lähiajan historiaa!

Eilen oli päivä, jolloin kaikessa yksinkertaisuudessaan tapahtui muutamia juttuja, joita muistelin vielä vuoteellaakin. Tuli tehtyä lähihistoriaa:

Katsoin videolta Jackie Chanin elokuvan Thunderbolt. Ja olin todella pettynyt, että aivan lopussa ollut kilpa-ajokohtaus ei mennyt lainkaan hyvin. Aivan ensimmäiseksi kiinnitin huomion siihen, että Jackien ajoasento kilpurissaan oli kuin vanhan mummon ajoasento, kun hän menee Siwaan hakemaan kananmunia! Jackiella oli istuin niin kaukana, että kädet joutuivat olemaan aivan suorina - sellaisella ajoasennolla ajetaan heti ensimmäisessä kurvissa kaseikkoon - tai ainakin toisessa. Suorana sojottavat kädet kun eivät voi toimia täydellisesti, kuten kilpa-autoilussa ehdottomasti täytyy. Kädet on oltava likimain suorassa kulmassa kyynärpäistään, silloin niillä pystyy jotakin jopa tekemään ratin kanssa. Samanlainen ajoasento ei ole haitaksi siviiliajelussakaan - päinvastoin. Itse kilpa-ajo nyt oli sellaista elokuvallista potaskaa, ei paljon tekemistä todellisten kilpailujen kanssa. Myöskään kuvassa olleet kovat tappelukohtaukset eivät saaneet kyyneltä silmäkulmaan, mutta eivät kyllä erikoisesti hersyttäneen nauruhermojakaan. Olisiko ollut sellaista tusinaviihdettä?

Sitten piti katsoa kotimainen elokuva Skandaali tyttökoulussa. Pidän periaatteena, että katson tiistaisin ja keskiviikkoisin näytettävät kotomaan elokuvat TV:stä, olivatpa ne mitä tahansa. Jos vain muilta hommiltani ehdin!

Sitten oli vuorossa luontodokumentti leijonayhdyskunnan kovasta elämästä. Tuli ihan tippa linssiin, kun yhdyskunnassa oli pieni, urhea poikanen, jota oli joku sorkkaeläin potkaissut niin rajusti, että poikanen oli halvaantunut takaraajoistaan. Se veteli itseään etukäpälillä ja yritti kovasti pysyä muun lauman mukana. Kaveri oli urhea, mutta vaikka sitä muut poikaset yrittivät auttaa, niin kuolemaantuomittuhan se oli. Oli todella surkeaa katsottavaa!
Ehkä herkistymiseeni oli syynä tyttäremme Antti-poika, joka ei ainakaan vielä ole pystynyt käyttämään jalkojaan seisomiseen, juoksemiseen tai mihinkään, mihin muut 4-vuotiaat pojat jalkojaan käyttävät.

Noiden lisäksi oli vielä katsottava illalla jälleen kotimainen elokuva This is my life!

Päivällä kävimme koirien kanssa katselemassa, miten vesi virtaa Mäntsälänjoessa. Ja kyllähän se virtasi, mutta on myös muodostanut melkoisia järviä kylän pohjoisen puolen pelloille. Alkavat jo muutamat rakennukset olla siinä kintaalla, jäävätkö vesien saartamiksi. Joihinkin taloihin ei enää mennä tavanomaisin keinoin. Kaksi joutsenta oli löytänyt näin syntyneestä järvestä lepopaikan ja olihan niitä kuvattava, kuten koiriakin, kun painelivat pellolla viimeisillä lumisohjoilla itsensä väsyksiin.
Nyt on tuosta uloilusta jälkiseurauksena korvakipu, kun erehdyin menemään ulos ilman korvalappuja. Kun on harva pää, niin siitä saavat korvatkin kärsiä!

moottoriurheilumietteitä!

Televisiosta on näkynyt viime aikoina melkoisen mukavasti moottoriurheilua, F1- ja rallikausi alkoi jo jokunen aika sitten ja suomalaista ralliakin olemme saaneet katsella aika mukavasti. Tietenkin mukavasti, jos on kiinnostunut moisista lajeista. Ja meikäläinen on!
Kotona on toisella osapuolella sanomista, kun vähänkin moottorit päästävät lauluaan, ja niinpä minä joudun luikkimaan kortin kanssa katsomaan lähetyksiä sellaiseen paikkaan, etten tulisi vaimoparan rauhaa härinneeksi. Kyllä vaimo oli aikoinaan kisoissa mukana ja kannustikin ajamistani, mutta nyt on sitten ilmeisesti tullut mitta täyteen.

Katselin tänä (siis lauantai-) aamuna F1-harjoituksia Malesiasta ja siellä Järvilehto asiallisesti kommentoi ajokkeja ja ajamista. Noista kommenteista sain päähäni pistää tänne sivustoille hieman asiaa suomalaisesta kansallisesta autourheilusta jokamiesluokan ja rallisprintin osilta.
Meitä oli kolme kaverusta, jotka perustimme oikein tiimin vuonna 1988 harrastustamme varten.

Kuvassa on koko NMT-Team. Oikealla on Sirkan Martti, keskellä Blomin Pasi ja meikäläinen seisoskelee vasemmalla. Kuten kuvasta näkyy, olemme tuolloin vielä sutjakkaita poikia koko joukko. Toki Masa on vieläkin, mutta me olemme Pasin kanssa päässeet vähän pöhöttymään.
Masan kanssa edustimme matkapuhelinasiantuntijuutta ja Pasi jo muutamia vuosia jokkista ajaneena ajamisen ja autonrakentamisen asiantuntijuutta. Pasi opetti meikäläisen tekemään lähes kaikki harrastukseen liittyvät tekniset manipulaatiot ja ehkä Masakin sai jotakin oppia, mutta hän oli pakertanut autojen kanssa ennenkin. Minulle oli kaikki suunnilleen uutta.

Tiimin perustamisessa auttoi kovasti firmamme markkinointiin tullut Marjatta Kuitunen. Hän näki, että tiimillämme on kompetenssia viedä matkaviestinjuttuja ruohonjuuritasolle. Myös Markku Lehkonen Philipsiltä oli mukana alusta alkaen kuten myös Benefon pariinkiin otteeseen. Nokiaa emme voineet edes pyytää kummeiksemme, koska työmme vuoksi olimme Masan kanssa heidän kanssaan tekemisissä. Pidimme huolen, että jauhot ja vellit eivät mene sekaisin.

Tiimimme herätti huomiota joka paikassa, missä olimme mukana. Joka paikassa emme saaneet varauksetonta vastaanottoa. Hyrylän UA:ssakin näitä soraääniä kuului, kun kaikki eivät nähneet hyvänä, että jokainen ei herra Valoa kumarrakkaan, mutta vähitellen nämäkin soraäänet hiljenivät, kun hoidimme lukuisissa Hyrylän UA:n järjestämissä kilpailuissa viestityksen. Ja kyllä minä sain eräiltä Hyrylän UA:n valolaisiltakin ihan merkittävää apua alkuvaiheessa.

Niitä viestityksiä sitten piisasi. Hoidimme kymmenien tapahtumien viestinnät vuosittain, joten pystyimme tukemaan monen tapahtumajärjestäjän tavoitteita. Pääasiassa tapahtumat olivat urheilukisoja.

Kuvassa kova jokkisfolkkari. Tällä ensimmäisellä ihan itse alusta asti tehdyllä laitteella voitin Hyrylän UA:n jäsentevälisissä kilpailuissa rekisteröimättömien kilpa-autojen sarjan hopeamitalin vuonna 1991. Minusta se oli sensaatio, eikä kerro mitään minun ajotaidoista vaan siitä, että auto oli todella mainio. Olin onnistunut säätämään sen tasapainon nappiin. Olivat camberit ja casterit kohdallaan etupäässä ja kulmat kohdallaan takapäässäkin. Lisäksi jousitus oli kurakelille juuri sopiva kuin myös moottori. Samoilla säädöillä tein sitten myöhemmin toisen kilpurin, mutta siitä en tahtonut saada millään ajettavaa peliä. Rakensin alustan moneen kertaan, mutta vasta muutaman vuoden päästä sain sen sellaiseen kuntoon, että viitsin lähteä sillä kisoihin, ja heti meni kaupaksi.

Tulivat folkkarit suhteellisen tutuiksi noina vuosina. Jyllilän Marko innostui myös ajamaan jokkista. Kun Pasi lopetti ajamisen, niin Marko kävi ostamassa yhden Pasin autoista rivitaloyhtiönsä pihan koristukseksi. Jossakin vaiheessa hänen autonsa vaihteisto alkoi sylkeä kakkosta pois päältä milloin sattui, niin tietenkin Markon oli saatava vaihteisto huoltoon. Marko otti työkalut pihalle, puhelimen kouraan ja soitti minulle aina, kun oli jonkun työvaiheen tehnyt. Niin minä sain kauko-ohjauksella kerrottua Markolle, miten folkkarin vaihteisto saadaan pois. Ja sitten korjauksen jälkeen taas paikoilleen. Ehkä minä silloin vielä osasin jotakin, koska juuri tuo homma on kuplissa se vaikein ja inhottavin!

Jo ajaessani jokkista, vaadin, että auto kääntyy ilman käsijarrua, mutta ei ole myöskään liian yliohjaava. Aliohjaava auto oli minulle ihan kauhistus. Ostin Kaali-Kallelta suoraan yhden jokkiskuplan, jolla menin kisoihin ihan suoraan. Ajamisestani ei tullut mitään, kun auto ei kääntynyt ilman kässäriä lainkaan, alusta oli säädettävä nöyremmäksi. Ajotottumukistani, vasemman jalan jarrutuskäytäntö mukaan lukien, oli valtavasti hyötyä, kun muutaman jokkisvuoden jälkeen siirryin ajamaan rallisprinttiä. Alussa kisat olivat sekakisoja, siis radassa oli asfaltti- ja soraosuuksia, mutta vähitellen osallistuin vain asfalttikisoihin. Jotenkin asfaltti miellytti enemmän, se tarjosi suunnilleen tasapuoliset olosuhteet jokaiselle ja säästi varmasti myös autoa.

Tässä on rallisprint-kalustoni. Ostin Kaali-Kallelta hänen rallicrosspelinsä, jonka muutin ss-luokan ajokiksi. Laitoin siihen lasikuitulokarit ja etukannen, siistin sen ja maalautin. Auto jäi noin 90 kiloa ylipainoiseksi, koska se oli rakennettu todella tukevaksi crossikisoja varten. En katsonut aiheelliseksi alkaa ratostella kaikkia vahvistuksia pois, vaikka olisi varmasti tulosten kannalta ollut järkevää, sillä tuollaisen ylimääräisen kuorman rahtaaminen ja jarruttaminen vie aikaa sekunteja enemmän, kuten esimerkiksi tämän aamun F1-lähetyksessäkin kerrottiin. Olisin saanut vieläkin suurempia pokaaleja kuin tuolla sain!

Olin 1996 kisaamassa Torniossa ja Kemissä. Siellä oli Oulusta kanssakilpailija samanlaisella kuplalla, mutta siinä oli turbokone, siis siinä oli tehoa kaiketi lähemmäs 300 kaakkia, kun minun autossa oli vain n. 160 heppaa. Ajoimme ensimmäisen kisalähdön ja minun aikani oli sekuntikaupalla parempi kuin hänellä. Kilpakumppani oli ilmeisesti ihmetellyt tilannetta, kun hänellä oli kaikki mahdolliset himppavimpat takalevyjarruja myöten, mutta ei vaan nopeus riittänyt. Hän tuli ihan rehdisti kysymään, voiko hän katsoa minun kuplani alustan rakenteen, kun hän ei sanojensa mukaan ollut saanut alustaa mieleisekseen. Toki annoin kaverille mahdollisuuden tarkastella autoni rakennetta!

Vähitellen pahin polte ajamiseen alkoi tyyntyä, mutta lähiseudun kisoja kuljin ajamassa. Menestystä tuli, kun kupla vain pysyi ladulla tai toimi teknisesti moitteettomasti. Olin joskus viimeisimipinä sprinttivuosinani ajamassa Keravan sprinttiä. Kisa ajettiin Savion toisella puolella teollisuusalueen pihoilla, pyöräteillä ja teillä. Lähtö oli kaukana varikosta. Sinne piti mennä hiekkatietä ajaen. Siihen aikaan pehmeitä sliksejä vielä lämmitettiin, joten renkaat olivat melkoisen surkeassa kunnossa, kun pääsi lähtöviivalle. Tietenkin renkaita putsattiin ihan käsin, mutta myös sudittaen, mutta eihän pitoon voinut luottaa täysin ensimmäisissä kurveissa. Juuri tuossa kisassa sattui niin, että tien kääntyessä ylös mäkeen pyörätielle, oli juuri ajolinjalle syntynyt röykky. Kaksi kilpakumppania ajoi tästä röykystä suoraan nokka edellä tolppaan ja joutuivat ambulanssikyydillä sairaalaan. Silloin siellä lähtöviivalla odottaessani lähtöä ja renkaitten jäähtymistä, tuli mieleen, että miksi minä olen täällä! Kun sitten sain starttiluvan, niin oikeastaan vain ensimmäisessä kurvissa oli mielessäni renkaitten huono kunto ja kolaripaikassa en edes enää muistanut muille tapahtuneita, yritin vain mennä mahdollisimman kovaa. Radan takaosalla moottorin hakatessa rajoittimeen, tuli mieleeni, että miksi se huippunopeus on vain jotakin 160 km/h. Siis kaipasin vain lisävauhtia!

Nurmijärvellä kippasin kuplan huolellisesti lepikkoon, kun etukäteen ajattelemassani riskinottopaikassa olikin toimitsija pistämässä lippusiimoja takaisin paikoilleen. Alitajuntaisesti tein ratkaisun, joka johti lepikkoon. Onneksi en jääräpäisesti ajanut suoraan ja ihmisen päälle!

Kuplaa en enää ehtinyt rakentaa täysin kuntoon, kun sille tuli ostaja.

Ensimmäisen jokkiskisani ajoin lähestulkoon 40-vuotispäivänäni, mutta kymmenen vuoden päästä olin jälleen jokkiskisoissa. Koska minulla ei ollut enää omaa jokkisautoa, niin sain kuvan Sumpin lainaksi. Lisäksi järjestäjä antoi kisaan oikean numeron ja kunnon varikkopaikan, jonka Pakarisen Timo oli koristellut juhlaan sopivaksi.

Kisa päättyi tekniikan pettäessä. Sumpissa oli folkkarin kone ja toisen puolen venttiilikoneisto irtosi, joten Sumpista tuli 2-pyttyinen ja kisa loppui lyhyeen. Sumppi meni kaupaksi viallisenakin!

Olimme Lapin Arin kanssa hankkineet kuplani tuhoutumisen jälkeen sprinttiautoksi takavetoisen Nissan Micran, jolla yritimme yhtenä kesänä käydä ajamassa muutamia kisoja. Ihan ensimmäisessä kisassa ja ensimmäisessä lähdössä meni vaihdekeppi poikki. Ari ei päässyt junnuluokassa ajamaan lainkaan. Sitten menimme juhannuskisoihin Iso-Syötteelle. Ensimmäisessä kurvissa minulla meni jälleen vaihdekeppi poikki. Tunkin varresta kyhäsimme tynkään kepin ja Ari lähti matkaan. Kepin ansiosta hänellä lipesi välillä pari pykälää liian pieni vaihde päälle, jolloin venttiilit ja mäntä kohtasivat aiheuttaen venttiilien vuotamisen. Minä pääsin vielä jotenkin mäen päälle, mutta sitten tehot hävisivät ja ajot loppuivat siihen. Vielä kerran Alastarolla yritimme kisaan, mutta jälleen tuli remonttia. Ei ollut hyvä hankinta!

Seuraavana kesänä Vettensaaren Jan ja Ari ajoivat vuorotellen, mutta eipä se oikein luonnistunut, ongelmia oli, joten Micra pantiin myyntiin ja pojat hankkivat rallia varten Kadetin.

Minä halusin jonkun projektin ja toin talliini keskeneräisen Golfin, josta aioin rakentaa sprinttiin harrasteauton. Kuten tuolla F1:ssäkin, niin myös täällä kansallisella tasolla uuden auton saaminen kisakuntoon on todella suuren työn takana. Minäkin törmäsin vain vaikeudesta toiseen, kun yritin saada laitteesta kisakuntoista.

Yhteen sprinttiin menin 0-autoksi. Kerran olin ajanut Hyvinkäällä kuivalla kelillä ja laite toimi joten kuten. Toki takajousitus pohjasi, mutta muuten se pelitti. Siksi uskalsin lupautua tuohon luottotehtävään. Päivä Vantaalla oli sateinen ja rata kurainen. Lähtö oli myötämäkeen. Kiihdytin ja valmistauduin ensimmäiseen kurviin, jarrutin, mutta autopa ei kääntynytkään, vaan lipui radan sivuun ja jäi liejuun kiinni. Silloin olisin halunnut olla jossakin muualla! Kaverit tulivat ja nykäisivät minut irti ja pääsin loppukierroksen läpi, mutta totesin eräässä toisessa kurvissa, että etujarrut jäävät hetkeksi päälle, jolloin auto menee tietenkin suoraan. Toisen kierroksen ajoin varovasti ja sain siten joten kuten hommani hoidettua. Mutta vieläkin hävettää!

Vuoden 2002 syksyn tapahtumat suistivat masennuksen tielle ja panin Golfin myyntiin. Kisaaminen vaatii 100 prosentin keskittymisen, jotta ajo luonnistuu ja on turvallista. Siksi oli helppoa luopua kisa-ajatuksista.

Olen sitä mieltä, että Suomen jokkiskisoissa ja sprinttikisoissa on kymmeniä aivan MM-tasoisia ratinvääntäjiä. Uskokoon, ken haluaa, mutta enää ei ole aprillipäivä!

kahdeksan yksiön siivous!

Tänä aamuna tuon otsikossa mainitun työn päätin tehdä. Päätöksen tekemiseen ei mennyt kuin rapiat pari viikkoa! Sinänsä ihan hyvin, sillä yleensä aikomani työt tahtovat jäädä vielä nykyäänkin tekemättä, vaikka olen luullut olevani terve jo pitkän aikaa!
Joka tapauksessa puin päälleni haalarit, teippasin lahkeet kiinni kumppareiden varsiin ilmastointiteipillä, kävin sorkkaraudan autotallista, otin mukaan pussillisen koirankarvoja, nakkasin tikkaat olkapäille ja suunnistin metsään. Aukeilla oli lumimössöä haitaksi asti, mutta metsässä ihmeen vähän, joten pääsin ensimmäiselle pöntölle mukavasti. Ratostelin pöntön irti puusta ja laskeuduin alas putsaamaan edellisestä pesimisestä jääneet jätteet pois, pistin uudet karvat ja nostin pöntön takaisin paikalleen. Siis tänään vuoden 2010 aprillipäivänä oli lintujen pönttöjen siivouspäivä.

Muutamat pöntöt olivat aukeiden reunoilla, jolloin ukko sai tehdä töitä ihan kunnolla päästäkseen pönttöpuun juurelle kantamuksineen. Hiki alkoi lentää, vaikka talven mittaan olen jo kuvitellut olevani paremmassa kunnossa kuin vielä viime kesänä. Olenhan käynyt hiihtolatusilla viettämässä joutoaikaani kymmeniä tunteja. Olen jo jaksanut ihan kohtuullisesti heittää sellaisen kympin lenkin, mutta eipä se näköjään vaikuttanut tuohon lumessa taapertamiseen. Vaikeaa oli!

Mutta miksiköhän minulla oli mukana se sorkkarauta? Viime vuoden keikalta muistin, että silloin pöntöistä oli vaikeaa saada vanhoja pesiä pois, kun ainekset olivat jäässä. Silloin keksin sorkkaraudan, jolla sain töhnät helposti pois pöntöistä. Helpottihan se nytkin puhdistusta, mutta nyt kaikki pesät olivat sulia - entiset pesät lähtivät helposti pois, kun vähän sorkkaraudalla kaappasi. Pönttöjä putsatessa alkoi ympäriltä kuulua tiasten iloisia titityy-ääntelyjä ihan kuin olisivat kiittäneet, että pian päästään munimaan. Siinä sitä oli kiitosta kerrakseen!

Hikisenä röntöstin metsästä, kun huomasin, että pääoven yläpuolelta olivat jäät irrottaneet vesikourun kappaleen toisesta ja vettä valui tietenkin juuri kulkureitille. Taas kerran totesin, että rakennusfirma oli pissinyt linssiini. Firma vakuutti, että juuri minun talooni asennettu kourusto on se paras ja kestävin. Nyt viiden vuoden asumisen aikana on paljastunut, että on kaikkea muuta kuin piti. Kourusto on koottu erilaisista kappaleista ja kappaleet on kiinnitetty toisiinsa pannoilla, joissa on jonkinlainen kumi muka estämässä vuodot tai estämässä kappaleiden irtoamiset tosistaan. Mutta kun kumpikaan noista vaatimuksista ei toteudu, pannat irtoilevat ja kourut siis vuotavat vettä juuri sinne, minne ei pitäisi. Tuusulan taloomme asensin itse kourut pitkästä tavarasta ja toimivat vieläkin, vaikka ovat olleet käytössä jo pitkästi yli kaksikymmentä vuotta. Jos olisi varaa, niin vaihtaisin tännekin samanlaiset! Nyt sitten sain yrittää korjata pantaliitosta, kun koko ajan valui vettä niskaani. Ja periksi oli annettava, oli sen verran märkää puhaa. Yritän korjata sen joskus myöhemmin, kun katolta ei tule koko ajan vesiä niskaan. Saapa nähdä, milloin se tulee korjattua - jos sitä kuntoon saakaan!

hyväntekeväisyyttä!

Illalla ja nyt vielä tänä aamunakin satuin näkemään tv-ohjelmat, joissa käsiteltiin erilaista hyväntekeväisyyttä eli siis rahan lahjoittamista erilaisiin tarkoituksiin. Illalla näkemäni ohjelma oli kudottu kasaan Unicefin lähettiläiden Katri Helenan ja Eppu Nuotion ympärille. Kyseiset henkilöt ovat mukana pääasiassa ulkomaisiin kohteisiin menevien keräysten tukemisessa. Juuri nyt keräykset tapahtuvat lapsien hyvinvoinnin parantamiseen eri puolilla maailmaa.

Tämän aamuna ohjelma käsitteli asiaa, joka pitäisi olla yleisen sairaudenhoidon piiriin kuuluvaa. Pääasiassa lasten hoitoon tarkoitettuja hoitovälineitä joudutaan hankkimaan keräysvaroin, kun muuten budjetit eivät salli kaikkia tarpeellisiakaan välineitä. Ohjelmaa katsoessa tuli hieman skeptinen olo. Onko niin, että sairaalat hankkivat välineistönsä pääasiassa budjettien määrärahoilla, kun kyseessä ovat aikuisten välineet, mutta lapsien hoitamiseen tarvittavat suurehkotkin välineet jätetään kyseisillä rahoilla hankkimatta, kun lasten hoitoon kansa kuitenkin lahjoittaa varat hankintoihin. Lasten edessähän me itse kukin herkistymme ja avaamme kukkaromme nyörit! Jos tuollainen temppuilu on laskelmoitua, niin ei hyvä, sillä sairaaloiden on hankittava tietenkin tarvittavat laitteensa omien rahoituskanavien kautta, ei hankintoja saa sälyttää lahjoittajien varaan. Mitä, jos jossakin vaiheessa kansan käsi ei olekaan karttuisa. Jäävätkö lapset silloin hoitamatta?

Olinhan minäkin aikoinaan keräämässä lapsille rahaa. Tämän keräyksen järjesti autourheilukilpailuissa kuuluttajana toiminut A-P. Männistö Mikkelistä. Olimme olleet tekemisissä hänen kanssaan jo jonkun aikaa, kun olin järjestänyt hänen käyttöönsä firmaltamme kunnon puhelimen ja autosarjan tiettyjä vastapalveluja vastaan. Hän oli huomannut jossakin kisassa, että kilpa-autossani oli työnantajani tarrat näkyvillä. Hän otti yhtettä ja niin muutaman vuoden kestänyt yhteistyö alkoi.
A P oli kaiketi ollut jossakin keskussairaalassa katsomassa jotakin lapsipotilasta ja huomannut, että lapsilla ei ole kunnon leikkikaluja leikkeihin ja viihtymiseen. Hän toiminnan miehenä ryhtyi oitis hankkimaan luvat keräykselle ja pyysi myös minut tiimini kanssa mukaan. Tyttäremme Anu oli pienenä useaan otteeseen sairaalassa, joten asia oli hyvin tuttu ja henkilökohtainenkin, joten pyyntöön oli helppo suostua.

Yhden kesän aikana joka ikisessä ajamassani kisassa tai tapahtumissa, joihin järjestin viestityksen, meillä olivat keräyslippaat paikalla ottamassa vastaansa lahjoituksia hyvään tarkoitukseen. Ja rahaa kerttyi ihmeen runsaasti, joten A P:llä oli syksyllä todella mistä jakaa rahaa kaikkien keskussairaaloiden lastenosastojen viihtyisyyden parantamiseen. Ainakin meiltä meni jokainen penni lyhentämättömänä eteenpäin, keräyskustannukset olivat pyöreä nolla.
Harmi vain, että A P päätti jossakin vaiheessa yhteistyömme. Hän lähetti postipakettina puhelimen ja asennussarjan ottamatta yhteyttä esimerkiksi puhelimella ja ilmoittamalla rehellisesti, että nyt on diili loppu, kiitos ja hyvää jatkoa. Hän hyppäsi silloisen pahimman kilpailijamme kelkkaan, kun sai sieltä todennäköisesti paremman tai oikeastaan oikean sopimuksen. Olen lähettänyt hänelle joskus vuosien päästä hyvän joulun toivotukset ja sain siihen viestiin vastauksen. Muuten emme ole olleet enää yhteyksissä. Mutta sellaista elämä on!

mini

lähes tylsyyden huippu!

Oli tuohon otsikkoon pistettävä kuitenkin lisäys "lähes". Tällä hetkellä ei tule mieleen, mikä olisi vieläkin tylsempää, mutta eihän sitä sitä tiedä, että vielä joskus löytyisi vieläkin mitäänsanomattomampi juttu.
Tarkoitan tietenkin eilistä F1-avauskisaa Bahrainissa. Minut on rokotettu bensaneulalla jo joskus lapsuudessani, joten moottoreiden laululle korvani ovat ottavat. Kun Mäntsälän MK/UA:n kaverit harjoittelevat autoillaan maankaatopaikan tiellä, minun on ihan välttämättä päästävä ulos kuuntelemaan ainakin hetkeksi kilpamoottorin laulua. Mutta eilen teki tiukkaa pysyä TV:n ääressä! Ei äänissä ollut vikaa, mutta tapahtumat eivät vastanneet sointia. Siinä menivät miljoonien kaaroillaan peräkkäin miljonäärit kuin köyhän talon porsaat. Kilvanajosta ei näyttänyt olevan tietoakaan, kun säästelivät vain renkaitaan ja ilmeisesti myös polttoainetta. Toki säästäminen on aina paikallaan, mutta ei se ehkä kuitenkaan saisi olla itsetarkoitus F1-kisassa. Mielestäni!

Ehkä yksitoikkoisuuden olisin kestänyt paremmin, jos suomalainen olisi ollut kärkijoukossa, mutta kun ainut meikäläinen jää 2 kierrosta voittajalle, niin eri sarjoissahan ne painivat. Ei minua jaksa kiinnostaa nuo sijat, mihin Heikki nykyään pystyy, vaikka onkin suomussalmelainen. Ja varmasti Heikki itsekin kokee tilanteen samanlaisena, vaikka yrittää parhaansa mukaan olla hyvinkin optimistinen. Tulee Heikille pitkät kisat ja vielä pitempi kausi!

Kunhan saamme sulateltua lumet, niin jo toukokuussa Hyvinkäällä alkaa suomalainen rallicross-kausi. Täytyy mennä niitä katsomaan, niin ei tarvitse pitkästyä. Kouvolaan tulevat maailman parhaat crossarit EM-kisojen merkeissä, sinnekään ei ole liian pitkä matka. Rallicrossissa todella tapahtuu ja vauhti on mieletön sielläkin!

ilmalämpöpumpun vaikutukset!

Hankin lämpöpumpun huusholliimme vuoden 2008 loppusyksystä. Mylly ehti olla toiminnassa vähän yli kolme kuukautta ennen mittarin luentaa helmikuun lopulla 2009, ja siihen kertyneiden kilowattituntien mukaan sähkömaksumme alenivat n. 100 eur/2kk, siis maksoimme sähköstä vuoden aikana n. 600 euroa edellisvuotta vähemmän. Mutta, että homma ei näyttäisi niin kovin auvoiselta, niin tämän talven pakkaset nirhasivat tuosta säästöstä takaisin n. 200 euroa, joten ensimmäisen täyden vuoden aikana saimme pussiimme n. 400 euroa käytettäväksi muuhun tarkoitukseen eli siis Mitsubishin kuoletuksiin ja muuhun ylimääräiseen.

Puutakin paloi jonkun verran normaalitalvea enemmän, joten kunnon talvisäillä oli se nurjakin puolensa. Myös mönkijää oli käytettävä lumitöihin paljon enemmän, joten eipä loppujen lopuksi tainnut pumpun ansiosta paljon jäädä plussan puolelle, jos kaikkia kustannuksia verrataan aiemmin Mäntsälässä vallinneisiin ns. talvien kustannuksiin. Tärkeintä tässä kaiketi oli se, että kokonaiskustannuksemme eivät nousseet aikaisempaan verrattuna. Mutta hauskaa oli!

Olympialaiset ovat hiljenneet.
Niinhän siinä melkein kävi kuin parin päivän katsomisen jälkeen jo näille sivuilleni raapustin. Minun ennakko-odotuksetkin olivat hieman eri tasolla kuin kisalaisten johdolla oli. Minun parhaiten tuntema alue eli hiihdot näyttivät jo ennen kisoja tasonsa. Siihen nähden sieltä saatu kaksi mitallia olivat todella yläkanttiin, eli kuitenkin naiset pystyivät sen verran venymään, että eivät jääneet ihan näppejään nuolemaan. Jääkiekot olivat minulle suunnillen yhdentekeviä, mutta Peetu oli todella hyvä.

On tietenkin vaarallista näin kaukaa edes yrittää analysoida, miksi hiihtäjämme eivät pystyneet kautta linjan talven parhaisiin suorituksiin. Minusta näytti kuin lähes jokainen olisi hiihdellyt käsijarru päällä. Miksi sitten niin on käynyt? Varmasti kukin valmentajansa kanssa käy läpi tilannettaan ja ehkäpä niihin löytyy tulevaisuudessa lääkkeet - en kuitenkaan tarkoita mitään vippaskonsteja.

Itse hiihdin kilpaa 1970 -luvun loppupuolelta 1990 -luvun alkupuolelle saakka ja lähes joka talvi minulla olivat samat oireet kuin meidän edustajilla. Kesäharjoitukset menivät aina hyvin, testitulokset paranivat, mutta lumileireillä sitten tein joka ikinen vuosi pahat virheet. Hiihdin liian paljon ja liian kovilla tehoilla. Leirien jälkeen en malttanut levätä, vaan jatkoin ohjelmaa entiseen malliin. Kun oli edessä talven tärkeimmät kisat, niin olin joko täydellisessä jumissa tai sairaana, elimistö ei ollut saanut lepoa tarpeeksi.
Rakensin talon Tuusulaan 1980 - luvun loppupuolella. Isä oli apuna kahdeksan viikkoa ja muuten rakensin talon itse sähkötöitä myöten. Kolmetoista viikkoa rakensin ja sitten muutimme pahasti keskeneräiseen taloon ja vasta muuton jälkeen aloin hieman lenkkeillä. Tein pieniä saunalenkkejä ja vasta syksyllä lisäsin harjoituksiin sauvarinnettä ja joitakin muita lajiharjoitteita sen mukaan, miten töiltäni ja rakentamiseltani ehdin. Kun lumet tulivat, niin sitten hiihdin, mutta kehoani kuulostellen. Ja talvesta tuli menestys. Hiihto oli helppoa kisoissakin, ja olin terveenä koko talven. Kyllä otti päähän, kun tajusin, että yli kymmenen talven kisat olin pistänyt pilalle ihan pöljällä harjoittelulla!