Muisteluja sedän viimeiselle matkalle

Hulkonnimellä asuvalla isän perheellä on aikaisemmat muistot minusta kuin minulla heistä. Kun olin vuoden vanha, niin äiti ja isä olivat tuoneet minut Hulkonnimelle hoitoon heinänteon ajaksi. Minä olin ollut vielä osittain rintaruokinnassa, joten vieroittaminen vieraassa ympäristössä ei ollut kuulemma kivutonta. Siitä olivat erityisesti sedät kärsineet, ovat kertoneet!

Ensimmäinen mielikuvani sedästä on, kun hän ajeli rinnanistuttavalla David Brownilla silloiselle asuinpaikallemme Näljänkään. Mielikuva on selvä siitä, kun punainen traktori seisoi pihallamme.

Seuraava muistikuva on, kun valettiin sedän uuden navetan perustusta, vaikka maailmalopun piti olla tulossa. No maailmanloppua ei tullut, mutta navetta valmistui.

Olin varmaankin vasta hieman yli kymmenen, kun setä pyysi minut heinärengiksi. En pystynyt vielä silloin hankohommiin, joten todennäköisesti tulin mukaan vasta ajovaiheeseen. Setä oli hankkinut heinähissin, jonka käyttöön työni liittyi. Oli tärkeää pysäyttää traktori heti, kun sedältä käsky kävi. Yleensä niin tapahtuikin, mutta joskus pysäyttäminen ei heti onnistunut, ja silloin ladon rakenteet paukkuivat - onneksi en vetänyt yhtään latoa nurin!

Isompana olin tietenkin mukana koko heinänteon ajan. Setä luotti sääennusteisiin kuin pukki sarviinsa. Kun luvattiin poutaa, niin setä nousi kukonlaulun aikoihin ja niitti muutaman saran valmiiksi. Joskus nosteltiin heiniä seipäälle sateellakin! Pääosin kuitenkin homma toimi.

Sedältä löytyi nopeutta, kun yhtenä kesänä pyörremyrsky tuli pellolle ja pyrki ottamaan mukaansa kuivia heiniä. Setä juoksi pyörteen mukana ja topri heinätukkoja pysymään seipäällä. Jonkin verran heiniä lähti ilmojen teille ja kauimmat tukot löytyivät läheltä taloa. Onneksi myrsky oli sen verran laimea, että ei vienyt mukana miestäkin.

Sedällä oli suopeltoa myös kirkonkylän puolella. Kerran jouduin ajamaan heinäkuorman kylän läpi Hulkonniemelle David Brown 850:llä. Traktorissa oli synkronoimattomat vaihteet. En ollut koskaan ajanut sellaisella, mutta ilmeisesti olin kirjoista lukenut, miten vaihteet menevät päälle ja pääsin onnellisesti kuorman kanssa perille. Melkoista luottamusta sedältä!

Sedän vanhan Austin A35:n katsastus oli aina melkoista puuhaa. Ensimmäisenä päivänä setä kävi katsastajilta listan puutteista, sitten korjautti ja seuraavana päivänä yleensä Austin oli katsastettu. Vuonna 1963 kuitenkaan homma ei sujunut ko. mallilla. Lähdimme Kajaanin reissuun. Mukana oli minun pieni harjateltta ja vähän peitteitä.

Katsastusmiehen puutoslista oli järkyttävän pitkä. Muistaakseni joku paja teki korjaukset, jonka jälkeen menimme syömään ja elokuviin. Sitten iltapimeällä ajelimme Sotkamoon päin ja kun oli sopivan näköistä kangasmetsää, niin pystytimme teltan auton valoissa. Aamulla heräsimme karjuntaan ja kun kurkistimme teltan ovesta, niin armeijanosasto marssi aivan vieressä olevaa tietä. Olimme majoittuneet varuskunta-alueelle. Keräsimme kimpsut kasaan ja siinä vaiheessa huomasimme myös oleskelun kieltävän taulun.

Auto ei mennyt vieläkään läpi ja lista oli melkein yhtä pitkä kuin edellisenä päivänä.

Setä teki päätöksen, että kulkupeli vaihtuu! Kiertelimme liikkeitä. Mossen olisi saanut mukaan heti, mutta muita ei ollut ostettavissa, kunnes tulimme Veholle. Siellä laskettiin juuri upouutta punaista Miniä alas kuljetusautosta. Setä alkoi hieroa kauppoja ja niinpä ajelimme Suomussalmelle Minillä.

Setä opetti minulle työntekoa ja traktorinajoa, mutta sain minäkin opettaa häntä. Olin hankkinut hyvän ilmakiväärin ja sillä ampumista sain sedälle opettaa. Pääasiassa ammuimme tauluun, mutta välillä jotakin muutakin. Kerran tuli puheeksi lentoon ampuminen. Lopulta setä heitti melko uuden Rostonin ilmaan ja minä ammuin siihen reiän. Ammuimme melko paljon, vaikka mummo asiasta vähän tuhahtelikin. Eihän ollut sopivaa, että isäntä ja renki käyttivät hyvää työaikaa joutavuuksiin.

Kerran talvella, kun olin viidentoista höyteillä, setä sanoi, että on se kumma, kun auton perän lähtiessä luisuun auto tekee aina piruetit. Minä siihen, että se täytyy hoitaa vastaohjauksella ja niinpä löysimme itsemme Suomussalmen jäätieltä luiston oikaisua harjoittelemasta. Monen, monen piruetin jälkeen homma alkoi onnistua. En minäkään ollut varmaankaan asiaa käytännössä opetellut, mutta minulla oli kirja ”opi ralliajajaksi” tai ”ralliajajan opas”, josta olin asiat opiskellut.

Setä tarjosi minulle monen monta miellyttävää muistoa poikavuosillani. Hän oli työteliäs, mutta hän osasi välillä myös höllätä, hän oli mukava ja yleensä hänellä oli hymy naamalla, kun juttujaan kertoi. Mutta kipakkuuttakin löytyi erityisesti silloin, kun joku kone krenasi.  Hänellä oli todella luotto ihmisiin, ainakin minua kohtaan hänellä oli suuri luotto, kiitos siitä hänelle ja toivotan hänelle hyvää matkaa eteenpäin!