ihmeellistä

Katsoin juuri blogini tilastoja ja olen todella ihmeissäni, koska siellä on piipahtanut reilusti yli 7000 lukijaa. Sehän on suunnilleen Suomussalmen kunnan asukasluku!
Ihmeissäni olen siksi, että käyntikertoja on kuitenkin kertynyt noin paljon, vaikka en juuri pistä teksteihini mitään hakusanoja, ja tiedän vain noin 15 ihmistä, jotka sivuilla ovat käyneet. Ahkeria olette olleet, koska jokaiselle on tullut noin viisisataa käyntikertaa! Kiitoksia!
Kommentteja teksteihiní olen saanut ehkä kourallisen verran, joten rauhassa olen saanut kirjoittaa ihan mitä vaan. Tekstini eivät ole kolahtaneet niin paljon, että lukija olisi vaivautunut väsäämään kommenttia. Mutta hyvä näinkin. Hauskaa kesän jatkoa vain itse kullekin!

parkkaaminen

Pöllin parkkauksen 2. MM-kilpailut kesäkuussa

Ylä-Kainuu -lehti kirjoitti 1.5. ilmestyneessä numerossaan, että jo toiset pölliparkkauksen MM-kisat ovat tulollaan. Sinänsä tuo ei ole mikään uutinen, koska nykyään kilvoitellaan MM-tittelistä yhä ihmeellisemmissä lajeissa. Samassa jutussa oli se varsinainen uutinen, että pölliparkkausta pääsee harjoittelemaan kursilla, joka järjestetään 19.5. Kalle Päätalon maisemissa Taivalkosken Jokijärvellä. Kurssin päätteeksi on luvassa pieni kilpailu, jossa voi mitata tasoaan. Tervemenoa harjoittelemaan, parkkaaminen on hauskaa puuhaa!

Pöllien parkkausta ja simputusta

Järjestin itselleni hommia, kun aika tuntui pitkältä. Kaadoin tontiltani mäntyjä ja pätkin niitä sopivan mittaisiksi. Tai oikeastaan kaadoin puut vasta sen jälkeen, kun olin saanut hankittua kuorimaraudan. Paikallisen rautakaupan hylly oli tyhjä, eikä muissakaan liikkeissä työkalua ollut, mutta netti auttoi. Itse asiassa ehdolle tuli useita liikkeitä, jotka työkalua kauppasivat, mutta päädyin alle viidenkympin rautaan. Rauta on suomalainen Härmän Taonnan tuote, ja on ihan asiallisen näköinen ja toimiva peli. Eräs liike myi kuorimarautaa reilusti alle kympin hinnalla, mutta siihen en jostakin syystä kajonnut, kun muistin aikoinaan kahta halvalla hankkimaani kiinalaista kirvestä.

Siinä puita kuoriessani ja työkalun toimivuutta ihastellessani tuli mieleeni, että ensi kosketukseni ja samalla viimeinen kosketukseni kuorimarautaan tai vuolurautaan, kuten isäni kapistusta nimitti, oli talvella 1956 ollessani seitsemän vanha. Lähellä silloista asuinpaikkamme oli ollut savotta, ja isä oli ottanut hoitaakseen savotan tuottaman puutavaran kuorimisen, parkkaamisen. Kaiketi oli niin, että kevääseen mennessä lanssin piti olla isän puolesta selvä. Heti kelirikkojen mentyä puut oli varmaankin tarkoitus ajaa Kajaanin paperitehtaalle. Minä olin koulussa ensimmäisellä luokalla, joten ainakin hiihtolomalla olin isän kaverina. Meillä oli vain yksi vuolurauta, jonka minä sain käyttööni isän parkatessa isompia puita petkeleellä. Isän käyttämä termi vuolurauta johtui ilmeisesti siitä, että rakennuksilla töissä ollessaan isä vuoli raudalla hirsiä puhtaaksi ennen salvamista. Isän rauta oli kovasti kulunut, koska sitä oli lukuisia kertoja jouduttu hiomaan. Isäkään ei vuolurautaa paljon tarvinnut tuon urakkamme jälkeen. Me muutimme kirkolle, ja rakennukset tehtiin laudoista tai tiilistä, joten hirsityökalujen käyttö jäi sen vuoksi vähäiseksi. Ainoastaan kerran isäni tarvitsi vuolurautaa kirkonkylälle muuton jälkeen. Hänellä oli urakalla tehtävänä pyöröhirsihuvila, jonka kaikki hirret oli vuoltava puhtaiksi, kun sinistyminen oli päässyt hirsiä raiskaamaan.

Viime kesänä pidin kyseistä rautaa jo käsissäni käydessäni Suomussalmella ja aioin ottaa sen mukaani, kun suunnitelmissani oli raudalle tarvetta, mutta sinnehän se unohtui.

Siis ainakin hiihtoloman olin pöllin parkkaaja talvella 1956. Isä teki minulle matalamman kuorintapukin, jolle hilasin pienimpiä kuusipöllejä ja isän ohjeiden mukaan vetelin tarkasti kuoret pois. Metsäherra oli isälle asettanut kovat vaatimukset pöllien puhtaudesta, ja isä tietenkin vaati sitä samaa minulta. Pöllien pinoaminen oli myös tarkkaa puuhaa. Pinon pohja piti tehdä tuhdisti, että lumien ja maan sulaessa pino seisoisi edelleen uljaasti tasaisena muurina. Kerran vyöräytyi metsäherra minunkin aikana työmaallemme ja hyvin tärkeänä seurasi, miten tarkasti kuorta vedin pöllin kyljestä pois. Ilmeisesti hän sillä erää oli tyytyväinen, koska ei puuttunut minun tekemisiini. Isälle hän antoi ennakkoa jo tehdystä työstä.

Mutta keväällä, kun metsäherra oli tullut mittamaan pinoja, oli tapahtunut se, mitä isäkin oli pelännyt. Metsäherra oli tylysti kumauttanut leimauskirveen hamaralla mielestään alimittaiset pöllit pois pinosta. Todennäköisesti ne olivat juuri niitä minun kuorimiani pienimpiä pöllejä, joista tuli hylkyjä yhdellä pamauksella. Isä ihmetteli, että ihme juttu, kun pöllit olivat tekomiehiltä kelvanneet, mutta parkkaajalta ei. Tietenkin kuoriminen ohentaa pölliä, mutta eihän olisi ollut korkeampaa matematiikkaa ottaa ohentumista huomioon jo tekovaiheessa. Isän tili tietenkin pieneni ja perkeleitä tuli.

Isä oli ihan mielenkiinnosta käynyt joskus kesällä katsomassa, olivatko hylyt edelleen lanssilla, mutta olivat kelvanneet kyytiin. Varmasti niistä tuli samanlaista paperia kuin paksummistakin, mutta saipahan metsäherra näyttää mahtavuuttaan. Siis ihan simputustahan se oli!

Minulla on tiettyjä suunnitelmia pöllien varalle, mutta katsotaan, mitä niistä syntyy. Jospa nikkaroidessa syntyisi vaikkapa uusi romaani.

Puut on varmasti vielä vuoltava uudelleen ennen käyttöä, nyt on pääasia, että rungot kuivuvat ja kevenevät.

Onneksi oli kone, jolla tukit sain hyvin metsästä. Ukon voimat eivät riittäneet suurimpien runkojen siirtelyyn.

nelivetoja koeajamassa!

S5 katoaa horisonttiin. Radalla voitiin käyttää hyödyksi koko radan leveys.

Tulipa tilaisuus, johon oli ihan pakko tarttua, sain nimittäin kutsun audiclubin kautta Premier Parkiin tiistaina 28.2. klo 8.30 alkaen.

Paikalle olivat pääkaupunkiseudun Audi-myyjät tuoneet ajattavaksi viisi erilaista nelivetoautoa. Koska kaikissa oli automaattivaihteisto, pääsin pitkästä aikaa käyttämään vasemman jalan jarrutusta. Kaikissa tassuiksi oli valittu kitkat - se ei tietenkään ollut minun mieleeni, mutta kun sama rengastus oli kaikissa, niin olihan se tasapuolista. Minä en yksinkertaisesti ymmärrä, miksi hyviin autoihin ei laiteta parhaita renkaita! Sää oli ainakin talvinen, koko ajosession ajan tuli lunta kuin aisaa, mutta 12 autoa koko ajan radalla pörräten pitivät ajouran puhtaana ja jäisenä.

Kouluttajina olivat Risto Virtanen ja Markus Palttala ja joku muukin, mutta ei ollut minulle tuttu - nimikin on jo unohtunut.

Minun kohdalle osui ensimmäisenä 333 heppainen S5. Ensin oli rataan tutustumiskierros, ajoin ihan D:llä. Sitten toisesta kierroksesta alkaen tulivat hirven väistö, mutkaan jarruttaminen ja kitkaympyrä. Väistö ja mutkassa jarruttaminen oli ajateltu tehtävän 40 - 55 km/h nopeuksilla auton ja taitojen mukaan. Ensimmäisellä kerralla väistö meni hyvin vielä tuolla suurimmalla nopeudella, mutta vähitellen jarrutukset kiillottivat jään ja nopeuksia oli vähän laskettava. Risto Virtasen mukaan nastoilla olisi päästy noissa olosuhteissa noin 10:n kovemmilla nopeuksilla.

S5 oli ajajan auto. Se teki kaikki temput, mitä kuski käski heti ja nikottelematta. Alusta oli tanakka, auto ei heilunut ja lillunut, oli johdonmukainen kevyesti aliohjaava, mutta varsinkin manuaalina ja sporttiasetuksilla lähtöjä löytyi, lähti kuin hauki rannasta. No jarrutuksissahan sitten oli oltava tarkkana, että ei mene liian lujaa, koska ABS:t tai ESPit eivät pysty hoitamaan tilannetta, jos fysiikan rajat ylitetään. S5 oli ehdottomasti koko porukan ykkönen.

Seuraavaksi pääsin Q5:n puikkoihin. Heti liikkeelle lähdettäessä selvisi, että suuren painon vuoksi tehostukset on tehty liiallisiksi. Ohjaus ei juuri tuntoa tarjonnut. Lisäksi korkea painopiste ja suuri paino tekivät autosta hitaasti reagoivan, teki kuskin pyytämät temput kuin hidastetusti. Tehoa möhkäleen moottorissa oli ihan riittävät 245 heppaa. En tykännyt!

Seuraavana oli 211 heppainen A5, siis ensimmäisenä kokeillun tavis-versio. Alusta oli pehmeämpi, mutta kuitenkin kontrollisssa. Auto ei kallistellut tai heilunut huomattavasti, mutta ajotuntuma ei ollut aivan S5:n luokkaa. Jäi kuitenkin positiivisena mieleen.

Sitten jonossa oli 177 heppaisella dieselillä koneistettu A4. Odotin, että pienempänä A4 olisi se oikea ajopeli tallaiselle syheröiselle ja huonosti pitävälle pinnalle. Petyin kuitenkin pahasti, sillä A4 oli törkeän aliohjaava. Se oli menossa jokaisessa kurvissa nokka edellä penkkaan, kunnes ESP otti tilanteen haltuun ja vei auton mutkan läpi. Painava kone suhteellisen pienessä autossa runteli fysiikan lakien mukaan hyvän kokoisen A4:n ajettavuudeltaan lähes yhtä huonoksi kuin Q5! Enpä tykännyt tästä kokoonpanosta.

Viimeisenä oli 211 heppaisella bensakoneella oleva A4:n allroad-malli. Auto on siis normaalia vähän korkeammalla maavaralla oleva versio. Heti ensimmäisessä mutkassa olivat otteet aivan erilaiset kuin dieselillä. Auto oli vain lievästi aliohjaava, mutta korkeampi painopiste toi kuitenkin ajoon hieman levottomuutta verrattuna vaikkapa S5:n ajettavuuteen. Arvioinnissani auto päätyi kolmoseksi. Perus A4 bensakoneella olisi todennäköisesti ollut aivan S5:n luokkaa, mutta pienempänä olisi voinut tulla jopa selkeäksi kakkoseksi. Mutta tämä on vain spekulaatiota, koska sitä en voinut kokeilla.

Odotin ennakkoon, että olisimme päässeet ajamaan A3/S3 - version, sillä se olisi kokoluokaltaan ollut noihin olosuhteisiin ja koeajoradalle sopivin. Mitä pienempi ja kevyempi auto on, sitä ketterämpi ja nopeampi se on, se on sitä fysiikkaa. Suoralle tiellehän sopii periaatteessa mikä tahansa, siinä ei paljon ominaisuuksia tarvita. Itse olen pienehköjen autojen kannalla, vaikka joskus vuosia sitten satuin omistamaan jopa Chevrolet Capricen - on ollut kyllä ehdottomasti huonoin autoni millä tahansa mittarilla mitaten. Ja jouduin ajelemaan isoilla Volvoillakin, kun lapset olivat pieniä ja hinattavaakin oli. Mutta nyt ollaan jälleen menossa koko ajan pienempiin päin! Minillä autoilun aikoinaan aloitin ja on minulla Mini nytkin tallissa. Siitä pienemmäksi on enää paha mennä.

Onnistunutta loppuvuotta!

Kuva on otettu noin vuosi sitten - nyt olisi maasto aivan toisenlainen! On se tuo Karman Ghia kaunis peli!

Kyllähän tämä loppuvuosi jo tästä varmaan sujuukin, kun on hyvään alkuun päästy.

Meillä oli tyttäremme kaksi koiraa paossa Hyrylän pommeja, ja hyvin ilta menikin. Ainoastaan muutamat paukut saivat neljän koiran porukkaan vähän levottomuutta.

Minulla itselläni on aina ollut hyvin jyrkkä kanta koko rakettien poksutteluun. Jotenkin tuntuu niin turhalta poltaa vähät rahat savuna ilmaan. Sama koskee myös tupakanpolttoa! Bensaa olen joskus polttanut turhaan, kun ajoin kilpaa kymmenen vuoden ajan ja nyt viime vuosina, kun ajelin moottoripyörällä. Sillä olivat kaikki ajot ihan turhia, lähdin vain ajelemaan ja nauttimaan. Onneksi pääsin peukalon avustuksella tuosta vaiheesta nopeasti ja vielä hengissä ohi. Nyt jälleen pelkästään automiehenä ei turhia mutkia juurikaan tule ajettua.

Vuosi meni. Taaksepäin katsoessa tuntuu, että mitään en saanut aikaan, lopullinen lähtö tuli vain jälleen vuoden lähemmäksi.

Täytyypä pinnistellä, jos nyt kuitenkin joitakin asioita löytyisi muisteista.

Viime talvi oli oikein hyvä. Pakkasta oli välillä niin paljon, että hiihtolenkki jäi tekemättä, mutta kevääseen mennessä olin saanut 500 kilsaa täyteen, kun tavoite oli 300. Viimeiset lenkin menivätkin jo ihan sujuvasti, vaikka mäkien päälle oli edelleen hilattava viidentoista kilon ylimääräinen lasti. Myötämäkeen menikin sitten mukavammin painovoiman ansiosta. Enkä heittänyt yhtään kuperkeikkaa, kuten niin monet muut suomalaiset hiihtäjät näyttävät tekevän. En kyllä ymmärrä, miksi hiihtäjät eivät opettele laskemaan, koska siinä saisi ihan ilmaisia sekunteja. Minulla oli kilpahiihtourallani aina tavoitteena, että otan kaikki irtosekunnit itselleni ja opettelin laskemaan. Kisoissa en koskaan heittänyt voltteja!

Koko talven kävin kerran viikossa lyömässä golfpalloja Kuntokeitaalla, joten tuntuma mailoihin säilyi.

Aloitin keväällä uuden romaanin rustaamisen, mutta jätin sen kesäteloille, kun säät sallivat golfkentälle menemisen. Tavoitteena oli jatkaa, kun syksyn räntäsateet koittavat.

Kesällä kiersin golfkenttiä ihan ansiokkaasti. Peli luisti, voitin jopa kaksi kisaakin ja lisäksi tuli muutama muu palkintosijoitus. Tasoitus hujahti parhaimmillaan jo lukemiin 10,9, mutta syksyn golfturnee kipeällä varpaalla nosti tasoituksen lukemiin 11,2. Siitä on kuitenkin hyvä jatkaa ensi kesänä, vaikka vuoden lisäys ikään ei varmasti helpota pelaamista. Olen kuitenkin pistänyt yltiöpäiseksi tavoitteeksi päästä ainakin kerran alle 10:n tasoitukseen. Tavoite on kova - ehkäpä liiankin kova!

Olin kesällä muutaman kerran valvojana kentällä. Meidän seniorit vastaavat valvonnasta, joten joitakin vuoroja sälyttyi itse kullekin seniorille, jotka renkaaseen kuuluimme. Pääasiassa valontaa hoiti yksi henkilö, kun hän särki selkänsä, eikä pystynyt itse pelaamaan. Golfkentällä oleilu kuitenkin kiinnosti. Olen myös senioritoimikunnassa, vaikka palaverit eivät kiinnosta tippaakaan. Töissä ollessani sain tyhjänpäiväisissä palavereissa istumisesta ihan tarpeekseni, joten aina, kun se vaan on mahdollista, vältän niitä nykyään.

Kesä meni kentällä niin mukavasti, että ensi kesän halkojen tekokin jäi siihen vaiheeseen, kun kentälle ei enää ollut menemistä. Kyllä halonteko on kovaa touhua, jo puun kaato sai paidan märäksi. Ei edellisen talven hiihdot tai golfkierrokset olleet kuntoa kohottaneet. Urakka tuli kuitenkin tehtyä hyvän sään aikana. Puiden ollessa jo häkissä ja suojassa sateelta, alkoikin sadella. Sitä on sitten piisannut nähin päiviin. Jos kaikki olisi tullut lumena, meillä olisi todella talviset oltavat. Ei kunnon räntäsateitaakaan ole ollut, joten romaanin kirjoittaminen on ollut jäissä näihin päiviin saakka. Olen koettanut jatkaa, mutta en ollutkaan tyytyväinen keväällä päättämääni rakenteeseen, joten pistin alun uusiksi, mutta kun vielä sekään ei tyydytä. Täytyy löytää vielä joku muu tapa rakentaa se. Siinäpä pulma!

Kirjoittamista en kuitenkaan ole täysin hylännyt, sillä hain pestiä Mäntsälä -lehteen avustajaksi ja sain sen. Nyt olen syyskuusta lähtien kirjoittanut 19 juttua ja yhden kolumnin. Juttujen yhteydessä ottamiani kuvia olen saanut läpi nelisenkymmentä. Juttujen aihepiirit ovat laidasta laitaan. Ensimmäiseksi tein jutut jokaisesta paikkakunnalla vaikuttavista senioriyhdistyksistä, sitten on ollut muutamat urheilutapahtumat ja henkilöhaastattelut. Olisin tietenkin toivonut, että varsinkin urheiluun, liikenteeseen ja tekniikkaan jollakin tapaa liittyviä juttuja olisin saanut tehdä enemmän, mutta hyvä näinkin.

Olen lukenut tavallista enemmän muiden tekstejä, kun oma kirjoittamiseni on ollut katkolla. Olen jälleen huomannut, että mitä enemmän kiitosta ja mainetta saanut teos on käsissäni, sitä varmempi on se, että en siitä opuksesta löydä takakantta. Jotenkin tuntuu siltä, että nyt on yhä enemmän vallannut sijaa kirjallisuudessa ns. sanataiteilu tarinoiden kerronnan kustannuksella. Minä olen intohimoinen tarinoiden kannattaja!

Oma terveyteni on vuoden ollut suunnilleen samoissa asemissa. Keväällä yritin päästä mielialamössöistä kokonaan eroon, mutta se ei onnistunut, kun alkoivat yöunet kärsiä. Omalääkärin toimesta annoksia kuitenkin vähennettiin.

Nyt tapahtui kuitenkin se, mitä olen koko ajan pelännyt. Kunnassamme lääkäriresurssit jaettiin asuinpaikkojen mukaan, ja meidän asuinpaikkamme jäi entisen lääkärin alueen ulkopuolelle. Monen vuoden hyvä lääkärisuhde on pistetty poikki. Golfin syysturneen aikana vaivannutta ukkovarvasta kävin näyttämässä uudelle omalääkärillemme. Vastaanotolla meni aikaa muutama minuutti, mutta sain lähetteen röntgeniin, ja muutaman päivän päästä lääkäri soitti, että kuukauden kuluttua varpaan pitäisi olla kunnossa. Jos ei ole, niin sitten uudelleen. Ja olihan se kunnossa, joten uusikin lääkäri lienee ihan hyvä lääkäri!

Hyvää loppuvuotta kaikille tänne mustaan aukkoon eksyneille!

Jouluilo vähästä

Mäntsälä -lehden päätoimittaja pyysi jouluaiheista kolumnia joululehteen. Tässäpä juttu tulee sellaisenaan:

Jouluilo vähästä
Alpo Manninen
Joulu on lapsille tärkeää aikaa. Vaikka useamman usko joulupukkiin on
jo karissut, kuitenkin halu saada lahjoja on kova. Monille lahjoja tuleekin
kymmenittäin, eikä saaja välttämättä ole kuitenkaan täysin tyytyväinen, olisi
ollut vielä jotakin, mitä olisi ollut hyvä saada. Se paras lahja saattaa olla
saamatta. Kaikille yltäkylläisyys ei ole itsestäänselvyys nykyäänkään. Perhe on
voinut kokea työttömyyttä, sairautta tai vaikkapa toisen vanhemman menetyksen.
Silloin yhdenkin lahjan saaminen saattaa olla se, joka pelastaa uskon jouluun
ja sen sanomaan.

Muistan oman jouluni joskus 1950 – luvun alkupuolelta. Asuimme
Kainuussa täydessä korvessa, lähimpään kirkonkylään oli matkaa nelisenkymmentä
kilometriä. Maantiellekin oli matkaa hevostietä pitkin kilometrin verran. Sähköjä
meillä ei ollut, ei edes radiota. Olimme juuri päässeet muuttamaan äidin
entisen kotitalon kylmästä huoneesta omaan, isä omin käsin hirrestä rakentamaan
taloon, jossa oli pirtti, keittiö ja yksi huone. Savusauna oli pihan perillä
lumeen tallatun kinttupolun päässä. Pieni navetta oli näiden rakennusten
välimaastossa.
Isä oli ollut jatkosodan rintamalla, hermot olivat riekaleina, rahaa
ei ollut, vaikka isä teki töitä koko ajan milloin metsissä, milloin
rautatiellä, milloin rakennuksilla. Palkat olivat sellaiset, että ilman omasta
pellosta kaivettuja perunoita tai siasta saatua lihaa nälkä olisi tullut.
Olin kesällä täyttänyt viisi vuotta, joten ymmärsin isän ja äidin
vaikeuksista melkoisesti. Olin ihan varma, että jouluna meille ei lahjoja tule,
tai ainakaan ei minulle. Minulla oli vähän yli kolme vuotta nuorempi sisar,
jolle uskoin vanhempani järjestävän jotakin. Sisareni oli välillä hyvin
heikossa kunnossa anemian johdosta, ja siksi hän sai perheessämme melko paljon
enemmän huomiota kuin minä, terve ja vilkas poika.

Taapersimme jouluaattoiltana isän kanssa saunalle. Isä kulki edellä sisartani
kantaen myrskylyhty kädessä heiluen, ja minä koetin astua kapealla polulla isän
jälkiin. Lumi narisi kenkiemme nahkapohjien alla. Pääsimme lopulta saunalle,
riisuimme vaatteet ulkona, ripustimme ne seinään iskettyihin nauloihin ja
työnnyimme savuntuoksuiseen, mutta kuitenkin niin ihanaan lämpöön. Myrskylyhty
antoi ikkunan takaa hämyistä valoa sisälle. Olimme jo jonkin aikaa
löylytelleet, kun äiti tupsahti sankan höyrypilven seasta saunaan. Jännitys
piinasi koko ajan. Mahtaisiko minulle tulla mitään?
Löylyttelyn ja peseytymisen jälkeen saimme päällemme puhtaat vaatteet
ja vaelsimme takaisin pirttiä kohti. Joulukuusen alla oli kuin olikin muutama
paketti - joulupukki oli kuulemma käynyt meidän ollessamme saunassa. En vielä
osannut lukea, mutta innokkaasti ryhdyin keksimään kullekin lahjalle omistajaa.
Minulle oli yksi paketti! Sormet vavisten auoin paketin, ja ilo oli todella
melkoinen, kun sieltä paljastui ruskealla lattiamaalilla maalattu, koivuhalosta
itse tehty formula-auto! Auto oli niin mieluinen, että sen kanssa jopa nukuin.
Tässä tapauksessa olivat lahjan sopivuus ja ajatus osuneet nappiin, ja siksi
lahjasta tuli niin mieluinen. Yksi koivuhalko vähän muotoiltuna oli tuonut
minulle joulun!

Omakohtaisiin muistoihini viitaten uskon, että myös nykyään on
jokaiselle lapselle tärkeää saada edes jotakin. Kunnassamme järjestetyn joulupuukeräyksen
kaltainen, hyvin kohdennettu, tapahtuma, saa varmasti aikaan positiivisia
tuntemuksia niin lahjan saajissa kuin antajissa. Joulupuukeräyksessä
lahjoittaja ei tiedä, kenelle paketti on mennyt, mutta toivon, että sopivalla
mielikuvituksella lahjan antaja voi mielessään nähdä, mitä lahja saa aikaan
vastaanottajassaan. Näin myös lahjan antaja saa hyvän mielen ja joulun iloa.
Olen sitä mieltä, että yhden hyvän lahjan antamisesta tulee parempi mieli kuin
selkä vääränä kotiin kannetuista lahjaröykkiöiden antamisesta!

Rauhallista Joulua ja onnea vuodelle 2012

Rauhallista Joulua ja onnea vuodelle 2012! t. Alpo

Olipa harmillista, että sähköpostilla lähettämäni yllä oleva viesti ei auennut

kaikilla vastaanottajilla.

Minulla on itsellä käytössä kolme eri sähköpostia, ja itselleni lähetetyt viestit tulivat perille sellaisina kuin pitikin.

Näin se tietotekniikka pääsi sotkemaan hyvin varmistellun paketin.