Blogi, julkaistu Mäntsälän Uutisissa 14.3.2013

Kirjoittamisen iloa ja tuskaa

Olen sitä sukupolvea, joka aloitti koulun kansakoulussa. Sieltä en muista yhtään kirjoittamiseen liittyvää tapausta. Oppikoulun ensimmäisenä vuotena äidinkielen opettajana oli viisissä kymmenissä oleva nainen ja toisena vuotena hieman nuorempi mies, mutta kumpikaan ei antanut arvoa kirjoituksilleni. Sellaista tasaista seiskaa he töilleni antoivat.

Kolmantena vuotena saimme nuoren naisopettajan ja kas kummaa, aivan yhtäkkiä ainekirjoitukseni olivatkin kiitettävällä tasolla. Aineitani luettiin hyvinä esimerkkeinä. Takaraivooni iskostui ajatus, että eläkkeellä ollessani romaanin kirjoitan.

Työelämässä ollessani kirjoittaminen oli teknisten kuvausten, toimintaohjeiden, projektipapereiden ja erilaisten raporttien aikaansaamista. Ainoat poikkeukset olivat työpaikan autokerhon ja hiihtotapahtumien tiedottamiset muutaman kerran vuodessa. Myös kilpa-autoilutiimini tiedottaminen oli mielenkiintoista.

Omasta elämästäni kertovaa ensimmäistä kirjaani työstin monta vuotta. Kirjoitin sen pöytälaatikkoon, mutta erehdyin näyttämään työni kahdelle kaverilleni – toinen oli sitä mieltä, että se kannattaa ilman muuta saattaa kansien väliin, toinen oli taas aivan toista mieltä. Julkaisuun se päätyi vuonna 2007. Kirjan kirjoittaminen oli todella monipuolinen savotta. Pääasiassa se oli terapiaa. Sain käsitellä kirjoittaessani itselleni kipeätkin asiat läpikotaisin, monta kertaa silmäni kostuivat, voisi puhua aivan tuskasta. Tarinaa keventävät takaumat olivat mukavia ja mielenkiintoisia kaivella aivosopukoista esille. Yllättäen kirja myi ihan hyvin, vaikka nyt jälkeenpäin ajatellen raakilehan se oli. Nyt kirjoittaisin monta asiaa eri tavalla. Kuitenkin se oli rehellinen paketti!

Toinenkin kirjani kertoi omasta elämästäni. Sen kirjoitin kokonaisuudessaan muutamassa kuukaudessa ja jälkeenpäin ajatellen olisi voinut jäädä kirjoittamatta. Into kirjoittamiseen oli niin kova, että jotakin oli saatava aikaan. Lisäksi kirjoitin samaan syssyyn kaksi harrastekirjaa, joita en onneksi pistänyt julkiseen myyntiin. Terapiana ne toimivat.

 Rakentelin kesällä 2009 terassin, ja siinä rakentelun yhteydessä syntyi fiktiivinen tarina. Siitä se ensimmäinen romaani syntyi. Kirjoittamisvaiheessa tunteet vaihtelivat pakkasesta helteeseen. Välillä tekstiä syntyi yhdellä istumalla monta sivua, välillä ei päiväkausiin mitään. Kun sitten paketti oli kasassa, oli moneen kertaan tarkastettu, muutettu ja hierretty, niin kustantajalle tiedostoa lähettäessäni, oli aika tyhjä olo retukkaa painaessani. Muutaman päivän olin kuin tulisilla hiilillä, kun odottelin viestiä, hyväksytäänkö aineisto painettavaksi. Hyväksyntä tuli ja muutaman viikon päästä kädessäni oli kuin olikin itse kirjoitettu romaani. Vuosikymmenet sitten asetettu tavoite oli saavutettu!

Nyt romaaneja on kolme.

 Syksyllä 2011 pääsin tekemään juttuja paikallislehtiin. Kirjojen tai tarinoiden kirjoittaminen on hyvin yksinäistä puuhaa, joten juttujen tekeminen on kivaa vaihtelua. Mökkihöperyyden vaara pienenee oleellisesti!

Itselleni kirjoittaminen on pääasiassa henkistä tuulettamista, mutta on tunnustettava, että iloitsen, jos joku sanoo lukeneensa kirjani tai juttuni. Jos vielä sanoja on pitänyt lukemastaan, niin se on jo melkoinen lisäbonus! Miten saisin useamman lukemaan sydänverellä kirjoittamiani kirjoja? Siinäpä ratkaisematon pulma, Markkinointi-instituutissa suoritettu teknisen alan markkinoinnin perustutkinto ei siihen ole antanut eväitä!