Muisteluja sedän viimeiselle matkalle

Hulkonnimellä asuvalla isän perheellä on aikaisemmat muistot minusta kuin minulla heistä. Kun olin vuoden vanha, niin äiti ja isä olivat tuoneet minut Hulkonnimelle hoitoon heinänteon ajaksi. Minä olin ollut vielä osittain rintaruokinnassa, joten vieroittaminen vieraassa ympäristössä ei ollut kuulemma kivutonta. Siitä olivat erityisesti sedät kärsineet, ovat kertoneet!

Ensimmäinen mielikuvani sedästä on, kun hän ajeli rinnanistuttavalla David Brownilla silloiselle asuinpaikallemme Näljänkään. Mielikuva on selvä siitä, kun punainen traktori seisoi pihallamme.

Seuraava muistikuva on, kun valettiin sedän uuden navetan perustusta, vaikka maailmalopun piti olla tulossa. No maailmanloppua ei tullut, mutta navetta valmistui.

Olin varmaankin vasta hieman yli kymmenen, kun setä pyysi minut heinärengiksi. En pystynyt vielä silloin hankohommiin, joten todennäköisesti tulin mukaan vasta ajovaiheeseen. Setä oli hankkinut heinähissin, jonka käyttöön työni liittyi. Oli tärkeää pysäyttää traktori heti, kun sedältä käsky kävi. Yleensä niin tapahtuikin, mutta joskus pysäyttäminen ei heti onnistunut, ja silloin ladon rakenteet paukkuivat - onneksi en vetänyt yhtään latoa nurin!

Isompana olin tietenkin mukana koko heinänteon ajan. Setä luotti sääennusteisiin kuin pukki sarviinsa. Kun luvattiin poutaa, niin setä nousi kukonlaulun aikoihin ja niitti muutaman saran valmiiksi. Joskus nosteltiin heiniä seipäälle sateellakin! Pääosin kuitenkin homma toimi.

Sedältä löytyi nopeutta, kun yhtenä kesänä pyörremyrsky tuli pellolle ja pyrki ottamaan mukaansa kuivia heiniä. Setä juoksi pyörteen mukana ja topri heinätukkoja pysymään seipäällä. Jonkin verran heiniä lähti ilmojen teille ja kauimmat tukot löytyivät läheltä taloa. Onneksi myrsky oli sen verran laimea, että ei vienyt mukana miestäkin.

Sedällä oli suopeltoa myös kirkonkylän puolella. Kerran jouduin ajamaan heinäkuorman kylän läpi Hulkonniemelle David Brown 850:llä. Traktorissa oli synkronoimattomat vaihteet. En ollut koskaan ajanut sellaisella, mutta ilmeisesti olin kirjoista lukenut, miten vaihteet menevät päälle ja pääsin onnellisesti kuorman kanssa perille. Melkoista luottamusta sedältä!

Sedän vanhan Austin A35:n katsastus oli aina melkoista puuhaa. Ensimmäisenä päivänä setä kävi katsastajilta listan puutteista, sitten korjautti ja seuraavana päivänä yleensä Austin oli katsastettu. Vuonna 1963 kuitenkaan homma ei sujunut ko. mallilla. Lähdimme Kajaanin reissuun. Mukana oli minun pieni harjateltta ja vähän peitteitä.

Katsastusmiehen puutoslista oli järkyttävän pitkä. Muistaakseni joku paja teki korjaukset, jonka jälkeen menimme syömään ja elokuviin. Sitten iltapimeällä ajelimme Sotkamoon päin ja kun oli sopivan näköistä kangasmetsää, niin pystytimme teltan auton valoissa. Aamulla heräsimme karjuntaan ja kun kurkistimme teltan ovesta, niin armeijanosasto marssi aivan vieressä olevaa tietä. Olimme majoittuneet varuskunta-alueelle. Keräsimme kimpsut kasaan ja siinä vaiheessa huomasimme myös oleskelun kieltävän taulun.

Auto ei mennyt vieläkään läpi ja lista oli melkein yhtä pitkä kuin edellisenä päivänä.

Setä teki päätöksen, että kulkupeli vaihtuu! Kiertelimme liikkeitä. Mossen olisi saanut mukaan heti, mutta muita ei ollut ostettavissa, kunnes tulimme Veholle. Siellä laskettiin juuri upouutta punaista Miniä alas kuljetusautosta. Setä alkoi hieroa kauppoja ja niinpä ajelimme Suomussalmelle Minillä.

Setä opetti minulle työntekoa ja traktorinajoa, mutta sain minäkin opettaa häntä. Olin hankkinut hyvän ilmakiväärin ja sillä ampumista sain sedälle opettaa. Pääasiassa ammuimme tauluun, mutta välillä jotakin muutakin. Kerran tuli puheeksi lentoon ampuminen. Lopulta setä heitti melko uuden Rostonin ilmaan ja minä ammuin siihen reiän. Ammuimme melko paljon, vaikka mummo asiasta vähän tuhahtelikin. Eihän ollut sopivaa, että isäntä ja renki käyttivät hyvää työaikaa joutavuuksiin.

Kerran talvella, kun olin viidentoista höyteillä, setä sanoi, että on se kumma, kun auton perän lähtiessä luisuun auto tekee aina piruetit. Minä siihen, että se täytyy hoitaa vastaohjauksella ja niinpä löysimme itsemme Suomussalmen jäätieltä luiston oikaisua harjoittelemasta. Monen, monen piruetin jälkeen homma alkoi onnistua. En minäkään ollut varmaankaan asiaa käytännössä opetellut, mutta minulla oli kirja ”opi ralliajajaksi” tai ”ralliajajan opas”, josta olin asiat opiskellut.

Setä tarjosi minulle monen monta miellyttävää muistoa poikavuosillani. Hän oli työteliäs, mutta hän osasi välillä myös höllätä, hän oli mukava ja yleensä hänellä oli hymy naamalla, kun juttujaan kertoi. Mutta kipakkuuttakin löytyi erityisesti silloin, kun joku kone krenasi.  Hänellä oli todella luotto ihmisiin, ainakin minua kohtaan hänellä oli suuri luotto, kiitos siitä hänelle ja toivotan hänelle hyvää matkaa eteenpäin!

Isänmaa

Olin lauantaina jutunteossa Mäntsälän itsenäisyyspäivän juhlassa sankarihautausmaalla. Pelastusylitarkastaja piti tilaisuudessa vanhaan reservin yliluutnanttiin uppoavan puheen, josta kumpusi runsaasti kysymyksiä pohdittavaksi.

Aloin miettiä, mitä isänmaa minulle merkitsee. Lopputulema oli, että sehän oikeastaan merkitsee kaikkea. Ilman isänmaata minulla ei olisi mitään!

Poikavuosina tietenkin kuuntelin isän ja muidenkin kertomuksia heidän kokemuksistaan sodassa. Toki isä puhui sodasta harvoin ja oikeastaan enemmän vain ottaessaan koskiryypyt. Selvin päin häneltä ei saanut oikeastaan mitään irti. Itseäni kyllä kiinnostivat sodan asiat ja luin monet kirjat Tuntemattomasta sotilaasta lähtien. Kaikesta tuosta tuli päälle sellainen pieni ryssän pelko. Olihan naapurimaamme saanut suomussalmelaisten elämän aivan sekaisin, kaikki talot olivat taajamasta menneet talvisodan aikana.  Monet perheet olivat joutuneet menemään myös sankarihautausmaalle saattamaan puolisoa, isää tai veljeä maan poveen. Elämä ei ollut sotien jälkeen enää entisensä!

Totta kai menin myös armeijaan, en edes ajatellut muuta vaihtoehtoa. Astuin armeijan harmaisiin vapaaehtoisena suoraan koulun penkiltä. Muistan, kun minut oli komennettu RAUKkiin, isäni kysyi, olenko sotahullu, kun herraksi koulutetaan. Totesin, että en ole sotahullu, mutta jos on pakko, niin varmasti voimieni ja taitojeni mukaan hoidan osuuteni. Kun sitten myöhemmin minut komennettiin RUKkiin, ei isä kommentoinut enää mitenkään. Kaipa vastaukseni oli häntä tyydyttänyt jo aiemmin. En suorittanut asevelvollisuuttani täydellä höyryllä, kunhan keskitasoisesti läpi menin. Kuitenkin armeija-aika oli minulle hyvää aikaa. Varmasti suurin anti johtui siitä, että olin palveluksessa kaukana kotoa.

Siitä lähtien, kun pystyin jotakin tekemään, sain aina töitä jo ennen armeijaa. Koulun kesälomilla olin töissä heinärenkinä, metsän istutuksessa tai rakennustöissä. Päämääränäni tuolloin oli saada rakennusinsinöörin tai -arkkitehdin koulutus. Rakennusala varmaankin sen vuoksi, että lähes kaikki sukulaiset tekivät rakentajan hommia. Varsinkin äidin puolelta serkut katosivat Ruotsiin töihin. Sieltä he kävivät esittelemässä ajopelejään lomilla ja tietenkin minullakin autohulluna sormet vähän syyhysivät lähteä tienaamaan kunnon pyörät takapuolen alle. Mutta isänmaa piti otteessaan, lähtemättä jäi!

Armeijan jälkeen olin talven tekemässä viitostietä, välillä rakennuksella ja jälleen kesän viitostiellä. Syksyllä aloitin kolmevuotiset ammattiopinnot Kajaanissa. Ensimmäisenä kesän olin tekemässä hotellia Suomussalmella ja toisena kesänä Nokia Elektroniikalla Helsingissä.

Toimin vuoden Kajaanissa Posti- ja Lennätinlaitoksella kantoaaltolaitteita asentaen ja huoltaen.

Helsingin kesän jälkeen olin päättänyt, että sinne ei koskaan, joten lähdin opiskelemaan insinööritekniikkaa Turkuun. Kaikki pienetkin lomat ajoin töihin Kajaaniin, joten luppoaikaa ei ollut moneen vuoteen. Isänmaa tarjosi niin töitä kuin opiskelumahdollisuudenkin!

Opiskelun jälkeen toimin opettajana neljä vuotta, mutta sen jälkeen olin valinnan edessä. Lähdenkö pääkaupunkiseudulle vai jäänkö kotiseudulle tehdaspäälliköksi. Tekniseltä vaikuttava ura voitti ja niin valitsin Helsingin työpaikan. Onneksi ei kuitenkaan ole tarvinnut Helsingissä asua!

Koin valtavan suuren pettymyksen vuosituhannen alkuvuosina ja sairastuin vakavasti noin seitsemäksi vuodeksi. Isänmaa piti kuitenkin minusta huolen, olen tervehtynyt, minulla on hyviä harrastuksia ja saan tehdä välillä mielenkiintoisia töitäkin. Tällä hetkellä en olostani valita.

Kuunnellessani lauantaina juhlapuhetta Mäntsälän sankarihautausmaalla, tulin siihen tulokseen, että jos isänmaa joutuu uhan kohteeksi, niin edelleen koetan tehdä oman osuuteni voimieni ja taitojeni mukaan. Ajatusmaailmani ei siis ole yli neljässä vuosikymmenessä mihinkään muuttunut. Isänmaa on minulle tärkeä, niin tärkeä, että minulla ei ole edes passia. Täällä minä viihdyn kaikkine neljine vuodenaikoineen, en muuta kaipaa.

Toivottavasti terveyttä riittää, koska onhan se kuitenkin merkittävä tekijä hyvässä elämässä.

Jutuntekijän koettelemukset 2011 - 2014

Kuvia niistä laitteista, joita pääsin itse ohjastamaan. Lisäksi oli lukuisia muita teknisiä vimpaimia, joista oli kiva tehdä juttuja, mutta syystä tai toisesta niitä ei ollut mahdollisuuksia päästä kokeilemaan.

 Huima crosskart -kokemus Hyvinkäällä. Suosittelen vauhtinälkäisille!

 Melko erilainen peli takapuolen alla. Mielenkiintoinen kokemus, mutta eipä muuta.

 F-ryhmän yli 160 heppaisella autolla siviilirenkain muun liikenteen seassa ajelu ei ollut mukavaa. Olisi tehnyt mieli päästä pitkillä piikeillä kokeilemaan!

 Avoautot eivät ole minun juttu, mutta välillä on niilläkin mukava ajella. Keli oli mainio.

 Toinen täysin erilainen hallitava autoihin verrattuna. Ilman harjoittelua ei latu olisi syntynyt.

 Kolmas erilainen peli alla. Onneksi nousua ja laskua ei tarvinnut kokeilla, ilmassa menetteli.

 Kilpuri sieltä tehottomasta päästä. Palkinnoille on omistaja tälläkin vedellyt.

 Nelivetoisia Audeja mistä valita. Tapahtuma ok, mutta kitkarenkaat pilasivat nautintoa, kun letkat kiillottivat jarrutuspaikat.

 Autoilveksen autonayttelyssa kokastu V60.

 Koeajossa koko kyljen aukaiseva Ford. Ecoboost toimi mukavasti.

 Helppoa ajamista tarjosi VW Golf.

 Kaasuatokokemuksia tankkauspaikalla. Ajossa ei huomaa mitään eroa kaasukäytössä.

 Vertailin alle kymppitonnin oikeaa autoa ja viitisen tonnia kalliimpaa mopoautoa. Arvata saattaa, kumpi oli enemmän mieleen.

 Näitä ei kyllä oikeasti tarvitsisi liikenteessä olla!

 Mersumaistiaiset. En ole koskaan ollut mersumies, joten tämä oli positiivinen yllätys.

 Hybridimenoa Auriksella. Vahinko vain, että pelkällä sähköllä voi ajaa vain alle neljänkympin nopeuksia.

Sähköauto tarjosi hiljaista kyytiä. Tällä oli puutteena melko lyhyet ajomatkat, mutta eiköhän sekin puoli kehity, kun öljyteollisuus päästää otteensa kehityksestä. Tai sitten se polttokennokalusto!

Tulis nyt se talvi, että päästäisiin loskasta eroon.

Moottoriteillä liikkumisesta

Viimeisen kuukauden aikana olen joutunut ajelemaan lukuisasti Lahden moottoritietä niin etelään kuin pohjoiseen. Täytyy heti aluksi sanoa, että onneksi en joudu siellä ajelemaan päivittäin, on se sellaista menoa. Ainainen ihmettelyn aihe on, että ihmiset eivät opi tai eivät halua oppia muitakin liikkujia huomioivaa tapaa ajella. Eivät toki kaikki ajajat ole pässinpäitä, mutta osa sitä enemmän.

Olen aina tuonut esille sen, että itse ajan aina suurinta sallittua nopeutta, sillä ylimääräisiä veroja en halua enää maksaa valtiolle, siksi en viljele ylinopeuksia. Olen jo monta kertaa tälläkin foorumilla kertonut havainnoistani, että muutamien premium -merkkien kuskit pitävät kyltteihin asetettuja numeroita turhina. Lisäksi naiset ovat yllättäen raskasjalkaisia ja vieläpä kelistä riippumatta.

Viimeisillä reissuillani pidin jälleen kirjaa, miten tiellä ajeltiin ja sieltähän pulpahti esille aivan uusi automerkki, jonka kuskit eivät juuri muista piitanneet. Tultiin vauhdilla takapuskuriin nopea heitto ohituskaistalle ja ravat silmille takaisin palattua ohitettavan eteen. Kyseinen automerkki on eniten myydyimpien listalla, ilmeisesti kolmosena. Kyseessä on tietenkin tsekkimerkki Skoda.

Kun kavereiden kanssa tulee puheeksi, minkä auton tuli hankkineeksi, niin Skodan hankkineet perustelevat aina jotenkin hankintansa. Oli halpa, tarjosi hyvät tilat, sai hyvät kaupat tai jotenkin muuten. Selvästi ollaan hieman noloja hankinnasta. Ei tarvitsisi olla!

Tsekeillä on ollut hieno historia konepaja- tai käsityötaidoissa iät ajat. Neuvostoajat tekivät tietenkin taidoille ja kehitykselle hallaa, mutta Skodan tehtailla paikalliset vääntävät autot kasaan ja ovat siten ylpeitä, mitä saavat aikaan. Muissa volkkarikonsernin tehtaissa autoja rakentavat muut kuin paikalliset, silloin ammattiylpeydestä ei ole takeita ja autoista tulee mitä tulee. Voidaan perustellusti sanoa, että Skoda on laadukkain ko. konsernin ajoneuvoista. Siksi niillä ajavilla ei tarvitsisi olla mitään syytä häpeillä ja sitä kautta ylireagoida muihin teillä liikkuviin.

Skodan myyjien täytyisi kertoilla noista historian havinoista, jotta ostajat voisivat olla autoistaan ylpeitä ja ajaa niillä herrasihmisten tavoin.

Rehellisyyden nimissä ei auton merkki aina ratkaise, mitä tiellä tapahtuu. Edelleen se kuski tekee ratkaisut, ei auto ole mikään Kitt, joka omatoimisesti liikennöi. Itsellänikin on ollut noita premium -merkkejäkin Mersua lukuun ottamatta, eivätkä ole käsistä karanneet vallattomaan menoon.

Asia oli erilainen silloin, kun teillä sai ajaa vapaita nopeuksia. Silloin ajoin aina sen, minkä autolla pääsi. Ensimmäinen oma autoni oli 850 -kuutioinen Mini, jolla nopeudet jäivät asiallisiksi. Isän autoilla sitten mentiin paljon kovempaa.

Ei minulla silloinkaan kiire ollut, nopea ajo vain kiinnosti. Minä tosin sain ajaa sen ajan mutkaisilla teillä, joilla vauhti todella tuntui mukavalta. Moottoriteillähän ei tuollaista tunnetta edes tule. Vasta kurveissa rajoja etsiessä kuski ne kiksit saa. Noita kokemuksia varten kannattaa mennä kilpa-areenoille ja jättää yleisillä teillä kaahailu.

Viime viikolla jouduin jälleen käymään Lahdessa. Keli oli märkä ja sumuinen, tiellä oli edellisistä pakkasista jäänyt suolalitku, joka lensi ja tukki näkyvyyden. Lasinpesunestettä kului.

Nyt eivät Skodat olleet pääosissa, vaan ihan kaikki. Nopeudet olivat kovia ohi pyyhältävillä, mutta sitä en edelleenkään jaksa käsittää, että heti ohituksen jälkeen on kurvattava ohitettavan et

Golfkenttä ympäristönä on miellyttävä katsella mutta myös liikkua, pehmeällä alustalla on kiva tallustella.
Golf voi olla myös muutakin - parhaimmillaan/pahimmillaan. Kirjoitin aiheesta blogin Mäntsälä -lehteen joskus viime vuonna. Jutun olen päivittänyt tähän päivään, kun pelivuosiakin tuli jälleen yksi lisää.

On se kuin itsensä ruoskimista!

On tai nyt jo oli kahdeksastoista kesä, kun harrastelen golfia. Joskus välillä on häivähdyksiä, että se sujuu, mutta ehkä jo seuraava lyönti saa jälleen jalat tukevasti maan pinnalle. On se niin pirullinen laji, mutta kuitenkin ehkä juuri siksi niin koukuttava.

Työpaikalla oli vuosikausia pelanneita kavereita, joiden jälkipelikeskusteluja kuuntelin ja ihmettelin. Itse en huippukuntoisena golfia osannut silloin arvostaa.

Yrityksen markkinointityypit pelasivat tietenkin golfia. Yli kaksikymmentä vuotta sitten jouduin heidän mukaansa lukuisiin asiakastilaisuuksiin, jotka järjestettiin golfpaikkakunnilla eri puolilla Suomea. Ensimmäisenä oli Vuokatti. Siellä pro Soravuo, mikäli oikein muistan, antoi meille kyseistä lajia kokeilemattomille rangella alkuopastusta. Green cardin omistavat häipyivät kierrokselle. Minulle sattui käsiin rautaseiska, jolla koetin saada palloa ilmaan. Välillä pallo tekikin aivan hienoja hyppyjä jonnekin sadan metrin paikkeille. Pro kehui lyöntejäni, puhui jopa luonnonlahjakkuudesta! Pari tuntia harjoittelimme eri osa-alueita, ja sitten koko porukalle oli lähimmäs lippua -kisa. Lipulle oli matkaa ehkä 80 metriä. Sen verran olin saanut oppia päähäni, että kuvittelin vetäväni harjoitusmailallani ihan liian pitkälle, joten etsin mailakasasta mielestäni sopivamman, taisi olla P. Sillä sitten vinttasin pallon noin puolen metrin päähän lipusta. Tilaisuuden päätteeksi ravintolassa jaettiin palkinnot, ja minä sain korkean pysti n ensimmäisestä golfvoitosta. Seuraavien tapahtumien kisoihin en saanut osallistua, mutta en olisi niissä päässyt lähellekään Vuokatin tulosta.

Firma tuki pienellä panoksella green card -koulutusta. Eräänä talvena eräs paikan saanut kaveri joutui perumaan kurssin, ja jostakin kumman syystä menin mukaan hänen sijaan. Kurssia käytiin koko talvi. Oli luentoja, käytiin harjoittelemassa Vermon kuplahallissa, ja pron käskyjen mukaan olisi pitänyt harjoitella vielä lisääkin yksin. Rallisprinttikausi oli alkamassa, mutta pro ei suostunut ottamaan tutkintoa vastaan. Lopulta sanoin, että minulta kurssi jää kesken, jos näyttökoe ei onnistu. Pitkin hampain Vappuna 18 vuotta sitten pääsin näyttämään taitoni. Bunkkerista nousin sataprosenttisesti, tarkkuuslyönnit onnistuivat hienosti ja kolme väylää pelasin yhden yli parin, siis kaikki osa-alueet menivät paremmin kuin nykyään!

Nevaksessa muutamien kierrosten jälkeen tiputin tasoitukseni alle 36:n, ja sitten heti ensimmäisenä kesänä menin kisailemaan Kainuu Openiin. Siellä viimein paljastui, millainen laji golf on, toiseksi viimeiseksi jäin.

Nyt olen sitä mieltä, että golf on mitä parhainta kuntoilua, pehmyt ruohomatto on hellävarainen kuluneillekin jäsenille, ja lyönnit norjistavat jäseniä. Laji sopii varmasti kaikille!

Todella nopea!

 

Menoreitti ohjaamoon on melko ahdas, mutta kun sinne pääsi, niin siellähän oli mukavasti tilaa.

 Tässä mennään kaiketi jo viitosella, mutta vielä takapyörät ruopii alustaa, voimaa oli.

Ajo kesti vain viisi - kuusi kierrosta, mutta kypärän sisällä tarkeni.

Speedcar Xtrem

Mäntsäläläinen Asko Heikkilä ajaa kilpaa otsikon autolla, joten mielenkiinto autoon heräsi ja oli ihan pakko mennä maahantuojan speedweekend.fi:n järjestämään ajotilaisuuteen sunnuntaina 28.9. Hyvinkään vauhtipuistoon.

- Meillä tämä Speedcar Xtreme on kokonaisvaltaista toimintaa. Me toimimme autojen ja varasosien maahantuojana Suomeen, Baltian maihin, Venäjälle ja Ruotsiin. Järjestämme yleisiä ajotilaisuuksia eri paikkoihin ja teemme yrityksille täyden palvelun tilaisuuksia, mutta pyöritämme myös kilpailusarjaa.

Auto on espanjalainen, Carlos Sainz kumppaneineen tekivät ensimmäiset autot 21 vuotta sitten ja nyt ollaan tässä. Suomeen on jo myyty 50 autoa, mutta kaikki eivät ole vielä käyneet kilpailuissa. Sarjan kuljettajat ovat todella kovatasoisia, joten monilla kestää hetken ennen kilpailuihin uskaltautumista, mutta mielestäni kilvanajoon oppii vain ajamalla kilpaa.

Auto maksaa tietenkin jotakin, mutta itse ajaminen on todella edullista. Eräs sarjaa ajava on kilpaillut omalla ajokillaan 2,5 vuotta ja vasta äskettäin hänen autoonsa tarvittiin ensimmäiset varaosat. Kuitenkin viime vuonna hän ajoi 93 starttia ja 1600 kilometriä harjoittelua, pohjustaa yrityksen yksi omistajista Toni Ahokas. Lisää netissä osoitteessa www.speedweekend.fi.

Päivän kohokohta oli tietenkin päästä kilpurin rattiin. Jutuntekijälle osui ajettavaksi Mika Kallion käytössä ollut auto. Tietenkin ennen ajokkiin ryömimistä päälle piti vetää ajohaalarit, ajokengät ja  -hanskat sekä päänupin suojaksi kypärä.

Autoon siis kömmitään ikkunasta, joten se oli jo vanhalle ukolle temppu. Kun kabiiniin pääsi, niin siellä oli mukavasti tilaa. Mikan mitoille tehdyt asetukset kävivät hyvin, ja Toni auttoi naulitsemaan koeajajan kuuden pisteen vöillä tiukasti penkkiin. Toni kertoi ajokin yksinkertaiset hallintalaitteet ja pian oltiinkin jo lähtösuoran päässä odottelemassa lähtölupaa.

Ensimmäinen kierros oli tutustumista laitteeseen, harmillisesti kaasu jäi päälle, mutta muuten ajokki alkoi tuntua käteenkäyvältä. Kaasupedaalia painettaessa todella tapahtui ja suurempaa pykälää sai survoa koko ajan sisään. Jarrumerkkejä en sen kummemmin alkanut edes miettiä, vaan tiputin kurveihin vauhdin sopivaksi. Sorakurveissa auto käyttäytyi tasapainoisesti, kaasulla auton sai pidettyä sopivassa sladissa. Homma loppui tietenkin ihan liian pian, mutta kiva oli taas pitkän tauon jälkeen päästä vahtiajamaan. Kivaa oli!

Speedcar Xtreme:

- moottori Suzuki 750, 150 hv

- kuivapaino 312 kg

- kisapaino kesällä kuljettajineen 415 kg, talvella 420 kg

- 6 vaihdetta

- n. 3,5 s 0-100 km/h

- yksityyppirenkaat

- kisoissa välitykset ja perusasetukset ovat kaikilla samat, vain aurauskulmia ja iskunvaimentimia saa säätää

- veroton hinta 2014 19 900 €

 

Pääasiassa golfia

18.9. 70.kierroksen alun sumu, löin pitemmälle kuin näin!

 

                                   13.9. Messilässä näkyi paljon paremmin!

Kesän tavoitteet golfissa on saavutettu

Vapaaherrana ollessani olen laittanut tavoitteeksi kiertää 18 reikää kuusikymmentä  kertaa, mutta jo viime vuonna lopullinen luku oli 72. Tänään sain sitten tänä kesänä 70 kierrosta täyteen ja vielä muutamia kierroksia on luvassa, jos vain käsi antaa pelailla. Monet vapaaherrat ja työssä kävijätkin kiertävät paljon enemmänkin, mutta minä olen huomannut, että tuloksen kannalta minun ei kannata pelata yltiöpäisesti, minulle riittää, jos pelaan kahtena - kolmena päivänä peräkkäin ja pidän sitten päivän tai pari taukoa golfista.

Kaksitoista kierrosta olen pelannut muualla kuin Hirvihaarassa, mutta ei Hirvihaarakaan ole tuntunut vielä antautuneen. Jokainen kierros on täysin erilainen kuin muut. Jos järkevästi olisin halunnut pelata, niin olisin voinut käyttää vaikkapa kymmenen kierroksen ajan rangella harjoitteluun, mutta kun se on niin tylsää puuhaa, niin aina se jää. Yleensä lähden kierroksellekin ilman rangella hutkimista, muutaman putin yleensä käyn kokeilemassa. Verryttelen kuitenkin jonkin verran ennen ensimmäistä avausta, että saan ruotoni edes pikkuisen notkeammaksi.

Kilpailuja olen pelannut toista kymmentä, vaikka golf ei minulle mikään kilpalaji olekaan. Muutaman voiton olen napannut, tärkeimpänä ehkä 65 -sarjan mestaruuden voittaminen, vaikka olisin halunnut sen tänä vuonna menevän Matille. Viime vuonna sarja oli ohjelmassa ensimmäisen kerran ja silloin sen jo nappasin, nyt olisi ollut kaverin vuoro. Mutta pallo on pyöreä, ja minulle se mestaruus halusi tulla. Lisäksi voitto ja muita palkintoja ropisi osakeyhtiön 10 -vuotisjuhlakisoissa ihan kantamukseksi. Senioreiden voitto tuli Lohjalla. Siis on ollut melkoisen hyvä menestys vanhalle ukolle,tasoituskin on alentunut monessa kisassa, tosin on se välillä noussutkin. Tällä hetkellä olen lukemassa 10,9.

Jokaisen kierroksen olen taltioinut koneelle ja joku aika sitten laskeskelin toteutumia. Huonoin täyden kierroksen tulos oli keväällä aivan ensimmäisellä kierroksella tullut 98 lyöntiä ja kaksi kertaa olen pääsyt kierroksen 79 lyönnillä, keskiarvo on 85,5. Putteja merkkasin joillakin kierroksilla, ja vähitellen puttimäärä on asettunut hieman päälle kolmenkymmenen. Se on siedettävä, mutta eihän sillä minnekään singelitasoille pelata.

Viime talvena tiedotustoikunnan nimissä teimme Hirvihaaran Golfin 10 -vuotisjuhlajulkaisun, joten sen verran talvellakin tuli golfia mietittyä. Mailojen kanssa en talvella riehunut,eipä silti en suksienkaan. Lisäksi seuran hallituksen kokouksissa käsittelimme golfiin liittyviä juttuja.
Nyt syksyllä jään pois hallituksesta ja toimikuntatyöstä, joten jospa sitten olisi enemmän aikaa omaehtoiseen kirjoittamiseen, pari romaaniaihetta on päässä siihen malliin pyörinyt, että jospa niistä jossakin vaiheessa saisin kirjat väkellettyä.