tarina!

Tässäpä yksi kirjoittamiskurssilla syntynyt pieni juttu. Alkuosa syntyi kurssilla ja lopun väsäsin kotona.
Oli muuten merkillinen kurssi. Minäkin sain aikaan elämäni toisen runon (ensimmäisen väsäsin tänne sivustoille vuoden vaihteessa 2008, mikäli oikein muistan), kun pakko oli. Kotona istuessani koneen ääreen, en saa aikaan yleensä mitään, jos juttu ei ole jo valmiina mielessä. Pistänpä sen runon tähän johdantoon. Kimmokkeena oli Anni Polvin runo "masennus":

En jaksa tehdä työtä,
en mitään.
Vähän selvemmällä hetkellä
olen järjestänyt itseni koetukseen.
Olen myynyt talomme,
hankkinut tontin.
Nyt on pakko tehdä ja jaksaa,
täytyy pitää rakennusmiehet työssä.


LUOVAN KIRJOITTAMISEN KURSSI
Mäntsälän Kansalaisopisto
29.1. – 13.2.2010
Alpo Manninen

Harjoitustyö kuvasta, jossa maiseman keskellä pitkän, suoran tien varteen on pysäköity auto:

- Voihan paska, miksi tämä kottero juuri tähän sippasi? tuumaan ääneen, vaikka yksikseni olenkin.
Olen keskellä ei mitään, suoraa tietä jatkuu kilometrikaupalla menosuuntaan, mutta samaan tapaanpa tuo jatkuu taaksepäinkin.
Ajoin koko eilisen päivän ja monta tuntia tänäänkin, eikä autossa ollut mitään ongelmia.
Mitenkähän täältä Jumalan selän takaa voisin päästä jälleen ihmisten ilmoille? Onpahan kuitenkin katto pään päällä ja vielä lähes kesäinen sää, vaikka syyskuuta jo onkin, joten siinä mielessä kyllä pärjään. En ainakaan ihan heti palellu. Onnekseni matkapuhelin toimii näin korkealla paikalla. Soitanpa ihan ensimmäiseksi kotiin.

Näppäilen puhelun kotiin.
- Saimi, kuuluu vastaus hetken päästä.
- Heimo tässä, terve.
- Hei vaan, joko olet Ivalossa? Saimi kysyy.
- Auto jätti tielle jonnekin Rovaniemen ja Sodankylän välille.
- No, miten se sillai?
- Se vaan lakkaisi käymästä ilman mitään ennakkovaroitteluja. Nyt minun täytyy yrittää saada jostakin apua.
- No, ilmoittele minulle, miten saat asian järjestymään.
- Selvä. Eipä tässä tällä kertaa tämän enempää. Hei vaan!
- Hei, hei, kuuluu Saimi sanovan ja katkaisen puhelun.

Onneksi olin ennen lähtöäni pistänyt Autoliiton palvelunumeron valmiiksi puhelimeni muistioon. Kaivelen nyt sen esiin ja painan näppäintä:
- Tiepalvelu Sinkkonen, päivää, kuuluu römeä ääni.
- Heimo Himanen tässä päivää. Kun jätti tuo ajopeli matkanteon sikseen, kerron alustavasti ongelmastani.
- Missäs päin oot? kysyy Sinkkonen.
- Olen jossakin Rovaniemen ja Sodankylän välillä. Pysähdyin Rovaniemellä tankkaamaan ehkä noin tunti sitten, kerron tapahtumaa.
- Ajoitko jo Torvisen ohi? kysyy autopalvelumies.
- En huomannut kyllä sellaista paikkaa. Tässä on kilometrien suora. Oikealla – siis Sodankylään päin katsottaessa – on melko tasaista, mutta vasemmalla on jonkinlainen kuru tai ehkä ihan kuru, mutta laakso kuitenkin.
- Olet varmaankin toistakymmentä kilometriä Torvisen eteläpuolella. Suunnilleen jo tiedänkin seudun. Millaisella autolla olet liikkeellä? Sinkkonen heittää lopuksi.
- Audi A4:llä olen matkassa, kerron kaverille.
- Onko se bensa vai naku ja kuinka vanha se on

- Se on bensavehje, se 1,8 T ja on parisen vuotta vanha.
- Bensaahan siinä on, koskapa olet sen juuri tankannut, mutta miten se pysähtyi? kysyy Sinkkonen.
- Se vaan sammui ihan yhtäkkiä ilman mitään varoituksia. En huomannut edes tavallisuudesta poikkeavia varoitusvaloja.
- Tehdään niin, että tulen sinne hinurilla ja katsotaan sitten tilannetta. Näitä nykypelejä ei aina saada tien päällä autettua, joten parempi on varautua siihen, että nostetaan peli lavalle ja kuskataan se lähimpään kunnon pajaan. Olen siellä varmaankin tunnin sisällä. Nähdään!
- Hei vaan, ajele varovasti!

Puhelun jälkeen rauhoitun ja alan tutkia ympäristöä. Otan kamerankin esille, mutta maasto on sellaista, että mitään erikoista ympäristöstä erottuvaa kuvattavaa en löydä. otan sitten ainoastaan kaksi kuvaa. Toisen tulosuunnastani ja toisen menosuunnastani. Tulipahan ainakin pitkä suora ikuistettua!

Menen autoon, otan mukavan asennon, käännän jopa selkänojaa vähän taaksepäin, jotta saisin rennon olotilan. Etsin radiosta sopivaa musiikkia lähettävän aseman ja koetan kaikin voimin tehdä oloni miellyttäväksi.
Aika matelee, mutta pian olen tuntini kärsinyt. Hinuria ei vaan näy eikä kuulu. Odottelen vielä varttitunnin ja soitan Autoliiton palvelunumeroon uudemman kerran.
- Tiepalvelu Sinkkonen, päivää, kuulen yhtä reippaasti kuin aiemminkin.
- Heimo Himanen tässä jälleen, päivää. Lupasit tulla pelastamaan minut täältä korvesta, mutta täällä minä vaan edelleen olen, esitän jopa hieman äkäisesti.’
- Tässä on ollut niin hötäkkää, että mie en oo vielä päässy mihinkään. Tänään tuntuvat kaikki avun tarvitsijat olevan langan päässä, selittelee Sinkkonen.
- No, milloin minä sitä apua sitten saan? kysyn suoraan.
- Elähän sie nyt hättäile. Köyhäthän ne hättäilee, tuumaa Saikkonen. Nythän on ihan kaunis ruska ja metsät täynnä puolukkaa. Mee sie vaan kaikessa rauhassa metsään, mutta elä mee liian kauas, ettei sitten sinua tarvihe lähteä ehtimään.
- No, mutta milloin sinä sitten pääset tulemaan tänne? tivaan edelleen.
- Kyllä mie oon siellä varmasti kahen tunnin päästä, viimeistään, lupaa Sinkkonen lopulta auliisti.

Minulla ei ole oikeastaan muuta vaihtoehtoa, kuin mennä katsomaan, onko tuolla metsässä Sinkkosen mainostamia puolukoita. Alkaa nimittäin jo tuntua siltä, että jotakin olisi syötävä. Vettähän tuolta purosta varmaankin saa juodakseen. Nousen autosta, otan puhelimen taskuuni. Koska on kuitenkin vielä melkoisen lämmintä, niin en ota puseroa lainkaan mukaan, vaan lähden ulos pelkästään college-paita päällä. Suljen auton ovet, työnnän avaimet farkkujen taskuun ja lähden tien oikealle puolelle, siis sille tasaisemmalle puolelle.

Kävelen maastoon ja onhan siellä puolukoita. Kun lämpötila on jo käynyt muutaman kerran pakkasen puolella, niin marjat ovat hyvin maukkaita ja mehuisia. Ovat herkkuja parhaasta päästä!
Kyykin mättäältä toiselle ja syön marjoja, välillä oikaisen selkääni ja katselen tien suuntaan, että mahdollinen apu ei huomaamattani aja ohi.
En ole katsellut kellooni, koska olen jo täysin tyyntynyt ja tyytynyt kohtalooni. Kuitenkin pidän tietä silmällä koko ajan. Katsoessani jälleen kerran tielle, huomaan hinurin saapuvan Sodankylän suunnasta. Ponkaisen juoksuun, että ehdin Audini luokse ennen auttajaani.
Auto pysähtyy ja kookas mies hyppää alas hytistä.
- No, tässäkös se potilas on? kysyy tulija.
- Siinähän se, sanon ja menen käsi ojossa Autoliiton kaveria vastaan.
Tervehdysten jälkeen, ottaa tulija ohjat käsiinsä.
- Katsotaanpa diagnostiikkajärjestelmästä vähän apuja tilanteen kartoittamiseksi, tuumaa Sinkkonen ja nousee jälleen autonsa ohjaamoon kaivelemaan työvälinettä.
Vasta siinä vaiheessa huomaan, että minulla ei olekaan avaimia farkkujen taskussa. Puhelin on, mutta avaimia ei löydy. Hermostun uudesta tilanteesta täysin, nyt ei suju mikään!
- Olen pudottanut autoni avaimet tuonne metsään, parkaisen lopulta, kun olen ehdottoman varma tilanteesta.
- No, sitten me emme pysty potilasta paljon tutkimaan täällä tien päällä. Onko sinulla vara-avaimet jossakin?
- Onhan ne, mutta ne ovat tuolla auton hanskalokerossa, kerron nolona.
- Miepä nykäsen tämän auton lavalle, käy jälkiesi perässä katsomassa, jos vaikka sattuisit ne avaimet löytämään, ohjeistaa Sinkkonen.

Sinkkonen jää puuhaamaan auton kimppuun ja minä lähden jälleen maastoon. Arvelen, että juostessani autolle, avaimet ovat lentäneet matalasta taskustani. Kävelen reittiä ja haarukoin silmilläni maastoa. Olen aivan toivoton, sillä aluskasvillisuus on hyvin tiivistä, en usko sieltä avaimia löytäväni. Kävelen kuitenkin eteenpäin ja siinähän ne avaimet ovat. Ovat tarttuneet lenkistä kiinni oksaan kuin joku olisi ne siihen vartavasten ripustanut. Noukin löydöksen ja juoksen takaisin tielle. Audi on jo lavalla.
- Jahas, avaimet löytyivät, huomaa Sinkkonen käsissäni olevan nipun. Oli vedettävä nahkoineen lavalle, kun molemmat päät olivat jumissa. Oisit ainakin käsijarrun jättänyt vetämättä päälle, niin urakka olisi ollut helpompi. Onneksi vanhuksen vetovehkeet kuitenkin kestivät, selittää Sinkkonen tien sivussa hiekalla olevia syviä pyörimättömien renkaiden jättämiä uria.
- Löytyivät onneksi. Katsotaanko nyt sitä diagnostiikkaa? kysyn mielestäni ammattitaitoisesti.
- Eipä kannata, kun auto on jo lavalla. Ajetaan Rovaniemelle, niin siellä saavat Audin korjaamossa pistää ajopelin kuntoon, kertoo Sinkkonen ja alkaa kavuta hinurin ohjaamoon.
Minäkin nousen kyytiin.
- Eikö Sodankylässä ole Audin korjaamoa? kysyn äimänkäkenä.
- On siellä, mutta jos autoon tarvitsee tilata vaikkapa tietokone, niin Rovaniemelle se tulee lentokoneella paljon nopeammin. Ja sullahan oli kiire, eikö vain? kysyy Sinkkonen.
- Kyllä tässä kiireet ovat jo karisseet, kun tänään olisi pitänyt olla jo Ivalossa, tuumaan alistuneesti.

Hiljaisuuden vallitessa ajelemme Rovaniemelle ja valutamme autoni alas hinurin lavalta. Onneksi korjaamo on vielä auki, joten saan ajopelini työn alle melko pian.
Mekaanikko pistää testerin kojetaulun alla olevaan pistokkeeseen ja yrittää saada tietoa ulos, mutta auton aivot ovat tyhjät. Mitään tietoa testeri ei saa järjestelmästä ulos. Mekaanikko kertoo, että ajokissani on useita tietokoneita, ja nyt on se tilanne, että diagnostiikkaa hoitava tietokone on ainakin mykistynyt. Mutta jos tietokoneen vian on aiheuttanut joku latausjärjestelmän jännitepiikki, niin muutkin tietokoneet voivat olla viallisia. Siksi paikalle on tilattava tavaraa tarpeeksi, että varmasti vika voidaan korjata .
- Milloin nuo tietokoneet ovat täällä? kysyn varovasti.
- Me pistetään ne nyt heti tilaukseen ja tavara tulee Euroopasta, joten ylihuomenna sen pitäisi olla täällä, kertoo mekaanikko.
- Saanko minä jostakin rattaat alleni, että joskus pääsen Ivaloon?
- Mee tuonne sisälle asiakaspalvelupisteeseen, niin ne hoitavat sinulle korvausauton, opastaa mekaanikko.

Saan käyttööni Golfin, jolla lähden ajelemaan Ivaloa kohti. Olen perillä vasta yöllä, mutta pystyn kuitenkin hoitamaan kaikki aiotut aktiviteetit ja palailen kahden päivän päästä takaisin Rovaniemelle. Ajan suoraan korjaamolle. Autoni on näköjään pihalla, mutta onkohan se kunnossa vai ei?

Menen asiakaspalvelupisteeseen selvittämään asiaa.
- Päivää. Onkohan minun Audi saanut jo aivonsa kuntoon? kysyn palvelijalta.
- Mikähän Audi se oli? tarkentaa palvelija.
Kerron autoni tunnisteet ja asiakaspalvelija menee etsimään papereita. Hetken kuluttua hän saapuukin muovitaskun kanssa. Taskussa on papereita, mutta myös auton avaimet.
- Kyllä se nyt on kunnossa. Siihen vaihdettiin varmuuden vuoksi kaikki tietokoneet, kun ei oltu ihan varmoja, olivatko jotkut säästyneet jännitepiikiltä, kertoo asiakaspalvelija papereista.
- Voiko se jännitepiikki tulla joskus uudelleen?
- Sieltä löytyi yksi huono maadoitus, joka ilmeisesti on piikin järjestelmään sallinut. Jos maadoitus olisi ollut kunnollinen, niin piikkiä tuskin olisi tullut.
- Miten niin huono maadoitus? Eikö tehdas ole riittävän tarkka noissa asioissa?
- Tässä on kyseessä kyllä jälkeenpäin tehty vika. Autoosi on joskus tehty lastuviritys, jossa on jouduttu kolvaamaan joitakin komponentteja ja siinä yhteydessä on sitten aiheutettu tuollainen vika, kertoo asiakaspalvelija.
- Minä ostin auton Audiliikkeestä vajaan vuoden vanhana, enkä ole siihen tehnyt mitään lastuvirityksiä, kolvaamisista puhumattakaan.
- No, me joudumme kuitenkin laskuttamaan tietokoneet sinulta ja sinun on sitten mahdollista hakea korvausta liikkeestä, josta autosi ostit.
- Paljonko ne tietokoneet sitten maksavat?
- Töineen päivineen lasku on 2800 euroa!
- 2800 euroa, sehän on ryöstöä!
Eihän siinä tietenkään mikään auta. Lasku on maksettava ja sitten alkaa taistelu

käsien taidot kunniiaan!

Luin juuri uusinta Klassikot -lehteä. Kyseinen lehti on viime vuonna perustettu klassikkoautoja ja -moottoripyöriä käsittelevä julkaisu. Koska itsekin olen puuhastellut vanhojen autojen parissa jonkin verran, olen aina silloin tällöin ostanut itselleni lehden.
Normaalisti en lueskele lehtien pääkirjoituksia, ne kun ovat milloin mitäkin, mutta nyt satuin pääkirjoituksen lukemaan. Päätoimittaja oli kirjoituksensa otsikoinut "Sukupolvelta toiselle" ja käsitteli käsityötaitojen periytymistä sukupolvelta toiselle. Sinänsä ihan hyvä jutunjuuri, mutta esimerkkinä käytetty kaasarin paperitiivisteen tekeminen ei kyllä mielestäni ole missään mielessä sellainen teko tai taito, jota kannattaisi hirveästi nostella jalustoille. Jokainen meistä on joutunut tiivisteitä tekemään jo mopoaikoina, se vaan kuuluu hommaan, kun kaikkea ei yksinkertaisesti kaupasta saa.

Minun arvoasteikossani ovat omin käsin tehdyt työt nousseet koko ajan iän myötä. Oikeastaan muunlaista työtä en enää osaa arvostakaan. Olen myös alkanut ymmärtää ukkini arvomaailmaa, hän kun ei pystynyt arvostamaan esim. rakennusmestaria, joka ei pystynyt tekemään itsenäisesti kunnon kirvesvartta. Silloin ajattelin, että eihän nyt tuollaisin perustein voi mestareita pistää jonoon. Nyt olen kyllä vahvasti sitä mieltä, että ukkini oli viisas mies!

Näistä omilla käsillä ja taidoilla tekevistä arvostan ylitse kaikkien muiden tätini miestä Kalevia. Hän kun kansakoulupohjalta on tehnyt vaikka mitä. Jostakin syystä hän teki elämäntyönsä metsurina, vaikka olisi niin halutessaan voinut vaikkapa perustaa konepajan. Hän korjasi autot, traktorit ja mitkä tahansa koneet, rakenteli erilaisia kodin tarve-esineitä puusta ja metallista edistyksellisestä keskuslämmityskattilasta alkaen, mutta kaikkein ihmeellisempiä ovat hänen rakentamansa kaksi kenttäsirkkelilaitosta. Ensimmäistä en ole nähnyt, mutta toisen näin ja se teki todella vaikutuksen. Aivan ensimmäiseksi kiinnitti huomiota erittäin korkea työn laatu, mutta varsinaisesti se tekniikka hämmästytti. Sirkkeli toimi nestemoottoreilla, sahurin turvallisuuteen ja ergonomiaan oli paneuduttu huolella ja muutenkin sahatavaran mittatarkkuuden huolehtimiseen oli tehty todella käyttökelpoiset apukeinot. Ja koko laitos oli tehty omin käsin sorvaten, jyrsien, pultaten ja hitsaten rauta-aihioista. Tuollaista käsien taitoa katsoessa ei voi kuin ottaa hatun pois päästä ja ihmetellä. Joillakin nuo asiat ovat mukana geeneissä, jotkut eivät niitä opi korkeakouluissakaan!

Kun käsityötaidot ovat omassa arvomaailmassani nousseet todella korkeaan kurssiin, olen tietenkin itsekin koettanut väsätä aina jotakin pientä. Mutta enpä juuri ole ollut kovinkaan tyytyväinen suorituksiini. Nimenomaan työn laatu on sellainen seikka, joka minun hommissani ei ole päässyt haluamalleni tasolle. Moottoreiden kanssa pärjäilen, kun olen niitä vuosikymmenet rakennellut ja viritellyt, mutta esimerkiksi auton peltityöt ovat minulle todella vaikeita. En hallitse pellin muokkaamista, kun kilpa-autoissakaan ei siihen tarvinnut kiinnittää hirveästi huomiota, niin harjoitusta ei vain ole ollut tarpeeksi.

Puutyöt ovat myös vaikeita, kun en ole pystynyt hankkimaan tarvittavia työkaluja ja kunnon puutyöpaikkaakaan minulla ei ole. Moottorit ja puutyöt kun eivät oikein kunnolla sovi samaan tilaan. Kesäisin voi ulkona väsäillä jotakin pientä, mutta ainakin kunnon pöytäsirkkeli ja oikohöylä pitäisi olla.

Ruiskumaalausta minun piti jo opetella Mini -projektin yhteydessä, mutta aikataulut lipsuivat niin, että maalaus piti siirtää maalausliikkeen hoitoon. Osa verhoilutöistäkin olivat myös vaikeita, mutta sain kuitenkin Minin ajoon. Mini oli siinä mielessä hyvä projekti, että siinähän työn laatu tehtaankaan jäljiltä ei ollut mikään hääppöinen, joten uusiorakentamisen jälkeen lopputulos oli kuitenkin välttävä.

Nyt olen ajellut Minillä kolmena kesänä muutamia satoja kilometrejä ja hyvin on toiminut. Nyt on suunnitelmissa järjestellä konetila uusiksi. Normaalilla jähdyttimellä kun tuppavat lämpötilat nousemaan koneessa liian ylös hellekeleillä. Sama ominaisuus oli jo minun ensimmäisessä vuoden 1965 Minissä, joten peruskonstruktiokin on hivenen heikko. Asennan autoon toisen jäähdyttimen, niin eiköhän sitten tuplajäähdyttimillä ala lämmöt pysyä kurissa.

Toisaalta tekisi kyllä mieli rakennella joku muu ajokki. Mutta resursseja puuttuu. Rakentaminen maksaa, talli on jo täynnä, eikä hallituskaan ole innostunut uusista hankkeista. Jos vaikka löytyisi mopo, sellainen Helkama Mini, joka minulla oli aikoinaan. Olisipahan nostalgiat kunnossa!

lunta oikein vanhojen aikojen malliin!

Tämän talven lumitilanteesta muistuvat mieleeni poikavuodet, jolloin Suomussalmella joka talvi saimme riittävästi lunta. Eiköhän metri tullut täyteen joka vuosi! Ja meillä oli niin mukavaa, kun saimme hyppiä lumeen milloin mistäkin.

Onneksi tien aukaisuun sain aikoinaan hankittua kiinalaisen mönkijän, jolla lumen siirtäminen pois ajotieltä on ihan juhlaa, mutta nyt viimeisen myräkän jälkeen oli pakko levitellä ajouraa. Mönkijä tuppaa jokaisella ajokerralla kaventamaan ajokelpoista aluetta. Fiestahan kyllä mahtuu, mutta jos joku sattuisi eksymään vuorellemme jollakin suuremmalla pelillä.
Käsipelillä olisi minun voimillani tie jäänyt aukaisematta, olisimme saaneet kaahlata mäelle varmaankin lumikengillä.

Tällä viikolla eilen ja tänään kapusin jopa katolle tiputtelemaan lumia pois strategisista paikoista. Muistuu mieleeni eräs tapahtuma Hyrylässä asuessamme. Silloinkin oli lunta kertynyt katolle jonkin verran - toki paljon vähemmän kuin tänä talvena. Yhden suven aikana lumet lähtivät vauhdilla katolta ja veivät mukanaan ja särkivät tikkaat. Minä tietenkin ryhdyin soittelemaan if:lle, joka oli kiinteistömme vakuuttaja. Sain vastaukseksi, että totta kait tikkaat tippuvat, kun katolla on lunta. Siis emme saaneet mitään korvauksia! Siksi könysin katollemme, että nyt ei kävisi samoin, koska jostakin syystä meillä ovat vakuutukset edelleen samassa yhtiössä. Kun tänään olin saanut urakkani valmiiksi, niin minulle tuli aivan pakkomielle hypätä katolta lumikinokseen kuin poikasena ikään. Ja niinhän rojautin alas, pehmeää lunta oli kainaloihin saakka, eikä maata edes tuntunut. Haalarin lahkeista lunta oli tunkeutunut myös vaatetukseni sisäkerroksiin. Krooliliikkeillä uin pois kinoksesta hyvillä mielin. Nyt se poikuus meni! Tästä päivästä alkaen edessä on vain vanhuus. Tuskinpa enää koskaan hypin katolta, kun edellisestä kerrastakin on aikaa sellaiset 55 vuotta.

Tämän päivän Mäntsälän Uutisissa oli juttu minun kirjoistani. Lähinnä tietenkin toimittaja esitteli oman näkemyksensä "reppanasta", mutta mainitsi kyllä nuo muutkin.

Sitä tässä jäin oikein ihmettelemään, että miksiköhän täysin fiktiivisen teoksen esittelyyn on ujutettava kohdalleni tullut Sonera-saasta. Ainoastaan Ylä-Kainuun juttu oli ilman tuota inhottavaa viittausta. Kerran yksi toimittaja kertoikin, että lehtien juttuihin täytyy saada aineksia, joista ihmiset ovat kiinnostuneita. Ja mikä sen mehevämpää, kun henkilöön liittyy oikein jopa ns. oikeuslaitoksen antamaa kepitystä. Terveyden kannalta en koe kovin positiivisena, kun kaikki ahdistava tarjoillaan esille tämän tästä. Olen aiheesta kirjoittanut jopa kirjan, mutta se ei riitä.

No, eihän minun olisi tietenkään pakko alistua noihin juttuihin, mutta kun toisaalta tekee mieli antaa informaatiota omista tekeleistä. Eihän sitä tiedä, vaikka joku tuollaisen jutun perusteella jopa ostaisi kirjani tai ainakin lainaisi kirjastosta.

Jutussa oli toisena osiona tietoisku kustantajastani BoDista. Minusta se on tällaiselle harrastajakirjoittajalle hyvä kädenojennus. Perinteiset kustantajat kustantavat, mitä luulevat yleisön ostavan, ja silloin vasta-alkaja yleensä jää nuolemaan näppejään. Omakustanteet ovat turkasen kalliita, joten jäljelle jää BoD. Sen liikeidean mukaan niin kustantaja kuin kirjoittajakin saa tulonsa myynnistä. Prosessi on niin hyvin hinkattu, että jopa yhden kirjan julkaiseminen on kannattavaa. Ei tuolla tietenkään tiliä tehdä, mutta harrastajan päämääränä ei yleensä olekaan raha, vaan kirjoittaminen. Ja kyllä mielestäni kirjoittaminen on palkinnut kirjoittajansa vasta, kun teksti on painettuna kädessä.

Kyllä minäkin tekisin varmasti mielelläni töitä jonkun hyvän kustannustoimittajan kanssa, uskoakseni sillä tavoin tulisi ehkä parempia - jopa myyvämpiäkin - kirjoja, mutta minulle sopii tämäkin. Eipähän kukaan ole sotkemassa ajatuksiani ja kirjasta tulee juuri sellainen kuin haluan. Jatkossa tietenkin täytyy yrittää kirjoittaa enemmän lukijalle tai jättää koko harrastus sikseen.

Aika näyttää, tuleeko tuolla mielessäni myllertävästä aiheistosta jossakin vaiheessa se kuudes kirja!

olympialaiset ja luovan kirjoittamisen kurssi!

Jo nyt muutaman päivän katsomisen jälkeen en pitäisi lainkaan yllätyksenä sitä, että me kansakuntana jäisimme jopa ilman olympialaista mitalia. Aivan selvästi muut ovat lisänneet kierroksia, kun meikäläisillä on meno pysähtynyt tai jopa heikentynyt. Entisenä hiihtäjänä seuraan tietenkin mieluimmin lajeja, joissa ollaan sukset jalassa. Tuomarilajeista ja joukkuejutuista en piittaa oikeastaan lainkaan. Niissä lajeissa eivät välttämättä parhaat tule palkituiksi.
Jääkiekkoa en katso koskaan urheiluruudun välähdyksiä enempää, joten en varmasti ole oikea henkilö arvostelemaan esimerkiksi joukkueen valintaa, mutta voin kuitenkin ihmetellä, että NHL:n tehokkain meikäläinen maalintekijä Jussi Jokinen on varaa jättää pois joukkueesta!
Toivottavasti olen väärässä, ja jotkut urheilijat saisivat aikaan talven parhaat suoritukset ja ne palkittaisiin mitaleilla.

Onneksi tuolla minun varsinaisessa lempilajissani moottoriurheilussa meni Ruotsissa paremmin. Hyvä Mikko ja Jari-Matti! Marcuksella ja Kimillä oli vähän liikaa ongelmia ja antoivat siten tasoitusta turhan paljon. Toivottavasti homma jatkuu samoin sävelin jatkossakin, kun lisäksi alkavat kesäsarjat F1, enduro ja motoGP.

Kolmena viikonloppuna opiskelimme kirjoittamista kansalaisopiston järjestämällä luovan kirjoittamisen kurssilla. Opettajamme oli näyttämötaiteen puolelta ja siksi opetuksessa oli ainakin minulle ihan uusia elementtejä.
Minun kirjoittamiseni on aina ollut sellaista, että jutun on pitänyt olla mielessäni likimain täydellisenä ja vasta sitten olen saanut sen koneelle. Olen monta kertaa yrittänyt esimerkiksi kirjoittaa tänne blogisivustoille juttua ilman etukäteissuunnitelmaa, mutta hommasta ei yksinkertaisesti ole tullut mitään. Pää on aivan tyhjänä ja tekstiä ei synny. En ole voinut mennä vain koneen ääreen ja tuumia, että kirjoitanpa nyt jutun!
Kurssilla opettaja järjesti aina niin, että jostakin se insipiraatio oli napsastava ja tekstin synnyttävä. Insipiraation lähde saattoi olla joku kuva, musiikki tai vaikkapa oma persoona.
Toiset kurssilaiset kirjoittivat todella kuvauksellisia tekstejä, voisi puhua jopa sanataiteesta. Minun tekstini olivat käytännössä kaikki hyvinkin realistisia ja välillä jopa ujostutti lukea niitä parempien tekstien jälkeen. Mutta sitten ajattelin, että äänellähän se lintukin laulaa!

Kukaan muu ei ollut varsinaisesti julkaissut tekstejään ainakaan kirjan muodossa, joten heillä täytyy olla itsekritiikin kynnys paljon korkeammalla kuin mitä itselläni on, sillä kurssilaisista jokainen pystyisi saamaan aikaan kelpo teoksen. Ehkäpä niin tulevaisuudessa käykin!
Itse mietin kurssille lähtöä, koska en ole mikään esiintyjä ja arvasin, että näyttämötaiteen puolelta tuleva opettaja pistää meidät ainakin joskus tilanteisiin, mitä kammoksun. Mutta kurssilaiset olivat välittömiä, enkä tuntenut mitään paniikkireaktioita joutuessani esiintymään, joten siinä mielessä ylitin itseni. Enhän minä nauttinut äänessä olemisesta, mutta tehtävästä toiseen kuitenkin mentiin. Ja minä olin aikoinaan opettajana ja luennoitsijana lukuisissa tilaisuuksissa ja silloin jopa nautin noista tilanteista. On tainnut masennus muokata miehen uuteen uskoon!

Kurssilta hain apuja uuden romaanini rakentamiseen ja niitä en kurssilta löytänyt. Kuitenkin sain paljon sellaista, jota en ollut pystynyt edes kuvittelemaan. Ja ennenkaikkea sain varmuuden kirjoittamistyyliini. Sain siis varmuuden, että parhaimmillani omasta mielestäni olen kirjoittaessani realistisisesti, en voi kuvitella itseäni minään sanataiteilijana. Mutta aikahan sen sitten näyttää, miten tekstejäni tulen rustaamaan.

Mielestäni kurssin anti oli monipuolista. Kyllä sinne kannatti mennä! Jatkohan on sitten vain minusta kiinni.

pakollinen liikennejuttu!

Ajelin tänään iltapäivällä kotoa Anttilan parkkipaikalle päin. Olin menossa kaasuputkilinjalle hiihtelemään. Lähestyin rautatien ylityksen jälkeen liikenneympyrää. Noteerasin jostakin syystä aseman parkkipaikalta tulevan harmaan auton. Ilmeisesti auton liikkeissä oli jotakin, joka pisti tossuni keskipolkimelle ja hidastin entisestäänkin nopeutta. Ja niinhän siinä kävi, että auto vyöryi suoraan eteeni. Onneksi olin valmistautunut tilanteeseen ja sain autoni pysähtymään. Vasta siinä vaiheessa auton kuski, vielä enemmän harmaapäisempi kuin toisessa osapuolessa, kääntyi katsomaan minuun päin, mutta käskyt eivät välittyneet jalkoihin, koska matka jatkui. En viitsinyt edes torvella töräyttää, olisi papparainen voinut saada sydärin.

Miksi tuollainen tilanne oikein pääsi tapahtumaan? En tietenkään ole ihan varma, mutta mitä todennäköisimmin tilanne syntyi näin:
Pappa kävi noutamassa mummon asemalta kotiin ja mummo revolverikyseli tietenkin papalta, että tulivatkohan ne matot nyt varmasti kunnolla tampattua? tulivatko astiat pestyiksi? tuliko hauva ulkoilutettua? tuliko laskut maksettua? tuliko makuuvaatteetkin käytettyä ulkona? saitko lihasopan keitettyä? jne. Pappaparka nyökytteli vastauksia mummolle ja liikenne jäi huomioimatta.

Tuosta tuleekin mieleen, että mummot pitäisi varmaan papoilta kieltää! Tai kuljettaa ne ainakin auton takaosastossa. Ja mummoille pitää ehdottomasti määrätä kuonokoppa pakolliseksi varusteeksi autossa. Vasta sitten kotona saisivat ripittää pappojaan, kun olosuhteet ovat turvallisemmat. Jo vain liikennetilastot jälleen kaunistuisivat!

Sitten vähän surullisempaa juttua.
Viime vuoden helmikuun kuolemaan johtaneita liikenneonnettomuuksia:
- 76 -vuotias mies ajoi lauttalaiturilta mereen. Syynä joko nukahtaminen tai sairauskohtaus.
- 18 -vuotias humalainen mies ajoi 150:n nopeudella tien keskialueella olevaan pylväseen. Auto hajosi useaan kappaleeseen ja ne aiheuttivat vahinkoa myös muulle liikenteelle. Tiellä oli 60:n rajoitus.
- 43 -vuotias mies ajoi noin 80 vauhtia liikennevaloihin hidastavan auto perään ja ajautui sitten kerrostalon seinään. Kuljettaja kuoli sairauskohtaukseen. Tiellä oli 50:n rajoitus.
- 36 -vuotias mies ajoi päin rekkaa. Tutkinta on kesken.
- 57 -vuotias nainen ajoi moottoritieltä noin 100:n nopeudella tieltä. Tutkinta kesken.
- 35 -vuotias mies ajoi k-autolla ylinopeutta, menetti auton hallinnan ja törmäsi h-autoon. H-auton 74 -vuotias matkustaja kuoli.
- 18 -vuotias mies ajoi tasoristeyksessä junan alle. Tutkinta kesken.
- 59 -vuotias väsynyt mies ajoi p-autolla rekkaa päin. P-auton kuljettaja kuoli.
- 29 -vuotias väsynyt kuljettaja ajautui vastaantulevien kaistalle ja törmäsi naiskuljettajan ohjamaan h-autoon. Naiskuljettaja kuoli. Tutkinta kesken.
- 48 -vuotias mies ajoi kaistanvaihdon jälkeen suojatiellä kulkeneen jalankulkijan kuoliaaksi.
- 58 - vuotias humalainen jalankulkija siirtyi ajokaistalle pyrkiäkseen autoon, mutta jäi auton alle ja kuoli.
- 19 -vuotias humalainen nainen asettautui makaamaan tielle, jäi auton alle ja kuoli.
- 24 -vuotias mies käveli yöllä valtatien reunaa, kun yllättäen lähti ylittämään tietä, jäi k-auton alle ja kuoli.

Viime helmikuun kuolemantilastoja lisäsivät kuljettajien viereystiloista johtuvat tekijät. Väsymys, sairaus tai alkoholi käynnisti kohtalokkaan tapahtumasarjan.
Se ihmetyttää, että moni kuolemankolari on vieläkin tutkinnan osalta kesken. Kuitenkin tapahtumista on jo vuosi aikaa!

yt-neuvottelut, street view!

Jälleen kerran tänään pisti korvaan, kun eduskunnan kyselytunnin aikana politiikot puhuivat yt-neuvotteluista. Nyt keskusteltiin Oulun Yliopiston n. 200 henkilöä koskevista yhteistoimintaneuvotteluista, joita kuulemma käydään henkilöstön kanssa yhteistoimin - siis sanottiin ihan selvin sanoin, että neuvotteluja käydään yhteistoiminnassa henkilöstön kanssa. Toivottavasti noin on!

Itse olin kaksi kertaa osallisena yt-neuvotteluissa ja meillä ei ollut mitään neuvotteluosuutta tapahtumiin. Meidän arvoisa johtajamme hoiti asiat niin, että hän pääsi eroon haluamistaan henkilöistä, eikä muulla ollut väliä. Kun tunsin kyseisen johtajan maineen ja osaksi myös omakohtaiset kokemukset olivat tukena, tein ensimmäisellä kerralla varsinaiseen yt-neuvottelutilaisuuteen oman muistion liitettäväksi pöytäkirjaan. Mutta niinhän siinä kävi, että johtajan sana oli laki. Siihen eivät pääluottamusmies tai muutkaan ns. vastuulliset johtajat ottaneet mitään kantaa, vaikka kovasti yritinkin. Ehkä se vaikutti asiaan, että kummallakaan kertaa minä ja joukkoni ei ollut poispotkittujen joukossa. Kaipa ne meinasivat, että turhaan valitat jostakin poisotetusta tulospalkkauksesta tai pakkosiirrosta organisaatiosta toiseen. Homma meni kummallakin kertaa kuten johtajamme oli jo aiemmin uhkaillut tapahtuvankin. Ainakin minulle jäi noista kerroista sellainen kuva, että on annettu härskille sanelupolitiikalle positiivinen nimi.

Katselin googlen street view-sovellusta, kun on kuulemma jo tehty muutamia valituksia intimiteettiloukkauksista kyseisessä palvelussa. Meille tänne korpeen ei ollut palvelua lainkaan, kuten on luonnollistakin. Ketäpä puput tai muut metsän elävät niin paljoa kiinnostaisi, että pitäisi niitä oikein tietokoneelta katsella. Mäntsälän keskustasta ja eri yritysten läheltä oli kyllä kuvia, ja kävin sitten lisäksi katselmassa Hesan useitakin eri osoitteita. Kyllähän kuvista paikat tunsin. Ketään tuttua ihmistä tai autoa ei kyllä silmiini sattunut. Olihan siellä sutattu tiettyjä tunnisteita, joten täytyy varmasti olla melkoisen tuttu kohde, jos kuvasta jotakin irti saisi.
Ehkäpä googlen pitäisi käydä kuvaamassa aikaisin kesäaamuina kadut, jolloin ne muutamat ehkä tunnistettavat kohteet olisi helppoa jälkikäteen poistaa kokonaan kuvista. Meiltä voisi näytellä maailmalle pelkkiä tyhjiä katuja! Sehän voisi olla melkoinen markkinoinnillinen pläjäys ylikansoitettujen cityjen raharikkaille - olisi tarjolla rauhaa ja kalliilla. Idea on vapaasti käytettävissä.

hiihtoladulla!

Olin eilen hiihtämässä maakaasuputken linjalla. Jo heti lähtiessä tunsin, että nyt ei kulje. olin monessa kohtaa kääntymässä takaisin, mutta menin kuitenkin eteenpäin todella varovaisesti - vielä normaaliakin varovaisemmin. Loppujen lopuksi lenkistä tuli kahdeksan kilometrin pätkä, ja illalla iski migreeniä päälle.

Olin kirjoittanut hiihtojutun kirjoituskurssia varten, ja siinä tuli esille, kuinka muut porhalsivat vauhdilla päähenkilön ohi. No eilen sain kokea sen konkreettisesti itsekin, sillä joka ikinen kaveri, joka kantaani ilmestyi, meni ohi ja vähitellen katosi näkymättömiin. Toki Mäntsälän laduilla ei huudella latua tai muutakaan vastaavaa, sillä täällä ovat mielestäni kaikkein kohteliaimmat kanssaihmiset, mitä olen missään muualla tavannut. Ja olen kuitenkin hiihtänyt Suomessa melkein jokaisella paikkakunnalla, missä hiihtolatusia ylipäänsä on. Täällä tervehditään ja jopa puhutaan ihan ventovieraillekin - siis aivan tavatonta esimerkiksi verrattuna Paloheinän hiihtokulttuuriin, jossa hiihtäjät yleensä vain ärisevät toisilleen. Toki Paloheinässä on hiihtäjiä ruuhkaksi asti, ja tilanne sitten ärsyttää, kun ei pääse toteuttamaan itseään.

Siis katselin, kun muut hiihtivät ohitseni. Minussa jotenkin heräsi mielenkiinto tutkia ohittajien hiihtotekniikoita. Toki vain valmentajan näkövinkkelistä, sillä suoritinhan aikoinani hiihtovalmennuksen lajiosan. Kiinnitin huomioni siihen, että hyvin harva käytti suksen luisto-ominaisuuksia hyväkseen luisteluhiihdossa. Suurin osa hiihtäjistä keikutti itseään suksen kantilta toiselle pääsemättä koskaan luistavan suksen päälle. Suksihan luistaisi ihan eri tavalla, jos pistäisi koko painonsa luistavan suksen päälle, jolloin suksen pohja olisi tasaisesti kiinni lumessa. Asian huomaa helposti, kun katselee luistelubaanan suksien jälkiä. Harvoin jäljissä näkyy koko suksen leveys, yleensä näkyy vain suksien kanttien tekemiä uria.

Oli siellä samaan aikaan kaksi vapaan tyylin taitaajaakin. Molemmat käyttivät edetessään kaikkia tekniikoita hyödykseen. Mukana oli Wassut ja Mogrenit kuokan lisäksi ja loivissa myötäleissä myös tehokkaat sauvoitta luistelut. Ihailtavan kaunista!

Hiihtolenkin jälkeen ryhdyin katselemaan lauantaina ostamaani Iltalehteä. Mitä pitemmälle etenin, niin sitä ihmettelevämmäksi tulin. Mitä minä tuollaisella lehdellä teen? Eipä minua juuri kiinnostanut, mitä missi Viivi ja sulhonsa kokevat ja tekevät, ja olihan siellä jälleen politiikkojen tekemisiä listattu yhteen nippuun vuosien ajalta. Eipä sekään juttu kiinnostanut. Näin kahlasin lehden läpi, mutta yhtään todella kiinnostavaa, positiivista juttua en lehdestä löytänyt. Miksikähän ostan noita muutamia viikossa? En ymmärrä! Mutta teen nyt myöhästyneen uuden vuoden lupauksen - en osta iltalehtiä!