaatii todella hyvän keskittymisen ja verryttelyn, mutta ihmeen hyvin hän taikoi välillä aivan mahtavia lyöntejä. Putit hänellä olivat varsinkin alussa todella hienoja. Hän kertoikin, että golfin avulla hän pysyy kohtalaisessa kunnossa. Golf mahdollistaa harrastamisen melko sairaanakin, mikä muu laji tarjoaa samat mahdollisuudet?
30.9.2010 olin Suomussalmen kirjakaupassa julkaisemassa neljännen yleisessä myynnissä olevan kirjani "takapotku"-romaanin, joka on sarjassaan toinen. Ensimmäinen oli viime vuoden Helsingin kirjamessuilla julkaistu "reppana" -romaani. Itse asiassa takapotkussa käsittelen samojen päähenkilöiden elämää noin vuosi eteenpäin siitä, mihin reppanassa jäätiin.
Tilaisuus alkoi torstaina Suomussalmella klo 13, joten sain tietää, mitä Arto Jussila ja Kai Jauhiainen olivat kirjastani kertoneet. Molemmat kertoivat asiat erittäin myönteisesti, joten oli helppoa lähteä julkistustilaisuuteen. Mielessäni takoi, että lehtijuttujen mukaan uuden romaanini juoni on vauhdikas ja yllättävät käänteet seuraavat toisiaan ja tarjoaa dekkarimaisia piirteitä. Ei paha!
Tein fläppäriini oikein diaesityksen, jossa vähän yli kolmen minuutin jakso pyöri koko julkistustilaisuuden läpi. Mutta Suomussalmella torstai oli todella hiljainen, ihmiset olivat varmaankin menneet komealla ilmalla marjaan, sienimetsälle, kalaan taikka hirviä ja karhuja metsästämään. Kirjakauppaan väkeä ei enää riittänyt kuin muutamia. Onneksi sentään pääsin Ylä-Kainuu -lehden toimittajan tenttiin, vaikka sekin oli mennä sivu suun, kun lehden työntekijöillä oli strategia-päivä. Juhani Mustosen piti kirja lukeneena tehdä juttu, mutta hän delegoi asian nuoremmalle toimittajalle Laura Heikkiselle, joka oli nähnyt kirjasta vain kannen. No se siitä!
Matkan ajelin yksikseni ja ihan vain ajan kuluksi tein pienen tutkimuksen, miten kanssa-autoilijat liikenteessä käyttäytyvät. Minulla on Fiestan pilottiin asetettu navigaattorin avulla nopeudet 80, 100 ja 120 etukäteen, niin, että nopeus on aina vähintään tuo nimellinen, mutta myötäleissä se saattaa olla joitakin kilometrejä yli. Ajelin sen 1300 kilometriä vähän eri reittejä, menomatkan kuljin 5-tietä ja paluumatkalla käännyin Kuopion eteläpuolelta Jyväskylään. Panin merkille, että maanteillä kahdeksankympin alueella oli erittäin vähän hurjastelijoita, mutta moottoriteiden auettua kaasujalka tuli monilla hyvin painavaksi. Varmaankin 80 % kaikista ohituksista tehtiin moottoriteillä. Ihmettelin tilannetta, mutta lopulta tulin siihen tulokseen, että ohituksia tehdään siellä, missä kiinnijäämisriskit ovat pienimmät, moottoriteillähän ei ole peltipoliiseja eikä siellä näkynyt kyllä oikeitakaan, siispä urku auki. Yksikään ohitus ei ollut mikään hissuksiin tehty, vaan nopeusero oli todella selkeä ja hetken päästä ohittaja oli häipynyt horisonttiin. Tulokset olivat todella yllättäviä aiempiin kokemuksiini verrattuna, sillä vallattomina pitämämäni Audi-kuskit olivat hyvin passiivisia, sillä vain kaksi Audia pyyhälsi ohitseni vauhdilla, kun kaikkiaan ohittajia oli koko reissulla 46. Kun jostakin syystä jouduin ajamaan alle nimellisen nopeuden, niin silloin ohittavia en tietenkään pistänyt ylös. Sitten aukaisen vähän ohittaneiden tilastoa:
Volvoja 9, VW 5 (kaksi pakua moottoritiellä), Mersu 4, Toyota 4, BMW 4 (yksi peräkärryn kanssa moottoritiellä), Ford 3, Opel 3, Audi 2, Subaru 2, Citroen 2, Skoda 2, Peugeot 2, Kia 1, Nissan 1, Mitsubishi 1 ja Honda 1.
Merkille pantavaa mielestäni oli se, että vaarallisia ohituksia noista oli vain muutamia, koska todellakin pääosa ohituksista oli moottoriteillä. Yksi Pösö ja yksi VW Golf jäivät mieleen törkeydessään, mutta onneksi niillekään ei tapahtunut mitään, kun vastaantulijoita ei ollut.
En tehnyt tutkimusta siksi, että itse pitäisin säädyllisiä ylinopeuksia liikenteen pahimpina turvallisuusriskeinä, mutta kiinnosti katsoa, miten ihmisten ja minunkin mielikuvat peilaavat todellisuuteen. Itse kuitenkin noudatan asetettuja rajoituksia, koska on todella typerää lahjoittaa valtiolle rahaa. Vaikka itselleni ei ole tullut Veikkaus Oy:ltä voittoja, niin uskon, että liikennelotossa saattaisi napsahtaa.
Paluumatkalla pelasin kierroksen golfia Siilinjärvellä Tarinagolfin uudella kentällä. Sain pelikaverikseni kaksi paikkakuntalaista, jotka opastivat minua auliisti. Toinen pelikaverini oli ehkä ikäiseni, mutta oli saanut riesakseen Parkinsonin taudin. On todella nostettava hattua, että hän jaksaa lähteä kentälle, vaikka jokainen lyönti vaatii todella hyvän keskittymisen ja verryttelyn, mutta ihmeen hyvin hän taikoi välillä aivan mahtavia lyöntejä. Putit hänellä olivat varsinkin alussa todella hienoja. Hän kertoikin, että golfin avulla hän pysyy kohtalaisessa kunnossa. Golf mahdollistaa harrastamisen melko sairaanakin, mikä muu laji tarjoaa samat mahdollisuudet?
tiistai 7. syyskuuta 2010
tunnekoulutusta!
Kuva: Mäntsälän rallisprintissä lähdön odottelua n. 15 vuotta sitten, renkaat ovat jo lämpeämässä. Ajoin tuossa kisassa muuten sadasosalleen samat ajat molemmilla kierroksilla. Insinöörityötä!Taispa olla eilisen aamun aamuTV:n uutisten yhteydessä juttu ajokorteista ja autokouluista. Jutussa tuotiin esille, että erityisesti nuorten ajokäyttäytymiseen olisi puututtava ennen kuin tapahtuu se peruuttamaton eli kovalla nopeudella tapahtuva onnettomuus. Konsteiksi esitettiin autokoulun antamien ajotuntien lisäystä ja erityistä tunnekoulutusta. Ajo-opettajat toivat aivan oikeutetusti esille, että jokaisen ajo-oppilaan mallit on jo saatu kotoa vanhempien käyttäytymisestä liikenteessä, joten muutaman tunnin ajosessiot ja esimerkkien esilletuonnit eivät luutuneita ajatusmalleja juurikaan muuta. Ja sitäpaitsi melkoinen osa nuorista saa ajo-opetuksensa vanhemmiltaan. On varmasti melkoisen turhauttava tilanne, jos ajo-opettajana oleva isä yrittää opettaa jälkikasvulleen asioita eri tavalla kuin tekee itse liikenteessä. On ylittämätön paikka!
Erityisesti pojilla on aivan luontaisena halu ajaa vauhdikkaasti, sille emme voi mitään. Mutta me voimme hoitaa tuon vietin turvallisemmin ohjaamalla nämä nuoret moottoriurheilun pariin. Siellä he huomaavat, että fysiikan lakeja ei voi yksinkertaisesti jättää huomiotta. Jos niin tekee, silloin metsikkö kutsuu! Kuitenkin nuori voi halutessaan tuonkin kokeilla, mutta turvallisesti.
Itselläni oli nuorena halu ajaa kovaa - tai niin kovaa kuin silloisilla autoilla pääsi. Toki minun nuoruudessani nopeudet olivat vapaat taajamia lukuunottamatta, joten lakia en rikkonut. Kuitenkin ensimmäisen vuoden ajan ajoin todella rauhallisesti, jopa niin rauhallisesti, että isä halusi ajaa pitemmillä matkoilla, että matka joutuisi, vaikka hänkään ei todellakaan ollut mikään räimijä. Vasta armeijan jälkeen minun ajonopeudet nousivat, kun olin istunut armeijakaverini Juntusen Unton vierellä ja seurannut, miten mennään kovaa tiellä kuin tiellä. Aloin järjestelmällisesti opiskella ajotekniikkaa erilaisilla alustoilla ja jääradoilla olin säännöllinen vierailija. Silloin saimme onneksi käyttää harjoitteluun turvallisia paikkoja, ei aina tarvinnut mennä liikenteen seassa tukka putkella. Ilmeisesti olin valinnut oikean tien opiskella ajotekniikkaa, koska vältyin kolareilta ja suistumisilta, vaikka aina meninkin suunnilleen kaasu pohjassa. Halusin osallistua myös autokilpailuihin, mutta kun ei ollut valuuttaa hankkia kunnon renkaita, niin homma jäi silloin vain haaveeksi.
Sitten tulivat energiakriisit ja nopeusrajoitukset, joten lainkuuliaisena kansalaisena tyydyin ajelemaan nopeusrajoitusten mukaan, mutta kaipuu vauhtiin eli edelleen. Vasta nelikymppisenä minulla oli mahdollista kokeilla, miten taitoni riittäisivät kilpa-areenoilla. Perustimme työkaverini Sirkan Martin kanssa tiimin, johon saimme mukaan myös jo jokamiesluokan monivuotisen harrastajan Blomin Pasin. Pasi auttoi meidät sisälle kilpatuhuun, joten meidän ei tarvinnut opiskella kaikkea kantapään kautta. Muistan edelleen sen, kun Pasi sanoi, että kisassa on ihan kiva ajaa toisten perässä, mutta keulassa ihan hirveää. Kertoi ajaneensa ensimmäisen kerran tuohon tilanteeseen joutuneena penkaan ja uskoi meillekin käyvän niin. Mutta minusta oli kaikkein parasta ajaa keulilla, jos joskus sinne pääsin. Joukossa ajelu ei kiinnostanut tippakaan, koska siellä oli aina joku pulttipää, joka tahallaan työnteli kilpakumppaneitaan penkoille. Aikani tuota kestin, mutta lopulta mittani oli täysi ja siirryin ajamaan asfalttisprinttejä. Siis kelloa vastaan. Vaikka jokkiksessakin olin jo saavuttanut useita palkintosijoituksia, jopa muutaman kerran ihan pallille asti, sprintissä menestykseni oli paljon parempaa, vaikka annoin kalustossa melkoisesti eteen, kun mm.ajokkini oli lähes sata kiloa ylipainoinen. Ilmeisesti pojankollina tehdyt ajoharjoitukset eivät olleet menneet hukkaan.
Nykyään vanhana ukkona enää vain muistelen noita kilpa-aikoja. Tien päällä en kaipaa enää ylenmääräistä vauhtia, ajan kyllä lähes aina, mitä tiellä saa ajaa, mutta kaahailuihin en tunne tarvetta. Kilpaura on tehnyt tehtävänsä, on vienyt vauhtinälkäni.
Mutta miksi jaarittelen omista kilpailuistani? No siksi, että nuoret olisi syytä saada moottoriurheilun pariin. Siellä he oppivat ajoneuvojen käsittelyn suurilla nopeuksilla ja vauhtinälkäkin tulee siinä samalla tyydytettyä. Jokamiesluokan kisat jollakin etuvetoisella autolla antavat mielestäni hyvät valmiudet hallita ajo myös siviililiikenteessä laillisilla nopeuksilla.
Itse asiassa tiimini teki tietoiskuja erilaisiin oppilaitoksiin, joissa kerroimme moottoriurheilun mahdollisuuksista auttaa parempaan liikenneturvallisuuteen. Mutta kertominen ei ole sama asia kuin päästä itse koettamaan. Onneksi muutamat autourheiluseurat ovat hankkineet ajoharjoittelua varten aivan siviiliautoja, joihin on lisätty tarvittavat turvallisuusvarusteet.
Kaikille tuollainen johdettu harjoittelu tai kilpaileminen ei tietenkään sovi. Jotkut - oikeastaan melkoinen osa nuorista - pelkäävät, että kisoihin osallistumalla he voisivat menettää kasvonsa, jos vaikka mokaisivat. Sitten räimitään teillä muun liikenteen seassa, mutta ei ajatella sitä, että vasta sitten ne kasvonsa voi menettää, kun sattuu mälli - silloin voi menettää ne kasvonsa jopa ihan konkreettisesti!
Mikä tämän blogin tarkoitus sitten on?
Nuorille, erityisesti pojille, on taattava turvallinen mahdollisuus harjoitella ajamista ja tyydyttää vauhtinälkänsä. Olen tuonut tässä kirjoituksessani esille niitä argumenttejä, joilla olen itse selviytynyt tähän asti. Toivon näin tapahtuvan mahdollisimman monelle muullekin!
maanantai 16. elokuuta 2010
kaveri poistui!
Kuvassa Jurkka pitkässä turkissa. Se esiintyi edukseen
lukuisissa näyttelyissä olihan se kansainvälinen muotovalio,
ja siksi Jurkalle syntyi lukuisia pentueita. Nyt Jurkka on
muisto vain!
Tänä aamuna kymmenen tienoilla havahduin takaterassilta kuuluvaan mekkalaan. Menin tietenkin kurkkimaan ja näin, että Jurkka pyöri hullun lailla ympyrää katse suunnattuna ylös terassin kattoon. Jonkun ajan pyörittyään se heittäytyi kyljelleen vispaten mielettömästi tassujaan, ja suusta alkoi valua valkoista vaahtoa. Siis epileptinen kohtaus - arvelin!
Saimme lääkärille ajan illaksi, mutta kasvattajamme hoiti niin, että pääsin vastaanotolle jo parin tunnin päästä ensimmäisestä kohtauksesta. Ollessani lähdössä Jurkka sai toisen kohtauksen tuulikaapissa, joten jouduin kantamaan koiran autoon, kun kohtaus hellitti. Mutta kaksi kohtausta Jurkka sai kestää ennen pääsyämme lääkäriin.
Verikokeissa ei ilmennyt mitään hirveän erikoista, mutta rauhoittavilla ja epilepsialääkkeellä Jurkka sai levätä lääkäriaseman matolla ainakin tunnin verran. Kun se alkoi konkoilla ylös, niin saimme luvan lähteä kotiin. Autossa Jurkka veteli hirsiä ja ajattelin, että pahin on voitettu. Kotona nostin kaverini alas autosta ja yritin viedä sitä puskaan kevennykselle, mutta se saikin uuden kohtauksen hiekkatiellä. Siitäkin vielä selvittiin, mutta aloin tutkia Jurkan käytöstä tarkemmin ja totesin, että koira on täysin sokea. Se poukkoili sisällä esineisiin ja oven pieliin ja oli todella kärsivän näköinen. Ja vielä aamulla se oli ollut aivan normaalissa kunnossa! Tai siis sellaisessa kunnossa, missä vähän yli kymmenvuotias airis voi olla.
Vaimo ja kasvattaja tekivät pikapäätöksen, että Jurkan kärsimykset poistetaan ja noin kello 18 sen ei enää tarvitse kärsiä. Minä olen sen verran pehmo, että en voinut lähteä Jurkankaan viimeiselle retkelle kuin en muidenkaan koiriemme viimeisille matkoille. Tuntuu sen verran pahalta!
tiistai 10. elokuuta 2010
"takapotku", kipunointia
Painoin juuri äsken retukkaa, jolla sysäsin otsikossa mainitun romaanin aineiston kustantajalle.
Viimeistely sattui kyllä ihan väärään aikaan. Kun ulkona oli yli kolmekymmentä astetta lämpöä, niin ei ollut herkkua istua koneen ääressä ja viilata pilkkuja.
Mutta nyt se on tehty, eikä seuraavasta ole mitään tietoa. Pää on jokseenkin tyhjä!
Ensimmäisessä romaanissani "reppana" kerroin Hakulisen Arton vaiheista ja jo kirjaa kirjoittaessani ajattelin, että saman hepun toimista voisin kirjoitella seuraavassakin romaanissa, jos tulisi sellaista palautetta, että jatkon tekeminen olisi järkevää. No sellaista palautetta sain, että paketti on kasassa.
Nyt pyrin hoitamaan lopun sellaiseen malliin, että jatko-osaa ei ole edes kovin helppoa rakentaa. Siispä Arto saa olla rauhassa!
Viime aikoina on meilläkin ollut kovia ukkosmyrskyjä. Olemme kuvitelleet, että eihän meillä Suomessa sellaisia esiinny, vaikka Ruotsissa oli joku vuosi valtavat metsätuhot. Mutta Mäntsälä on ollut sunnuntaihin asti paikka, jonne salamointi ja tuhot eivät osanneet. Me jopa toivoimme, että kävisi nyt edes joku kuuron reuna, että saisimme kosteutta, mutta ei sadetta näkynyt. Sunnuntai sitten muutti tilanteen, sähköt olivat poikki tuntitolkulla ja vettäkin tuli ihan mukavasti. Saimme vielä eilen ja tänäänkin sadetta, joten ehkäpä luonto sai nyt edes vähän elvytystä.
Ylä-Kainuu -lehdestä luin, että Suomussalmella oli Veera myskänyt oikein kunnolla. Myrsky oli kulkenut Lapintien seutuja ja kaatanut siellä satoja runkoja.
Saapa nähdä, miten on mökkimme käynyt, kun sekin on sillä seudulla.
Mökin tontilla on julmettuja mäntyjä ja jos ne ovat päättäneet maastoutua, niin siinä meillä onkin tekemistä. Ja jos tuollaiset männyt kaatuvat mökin päälle, niin ainakin kattorakenteet ovat entiset. No pian asia selviää, kun joskus ensi viikolla sinne kurvailemme.
On muuten ollut melkoista energian haaskausta, jos lasketaan yhteen jokaisen viime aikaisen salaman kautta hukkaan purkautunut varaus.
Iät ajat ihmiset ovat yritelleet valjastaa tuota ilmaista energiaa, mutta tulokset ovat kaiketi olleet melko heikkoja, kun asiasta ei enää edes puhuta. Minusta olisi hyvä, että joku viisas insinööri paneutuisi asiaan, tiedä vaikka sieltä löytyisi ratkaisuja sähkön tuottoon!
Viimeistely sattui kyllä ihan väärään aikaan. Kun ulkona oli yli kolmekymmentä astetta lämpöä, niin ei ollut herkkua istua koneen ääressä ja viilata pilkkuja.
Mutta nyt se on tehty, eikä seuraavasta ole mitään tietoa. Pää on jokseenkin tyhjä!
Ensimmäisessä romaanissani "reppana" kerroin Hakulisen Arton vaiheista ja jo kirjaa kirjoittaessani ajattelin, että saman hepun toimista voisin kirjoitella seuraavassakin romaanissa, jos tulisi sellaista palautetta, että jatkon tekeminen olisi järkevää. No sellaista palautetta sain, että paketti on kasassa.
Nyt pyrin hoitamaan lopun sellaiseen malliin, että jatko-osaa ei ole edes kovin helppoa rakentaa. Siispä Arto saa olla rauhassa!
Viime aikoina on meilläkin ollut kovia ukkosmyrskyjä. Olemme kuvitelleet, että eihän meillä Suomessa sellaisia esiinny, vaikka Ruotsissa oli joku vuosi valtavat metsätuhot. Mutta Mäntsälä on ollut sunnuntaihin asti paikka, jonne salamointi ja tuhot eivät osanneet. Me jopa toivoimme, että kävisi nyt edes joku kuuron reuna, että saisimme kosteutta, mutta ei sadetta näkynyt. Sunnuntai sitten muutti tilanteen, sähköt olivat poikki tuntitolkulla ja vettäkin tuli ihan mukavasti. Saimme vielä eilen ja tänäänkin sadetta, joten ehkäpä luonto sai nyt edes vähän elvytystä.
Ylä-Kainuu -lehdestä luin, että Suomussalmella oli Veera myskänyt oikein kunnolla. Myrsky oli kulkenut Lapintien seutuja ja kaatanut siellä satoja runkoja.
Saapa nähdä, miten on mökkimme käynyt, kun sekin on sillä seudulla.
Mökin tontilla on julmettuja mäntyjä ja jos ne ovat päättäneet maastoutua, niin siinä meillä onkin tekemistä. Ja jos tuollaiset männyt kaatuvat mökin päälle, niin ainakin kattorakenteet ovat entiset. No pian asia selviää, kun joskus ensi viikolla sinne kurvailemme.
On muuten ollut melkoista energian haaskausta, jos lasketaan yhteen jokaisen viime aikaisen salaman kautta hukkaan purkautunut varaus.
Iät ajat ihmiset ovat yritelleet valjastaa tuota ilmaista energiaa, mutta tulokset ovat kaiketi olleet melko heikkoja, kun asiasta ei enää edes puhuta. Minusta olisi hyvä, että joku viisas insinööri paneutuisi asiaan, tiedä vaikka sieltä löytyisi ratkaisuja sähkön tuottoon!
torstai 29. heinäkuuta 2010
pikkuisen golfista!
Pelasin lauantaina golfkisan Hirvihaarassa. Osallistun kilpailuihin muutaman kerran kesässä siksi, että kisoissa tasoituskortti syntyy automaattisesti. Harjoituskierroksilla ei sitten tarvitse huolehtia tarkasta merkkailusta tai muustakaan - voin jopa pelailla harjoitusmielessä kahdella pallollakin.
Startti oli kymmenen aikoihin, jolloin lämpötila oli jo todella korkea. Valuin hikeä jo ennen starttia, mutta juomaa oli kuitenkin nautittava koko ajan lisää, jotta ei tulisi nestehukkaa.
Kavereiksi minun lähtööni tuli noin kympin tasoituksilla olevat kaverit - siis olivat melkoisesti parempia kuin minä. Minun tasoitukseni kisaan lähdettäessä oli 15,8.
Ensimmäisen väylän pelasimme kukin kentän pariin eli siis lähtö oli oivallinen. Kakkosella kaverini pelasivat jälleen parit, mutta minulle tuli bogey, joka on minulle ihan kelpo tulos, kun kakkoslyöntini oli sellainen muutaman kymmenen metrin söpsö.
Kolmosella alkoivat ongelmani. Avasin väylän vasempaan reunaan kanervikkoon, josta huitaisin pahasti oikealle greenin tasalle kuusikkoon. Tulokseksi hämmensin seiskan, kun nelonen oli ajatuksena, siis kolme yli parin. Kaverini jatkoivat hyviä esityksiä.
Nelosella löin palloa ihan liian hyvin. En koskaan ennen ole kyseisellä väylällä lennättänyt palloani outtiin, siis pois pelialueelta. Nyt pallo lensi ihan mielettömästi ja iskin perään vielä toisenkin metsään. Vasta kolmannella pallolla jäin pelialueelle. Siis näpersin itselleni tulokseksi ysin - viisi yli parin. Peli oli käytännössä jo silloin menetetty, mutta eihän golfissa voi keskeyttää, vaikka kuinka kuritettaisiin. Pelasin kaksi birdietä ja joitakin paria, ja lopputulokseni oli 99 bruttolyöntiä. Kun tasoitukseni huomioitiin, niin pelitulokseni oli 82 (kymmenen yli parin), jolla saavutin peräpään sijoituksen. Kaverini pelasivat 72 ja 73 eli suunnilleen omiin tasoituksiinsa, mutta eivät tuloksillaan kuitenkaan hekään hätyytelleet kärkisijoja, kun voittaja repäisi tuloksekseen 66. Toki voittajalla on sitten seuraavassa kisassa enemmän työtä päästäkseen samoihin nettotuloksiin, kun tasoituskorttiin tuli melkoisesti muutosta alaspäin. Minun tasoitukseni on sitten tätä kirjoittaessani 15,9, kun en pystynyt pelaamaan paremmin.
Katsoin tämän kesän pelihistoriaani ja yhtä huonot tulokset olen pelannut 12.4. ja 19.5. Kertaakaan tänä kesänä en ole pelannut huonommin!
Analysoin peliäni ja tulin siihen tulokseen, että ylenmääräinen helle teki yksinkertaisesti tepposet. Harjoituskierrokseni olen pelannut helteiden aikana aina aikaisin aamulla, jolloin vasta viimeisille väylille on tullut enemmän lämpöä. Viileällä kelillä pallo ei lennä niin hyvin ja aivotkin pelaavat paljon paremmin. Nyt löin palloa liian hyvin, enkä osannut sopeuttaa muutoksia peliini. Onneksi leipäni ei ole kiinni golfista, koska en osaa pelata liian kuumalla kuin en myöskään sateella.
Olen monta kertaa todennut, että golf tekee nöyräksi. On se vaan niin haastava laji!
Legenda kertoo, että itse piru olisi lajin keksinyt.
Startti oli kymmenen aikoihin, jolloin lämpötila oli jo todella korkea. Valuin hikeä jo ennen starttia, mutta juomaa oli kuitenkin nautittava koko ajan lisää, jotta ei tulisi nestehukkaa.
Kavereiksi minun lähtööni tuli noin kympin tasoituksilla olevat kaverit - siis olivat melkoisesti parempia kuin minä. Minun tasoitukseni kisaan lähdettäessä oli 15,8.
Ensimmäisen väylän pelasimme kukin kentän pariin eli siis lähtö oli oivallinen. Kakkosella kaverini pelasivat jälleen parit, mutta minulle tuli bogey, joka on minulle ihan kelpo tulos, kun kakkoslyöntini oli sellainen muutaman kymmenen metrin söpsö.
Kolmosella alkoivat ongelmani. Avasin väylän vasempaan reunaan kanervikkoon, josta huitaisin pahasti oikealle greenin tasalle kuusikkoon. Tulokseksi hämmensin seiskan, kun nelonen oli ajatuksena, siis kolme yli parin. Kaverini jatkoivat hyviä esityksiä.
Nelosella löin palloa ihan liian hyvin. En koskaan ennen ole kyseisellä väylällä lennättänyt palloani outtiin, siis pois pelialueelta. Nyt pallo lensi ihan mielettömästi ja iskin perään vielä toisenkin metsään. Vasta kolmannella pallolla jäin pelialueelle. Siis näpersin itselleni tulokseksi ysin - viisi yli parin. Peli oli käytännössä jo silloin menetetty, mutta eihän golfissa voi keskeyttää, vaikka kuinka kuritettaisiin. Pelasin kaksi birdietä ja joitakin paria, ja lopputulokseni oli 99 bruttolyöntiä. Kun tasoitukseni huomioitiin, niin pelitulokseni oli 82 (kymmenen yli parin), jolla saavutin peräpään sijoituksen. Kaverini pelasivat 72 ja 73 eli suunnilleen omiin tasoituksiinsa, mutta eivät tuloksillaan kuitenkaan hekään hätyytelleet kärkisijoja, kun voittaja repäisi tuloksekseen 66. Toki voittajalla on sitten seuraavassa kisassa enemmän työtä päästäkseen samoihin nettotuloksiin, kun tasoituskorttiin tuli melkoisesti muutosta alaspäin. Minun tasoitukseni on sitten tätä kirjoittaessani 15,9, kun en pystynyt pelaamaan paremmin.
Katsoin tämän kesän pelihistoriaani ja yhtä huonot tulokset olen pelannut 12.4. ja 19.5. Kertaakaan tänä kesänä en ole pelannut huonommin!
Analysoin peliäni ja tulin siihen tulokseen, että ylenmääräinen helle teki yksinkertaisesti tepposet. Harjoituskierrokseni olen pelannut helteiden aikana aina aikaisin aamulla, jolloin vasta viimeisille väylille on tullut enemmän lämpöä. Viileällä kelillä pallo ei lennä niin hyvin ja aivotkin pelaavat paljon paremmin. Nyt löin palloa liian hyvin, enkä osannut sopeuttaa muutoksia peliini. Onneksi leipäni ei ole kiinni golfista, koska en osaa pelata liian kuumalla kuin en myöskään sateella.
Olen monta kertaa todennut, että golf tekee nöyräksi. On se vaan niin haastava laji!
Legenda kertoo, että itse piru olisi lajin keksinyt.
torstai 22. heinäkuuta 2010
jo on aikoihin eletty!
On aivan kummallinen olo, kun ilmat alkavat olla sellaisia kuin yli puoli vuosisataa sitten Suomussalmen Näljängässä. Silloin ei ollut lämpöpumppuja viilennystä järjestämään, ei ollut kivennäisvesiä tai energiajuomia. Janoon juotiin kaivovettä, kotikaljaa tai kurria. Nyt ovat lähes kaikki avut käytettävissä, mutta sittenkään en tahdo jaksaa. Silloin alle kouluiän mentiin pitkät päivät milloin missäkin, mutta ainakin nyt tuntuu siltä, että ei se helle silloin rasittanut - päinvastoin. No eiköhän saada sateita, kun golfkisat tulevat ajankohtaisiksi. Viime kesänä pelasin viisi kisaa ja yhtä lukuunottamatta satoi.
Katsotaan, miten äijän käy!
Olen yrittänyt saada talvella aloittamani kirjoitustyön päätökseen, mutta tuo yletön kuumuus on kyllä vienyt pahimmat kirjoittamishimot. Toki teksti on kasassa, mutta se kaikkein inhottavin tekstin korjailutyö on vielä kesken. Yritän puristaa niin, että saisin tekstin kustantajalle elokuun puoliväliin mennessä.
Pistin jonoon jo julkaistut kirjani ja mukaan pääsi myös työn alla oleva romaani "takapotku" - tosin vasta kantena. Oikolukijani kävi tänään hakemassa tekstini viimeiseen luentaansa ja hän näki kansikuvassa aivan muita asioita kuin mitä itse halusin siinä kuvata. Minä yritin saada kuvaan jonkinlaista vauhtia kuvankäsittelyohjelman eräällä ominaisuudella. Ja mielestäni onnistuin löytämään lähes oikeat fiilikset, mutta oikolukijani näki kuvassa pehmeyttä ja jopa tyynyn! Siis lisää pehmeyttä. Minä en kyllä kuvasta moista löydä, mutta kaiketi täytyy käydä tutkimassa vähän lisää kuvankäsittelyohjelman oiminaisuuksia. Jos vaikka löytyisi juuri se vivahde, jota olen koko ajan etsinyt.
Joku aika sitten tällä foorumilla kerroin, että heitin masennuslääkkeeni pois käytöstä, mutta jo noin viikon jälkeen tunsin, että en jaksa ilman apuja. En saanut nukuttua, vaan päässäni mylläsivät inhottavat ajatukset läpi öiden, joten päätin nostaa käpäläni ylös. Nyt nautin puolikkaan pillerin iltaisin ja saan nukuttua kohtalaisesti. Kaipa sen on sitten oltava niin vielä jokin aikaa!
Katsotaan, miten äijän käy!
Olen yrittänyt saada talvella aloittamani kirjoitustyön päätökseen, mutta tuo yletön kuumuus on kyllä vienyt pahimmat kirjoittamishimot. Toki teksti on kasassa, mutta se kaikkein inhottavin tekstin korjailutyö on vielä kesken. Yritän puristaa niin, että saisin tekstin kustantajalle elokuun puoliväliin mennessä.
Pistin jonoon jo julkaistut kirjani ja mukaan pääsi myös työn alla oleva romaani "takapotku" - tosin vasta kantena. Oikolukijani kävi tänään hakemassa tekstini viimeiseen luentaansa ja hän näki kansikuvassa aivan muita asioita kuin mitä itse halusin siinä kuvata. Minä yritin saada kuvaan jonkinlaista vauhtia kuvankäsittelyohjelman eräällä ominaisuudella. Ja mielestäni onnistuin löytämään lähes oikeat fiilikset, mutta oikolukijani näki kuvassa pehmeyttä ja jopa tyynyn! Siis lisää pehmeyttä. Minä en kyllä kuvasta moista löydä, mutta kaiketi täytyy käydä tutkimassa vähän lisää kuvankäsittelyohjelman oiminaisuuksia. Jos vaikka löytyisi juuri se vivahde, jota olen koko ajan etsinyt.Joku aika sitten tällä foorumilla kerroin, että heitin masennuslääkkeeni pois käytöstä, mutta jo noin viikon jälkeen tunsin, että en jaksa ilman apuja. En saanut nukuttua, vaan päässäni mylläsivät inhottavat ajatukset läpi öiden, joten päätin nostaa käpäläni ylös. Nyt nautin puolikkaan pillerin iltaisin ja saan nukuttua kohtalaisesti. Kaipa sen on sitten oltava niin vielä jokin aikaa!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)