Olen lukenut Tekniikan Maailmaa vuodesta 1964 ja jokainen numero on jopa taltioitu. Pääasiassa lehdessä kiinnostavat autojutut, ja autolehtenähän verottajakin kyseistä aviisia pitää, sillä tietoliikenneinsinöörille ei lehdestä tule ammattikirjallisuusvähennystä. No joka tapauksessa lehti kolahtaa edelleen laatikkoon noin 20 kertaa vuodessa.
Lueskelin viimeisintä numeroa 15/08 ja aivan lopussa on satunnaisen tarkkailijan teksti. Ja teksti kolahti - oli nimittäin juuri sellaista, jota olen itsekin tänne sivuilleni joskus kirjoitellut:
Ensimmäisenä tarkkailija tarttuu lentohintoihin. Hän oli pistäytynyt Lontoossa ja paluumatkan hän oli tehnyt kahdella taksilla ja Finnairin lennolla. Koko matkan hinta Lontoon keskustasta Helsingin keskustaan oli maksanut 242 euroa, josta takseihin oli uponnut 111 euroa. Tarkkailijaa jäi mietityttämään, onko lentäminen sairaan halpaa vai taksiliikenne järjettömän kallista!
Minäkin mietin aikoinaan, miksi ulkomaan lennot ovat halpoja, mutta kotimaan lennot eivät!
Toinen tarkkailijan huomio oli se, miten lehdistö saa tietonsa poliisien vasta tutkinnan alla olevista jutuista. Esimerkkinä hän käytti Harri Ollin tapauksen uutisointia. Miten lehdistöllä oli jopa tarkat promilleluvut tiedossa, vaikka mies oli juuri ollut poliisin maijan takapenkillä. Siis aineisto ei missään nimessä ollut silloin vielä julkista.
Samaa minäkin ihmettelin ja ihmettelen vieläkin. Aiheesta on myös ensimmäisessä kirjassani "kairoilta kahleisiin" karsea esimerkki. Kyllä poliisiministerin ja tuomioministerin olisi tehtävä jotakin! Itse en kyllä luota maamme viranomaisiin enää pätkääkään, vaikka kaiken maailman tutkimuksissa ne saavatkin mairittelevia arvioita. Toivottavasti pysyn poissa niiden jaloista!
Kolmantena jutussa oli mieliaiheeni, kaaharit. Tarkkailija oli kiinnittänyt huomiota erään Audin käyttäytymiseen liikenteessä. Meno oli ollut kovin epävarmaa, mutta reilusti muuta liikennettä vauhdikkaampaa. Audi oli singahdellut kaistalta toiselle käyttäen muita liikkujia pujottelukeppeinään. Liikennevaloissa oli paljastunut, että nuori poika oli ilmeisesti isänsä/äitinsä autolla liikkeellä.
Minunkin huolenaiheena on ollut ja on edelleenkin, että nykyihmiset eivät opi käsittelmään autoa kunnolla. Siihen ei riitä ajokortin eri vaiheessa tapahtuvat liukastelut, vaan vaatii paljon, paljon enemmän harjoittelua (ei missään nimessä liikenteen seassa) ja oikeaa asennetta. Valitettavasti mainosmiehet ovat lisäksi saaneet joidenkin autojen käyttäjät käyttäytymään vastuuttomasti. Näin olen juuri ollut havaitsevinani Audilla matkaa tekevien keskuudessa. Heillä tuntuu olevan kadonnut muiden tielläliikkujien kunnioitus! Miksiköhän?
Tarkkailija referoi pääministerin puhetta Vaasan asuntomessujen yhteydessä olleessa enrgiatehokkuusseminaarissa. Siellä pääministeri oli tuonut esille, että ladattavat sähköautot pitäsi saada laajaan käyttöön mahdollisimman pian. Tarkkailija on skeptinen asian suhteen ja niin olen minäkin.
Sähköauto on ollut olemassa jo iät ajat, mutta eipä sen vaan ole sallittu kehittyä matti meikäläisen ajoneuvoksi. Autoteollisuuden olisi otettava asia tosissaan, jos kyseisten ajoneuvojen halutaan lisääntyvän. Mutta eihän sillä ole mitään kiirettä! Öljyä riittää vielä ja öljyteollisuus kaivelee lisää esiintymiä koko ajan. Toki esiintymät ovat hankalimmissa paikoissa, mutta ihmiset maksavat bensasta ja naftasta mitä pyydetään ja autojen kauppa käy. Vasta, kun emme osta nykyautoja, emmekä käytä siten öljytuotteitakaan nykymallin mukaisesti, autoteollisuuden on alettava kehittää sähköautoa tai ensimmäiseksi lähinnä akkuteknologiaa. Matkaviestimissä nähtiin aikoinaan, että akkuteknologiaa pystyttiin varsin nopeasti ajanmukaistamaan. Nyt muutaman kymmenen gramman akku pystyy takaamaan puhelimelle viikonkin valmiusajan ja kohtuullisen määrän käyttöä.
En epäile ollenkaan, etteivätkö insinöörit pystyisi kehittämään sähköautoihin nykyistä paremmin sopivia akkuja, jos vain suurvallat ja öljyteollisuus sen sallisivat! Sinänsä sähköauton teknologia olisi jo nyt milteinpä olemassa aivan jokapäiväiseen käyttöön. Mutta tekniikkaakin kehitettäisiin vielä enemmän energiaa säästävämmäksi ja jarruenergiat talteenottavammaksi.
Mutta onhan niitä muitakin mielenkiintoisia teknologioita!
Viimeiseksi tarkkailija on huomannut, että tiehallinnon mittausten mukaan pääteiden liikenne on kasvanut alkuvuonna lähes kahdella prosentilla!
Eikö olekin ihmeellistä! Ihmiset purnaavat, että polttoaine on kallista, mutta kuitenkin ajavat entistä enemmän. Liekö syynä se, että dieselautojen myynti on lisääntynyt valtion veropäätösten jälkeen. Ja nyt sitten posotellaan ns. vähemmän saastuttavalla ajoneuvolla entistä enemmän. Siis varsinainen ekoteko!
perjantai 29. elokuuta 2008
tiistai 5. elokuuta 2008
"maailman nopein kansa"
Lopultakin Kovalaisen Heikille onni näytti sen paremman puolensa.
Olen tässä jo alkanut aprikoimaan, että miksikähän Heikin vauhti ajoittain on aivan hakusessa, vaikka mies on mielestäni F1 -sirkuksen nopeimpia. Tiimikaverin vauhti vain kasvaa... . Kaikkea sontaa itsekin kokeneena tulin siihen ajatukseen, että jospa joku brittien arvostusta keinolla millä hyvänsä kohottava voima käy ohimennen ruuvaamassa Heikin auton säädöt poskelleen. Hommahan on asiantuntijalle mitä helpoin tehtävä. Mutta eipähän tuo ole minun murheeni, vaikka suomalaisia kannustankin ja toivon heidän/meidän voittavan. Saapihan sitä kuitenkin mietiskellä!
Mutta miten joku voi ylipäänsä päästä noihin kuvioihin Suomussalmen kaltaisesta paikasta?
Minulle, joka olen itsekin suomussalmelainen, ei asia ole aivan ihmeellinen. Paikkakunnaltahan on aina löytynyt kansallisen tason ajajia ralliin, rallicrossiin tai jokkikseen. Rata-autoilu on kyllä ennen Heikkiä ollut paitsiossa, koska lähimmät suorituspaikat ovat satojen kilometrien päässä. Enpä tunne muita ratakuskeja kuin Heikin ja hänen isänsä Sepon, joka ajelee nykyään rataa Legendsillä. Toki Seponkin historiasta löytyvät jokkis ja ralli, jotka sitten vähitellen jäivät Heikin menestyksen ja lisäsatsauksien vuoksi taka-alalle.
Tämän hetken ralliässä Suomussalmella on ilman muuta Hyttisen Kaitsu. Hän pistää monesti päihin 2-vetoisella ajokillaan joka kulmasta raapivia. Ja sehän on tietenkin mannaa, vaikka kyllä Kaitsukin haluaisi joskus vielä päästä 4-vetoisen rattiin. Mutta se valuutan kerääminen pieneltä paikkakunnalta ei olekaan niin helppoa! Aiemmin Kaitsukin oli kovan luokan jokkistaituri ihan valtakunnan tasolla. Lisäksi Pyykkösen veljekset olivat säännöllisesti voittajaluokkaa kuin myös Kovalaisen Seppo. Ja myös Seppäsen etuvetoajelut olivat jokkiksessa näyttävää katsottavaa. Olihan siellä myös SM-tason kuskeja muitakin. Ainakin Helttusen Pekka ajeli jo 1980-luvulla erilaisilla Fiateilla, siis oli edellä aikaansa. Myös Mikkosen veljekset ovat jääneet mieleen kuin myös Partanen erittäin agressivisella ajotyylillä.
Aiemmilta ajoilta rallissa esiintyi Hyttisen Kaitsun tapaan suvereenisti mm. F-Cupissa Seppäsen Raimo, mutta hänenkin ajonsa jäivät vähitellen, kun olisi pitänyt tehdä valtavia satsauksia kalustoon yhä korkeammalle tasolle päästäkseen. Rallicrossia ajeli Suomussalmelta Hankoon muuttanut Aulis Kela SM-sarjassa ja sitten myöhemmin rallisprinttiä, kun poikansa Sami alkoi kilpailla kyseisessä lajissa. Ja 1960 ja 1970-luvulla olivat ainakin Helge Riihiluoma, Asko Toivanen, Kalevi Räisänen ja lauma muitakin ralleissa ja etenkin jääratakisoissa hyvällä menestyksellä kilpailleita. Ja myös minä ajelin ensin jokkista ja sittemmin rallisprinttiä.
Ja varmasti pitäjässä oli lukuisasti taitureita, jotka eivät edes yrittäneet kilpailla. Siis onko niin, että ainakin prosentuaalisesti Suomussalmelta löytyy enemmän rattitaitureita kuin muualta Suomesta? Heikki on siis kyseisen pitäjän jäävuoren huippu.
Miksi sitten on noin? Asiaan ei varmaankaan ole yhtä ainoaa selitystä, mutta ainakin omalta kohdaltani jokainen ajokerta oli uusi oppitunti. En yksinkertaisesti ollut tyyväinen siihen, että olisin vaan ajanut paikasta toiseen. Auton pyörittelyn ahtaissa pihoissa opettelin jo ennen kortin saamista, mutta varsinainen harjoitus alkoi kortin saamisen jälkeen. Ensimmäisen vuoden ajoin todella varovasti, opettelin auton hallintalaitteiden hienovaraisen käsittelyn siten, että aloin olla tilanteeseen tyytyväinen. En yksinkertaisesti sietänyt esimerkiksi nykivää vaihteen vaihtamista, enkä siedä sitä vieläkään. Näitä harjoittelin joka ainoalla ajokerralla. Armeijan jälkeen alkoi tulla kuvaan myös vauhtia. Silloinhan olivat vapaat nopeudet, joten ihan laillisissa puuhissa olin, vaikka aloin käyttää käytössäni olleiden autojen kulkuvarat lähes tulkoon kokonaan. Ja talvisin jäärata oli aina kuvioissa, jos sellaisia vain suinkin oloseuduillani oli. Ja onneksi niitä silloin vielä oli! Tulihan siinä tietenkin harjoiteltua sellaisiakin juttuja, jotka eivät sopineet liikenteeseen. Ainakin auton kääntely käsijarrulla ja muillakin tavoin sekä vasemman jalan jarrutukset tuli harjoiteltua jääradalla. Valitettavasti kässärin käyttöä tuli joskus harrastettua paikoissa, joissa sitä ei välttämättä olisi tarvinnut esitellä.
Siis uskon, että Suomussalmella opeteltiin ajamaan autoa laajemmalti kuin muualla. Ainakin minun tuttuni tekivät niin, eikä heitä kyllä ruumishuoneilta tarvinnut etsiä kolareiden jäljiltä kuten silloin niin valitettavan usein tapahtui. Silloinhan kuoli joka vuosi yli tuhat henkilöä liikenneonnettomuuksissa. En nyt muista yhtäkään tapausta, joissa joku tuttuni olisi joutunut auto-onnettomuuteen! Ja kuitenkin ajettiin paljon kovempaa kuin nykyisin!
Ehkä kirjoitukseni karkasi hieman väärille urille, mutta minusta on hyvä, että Suomussalmi ottaa Heikin tiimoilta kaiken ilon irti. Tulevana viikonloppuna on Ämmänsaaren keskusta valjastettu Heikin nimeä kantavalle masiiviselle tapahtumalle. Ovathan ne (Heikki ja Suomussalmi) sen ansainneet!
Olen tässä jo alkanut aprikoimaan, että miksikähän Heikin vauhti ajoittain on aivan hakusessa, vaikka mies on mielestäni F1 -sirkuksen nopeimpia. Tiimikaverin vauhti vain kasvaa... . Kaikkea sontaa itsekin kokeneena tulin siihen ajatukseen, että jospa joku brittien arvostusta keinolla millä hyvänsä kohottava voima käy ohimennen ruuvaamassa Heikin auton säädöt poskelleen. Hommahan on asiantuntijalle mitä helpoin tehtävä. Mutta eipähän tuo ole minun murheeni, vaikka suomalaisia kannustankin ja toivon heidän/meidän voittavan. Saapihan sitä kuitenkin mietiskellä!
Mutta miten joku voi ylipäänsä päästä noihin kuvioihin Suomussalmen kaltaisesta paikasta?
Minulle, joka olen itsekin suomussalmelainen, ei asia ole aivan ihmeellinen. Paikkakunnaltahan on aina löytynyt kansallisen tason ajajia ralliin, rallicrossiin tai jokkikseen. Rata-autoilu on kyllä ennen Heikkiä ollut paitsiossa, koska lähimmät suorituspaikat ovat satojen kilometrien päässä. Enpä tunne muita ratakuskeja kuin Heikin ja hänen isänsä Sepon, joka ajelee nykyään rataa Legendsillä. Toki Seponkin historiasta löytyvät jokkis ja ralli, jotka sitten vähitellen jäivät Heikin menestyksen ja lisäsatsauksien vuoksi taka-alalle.
Tämän hetken ralliässä Suomussalmella on ilman muuta Hyttisen Kaitsu. Hän pistää monesti päihin 2-vetoisella ajokillaan joka kulmasta raapivia. Ja sehän on tietenkin mannaa, vaikka kyllä Kaitsukin haluaisi joskus vielä päästä 4-vetoisen rattiin. Mutta se valuutan kerääminen pieneltä paikkakunnalta ei olekaan niin helppoa! Aiemmin Kaitsukin oli kovan luokan jokkistaituri ihan valtakunnan tasolla. Lisäksi Pyykkösen veljekset olivat säännöllisesti voittajaluokkaa kuin myös Kovalaisen Seppo. Ja myös Seppäsen etuvetoajelut olivat jokkiksessa näyttävää katsottavaa. Olihan siellä myös SM-tason kuskeja muitakin. Ainakin Helttusen Pekka ajeli jo 1980-luvulla erilaisilla Fiateilla, siis oli edellä aikaansa. Myös Mikkosen veljekset ovat jääneet mieleen kuin myös Partanen erittäin agressivisella ajotyylillä.
Aiemmilta ajoilta rallissa esiintyi Hyttisen Kaitsun tapaan suvereenisti mm. F-Cupissa Seppäsen Raimo, mutta hänenkin ajonsa jäivät vähitellen, kun olisi pitänyt tehdä valtavia satsauksia kalustoon yhä korkeammalle tasolle päästäkseen. Rallicrossia ajeli Suomussalmelta Hankoon muuttanut Aulis Kela SM-sarjassa ja sitten myöhemmin rallisprinttiä, kun poikansa Sami alkoi kilpailla kyseisessä lajissa. Ja 1960 ja 1970-luvulla olivat ainakin Helge Riihiluoma, Asko Toivanen, Kalevi Räisänen ja lauma muitakin ralleissa ja etenkin jääratakisoissa hyvällä menestyksellä kilpailleita. Ja myös minä ajelin ensin jokkista ja sittemmin rallisprinttiä.
Ja varmasti pitäjässä oli lukuisasti taitureita, jotka eivät edes yrittäneet kilpailla. Siis onko niin, että ainakin prosentuaalisesti Suomussalmelta löytyy enemmän rattitaitureita kuin muualta Suomesta? Heikki on siis kyseisen pitäjän jäävuoren huippu.
Miksi sitten on noin? Asiaan ei varmaankaan ole yhtä ainoaa selitystä, mutta ainakin omalta kohdaltani jokainen ajokerta oli uusi oppitunti. En yksinkertaisesti ollut tyyväinen siihen, että olisin vaan ajanut paikasta toiseen. Auton pyörittelyn ahtaissa pihoissa opettelin jo ennen kortin saamista, mutta varsinainen harjoitus alkoi kortin saamisen jälkeen. Ensimmäisen vuoden ajoin todella varovasti, opettelin auton hallintalaitteiden hienovaraisen käsittelyn siten, että aloin olla tilanteeseen tyytyväinen. En yksinkertaisesti sietänyt esimerkiksi nykivää vaihteen vaihtamista, enkä siedä sitä vieläkään. Näitä harjoittelin joka ainoalla ajokerralla. Armeijan jälkeen alkoi tulla kuvaan myös vauhtia. Silloinhan olivat vapaat nopeudet, joten ihan laillisissa puuhissa olin, vaikka aloin käyttää käytössäni olleiden autojen kulkuvarat lähes tulkoon kokonaan. Ja talvisin jäärata oli aina kuvioissa, jos sellaisia vain suinkin oloseuduillani oli. Ja onneksi niitä silloin vielä oli! Tulihan siinä tietenkin harjoiteltua sellaisiakin juttuja, jotka eivät sopineet liikenteeseen. Ainakin auton kääntely käsijarrulla ja muillakin tavoin sekä vasemman jalan jarrutukset tuli harjoiteltua jääradalla. Valitettavasti kässärin käyttöä tuli joskus harrastettua paikoissa, joissa sitä ei välttämättä olisi tarvinnut esitellä.
Siis uskon, että Suomussalmella opeteltiin ajamaan autoa laajemmalti kuin muualla. Ainakin minun tuttuni tekivät niin, eikä heitä kyllä ruumishuoneilta tarvinnut etsiä kolareiden jäljiltä kuten silloin niin valitettavan usein tapahtui. Silloinhan kuoli joka vuosi yli tuhat henkilöä liikenneonnettomuuksissa. En nyt muista yhtäkään tapausta, joissa joku tuttuni olisi joutunut auto-onnettomuuteen! Ja kuitenkin ajettiin paljon kovempaa kuin nykyisin!
Ehkä kirjoitukseni karkasi hieman väärille urille, mutta minusta on hyvä, että Suomussalmi ottaa Heikin tiimoilta kaiken ilon irti. Tulevana viikonloppuna on Ämmänsaaren keskusta valjastettu Heikin nimeä kantavalle masiiviselle tapahtumalle. Ovathan ne (Heikki ja Suomussalmi) sen ansainneet!
torstai 31. heinäkuuta 2008
Nyt se on sitten lopultakin tehty...
Mini on kököttänyt tallissa pukkien päällä syksystä lähtien. Huomasin viime kesänä, että vetoakselien stefoista tursusi öljyä maailmalle, ja sehän on paha juttu. Ei maailmalle passaa kallista öljyä levitellä, ja toistaalta myöskään luonto ei liiallisesta öljyämisestä tykkää. Toki ei niistä stefoista nyt niin tursuamalla tullut, mutta vähän kuitenkin. Moottoria rempatessa pistin kaikki muut osat uusiksi, mutta nuo stefat jäivät vaihtamatta, kun näyttivät niin hyviltä.
Himoksen matka viime viikoloppuna sitten sai vauhtia myös itseeni. Huomasin olevani maanantai-iltana Minin alla ja kuskin puoleisen stefan sainkin vaihdettua. Joka on Minin alla aikaa viettänyt, tietää, että paikat ovat ahtaat. Stefaa vaihdettaessa on pyörän ripustukset purettava, mutta se on pieni juttu, kun kaikki pultit ja mutterit ovat uusia. Kaikkein pahinta oli, että käteni ei oikein kestä tuonlaista akrobatiaa. Vähän väliä sain ähkiä tuskasta, kun käteen koski.
Tiistaina kävimme Juha S:n kanssa pelaamassa kierroksen golfia Hirvihaaran kentällä, joten Minin kimppuun en ehtinyt. Mutta keskiviikkona hoidin sitten toisen puolen stefan vaihdon. Vaihdoin siinä samalla myös öljunsuotimen ja valuttelin uudet öljyt koneeseen. Sitten vain kone käymään ja tutkimaan, pitääkö kone nesteet sisällään. Koneen käydessä tutkin konepellin alustan tapahtumia, ja oli melkoisen lähellä suurempikin remontti. Nimittäin toiseen kaasuttimeen johtava bensaputki vuoti kuin seula suoraan pakosarjan päälle. Onneksi pakosarja oli kylmä, eikä kipinääkään ollut koneen ulkopuolella, joten palolta selvisin. Kävin kaikki bensaputken liitokset läpi ja olihan siellä kiristyksen tarvetta.
Nopeusmittarikaan ei ole aiemmin toiminut, mutta nyt pistin senkin toimimaan. Minitronilta sain aikoinaan uuden vaijerin, jossa on normaali nelikulmainen pää mittarin puolella. Mutta mittarissa onkin kuusikulmainen kolo ja se on vielä niin suuri, että neliöpää pyörii siellä valtoimenaan, jolloin mittariin ei saada näyttöä. Vaijereita ei kuulemma valmisteta muunlaisilla päillä, joten jouduin pistämään mittarin kuusiokoloon kemiallista metallia täyteen ja tökkäsin vaijerin mittariin. Ja niinhän mittari alkoikin toimia, kun metalli oli kovettunut. Pienellä vaivalla tuli homma korjattua, mutta kun en ole sitäkään saanut aiemmin aikaiseksi.
Olen tässä nyt mietiskelemässä, pitäisikö Mini katsastaa ja ottaa siksi ajaksi liikenteeseen. Mutta se on pääasiassa valuuttakysymys, joten katsotaan, mihin tulokseen tulen.
Tänään tulivat sitten "paviljongin" puuosat. Siinä oli 900 kg tavaraa lastattuna tavara-alustalle. Siis kuorma oli kapea, mutta korkea, joten se laskettiin autotallin edessä olevalle betonille. Siinä olen sitten kasaa purkanut ja todennut, että melkoinen palapeli on kyseessä. Toivottavasti nyt malttaa olla satelematta, jotta saan kappaleet yhteen ja katon alle suojaan.
Himoksen matka viime viikoloppuna sitten sai vauhtia myös itseeni. Huomasin olevani maanantai-iltana Minin alla ja kuskin puoleisen stefan sainkin vaihdettua. Joka on Minin alla aikaa viettänyt, tietää, että paikat ovat ahtaat. Stefaa vaihdettaessa on pyörän ripustukset purettava, mutta se on pieni juttu, kun kaikki pultit ja mutterit ovat uusia. Kaikkein pahinta oli, että käteni ei oikein kestä tuonlaista akrobatiaa. Vähän väliä sain ähkiä tuskasta, kun käteen koski.
Tiistaina kävimme Juha S:n kanssa pelaamassa kierroksen golfia Hirvihaaran kentällä, joten Minin kimppuun en ehtinyt. Mutta keskiviikkona hoidin sitten toisen puolen stefan vaihdon. Vaihdoin siinä samalla myös öljunsuotimen ja valuttelin uudet öljyt koneeseen. Sitten vain kone käymään ja tutkimaan, pitääkö kone nesteet sisällään. Koneen käydessä tutkin konepellin alustan tapahtumia, ja oli melkoisen lähellä suurempikin remontti. Nimittäin toiseen kaasuttimeen johtava bensaputki vuoti kuin seula suoraan pakosarjan päälle. Onneksi pakosarja oli kylmä, eikä kipinääkään ollut koneen ulkopuolella, joten palolta selvisin. Kävin kaikki bensaputken liitokset läpi ja olihan siellä kiristyksen tarvetta.
Nopeusmittarikaan ei ole aiemmin toiminut, mutta nyt pistin senkin toimimaan. Minitronilta sain aikoinaan uuden vaijerin, jossa on normaali nelikulmainen pää mittarin puolella. Mutta mittarissa onkin kuusikulmainen kolo ja se on vielä niin suuri, että neliöpää pyörii siellä valtoimenaan, jolloin mittariin ei saada näyttöä. Vaijereita ei kuulemma valmisteta muunlaisilla päillä, joten jouduin pistämään mittarin kuusiokoloon kemiallista metallia täyteen ja tökkäsin vaijerin mittariin. Ja niinhän mittari alkoikin toimia, kun metalli oli kovettunut. Pienellä vaivalla tuli homma korjattua, mutta kun en ole sitäkään saanut aiemmin aikaiseksi.
Olen tässä nyt mietiskelemässä, pitäisikö Mini katsastaa ja ottaa siksi ajaksi liikenteeseen. Mutta se on pääasiassa valuuttakysymys, joten katsotaan, mihin tulokseen tulen.
Tänään tulivat sitten "paviljongin" puuosat. Siinä oli 900 kg tavaraa lastattuna tavara-alustalle. Siis kuorma oli kapea, mutta korkea, joten se laskettiin autotallin edessä olevalle betonille. Siinä olen sitten kasaa purkanut ja todennut, että melkoinen palapeli on kyseessä. Toivottavasti nyt malttaa olla satelematta, jotta saan kappaleet yhteen ja katon alle suojaan.
sunnuntai 27. heinäkuuta 2008
Folkkarifanien mukana Himoksella
Rakennusprojektiani ennen hankin tyhjien päivieni ratoksi kuplan 1303S -mallin. Kirjassani "kahleet murtuvat" olen käyttänyt hieman sivuja kertoakseni tuon kuplan tarinan. Rakensin autoon kunnon moottorin ja korjailin pienet viat. Ajelin sillä yhtenä kesänä jonkun verran, mutta lopulta entinen työtoverini Juha osti sen pois osien hinnalla. Juha on ehostanut alustaa paremmin vastaamaan lisääntyneitä tehoja ja muutenkin hieman fiksaillut laitosta. Hän on käynyt myös joka vuosi Suomen folkkaristien kokoontumisissa Keski-Suomessa ja on houkutellut minuakin mukaan. Nyt sitten vaimon pienen painostuksen seurauksena lähdin mukaan.
Juha tuli hakemaan minut perjantaina. Aiemmin olin ajatellut pöräyttää Himokselle Kustilla, mutta särin selkääni "paviljongin" pohjan teossa ja niin sitten sullouduin kuplaan. Siellä oli tavaraa joka paikka täynnä. Lisäksi mukana oli Juhan melkein 16 v. poika Panu ja Nakke -koira. Kuitenkin mahduttiin jotenkin ja perille päästiin. Hyvin moottori pörisi!
Perillä syötiin grillattua lohta lisukkeineen ja lopuksi keitin synttärikakkukahvit koko mökillä silloin olleelle porukalle ja kilistelimme pikarilliset kuohujuomaa. Näin oli tapahtuma joukoltamme avattu.
Autoja oli yllättävän paljon paikalla. Tietenkin erilaiset kuplat olivat enemmistönä, mutta olihan siellä toki muutakin folkkariperusteista kalustoa. Jopa yksi 911 Porsche oli paikalla. Itse kyllä tunsin oloni vähän ulkopuoliseksi, koska viimeiset kokemukseni kansanautosta ovat nimenomaan nyt Juhan käytössä olevasta kuplasta. Muutenkin tuollaiset suuret kansanjuhlat eivät ole oikein mieleeni. Paljon mieluimmin oleskelen jossakin pikkuporukassa tai jopa yksikseni. Itsellänihän on harrasteautona vuoden 1972 mallin Mini Clubman 1275, josta on myös juttua uudessa kirjassani. Tänä kesänä Mini on ollut pukkien päällä, koska olen katsonut, että nykyisessä taloudellisessa tilanteessa on muitakin rahanreikiä kuin ylimääräinen auto. Siksipä olen käyttänyt Kustia auton korvikkeena liikkuessani vaikkapa kauppareissuille tai golfkentälle.
Olihan siellä muutama hatunnoston arvoinen luomus. Yksi sellainen oli V6 -koneella varustettu ja turboilla ehostettu kupla. Varmasti kauppareissut sujuvat miellyttävästi. Meno ei jää ainakaan tehon puutteesta kiinni! Näyttää siltä, että folkkariharrastajien keskuuteen on pesiytynyt ns. rottalook. Siis auton on oltava mahdollisimman rujon näköinen. Itse en tuosta suuntauksesta kyllä tykkää lainkaan, vaikka joitakin kuvia noista laitoksista otinkin. Minun makuuni ovat mahdollisimman alkuperäisen näköiset kuplat, joissa sitten peltien alla voi olla vaikka mitä herkkuja. Tietenkin folkkariteknologiaan perustuvat urheiluautot ovat myös mieleeni!
Tilaisuus meni muuten aivan ajatusteni mukaan. Kansalle kalja maistui ja minullekin tuli kiintiö pitkäksi aikaa täyteen. Muutaman kaljan nautiskelin molempina iltoina ja pikarilliset viiniä ruokailujen yhteydessä. Tuokaan ei siis ole minun makuuni! Taidan olla kyllä aika erikoinen persoona!
Juha tuli hakemaan minut perjantaina. Aiemmin olin ajatellut pöräyttää Himokselle Kustilla, mutta särin selkääni "paviljongin" pohjan teossa ja niin sitten sullouduin kuplaan. Siellä oli tavaraa joka paikka täynnä. Lisäksi mukana oli Juhan melkein 16 v. poika Panu ja Nakke -koira. Kuitenkin mahduttiin jotenkin ja perille päästiin. Hyvin moottori pörisi!
Perillä syötiin grillattua lohta lisukkeineen ja lopuksi keitin synttärikakkukahvit koko mökillä silloin olleelle porukalle ja kilistelimme pikarilliset kuohujuomaa. Näin oli tapahtuma joukoltamme avattu.
Autoja oli yllättävän paljon paikalla. Tietenkin erilaiset kuplat olivat enemmistönä, mutta olihan siellä toki muutakin folkkariperusteista kalustoa. Jopa yksi 911 Porsche oli paikalla. Itse kyllä tunsin oloni vähän ulkopuoliseksi, koska viimeiset kokemukseni kansanautosta ovat nimenomaan nyt Juhan käytössä olevasta kuplasta. Muutenkin tuollaiset suuret kansanjuhlat eivät ole oikein mieleeni. Paljon mieluimmin oleskelen jossakin pikkuporukassa tai jopa yksikseni. Itsellänihän on harrasteautona vuoden 1972 mallin Mini Clubman 1275, josta on myös juttua uudessa kirjassani. Tänä kesänä Mini on ollut pukkien päällä, koska olen katsonut, että nykyisessä taloudellisessa tilanteessa on muitakin rahanreikiä kuin ylimääräinen auto. Siksipä olen käyttänyt Kustia auton korvikkeena liikkuessani vaikkapa kauppareissuille tai golfkentälle.
Olihan siellä muutama hatunnoston arvoinen luomus. Yksi sellainen oli V6 -koneella varustettu ja turboilla ehostettu kupla. Varmasti kauppareissut sujuvat miellyttävästi. Meno ei jää ainakaan tehon puutteesta kiinni! Näyttää siltä, että folkkariharrastajien keskuuteen on pesiytynyt ns. rottalook. Siis auton on oltava mahdollisimman rujon näköinen. Itse en tuosta suuntauksesta kyllä tykkää lainkaan, vaikka joitakin kuvia noista laitoksista otinkin. Minun makuuni ovat mahdollisimman alkuperäisen näköiset kuplat, joissa sitten peltien alla voi olla vaikka mitä herkkuja. Tietenkin folkkariteknologiaan perustuvat urheiluautot ovat myös mieleeni!
Tilaisuus meni muuten aivan ajatusteni mukaan. Kansalle kalja maistui ja minullekin tuli kiintiö pitkäksi aikaa täyteen. Muutaman kaljan nautiskelin molempina iltoina ja pikarilliset viiniä ruokailujen yhteydessä. Tuokaan ei siis ole minun makuuni! Taidan olla kyllä aika erikoinen persoona!
tiistai 22. heinäkuuta 2008
Sadepäivän viettoa
Jo aamulla kuuden aikaan heräiltyämme näytti melkoisen ankealta aamulta. Vielä silloin ei satanut, mutta jo seitsemän aikoihin tuli vettä tuutin täydeltä. Eihän siinä mitään, jos ei olisi tarvinnut lähteä ulkohommiin, mutta kun olin ilmoittautunut golfkisaan!
Lähdin kahdeksan tienoilla täryyttelemään moottoripyörällä klubille ja silloin ei onneksi enää satanut. Olin vetänyt peliasun päälle ajovarusteet ja bagi oli selässä. Perillä kuorin vaan ajokamppeet pois ja sulloin ne pyörän tavarabokseihin. Näin olin lähes valmis kisaan.
Lähtöön oli aikaa vajaa puoli tuntia, joten kävin hieman puuttailemassa ja tein jopa joitakin voimisteluliikkeitä. Puttigreenille tulivat myös samaan lähtöön sattuneet Airi ja Unto. Arpa oli heittänyt minut aloittamaan. Ja olimmehan koko kisan ensimmäinen ryhmä, joten meidän jälkiä tulisivat muutkin seuraamaan. Avaus onnistui hyvin, olin ihan oikeassa paikassa. Toinen lyönti oli vain pieni sipaus, mutta pallo kuitenkin pyöri eteenpäin satakunta metriä. Ei hyvä! Ja niin jatkui koko ensimmäinen puolisko. Avaukset olivat hyviä, mutta väylälyönnit ja siitä eteenpäin olivat takkuisia. Neljällä ensimmäisellä väylällä tein tuloksen 6 lyöntä. Jatko meni lähes samaan malliin. Tuloksena pääsasiassa "bogeja", mutta vaihtelun vuoksi myös joitakin tuplia mahtui joukkoon. Ei mennyt raposesti ensimmäinen puolisko! Ja välillä saimme vettä niskaamme oikein kunnolla.
Pidimme pienen kahvipaussin ja lähdimme pelaamaan toista puoliskoa. Alku meni aivan ensimmäisen puoliskon malliin, mutta sitten muutamilla lopuilla väylillä karkasivat avaukseni kontrollista. Ei tarvinnut enää lyödä väylälyönteja, mutta erilaisia puskalyöntejä tuli sitäkin enemmän. Kadotin jopa yhden pallonkin kuhveikkoon. Ja sitten aukesi taivas lopuille kolmelle väylälle. Oltiin kuin uitettuja koiria, mutta perille päästiin. Lopputulokseni oli nettona 79 lyöntiä. Siis ainakin 7 lyöntiä liikaa, mutta nytpähän tasoitukseni muuttui ensimmäisen kerran kuuteen vuoteen ollen nyt 16,7.
Kierroksen päätyttyä taivas rajautui, joten päätin hypätä pyörän selkään ja karauttaa saman tien kotiin kuivattelemaan varusteita. Siis en jäänyt odottelemaan palkintoja tuolla suorituksella.
Tuttavani Matti M on ollut kirjoittamassa kirjaa "mitä tekisin toisin" (toivottavasti muistin nimen oikein). Kirja kertoo firmojen johtoportaan näkemyksiä, mutta voi tuota ideaa lainata tällainen taviskin. Mitä siis tekisin toisin? No ainakin aloittaisin golfin nuorena, enkä olisi koskaan mennyt Soneralle hommiin!
Lähdin kahdeksan tienoilla täryyttelemään moottoripyörällä klubille ja silloin ei onneksi enää satanut. Olin vetänyt peliasun päälle ajovarusteet ja bagi oli selässä. Perillä kuorin vaan ajokamppeet pois ja sulloin ne pyörän tavarabokseihin. Näin olin lähes valmis kisaan.
Lähtöön oli aikaa vajaa puoli tuntia, joten kävin hieman puuttailemassa ja tein jopa joitakin voimisteluliikkeitä. Puttigreenille tulivat myös samaan lähtöön sattuneet Airi ja Unto. Arpa oli heittänyt minut aloittamaan. Ja olimmehan koko kisan ensimmäinen ryhmä, joten meidän jälkiä tulisivat muutkin seuraamaan. Avaus onnistui hyvin, olin ihan oikeassa paikassa. Toinen lyönti oli vain pieni sipaus, mutta pallo kuitenkin pyöri eteenpäin satakunta metriä. Ei hyvä! Ja niin jatkui koko ensimmäinen puolisko. Avaukset olivat hyviä, mutta väylälyönnit ja siitä eteenpäin olivat takkuisia. Neljällä ensimmäisellä väylällä tein tuloksen 6 lyöntä. Jatko meni lähes samaan malliin. Tuloksena pääsasiassa "bogeja", mutta vaihtelun vuoksi myös joitakin tuplia mahtui joukkoon. Ei mennyt raposesti ensimmäinen puolisko! Ja välillä saimme vettä niskaamme oikein kunnolla.
Pidimme pienen kahvipaussin ja lähdimme pelaamaan toista puoliskoa. Alku meni aivan ensimmäisen puoliskon malliin, mutta sitten muutamilla lopuilla väylillä karkasivat avaukseni kontrollista. Ei tarvinnut enää lyödä väylälyönteja, mutta erilaisia puskalyöntejä tuli sitäkin enemmän. Kadotin jopa yhden pallonkin kuhveikkoon. Ja sitten aukesi taivas lopuille kolmelle väylälle. Oltiin kuin uitettuja koiria, mutta perille päästiin. Lopputulokseni oli nettona 79 lyöntiä. Siis ainakin 7 lyöntiä liikaa, mutta nytpähän tasoitukseni muuttui ensimmäisen kerran kuuteen vuoteen ollen nyt 16,7.
Kierroksen päätyttyä taivas rajautui, joten päätin hypätä pyörän selkään ja karauttaa saman tien kotiin kuivattelemaan varusteita. Siis en jäänyt odottelemaan palkintoja tuolla suorituksella.
Tuttavani Matti M on ollut kirjoittamassa kirjaa "mitä tekisin toisin" (toivottavasti muistin nimen oikein). Kirja kertoo firmojen johtoportaan näkemyksiä, mutta voi tuota ideaa lainata tällainen taviskin. Mitä siis tekisin toisin? No ainakin aloittaisin golfin nuorena, enkä olisi koskaan mennyt Soneralle hommiin!
perjantai 11. heinäkuuta 2008
kävinpä pikaisesti Piikkiössä
Piikkiössä oikeastaan keskellä ei mitään on italialaisen moottoripyöräteknologian suomalainen saareke. Siellä pitää Moto Guzzien maahantuoja Motoitalia majaansa. Minut sinne vei talvella hankkimani pyörä. Nimittäin tässä keväällä jäin tielle, kun bensa loppui. Olin tuudittautunut siihen, että merkkivalo ohjaa tankkaamaan ajoissa, kuten edellisessä oli ollut asianlaita. Otin yhteyttä pyörän myyneeseen toisen italialaisen Ducatin maahantuojaan. Sieltä sain ohjeet mennä merkkiliikkeeseen ja minähän porhalsin Lahteen Riku Motorsin huoltopajalle. Siellä sanottiin, että takuu on ohi, korjaus maksaa noin 400 egeä. He soittelivat maahantuojallekin, mutta sieltä tulivat samanlaiset terveiset. Ajelin kotiin adrenaliinit kohtalaisen korkealla tasolla. En pistäisi missään tapauksessa noin paljon rahaa tyhjään. Täytyisi vaan pelata tripin kanssa tarkemmin, jos ei muu auta.
Kotona tein kohteliaan sähköpostiviestin, jonka pistin pyörän myyjälle ja tiedoksi maahantuojalle. Sain melkoisen pian kaksi puhelinsoittoa. Ensin soitteli mr. Ducati ja oli sitä mieltä, että kyllä takuu vian korjaa, mutta hän mietti myös mahdollisuutta tulla talkoisiin pyörän kuntoonsaattamisessa, jos mikään muu ei auttaisi. Hetken päästä soitteli sitten itse Kustien maahantuoja. Hän oli kaivellut ko. pyörän paperit, ja jo viime vuonna oli viasta valitettu. Jopa osakin oli toimitettu Espooseen, mutta entinen omistaja ei ollutkaan hoitanut hommaa loppuun, vaan oli vaihtanut pyörän. Olin juuri lähdössä hautajaismatkalle Suomussalmelle, joten sovittiin, että heinäkuussa pistetään pyörä tuoltakin osin kuntoon.
Varasin ajan maanataina, kun näytti, että tulee huonot kelit. Solloinhan joutaisi käydä vaikka Piikkiössä. Eiliseen asti ennusteet näyttivätkin huonoa keliä, mutta sitten muuttuivat ennusteet täysin, ja tuli turhan hieno keli käyttää ajeluun. Olisi voinut vaikkapa kävellä golfkentällä tai kaivaa maata pois kallion päältä. Mutta minkäs teet, säät ovat mitä ovat. Eivät käy kohden koskaan!
Menomatkan ajoin lähes suorinta tietä, mutta paluumatkan ajelin aivan pieniä teitä ja kädenkin oli helpompaa, kun nopeudet olivat pieniä. Mennessä käsi kesti noin kaksi tuntia ajoa, mutta sitten alkoi ne viiltävät kivut, joista olen kärsinyt jo lähes pari kuukautta. Täytyy ilmeisesti myydä pyörä pois ja hankkia jonkunlainen Audi. Audi?
Audi siksi, että silloin olisi yksi kunnollinen kuski joukossa. Nyt näyttää siltä, että kyseisen merkin käyttäjiksi ovat valikoituneet melkoisen luonnevikaiset tyypit. En nyt tähän paikkaan muista yhtään kunnollista audistia tuolta teiden päältä. Tänäänkin niitä oli kolme törkeäksi luokiteltavaa. Niin, että näin parantaisin omalta vaatimattomalta osaltani maailmaa!
Kotona tein kohteliaan sähköpostiviestin, jonka pistin pyörän myyjälle ja tiedoksi maahantuojalle. Sain melkoisen pian kaksi puhelinsoittoa. Ensin soitteli mr. Ducati ja oli sitä mieltä, että kyllä takuu vian korjaa, mutta hän mietti myös mahdollisuutta tulla talkoisiin pyörän kuntoonsaattamisessa, jos mikään muu ei auttaisi. Hetken päästä soitteli sitten itse Kustien maahantuoja. Hän oli kaivellut ko. pyörän paperit, ja jo viime vuonna oli viasta valitettu. Jopa osakin oli toimitettu Espooseen, mutta entinen omistaja ei ollutkaan hoitanut hommaa loppuun, vaan oli vaihtanut pyörän. Olin juuri lähdössä hautajaismatkalle Suomussalmelle, joten sovittiin, että heinäkuussa pistetään pyörä tuoltakin osin kuntoon.
Varasin ajan maanataina, kun näytti, että tulee huonot kelit. Solloinhan joutaisi käydä vaikka Piikkiössä. Eiliseen asti ennusteet näyttivätkin huonoa keliä, mutta sitten muuttuivat ennusteet täysin, ja tuli turhan hieno keli käyttää ajeluun. Olisi voinut vaikkapa kävellä golfkentällä tai kaivaa maata pois kallion päältä. Mutta minkäs teet, säät ovat mitä ovat. Eivät käy kohden koskaan!
Menomatkan ajoin lähes suorinta tietä, mutta paluumatkan ajelin aivan pieniä teitä ja kädenkin oli helpompaa, kun nopeudet olivat pieniä. Mennessä käsi kesti noin kaksi tuntia ajoa, mutta sitten alkoi ne viiltävät kivut, joista olen kärsinyt jo lähes pari kuukautta. Täytyy ilmeisesti myydä pyörä pois ja hankkia jonkunlainen Audi. Audi?
Audi siksi, että silloin olisi yksi kunnollinen kuski joukossa. Nyt näyttää siltä, että kyseisen merkin käyttäjiksi ovat valikoituneet melkoisen luonnevikaiset tyypit. En nyt tähän paikkaan muista yhtään kunnollista audistia tuolta teiden päältä. Tänäänkin niitä oli kolme törkeäksi luokiteltavaa. Niin, että näin parantaisin omalta vaatimattomalta osaltani maailmaa!
torstai 10. heinäkuuta 2008
torstai 10.7.
Luin juuri tämän päivän Mäntsälän Viikkouutisista jutun itsestäni tai siis Urpo Maalasesta tai siis oikeastaan molemmista. Lukiessani juttua tuli sellainen mielikuva, että en kai vain antanut toimittajalle sellaista kuvaa, että pystyn tekemään kaiken tuosta vaan. En ole koskaan itse kokenut sellaista tunnetta, mutta isästäni voin sanoa, että siinä oli mies, joka pystyi tekemään, mitä halusi.
Minullahan nuo tekemiset ovat sellaista pakkoterapiaa, joka auttaa ajatukseni pois kokemistani inhottavuuksista. Ja minä nyhrään yleensä sellaisten asioiden parissa, joita joskus olen jo oppinut, en ole paljonkaan pystynyt uusiutumaan näinä mustina vuosina. Ja tulokset ovat, mitä ovat, en niitä itse sillä tavoin pysty edes arvioimaan. Ajatuksissani kyllä olen valmis vaatimaan itseltäni paljon enemmän valmista, kuin pystyn saamaan aikaan. Ja sehän kyllä ottaa pattiin!
Tämä kirjoittaminenkin on nyt ollut paljon aktiivisempaa kuin työelämässä ollessani. Toki töissä oli rustattava jos jonkinnäköisiä raportteja tai teknisiä tekstejä, mutta silloin niissä oli oltava aina joku jonkun ulkopuolisen antama moodi. Ei oikein voinut antaa palaa. Toki nytkin on olemassa jotkut tahot, jotka määrittelevät, mitä voi kirjoittaa, mutta itse tekstiin, sanavalintoihin ja muuhun sellaiseen ei ole mitään sabluunaa. Julkaistavaksi ajateltu teksti on tietenkin harkittava, jotta ei joutuisi tiilenpäitä lukemaan. Toki en ole kokenut mitään kostonhimoa tai muuta vastaavaa, joten rehellisyyden nimissä olen kirjoittanut, mitä sitten olenkin saanut aikaan. Kirjoittamisen tulosten arvioimiseen en ole mielestäni kypsä, mutta se auttaa jos/kun joku enemmän asioista perillä oleva antaa rakentavaa palautetta. Kun kirjan arvioimisperuste ei ole se, että on saanut kirjan aikaan tai siinä on tietty määrä sivuja. Siinä on paljon muita argumenttejä, kuten kannet ja muu suunnittelu ja toteutus, tekstin virheettömyys, tekstin aitous, siis fiilis, joka syntyy tekstiä luettaessa ja lopulta se sanoma, joka kirjassa on. Ehkä noin. Talon arvioiminen saattaa olla paljon helpompaa - ainakin minulle. Mutta kirjoittelen kuitenkin, jos tunnen siihen tarvetta. Näin jatkossakin!
Kävimme tänään vaimon kanssa kiertämässä Hirvihaaran kentän. Lähdimme 13.20 ja noin kolmen tunnin kuluttua kenttä oli kierretty. Löimme suunnilleen jokaisen lyönnin kentälle, jolloin metsässä samoilu ja pallojen etsintä oli minimissään. Kuitenkin kävelyä miellyttävässä ympäristössä tuli se 8 - 10 km ja lyönnit päälle. Tässä kunnossa tuollainen keikka käy ihan kuntoilusuorituksesta. Meinaavat koivet tässä pulpetin ääressä välillä krampata. Täytyy juoda taas hieman lisää nestettä.
60 v tuli siis täyteen tuolla Suomussalmen keikalla. Silloin juhlimiset jäivät väliin, ja nyt on ollut pieniä rääppiäisiä jälkeenpäin. Mm. entiset työtoverit olivat keränneet pienen Minipotin ja hankkineet erilaista Minimateriaalia kukkapuskan lisäksi. Ja vielä tarjosivat aterian päälle. Kiitoksia vaan muistamisesta!
Ja vielä tänäänkin tuli onnittelukortti. Kun ei ehdi ajallaan juhlistaa, niin sitten tulee näitä rääppiäisiä.
60 on jo sellainen ikä, että pakosti alkaa miettiä, milloinkahan mahtaakaan se lopullinen lähtö tulla. Seuraava porras on 70, ja sen jälkeen ollaan jo siinä ikäluokassa, että keskimäärin suomalainen mies hengittää viimeisen kerran. Siis keskimäärin minullakin on aikaa enää reilut 10 vuotta - korkeintaan 20. Ja kokemani kauhistukset tuskin ovat ainakaan pidentäneet elämänkaartani. Siis ehtoopuolta jo käydään!
Mutta en jaksa tuota nyt niin tosissani mietiskellä. Olihan joku vuosi sitten vain ajan kysymys, että olisin itse tehnyt elämälleni äkkilopun. Siis ajatustasolla nuo on jo moneen kertaan käyty läpi. Eivät siis aiheuta enää mitään paniikkia!
Siispä hauskaa ja lämmintä kesän jatkoa kaikille näitä juttuja lukeville!
Minullahan nuo tekemiset ovat sellaista pakkoterapiaa, joka auttaa ajatukseni pois kokemistani inhottavuuksista. Ja minä nyhrään yleensä sellaisten asioiden parissa, joita joskus olen jo oppinut, en ole paljonkaan pystynyt uusiutumaan näinä mustina vuosina. Ja tulokset ovat, mitä ovat, en niitä itse sillä tavoin pysty edes arvioimaan. Ajatuksissani kyllä olen valmis vaatimaan itseltäni paljon enemmän valmista, kuin pystyn saamaan aikaan. Ja sehän kyllä ottaa pattiin!
Tämä kirjoittaminenkin on nyt ollut paljon aktiivisempaa kuin työelämässä ollessani. Toki töissä oli rustattava jos jonkinnäköisiä raportteja tai teknisiä tekstejä, mutta silloin niissä oli oltava aina joku jonkun ulkopuolisen antama moodi. Ei oikein voinut antaa palaa. Toki nytkin on olemassa jotkut tahot, jotka määrittelevät, mitä voi kirjoittaa, mutta itse tekstiin, sanavalintoihin ja muuhun sellaiseen ei ole mitään sabluunaa. Julkaistavaksi ajateltu teksti on tietenkin harkittava, jotta ei joutuisi tiilenpäitä lukemaan. Toki en ole kokenut mitään kostonhimoa tai muuta vastaavaa, joten rehellisyyden nimissä olen kirjoittanut, mitä sitten olenkin saanut aikaan. Kirjoittamisen tulosten arvioimiseen en ole mielestäni kypsä, mutta se auttaa jos/kun joku enemmän asioista perillä oleva antaa rakentavaa palautetta. Kun kirjan arvioimisperuste ei ole se, että on saanut kirjan aikaan tai siinä on tietty määrä sivuja. Siinä on paljon muita argumenttejä, kuten kannet ja muu suunnittelu ja toteutus, tekstin virheettömyys, tekstin aitous, siis fiilis, joka syntyy tekstiä luettaessa ja lopulta se sanoma, joka kirjassa on. Ehkä noin. Talon arvioiminen saattaa olla paljon helpompaa - ainakin minulle. Mutta kirjoittelen kuitenkin, jos tunnen siihen tarvetta. Näin jatkossakin!
Kävimme tänään vaimon kanssa kiertämässä Hirvihaaran kentän. Lähdimme 13.20 ja noin kolmen tunnin kuluttua kenttä oli kierretty. Löimme suunnilleen jokaisen lyönnin kentälle, jolloin metsässä samoilu ja pallojen etsintä oli minimissään. Kuitenkin kävelyä miellyttävässä ympäristössä tuli se 8 - 10 km ja lyönnit päälle. Tässä kunnossa tuollainen keikka käy ihan kuntoilusuorituksesta. Meinaavat koivet tässä pulpetin ääressä välillä krampata. Täytyy juoda taas hieman lisää nestettä.
60 v tuli siis täyteen tuolla Suomussalmen keikalla. Silloin juhlimiset jäivät väliin, ja nyt on ollut pieniä rääppiäisiä jälkeenpäin. Mm. entiset työtoverit olivat keränneet pienen Minipotin ja hankkineet erilaista Minimateriaalia kukkapuskan lisäksi. Ja vielä tarjosivat aterian päälle. Kiitoksia vaan muistamisesta!
Ja vielä tänäänkin tuli onnittelukortti. Kun ei ehdi ajallaan juhlistaa, niin sitten tulee näitä rääppiäisiä.
60 on jo sellainen ikä, että pakosti alkaa miettiä, milloinkahan mahtaakaan se lopullinen lähtö tulla. Seuraava porras on 70, ja sen jälkeen ollaan jo siinä ikäluokassa, että keskimäärin suomalainen mies hengittää viimeisen kerran. Siis keskimäärin minullakin on aikaa enää reilut 10 vuotta - korkeintaan 20. Ja kokemani kauhistukset tuskin ovat ainakaan pidentäneet elämänkaartani. Siis ehtoopuolta jo käydään!
Mutta en jaksa tuota nyt niin tosissani mietiskellä. Olihan joku vuosi sitten vain ajan kysymys, että olisin itse tehnyt elämälleni äkkilopun. Siis ajatustasolla nuo on jo moneen kertaan käyty läpi. Eivät siis aiheuta enää mitään paniikkia!
Siispä hauskaa ja lämmintä kesän jatkoa kaikille näitä juttuja lukeville!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)