kirjoittamista, golfia ja kipuja

Vuoden verran olen ollut jutuntekijänä Mäntsälän paikallislehdissä. 14.8. julkaistiin 100. kirjoittamani ja kuvaamani juttu. Jutun aiheita on ollut laidasta laitaan: Eläkeläisyhdistyksistä, yksilöurheilutapahtumista, urheilukouluista, erilaisista muista tapahtumista, haastatteluja, autoista, erilaisista esityksistä jne. Autoista ja urheilusta kirjoittaminen on helppoa, koska niistä on kertynyt paljon tietoa elämän varrelta, mutta kiva on ollut tehdä juttuja ihan vieraistakin aiheista kuten baletti- ja tanssiseuran kevätnäytöksistä tai posetiivareista. Myös juttujen kuvaaminen on ollut antoisaa ja mielenkiintoista.
Nyt juttujen teko varmaankin vähenee, koska säästöihin vedoten jutuntekijöiden palveluja vähennetään. Urheiluseuratkin saavat jatkossa tehdä pääosan jutuistaan itsepalveluna. Mutta aikansa kutakin!

Pari vuotta olen kypsytellyt uuden romaanin juonta ja viime talvena sen sitten kirjoitin ensimmäisen kerran. Perjantaina pistin sisällön ja suunnittelemani kannen ainestot kustantajalle, ehkä sisällöstä oli neljäs tai viides versio. Kirjalle annoin nimen "rajalla" ja se kertoo... Mutta enpä sitä nyt tässä paljastakaan, tarina kannattaa lukea. Helsingin kirjamessuilla se on tarkoitus virallisesti julkistaa kustantajan BoDin osastolla. Itsekin on tarkoitus mennä piipahtamaan messuille ilmeisesti ensimmäisenä päivänä. Messuthan ovat lokakuun lopulla.

Golfia tuli täyteen tavoitteekseni asettamani 60 kierrosta, mutta tasoitukseni ei vielä päässyt alle kymmenen, mutta tippui se kuitenkin jonkin verran eli yhteentoista, kun yhden kilpailun voitin. Minusta on 64 -vuotiaalle papparaiselle ihan hyvä saavutus, että pystyn pelaamaan elämäni parasta peliä. Viime viikon perjantain ja lauantain välisenä yönä alkoi särkeä viime syksynä rikkomaani vasemman jalan ison varpaan tyviniveltä. Viikonlopun lepäsin, mutta maanantain 61. kierros teki varpaan niin kipeäksi, että tiistaina oli mentävä lääkärin vastaanotolle. Buranat määrättiin ja kihtikokeet otettiin, mutta en ole päässyt puhelimella läpi kysymään, mitä tulokset kertovat. Kihtikohtaukseksi kipu sopisi, koska söin kolmena päivänä peräkkäin hernekeittoa, joka on kuulemma yksi pahimmista kohtauksen laukasijoista. Saa nähdä, pystynkö enää kävelemään lisäkierroksia?

Kirjoittamisesta

Viime syyskuussa sain pestin jutuntekijäksi Mäntsälä -lehteen ja Mäntsälän Viikkouutisiin. Ensimmäiset juttuni tein Mäntsälässä toimivista eläkeläisyhdistyksistä. Juttuja on melkein mistä vaan, mutta eri lajien yksilöurheilutapahtumista on melkoinen määrä kirjoituksia. Autoista ja tekniikasta joitakin, muutamista kuorotapahtumista, tanssi- ja balettiseurojen kevätnäytöksistä, teattereista ja viimeisimpänä posetiivifestivaaleilta. Mieluisimpia ovat tietenkin urheiluun ja tekniikkaan liittyvät aiheet, koska niistä jotakin tiedän, mutta en ole kieltäytynyt minulle vieraistakaan aiheista. Laskin juuri, että maanantain lehdessä oli 90. kirjoittamani juttu ja jokaisessa jutussa on kuvia ehkä keskimäärin 2,5. Melkoinen määrä kuviakin!

Päätoimittaja ja toimitussihteeri antavat joskus palautteita, kun jutut ovat liian pitkiä, otsikot mitään sanomattomia, kuvatekstit olemattomia tai teknisissä kuvissa ei ole ihmisiä. Toimittajat varmasti aamupalavereissaan arvioivat meidän jutuntekijöiden tekstejä syvällisemmin, mutta heiltä ei ole palautteita tullut minulle asti. Onneksi saan yllättävän paljon palautteita suoraan lukijoilta, kun juttuni ovat kuulemma olleet positiivisessa mielessä erilaisia, se pitää hengen päällä. Myös ottamistani kuvista olen saanut lehden tilaajilta mukavasti positiivista palautetta. Kuviin olen ollut itsekin pääasiassa tyytyväinen. Jutunteko on kuitenkin aika raadollista puuhaa, kun merkkimäärä rajataan johonkin pariin tuhanteen. Siinä ei voi paljon hehkuttaa, juuri ja juuri saa sanottua, että jossakin oli joku tapahtuma ja joku sanoi sitä ja tätä, Siihen malliin minunkin kirjoittamiset varmaan muuttuvat, ja kun itse totean, että kirjoitan samanlaisia juttuja kuin toimittajat, niin sitten voin lopettaa. En missään tapauksessa halua sanoa, että kirjoittaisin parempia juttuja kuin toimittajakoulutuksen saaneet, vaan kirjoitan erilaisesta näkökulmasta erilaisilla painotuksilla - lukijalle. Aika näyttää, mitä lähivuosina tapahtuu.

Uusin romaanini on tällä hetkellä oikolukijan ruodittavana, ja parin kuukauden sisällä se pitäisi saada julkaistuksi. Ajatustöitä sen eteen tein normaalia pitempään, kun viime vuonna en julkaissut. mitään. Pääosin kirjoitin tarinan viime talven aikana.
Romaani on täysin fiktiota. Tarina kertoo kainuulaissyntyisestä hepusta, joka halusi helpon elämän armeijan palveluksessa, mutta eipähän se ura auennut alkua pitemmälle. Hän lähti ikäänkuin pakomatkalle sukulaisistaan ja tutuistaan etelään, jossa sitten pääpirteissään tapahtumat etenivät. Mutta sittenpähän näette, kun ostatte romaanin, jonka nimikin on vielä harkinnassa.
Hyvää alkusyksyn jatkoa!

ihmeellistä

Katsoin juuri blogini tilastoja ja olen todella ihmeissäni, koska siellä on piipahtanut reilusti yli 7000 lukijaa. Sehän on suunnilleen Suomussalmen kunnan asukasluku!
Ihmeissäni olen siksi, että käyntikertoja on kuitenkin kertynyt noin paljon, vaikka en juuri pistä teksteihini mitään hakusanoja, ja tiedän vain noin 15 ihmistä, jotka sivuilla ovat käyneet. Ahkeria olette olleet, koska jokaiselle on tullut noin viisisataa käyntikertaa! Kiitoksia!
Kommentteja teksteihiní olen saanut ehkä kourallisen verran, joten rauhassa olen saanut kirjoittaa ihan mitä vaan. Tekstini eivät ole kolahtaneet niin paljon, että lukija olisi vaivautunut väsäämään kommenttia. Mutta hyvä näinkin. Hauskaa kesän jatkoa vain itse kullekin!

parkkaaminen

Pöllin parkkauksen 2. MM-kilpailut kesäkuussa

Ylä-Kainuu -lehti kirjoitti 1.5. ilmestyneessä numerossaan, että jo toiset pölliparkkauksen MM-kisat ovat tulollaan. Sinänsä tuo ei ole mikään uutinen, koska nykyään kilvoitellaan MM-tittelistä yhä ihmeellisemmissä lajeissa. Samassa jutussa oli se varsinainen uutinen, että pölliparkkausta pääsee harjoittelemaan kursilla, joka järjestetään 19.5. Kalle Päätalon maisemissa Taivalkosken Jokijärvellä. Kurssin päätteeksi on luvassa pieni kilpailu, jossa voi mitata tasoaan. Tervemenoa harjoittelemaan, parkkaaminen on hauskaa puuhaa!

Pöllien parkkausta ja simputusta

Järjestin itselleni hommia, kun aika tuntui pitkältä. Kaadoin tontiltani mäntyjä ja pätkin niitä sopivan mittaisiksi. Tai oikeastaan kaadoin puut vasta sen jälkeen, kun olin saanut hankittua kuorimaraudan. Paikallisen rautakaupan hylly oli tyhjä, eikä muissakaan liikkeissä työkalua ollut, mutta netti auttoi. Itse asiassa ehdolle tuli useita liikkeitä, jotka työkalua kauppasivat, mutta päädyin alle viidenkympin rautaan. Rauta on suomalainen Härmän Taonnan tuote, ja on ihan asiallisen näköinen ja toimiva peli. Eräs liike myi kuorimarautaa reilusti alle kympin hinnalla, mutta siihen en jostakin syystä kajonnut, kun muistin aikoinaan kahta halvalla hankkimaani kiinalaista kirvestä.

Siinä puita kuoriessani ja työkalun toimivuutta ihastellessani tuli mieleeni, että ensi kosketukseni ja samalla viimeinen kosketukseni kuorimarautaan tai vuolurautaan, kuten isäni kapistusta nimitti, oli talvella 1956 ollessani seitsemän vanha. Lähellä silloista asuinpaikkamme oli ollut savotta, ja isä oli ottanut hoitaakseen savotan tuottaman puutavaran kuorimisen, parkkaamisen. Kaiketi oli niin, että kevääseen mennessä lanssin piti olla isän puolesta selvä. Heti kelirikkojen mentyä puut oli varmaankin tarkoitus ajaa Kajaanin paperitehtaalle. Minä olin koulussa ensimmäisellä luokalla, joten ainakin hiihtolomalla olin isän kaverina. Meillä oli vain yksi vuolurauta, jonka minä sain käyttööni isän parkatessa isompia puita petkeleellä. Isän käyttämä termi vuolurauta johtui ilmeisesti siitä, että rakennuksilla töissä ollessaan isä vuoli raudalla hirsiä puhtaaksi ennen salvamista. Isän rauta oli kovasti kulunut, koska sitä oli lukuisia kertoja jouduttu hiomaan. Isäkään ei vuolurautaa paljon tarvinnut tuon urakkamme jälkeen. Me muutimme kirkolle, ja rakennukset tehtiin laudoista tai tiilistä, joten hirsityökalujen käyttö jäi sen vuoksi vähäiseksi. Ainoastaan kerran isäni tarvitsi vuolurautaa kirkonkylälle muuton jälkeen. Hänellä oli urakalla tehtävänä pyöröhirsihuvila, jonka kaikki hirret oli vuoltava puhtaiksi, kun sinistyminen oli päässyt hirsiä raiskaamaan.

Viime kesänä pidin kyseistä rautaa jo käsissäni käydessäni Suomussalmella ja aioin ottaa sen mukaani, kun suunnitelmissani oli raudalle tarvetta, mutta sinnehän se unohtui.

Siis ainakin hiihtoloman olin pöllin parkkaaja talvella 1956. Isä teki minulle matalamman kuorintapukin, jolle hilasin pienimpiä kuusipöllejä ja isän ohjeiden mukaan vetelin tarkasti kuoret pois. Metsäherra oli isälle asettanut kovat vaatimukset pöllien puhtaudesta, ja isä tietenkin vaati sitä samaa minulta. Pöllien pinoaminen oli myös tarkkaa puuhaa. Pinon pohja piti tehdä tuhdisti, että lumien ja maan sulaessa pino seisoisi edelleen uljaasti tasaisena muurina. Kerran vyöräytyi metsäherra minunkin aikana työmaallemme ja hyvin tärkeänä seurasi, miten tarkasti kuorta vedin pöllin kyljestä pois. Ilmeisesti hän sillä erää oli tyytyväinen, koska ei puuttunut minun tekemisiini. Isälle hän antoi ennakkoa jo tehdystä työstä.

Mutta keväällä, kun metsäherra oli tullut mittamaan pinoja, oli tapahtunut se, mitä isäkin oli pelännyt. Metsäherra oli tylysti kumauttanut leimauskirveen hamaralla mielestään alimittaiset pöllit pois pinosta. Todennäköisesti ne olivat juuri niitä minun kuorimiani pienimpiä pöllejä, joista tuli hylkyjä yhdellä pamauksella. Isä ihmetteli, että ihme juttu, kun pöllit olivat tekomiehiltä kelvanneet, mutta parkkaajalta ei. Tietenkin kuoriminen ohentaa pölliä, mutta eihän olisi ollut korkeampaa matematiikkaa ottaa ohentumista huomioon jo tekovaiheessa. Isän tili tietenkin pieneni ja perkeleitä tuli.

Isä oli ihan mielenkiinnosta käynyt joskus kesällä katsomassa, olivatko hylyt edelleen lanssilla, mutta olivat kelvanneet kyytiin. Varmasti niistä tuli samanlaista paperia kuin paksummistakin, mutta saipahan metsäherra näyttää mahtavuuttaan. Siis ihan simputustahan se oli!

Minulla on tiettyjä suunnitelmia pöllien varalle, mutta katsotaan, mitä niistä syntyy. Jospa nikkaroidessa syntyisi vaikkapa uusi romaani.

Puut on varmasti vielä vuoltava uudelleen ennen käyttöä, nyt on pääasia, että rungot kuivuvat ja kevenevät.

Onneksi oli kone, jolla tukit sain hyvin metsästä. Ukon voimat eivät riittäneet suurimpien runkojen siirtelyyn.

nelivetoja koeajamassa!

S5 katoaa horisonttiin. Radalla voitiin käyttää hyödyksi koko radan leveys.

Tulipa tilaisuus, johon oli ihan pakko tarttua, sain nimittäin kutsun audiclubin kautta Premier Parkiin tiistaina 28.2. klo 8.30 alkaen.

Paikalle olivat pääkaupunkiseudun Audi-myyjät tuoneet ajattavaksi viisi erilaista nelivetoautoa. Koska kaikissa oli automaattivaihteisto, pääsin pitkästä aikaa käyttämään vasemman jalan jarrutusta. Kaikissa tassuiksi oli valittu kitkat - se ei tietenkään ollut minun mieleeni, mutta kun sama rengastus oli kaikissa, niin olihan se tasapuolista. Minä en yksinkertaisesti ymmärrä, miksi hyviin autoihin ei laiteta parhaita renkaita! Sää oli ainakin talvinen, koko ajosession ajan tuli lunta kuin aisaa, mutta 12 autoa koko ajan radalla pörräten pitivät ajouran puhtaana ja jäisenä.

Kouluttajina olivat Risto Virtanen ja Markus Palttala ja joku muukin, mutta ei ollut minulle tuttu - nimikin on jo unohtunut.

Minun kohdalle osui ensimmäisenä 333 heppainen S5. Ensin oli rataan tutustumiskierros, ajoin ihan D:llä. Sitten toisesta kierroksesta alkaen tulivat hirven väistö, mutkaan jarruttaminen ja kitkaympyrä. Väistö ja mutkassa jarruttaminen oli ajateltu tehtävän 40 - 55 km/h nopeuksilla auton ja taitojen mukaan. Ensimmäisellä kerralla väistö meni hyvin vielä tuolla suurimmalla nopeudella, mutta vähitellen jarrutukset kiillottivat jään ja nopeuksia oli vähän laskettava. Risto Virtasen mukaan nastoilla olisi päästy noissa olosuhteissa noin 10:n kovemmilla nopeuksilla.

S5 oli ajajan auto. Se teki kaikki temput, mitä kuski käski heti ja nikottelematta. Alusta oli tanakka, auto ei heilunut ja lillunut, oli johdonmukainen kevyesti aliohjaava, mutta varsinkin manuaalina ja sporttiasetuksilla lähtöjä löytyi, lähti kuin hauki rannasta. No jarrutuksissahan sitten oli oltava tarkkana, että ei mene liian lujaa, koska ABS:t tai ESPit eivät pysty hoitamaan tilannetta, jos fysiikan rajat ylitetään. S5 oli ehdottomasti koko porukan ykkönen.

Seuraavaksi pääsin Q5:n puikkoihin. Heti liikkeelle lähdettäessä selvisi, että suuren painon vuoksi tehostukset on tehty liiallisiksi. Ohjaus ei juuri tuntoa tarjonnut. Lisäksi korkea painopiste ja suuri paino tekivät autosta hitaasti reagoivan, teki kuskin pyytämät temput kuin hidastetusti. Tehoa möhkäleen moottorissa oli ihan riittävät 245 heppaa. En tykännyt!

Seuraavana oli 211 heppainen A5, siis ensimmäisenä kokeillun tavis-versio. Alusta oli pehmeämpi, mutta kuitenkin kontrollisssa. Auto ei kallistellut tai heilunut huomattavasti, mutta ajotuntuma ei ollut aivan S5:n luokkaa. Jäi kuitenkin positiivisena mieleen.

Sitten jonossa oli 177 heppaisella dieselillä koneistettu A4. Odotin, että pienempänä A4 olisi se oikea ajopeli tallaiselle syheröiselle ja huonosti pitävälle pinnalle. Petyin kuitenkin pahasti, sillä A4 oli törkeän aliohjaava. Se oli menossa jokaisessa kurvissa nokka edellä penkkaan, kunnes ESP otti tilanteen haltuun ja vei auton mutkan läpi. Painava kone suhteellisen pienessä autossa runteli fysiikan lakien mukaan hyvän kokoisen A4:n ajettavuudeltaan lähes yhtä huonoksi kuin Q5! Enpä tykännyt tästä kokoonpanosta.

Viimeisenä oli 211 heppaisella bensakoneella oleva A4:n allroad-malli. Auto on siis normaalia vähän korkeammalla maavaralla oleva versio. Heti ensimmäisessä mutkassa olivat otteet aivan erilaiset kuin dieselillä. Auto oli vain lievästi aliohjaava, mutta korkeampi painopiste toi kuitenkin ajoon hieman levottomuutta verrattuna vaikkapa S5:n ajettavuuteen. Arvioinnissani auto päätyi kolmoseksi. Perus A4 bensakoneella olisi todennäköisesti ollut aivan S5:n luokkaa, mutta pienempänä olisi voinut tulla jopa selkeäksi kakkoseksi. Mutta tämä on vain spekulaatiota, koska sitä en voinut kokeilla.

Odotin ennakkoon, että olisimme päässeet ajamaan A3/S3 - version, sillä se olisi kokoluokaltaan ollut noihin olosuhteisiin ja koeajoradalle sopivin. Mitä pienempi ja kevyempi auto on, sitä ketterämpi ja nopeampi se on, se on sitä fysiikkaa. Suoralle tiellehän sopii periaatteessa mikä tahansa, siinä ei paljon ominaisuuksia tarvita. Itse olen pienehköjen autojen kannalla, vaikka joskus vuosia sitten satuin omistamaan jopa Chevrolet Capricen - on ollut kyllä ehdottomasti huonoin autoni millä tahansa mittarilla mitaten. Ja jouduin ajelemaan isoilla Volvoillakin, kun lapset olivat pieniä ja hinattavaakin oli. Mutta nyt ollaan jälleen menossa koko ajan pienempiin päin! Minillä autoilun aikoinaan aloitin ja on minulla Mini nytkin tallissa. Siitä pienemmäksi on enää paha mennä.

Onnistunutta loppuvuotta!

Kuva on otettu noin vuosi sitten - nyt olisi maasto aivan toisenlainen! On se tuo Karman Ghia kaunis peli!

Kyllähän tämä loppuvuosi jo tästä varmaan sujuukin, kun on hyvään alkuun päästy.

Meillä oli tyttäremme kaksi koiraa paossa Hyrylän pommeja, ja hyvin ilta menikin. Ainoastaan muutamat paukut saivat neljän koiran porukkaan vähän levottomuutta.

Minulla itselläni on aina ollut hyvin jyrkkä kanta koko rakettien poksutteluun. Jotenkin tuntuu niin turhalta poltaa vähät rahat savuna ilmaan. Sama koskee myös tupakanpolttoa! Bensaa olen joskus polttanut turhaan, kun ajoin kilpaa kymmenen vuoden ajan ja nyt viime vuosina, kun ajelin moottoripyörällä. Sillä olivat kaikki ajot ihan turhia, lähdin vain ajelemaan ja nauttimaan. Onneksi pääsin peukalon avustuksella tuosta vaiheesta nopeasti ja vielä hengissä ohi. Nyt jälleen pelkästään automiehenä ei turhia mutkia juurikaan tule ajettua.

Vuosi meni. Taaksepäin katsoessa tuntuu, että mitään en saanut aikaan, lopullinen lähtö tuli vain jälleen vuoden lähemmäksi.

Täytyypä pinnistellä, jos nyt kuitenkin joitakin asioita löytyisi muisteista.

Viime talvi oli oikein hyvä. Pakkasta oli välillä niin paljon, että hiihtolenkki jäi tekemättä, mutta kevääseen mennessä olin saanut 500 kilsaa täyteen, kun tavoite oli 300. Viimeiset lenkin menivätkin jo ihan sujuvasti, vaikka mäkien päälle oli edelleen hilattava viidentoista kilon ylimääräinen lasti. Myötämäkeen menikin sitten mukavammin painovoiman ansiosta. Enkä heittänyt yhtään kuperkeikkaa, kuten niin monet muut suomalaiset hiihtäjät näyttävät tekevän. En kyllä ymmärrä, miksi hiihtäjät eivät opettele laskemaan, koska siinä saisi ihan ilmaisia sekunteja. Minulla oli kilpahiihtourallani aina tavoitteena, että otan kaikki irtosekunnit itselleni ja opettelin laskemaan. Kisoissa en koskaan heittänyt voltteja!

Koko talven kävin kerran viikossa lyömässä golfpalloja Kuntokeitaalla, joten tuntuma mailoihin säilyi.

Aloitin keväällä uuden romaanin rustaamisen, mutta jätin sen kesäteloille, kun säät sallivat golfkentälle menemisen. Tavoitteena oli jatkaa, kun syksyn räntäsateet koittavat.

Kesällä kiersin golfkenttiä ihan ansiokkaasti. Peli luisti, voitin jopa kaksi kisaakin ja lisäksi tuli muutama muu palkintosijoitus. Tasoitus hujahti parhaimmillaan jo lukemiin 10,9, mutta syksyn golfturnee kipeällä varpaalla nosti tasoituksen lukemiin 11,2. Siitä on kuitenkin hyvä jatkaa ensi kesänä, vaikka vuoden lisäys ikään ei varmasti helpota pelaamista. Olen kuitenkin pistänyt yltiöpäiseksi tavoitteeksi päästä ainakin kerran alle 10:n tasoitukseen. Tavoite on kova - ehkäpä liiankin kova!

Olin kesällä muutaman kerran valvojana kentällä. Meidän seniorit vastaavat valvonnasta, joten joitakin vuoroja sälyttyi itse kullekin seniorille, jotka renkaaseen kuuluimme. Pääasiassa valontaa hoiti yksi henkilö, kun hän särki selkänsä, eikä pystynyt itse pelaamaan. Golfkentällä oleilu kuitenkin kiinnosti. Olen myös senioritoimikunnassa, vaikka palaverit eivät kiinnosta tippaakaan. Töissä ollessani sain tyhjänpäiväisissä palavereissa istumisesta ihan tarpeekseni, joten aina, kun se vaan on mahdollista, vältän niitä nykyään.

Kesä meni kentällä niin mukavasti, että ensi kesän halkojen tekokin jäi siihen vaiheeseen, kun kentälle ei enää ollut menemistä. Kyllä halonteko on kovaa touhua, jo puun kaato sai paidan märäksi. Ei edellisen talven hiihdot tai golfkierrokset olleet kuntoa kohottaneet. Urakka tuli kuitenkin tehtyä hyvän sään aikana. Puiden ollessa jo häkissä ja suojassa sateelta, alkoikin sadella. Sitä on sitten piisannut nähin päiviin. Jos kaikki olisi tullut lumena, meillä olisi todella talviset oltavat. Ei kunnon räntäsateitaakaan ole ollut, joten romaanin kirjoittaminen on ollut jäissä näihin päiviin saakka. Olen koettanut jatkaa, mutta en ollutkaan tyytyväinen keväällä päättämääni rakenteeseen, joten pistin alun uusiksi, mutta kun vielä sekään ei tyydytä. Täytyy löytää vielä joku muu tapa rakentaa se. Siinäpä pulma!

Kirjoittamista en kuitenkaan ole täysin hylännyt, sillä hain pestiä Mäntsälä -lehteen avustajaksi ja sain sen. Nyt olen syyskuusta lähtien kirjoittanut 19 juttua ja yhden kolumnin. Juttujen yhteydessä ottamiani kuvia olen saanut läpi nelisenkymmentä. Juttujen aihepiirit ovat laidasta laitaan. Ensimmäiseksi tein jutut jokaisesta paikkakunnalla vaikuttavista senioriyhdistyksistä, sitten on ollut muutamat urheilutapahtumat ja henkilöhaastattelut. Olisin tietenkin toivonut, että varsinkin urheiluun, liikenteeseen ja tekniikkaan jollakin tapaa liittyviä juttuja olisin saanut tehdä enemmän, mutta hyvä näinkin.

Olen lukenut tavallista enemmän muiden tekstejä, kun oma kirjoittamiseni on ollut katkolla. Olen jälleen huomannut, että mitä enemmän kiitosta ja mainetta saanut teos on käsissäni, sitä varmempi on se, että en siitä opuksesta löydä takakantta. Jotenkin tuntuu siltä, että nyt on yhä enemmän vallannut sijaa kirjallisuudessa ns. sanataiteilu tarinoiden kerronnan kustannuksella. Minä olen intohimoinen tarinoiden kannattaja!

Oma terveyteni on vuoden ollut suunnilleen samoissa asemissa. Keväällä yritin päästä mielialamössöistä kokonaan eroon, mutta se ei onnistunut, kun alkoivat yöunet kärsiä. Omalääkärin toimesta annoksia kuitenkin vähennettiin.

Nyt tapahtui kuitenkin se, mitä olen koko ajan pelännyt. Kunnassamme lääkäriresurssit jaettiin asuinpaikkojen mukaan, ja meidän asuinpaikkamme jäi entisen lääkärin alueen ulkopuolelle. Monen vuoden hyvä lääkärisuhde on pistetty poikki. Golfin syysturneen aikana vaivannutta ukkovarvasta kävin näyttämässä uudelle omalääkärillemme. Vastaanotolla meni aikaa muutama minuutti, mutta sain lähetteen röntgeniin, ja muutaman päivän päästä lääkäri soitti, että kuukauden kuluttua varpaan pitäisi olla kunnossa. Jos ei ole, niin sitten uudelleen. Ja olihan se kunnossa, joten uusikin lääkäri lienee ihan hyvä lääkäri!

Hyvää loppuvuotta kaikille tänne mustaan aukkoon eksyneille!