Sukurakkautta?

Aivan ensimmäiseksi on sanottava, että yhteydenpitoni sukuuni on ollut erittäin harvinaista. Säännöllisesti olen kesälomilla ja joskus muulloinkin käynyt muutaman äidin puolelta olevan serkkuni luona. Lisäksi vierailuja on ollut silloin tällöin setien ja tätien talouksiin.
Myöskään minun huusholliini ei sukulaisia ole juurikaan eksynyt. Ehkä yksi ja merkittävä syy on se, että perheeseemme on kuulunut koiria parikymmentä vuotta ja jotkut eivät yksinkertaisesti tykkää käydä koirallisissa talouksissa. Samaa olen kyllä huomannut tapahtuneen myös ei sukulaisten parissa.

Äidin asioita hoidellessani huomasin, että hän kuului Mannisten sukuseuraan. Isän en moiseen seuraan huomannut kuuluneen. Sukutaustassani on merkittävä seikka se, että olen Manninen molempien vanhempieni puolelta. Isän suku on Suomussalmen Kirkonkylän seudulta ja äidin suku taas pitäjän pohjoisista osista. Tuon kauemmas en sukulaisistani tiedä.

Äidin kuoleman jälkeen päätin sitten liittyä sukuseuraan, jotta jäsenmäärä säilyisi vakiona. Tilasin jopa Mannisten sukukirjan. Kuvittelin, että kirjasta saan paljon tietoa jopa omista esivanhemmistani. Kirja osoittautui tuossa mielessä kuitenkin pettymykseksi, koska tarinat olivat pääosin Pudasjärven ja Kuusamon Mannisista. Joitakin juttuja oli kyllä Kannaksen Mannisista, mutta minun sukujani koskevia mainintoja oli vain muutamia. Kertonee siitä, että juuri minun molempien vanhempien sukuhaarojen puolelta sukututkimuksesta kiinnostuneita kirjoittajia ei ole löytynyt.

Isän puolelta tiedän vain sen, että ukkini on lähtenyt Viitalasta Hulkonniemelle. Juurikaan muuta tietoa en muista saaneeni.

Äidin puolelta sain kuunnella äidin aikoinaan kertomia tarinoita. Äidin suku oli tullut Pistosta Raiskioon. Minun ukin ukki Tuomas oli ollut vanhin Raiskiossa asustellut esi-isäni. Hänen intohimonsa oli ollut äidin mukaan yli kaiken muun ampumahiihto ja keihään heitto, mutta siten, että maalina olivat olleet karhut. Kymmenennen karhun kanssa sitten maalitaulu vei pitemmän korren ja Tuomas pääsi hengestään.
Tein aikoinaan kouluun esitelmän tästä Tuomaan viimeisestä karhunkaatoyrityksestä, joten siksi tarina on vielä jotenkin mielessä. Täytyypä kirjoittaa se joskus tänne sivustoille!

Äiti oli myös enemmän uskonnollinen kuin isäni. Ja äiti kertoili uskontoon ja myös sukuunsa liittyviä tarinoita. Silloin ei ollut radiota tai televisiota, niin jäi aikaa kertomuksille.
Tässä eräs juttu:
Äidin ukki, siis minun ukin isä, oli ollut veneellä jollakin lähistön järvellä kaiketi metsästämässä sorsia jonakin suurena juhlapyhänä. Hän olikin löytänyt ammuttavaa, mutta juuri laukaisun hetkellä ase oli hajonnut yksiin osiin. Jokaikinen ruuvi ja mutteri oli auennut ja ase oli hajonnut veneen pohjalle, saalis jäi saamatta. Opetus oli se, että pyhinä, mutta erityisesti juhlapyhinä, kaikki työ on syytä jättää sikseen. Tuohon aikaan metsästys oli totista työtä, siitä perhe sai aivan merkittävää ruoan lisää. Nykyäänhän asia on aivan erilainen, metsästyksestä on tullut selvästi harrastus!
Sekä isäni, että myös minä olen pitänyt sen, että pyhäisin emme työtä tee, vaan pidämme sen lepopäivänä. Toki harrastusten parissa olen viettänyt lukuisia pyhäpäiviä, mutta niitähän ei lasketa.

Myös erilaisia karhujuttuja kertoiltiin pimeissä pirteissä ajan kuluksi:
Jälleen kerran tuo samainen ukkini isä oli ollut keväällä pentukoiran kanssa lintujen soitimella. Suusta ladattava tussari oli tietenkin ollut mukana, jotta olisi kotiin viemisinä ollut jotakin pataan pantavaa. Ukko oli seisoskellut suureen petäjään nojaten ja kuulostellut, josko lähistöllä alkaisi kuulua lintujen riijuumenoja. Jonkun aikaa siinä seisokeltuaan, oli koira alkanut ukista ja pyrkiä ukon jalkoihin suojaan. Ukko siinä oli potkiskellut koiraa pois jaloista, mutta pentu vain entistä enemmän oli pyrkinyt suojaan. Ukko siinä oli alkanut lataamaan piippuaan, kun oli tuntenut jonkun tönivän kyynärpäästä. Ukko oli vielä siinä vaiheessa kuvitellut, että äidin isä, siis hänen poikansa, oli tullut metsään ja tökki kyynärpäästä. Lopulta ukko kuitenkin oli kääntynyt katsomaan ja karhuhan siinä petäjän toisella puolella oli katsonut ukon piipun latausta. Eipä siinä ollut sen kummempaa tapahtunut kuin, että niin karhu kuin ukkokin olivat lähteneet omille teilleen.
Mutta kyllä tuollaisten juttujen jälkeen ulkohuussikeikat olivat jännittäviä! Ei tarvittu jännityselokuvia tai videopelejä adrenaliinipitoisuuden ylläpitoon!