Jouluilo vähästä

Mäntsälä -lehden päätoimittaja pyysi jouluaiheista kolumnia joululehteen. Tässäpä juttu tulee sellaisenaan:

Jouluilo vähästä
Alpo Manninen
Joulu on lapsille tärkeää aikaa. Vaikka useamman usko joulupukkiin on
jo karissut, kuitenkin halu saada lahjoja on kova. Monille lahjoja tuleekin
kymmenittäin, eikä saaja välttämättä ole kuitenkaan täysin tyytyväinen, olisi
ollut vielä jotakin, mitä olisi ollut hyvä saada. Se paras lahja saattaa olla
saamatta. Kaikille yltäkylläisyys ei ole itsestäänselvyys nykyäänkään. Perhe on
voinut kokea työttömyyttä, sairautta tai vaikkapa toisen vanhemman menetyksen.
Silloin yhdenkin lahjan saaminen saattaa olla se, joka pelastaa uskon jouluun
ja sen sanomaan.

Muistan oman jouluni joskus 1950 – luvun alkupuolelta. Asuimme
Kainuussa täydessä korvessa, lähimpään kirkonkylään oli matkaa nelisenkymmentä
kilometriä. Maantiellekin oli matkaa hevostietä pitkin kilometrin verran. Sähköjä
meillä ei ollut, ei edes radiota. Olimme juuri päässeet muuttamaan äidin
entisen kotitalon kylmästä huoneesta omaan, isä omin käsin hirrestä rakentamaan
taloon, jossa oli pirtti, keittiö ja yksi huone. Savusauna oli pihan perillä
lumeen tallatun kinttupolun päässä. Pieni navetta oli näiden rakennusten
välimaastossa.
Isä oli ollut jatkosodan rintamalla, hermot olivat riekaleina, rahaa
ei ollut, vaikka isä teki töitä koko ajan milloin metsissä, milloin
rautatiellä, milloin rakennuksilla. Palkat olivat sellaiset, että ilman omasta
pellosta kaivettuja perunoita tai siasta saatua lihaa nälkä olisi tullut.
Olin kesällä täyttänyt viisi vuotta, joten ymmärsin isän ja äidin
vaikeuksista melkoisesti. Olin ihan varma, että jouluna meille ei lahjoja tule,
tai ainakaan ei minulle. Minulla oli vähän yli kolme vuotta nuorempi sisar,
jolle uskoin vanhempani järjestävän jotakin. Sisareni oli välillä hyvin
heikossa kunnossa anemian johdosta, ja siksi hän sai perheessämme melko paljon
enemmän huomiota kuin minä, terve ja vilkas poika.

Taapersimme jouluaattoiltana isän kanssa saunalle. Isä kulki edellä sisartani
kantaen myrskylyhty kädessä heiluen, ja minä koetin astua kapealla polulla isän
jälkiin. Lumi narisi kenkiemme nahkapohjien alla. Pääsimme lopulta saunalle,
riisuimme vaatteet ulkona, ripustimme ne seinään iskettyihin nauloihin ja
työnnyimme savuntuoksuiseen, mutta kuitenkin niin ihanaan lämpöön. Myrskylyhty
antoi ikkunan takaa hämyistä valoa sisälle. Olimme jo jonkin aikaa
löylytelleet, kun äiti tupsahti sankan höyrypilven seasta saunaan. Jännitys
piinasi koko ajan. Mahtaisiko minulle tulla mitään?
Löylyttelyn ja peseytymisen jälkeen saimme päällemme puhtaat vaatteet
ja vaelsimme takaisin pirttiä kohti. Joulukuusen alla oli kuin olikin muutama
paketti - joulupukki oli kuulemma käynyt meidän ollessamme saunassa. En vielä
osannut lukea, mutta innokkaasti ryhdyin keksimään kullekin lahjalle omistajaa.
Minulle oli yksi paketti! Sormet vavisten auoin paketin, ja ilo oli todella
melkoinen, kun sieltä paljastui ruskealla lattiamaalilla maalattu, koivuhalosta
itse tehty formula-auto! Auto oli niin mieluinen, että sen kanssa jopa nukuin.
Tässä tapauksessa olivat lahjan sopivuus ja ajatus osuneet nappiin, ja siksi
lahjasta tuli niin mieluinen. Yksi koivuhalko vähän muotoiltuna oli tuonut
minulle joulun!

Omakohtaisiin muistoihini viitaten uskon, että myös nykyään on
jokaiselle lapselle tärkeää saada edes jotakin. Kunnassamme järjestetyn joulupuukeräyksen
kaltainen, hyvin kohdennettu, tapahtuma, saa varmasti aikaan positiivisia
tuntemuksia niin lahjan saajissa kuin antajissa. Joulupuukeräyksessä
lahjoittaja ei tiedä, kenelle paketti on mennyt, mutta toivon, että sopivalla
mielikuvituksella lahjan antaja voi mielessään nähdä, mitä lahja saa aikaan
vastaanottajassaan. Näin myös lahjan antaja saa hyvän mielen ja joulun iloa.
Olen sitä mieltä, että yhden hyvän lahjan antamisesta tulee parempi mieli kuin
selkä vääränä kotiin kannetuista lahjaröykkiöiden antamisesta!