torstai 10.7.

Luin juuri tämän päivän Mäntsälän Viikkouutisista jutun itsestäni tai siis Urpo Maalasesta tai siis oikeastaan molemmista. Lukiessani juttua tuli sellainen mielikuva, että en kai vain antanut toimittajalle sellaista kuvaa, että pystyn tekemään kaiken tuosta vaan. En ole koskaan itse kokenut sellaista tunnetta, mutta isästäni voin sanoa, että siinä oli mies, joka pystyi tekemään, mitä halusi.
Minullahan nuo tekemiset ovat sellaista pakkoterapiaa, joka auttaa ajatukseni pois kokemistani inhottavuuksista. Ja minä nyhrään yleensä sellaisten asioiden parissa, joita joskus olen jo oppinut, en ole paljonkaan pystynyt uusiutumaan näinä mustina vuosina. Ja tulokset ovat, mitä ovat, en niitä itse sillä tavoin pysty edes arvioimaan. Ajatuksissani kyllä olen valmis vaatimaan itseltäni paljon enemmän valmista, kuin pystyn saamaan aikaan. Ja sehän kyllä ottaa pattiin!

Tämä kirjoittaminenkin on nyt ollut paljon aktiivisempaa kuin työelämässä ollessani. Toki töissä oli rustattava jos jonkinnäköisiä raportteja tai teknisiä tekstejä, mutta silloin niissä oli oltava aina joku jonkun ulkopuolisen antama moodi. Ei oikein voinut antaa palaa. Toki nytkin on olemassa jotkut tahot, jotka määrittelevät, mitä voi kirjoittaa, mutta itse tekstiin, sanavalintoihin ja muuhun sellaiseen ei ole mitään sabluunaa. Julkaistavaksi ajateltu teksti on tietenkin harkittava, jotta ei joutuisi tiilenpäitä lukemaan. Toki en ole kokenut mitään kostonhimoa tai muuta vastaavaa, joten rehellisyyden nimissä olen kirjoittanut, mitä sitten olenkin saanut aikaan. Kirjoittamisen tulosten arvioimiseen en ole mielestäni kypsä, mutta se auttaa jos/kun joku enemmän asioista perillä oleva antaa rakentavaa palautetta. Kun kirjan arvioimisperuste ei ole se, että on saanut kirjan aikaan tai siinä on tietty määrä sivuja. Siinä on paljon muita argumenttejä, kuten kannet ja muu suunnittelu ja toteutus, tekstin virheettömyys, tekstin aitous, siis fiilis, joka syntyy tekstiä luettaessa ja lopulta se sanoma, joka kirjassa on. Ehkä noin. Talon arvioiminen saattaa olla paljon helpompaa - ainakin minulle. Mutta kirjoittelen kuitenkin, jos tunnen siihen tarvetta. Näin jatkossakin!

Kävimme tänään vaimon kanssa kiertämässä Hirvihaaran kentän. Lähdimme 13.20 ja noin kolmen tunnin kuluttua kenttä oli kierretty. Löimme suunnilleen jokaisen lyönnin kentälle, jolloin metsässä samoilu ja pallojen etsintä oli minimissään. Kuitenkin kävelyä miellyttävässä ympäristössä tuli se 8 - 10 km ja lyönnit päälle. Tässä kunnossa tuollainen keikka käy ihan kuntoilusuorituksesta. Meinaavat koivet tässä pulpetin ääressä välillä krampata. Täytyy juoda taas hieman lisää nestettä.

60 v tuli siis täyteen tuolla Suomussalmen keikalla. Silloin juhlimiset jäivät väliin, ja nyt on ollut pieniä rääppiäisiä jälkeenpäin. Mm. entiset työtoverit olivat keränneet pienen Minipotin ja hankkineet erilaista Minimateriaalia kukkapuskan lisäksi. Ja vielä tarjosivat aterian päälle. Kiitoksia vaan muistamisesta!
Ja vielä tänäänkin tuli onnittelukortti. Kun ei ehdi ajallaan juhlistaa, niin sitten tulee näitä rääppiäisiä.
60 on jo sellainen ikä, että pakosti alkaa miettiä, milloinkahan mahtaakaan se lopullinen lähtö tulla. Seuraava porras on 70, ja sen jälkeen ollaan jo siinä ikäluokassa, että keskimäärin suomalainen mies hengittää viimeisen kerran. Siis keskimäärin minullakin on aikaa enää reilut 10 vuotta - korkeintaan 20. Ja kokemani kauhistukset tuskin ovat ainakaan pidentäneet elämänkaartani. Siis ehtoopuolta jo käydään!

Mutta en jaksa tuota nyt niin tosissani mietiskellä. Olihan joku vuosi sitten vain ajan kysymys, että olisin itse tehnyt elämälleni äkkilopun. Siis ajatustasolla nuo on jo moneen kertaan käyty läpi. Eivät siis aiheuta enää mitään paniikkia!

Siispä hauskaa ja lämmintä kesän jatkoa kaikille näitä juttuja lukeville!