Sukurakkautta?

Aivan ensimmäiseksi on sanottava, että yhteydenpitoni sukuuni on ollut erittäin harvinaista. Säännöllisesti olen kesälomilla ja joskus muulloinkin käynyt muutaman äidin puolelta olevan serkkuni luona. Lisäksi vierailuja on ollut silloin tällöin setien ja tätien talouksiin.
Myöskään minun huusholliini ei sukulaisia ole juurikaan eksynyt. Ehkä yksi ja merkittävä syy on se, että perheeseemme on kuulunut koiria parikymmentä vuotta ja jotkut eivät yksinkertaisesti tykkää käydä koirallisissa talouksissa. Samaa olen kyllä huomannut tapahtuneen myös ei sukulaisten parissa.

Äidin asioita hoidellessani huomasin, että hän kuului Mannisten sukuseuraan. Isän en moiseen seuraan huomannut kuuluneen. Sukutaustassani on merkittävä seikka se, että olen Manninen molempien vanhempieni puolelta. Isän suku on Suomussalmen Kirkonkylän seudulta ja äidin suku taas pitäjän pohjoisista osista. Tuon kauemmas en sukulaisistani tiedä.

Äidin kuoleman jälkeen päätin sitten liittyä sukuseuraan, jotta jäsenmäärä säilyisi vakiona. Tilasin jopa Mannisten sukukirjan. Kuvittelin, että kirjasta saan paljon tietoa jopa omista esivanhemmistani. Kirja osoittautui tuossa mielessä kuitenkin pettymykseksi, koska tarinat olivat pääosin Pudasjärven ja Kuusamon Mannisista. Joitakin juttuja oli kyllä Kannaksen Mannisista, mutta minun sukujani koskevia mainintoja oli vain muutamia. Kertonee siitä, että juuri minun molempien vanhempien sukuhaarojen puolelta sukututkimuksesta kiinnostuneita kirjoittajia ei ole löytynyt.

Isän puolelta tiedän vain sen, että ukkini on lähtenyt Viitalasta Hulkonniemelle. Juurikaan muuta tietoa en muista saaneeni.

Äidin puolelta sain kuunnella äidin aikoinaan kertomia tarinoita. Äidin suku oli tullut Pistosta Raiskioon. Minun ukin ukki Tuomas oli ollut vanhin Raiskiossa asustellut esi-isäni. Hänen intohimonsa oli ollut äidin mukaan yli kaiken muun ampumahiihto ja keihään heitto, mutta siten, että maalina olivat olleet karhut. Kymmenennen karhun kanssa sitten maalitaulu vei pitemmän korren ja Tuomas pääsi hengestään.
Tein aikoinaan kouluun esitelmän tästä Tuomaan viimeisestä karhunkaatoyrityksestä, joten siksi tarina on vielä jotenkin mielessä. Täytyypä kirjoittaa se joskus tänne sivustoille!

Äiti oli myös enemmän uskonnollinen kuin isäni. Ja äiti kertoili uskontoon ja myös sukuunsa liittyviä tarinoita. Silloin ei ollut radiota tai televisiota, niin jäi aikaa kertomuksille.
Tässä eräs juttu:
Äidin ukki, siis minun ukin isä, oli ollut veneellä jollakin lähistön järvellä kaiketi metsästämässä sorsia jonakin suurena juhlapyhänä. Hän olikin löytänyt ammuttavaa, mutta juuri laukaisun hetkellä ase oli hajonnut yksiin osiin. Jokaikinen ruuvi ja mutteri oli auennut ja ase oli hajonnut veneen pohjalle, saalis jäi saamatta. Opetus oli se, että pyhinä, mutta erityisesti juhlapyhinä, kaikki työ on syytä jättää sikseen. Tuohon aikaan metsästys oli totista työtä, siitä perhe sai aivan merkittävää ruoan lisää. Nykyäänhän asia on aivan erilainen, metsästyksestä on tullut selvästi harrastus!
Sekä isäni, että myös minä olen pitänyt sen, että pyhäisin emme työtä tee, vaan pidämme sen lepopäivänä. Toki harrastusten parissa olen viettänyt lukuisia pyhäpäiviä, mutta niitähän ei lasketa.

Myös erilaisia karhujuttuja kertoiltiin pimeissä pirteissä ajan kuluksi:
Jälleen kerran tuo samainen ukkini isä oli ollut keväällä pentukoiran kanssa lintujen soitimella. Suusta ladattava tussari oli tietenkin ollut mukana, jotta olisi kotiin viemisinä ollut jotakin pataan pantavaa. Ukko oli seisoskellut suureen petäjään nojaten ja kuulostellut, josko lähistöllä alkaisi kuulua lintujen riijuumenoja. Jonkun aikaa siinä seisokeltuaan, oli koira alkanut ukista ja pyrkiä ukon jalkoihin suojaan. Ukko siinä oli potkiskellut koiraa pois jaloista, mutta pentu vain entistä enemmän oli pyrkinyt suojaan. Ukko siinä oli alkanut lataamaan piippuaan, kun oli tuntenut jonkun tönivän kyynärpäästä. Ukko oli vielä siinä vaiheessa kuvitellut, että äidin isä, siis hänen poikansa, oli tullut metsään ja tökki kyynärpäästä. Lopulta ukko kuitenkin oli kääntynyt katsomaan ja karhuhan siinä petäjän toisella puolella oli katsonut ukon piipun latausta. Eipä siinä ollut sen kummempaa tapahtunut kuin, että niin karhu kuin ukkokin olivat lähteneet omille teilleen.
Mutta kyllä tuollaisten juttujen jälkeen ulkohuussikeikat olivat jännittäviä! Ei tarvittu jännityselokuvia tai videopelejä adrenaliinipitoisuuden ylläpitoon!

Joulutervehdys!

Rauhallista Joulua ja Hyvää Uutta Vuotta 2009!

t. Alpo

Räjähdys!

Kun rakentelin tätä mökkiä, niin tuli laitettua noita halogeenivaloja ympäri huushollia kolmisenkymmentä kappaletta. Jokainen vie sähköä sellaiset 20 - 30 W. Kun jokainen valo tuikkii, niin sähkömittari pyörii hullun lailla. Pelkästään noihin menee sellaiset 0,6 kVA.
Olen tutkiskellut ledivalojen tarjontaa, mutta niitä on vielä nykyään aika huonosti tarjolla - ainakin, jos haluaa vähän inhimillsempää värisävyä. Tuppaavat olemaan vielä turhan kylmää valoa tarjoavia. Ja kalliita!

12V:n piikkikantaisia jo löysin. Toki niissäkin valon väri on hieman outo, mutta on kuitenkin siedettävän lämmin, joten sellaisilla nyt valaistaan tupakettiötä ja sähköä menee vain 20 VA, eli ei mitään aikaisempaan verrattuna. Eilen löysin Järvenpään Tarjoustalosta GU10-kantaisia tekstin mukaan lämmintä valoa tuottavia lamppuja, jotka olin ajatellut pistää tupakeittiön katossa viiden metrin korkeudessa oleviin 220 V:n lamppuihin.

Kotona pistin ensin kaksi poltinta paikoilleen. Koirat eivät millään hyväksyneet minun komuamistani ylhäällä ja esittivät voimakkaita vastalauseitaan - aivan haukkuivat minua! Kuitenkin sain hehkut paikoilleen, kömmin pois ja tulin alas. Sitten tuikkasin vaan kytkimestä virrat päälle ja katosta kuului kuin olisi pistoolilla ammuttu ja osia lenteli alas! Ja koirat olivat ihan vauhkoina, erityisesti Juho oli kuin maansa myynyt. Kävin kääntämässä sulakkeen jälleen oikeaan asentoon ja aloin tutkia, että miksi tuollainen räjähdys oikein tapahtui. Syy selvisi suhteellisen nopeasti, kun kaivelin roskakorista lamppujen pakkauksen esille. GU10-kannalla on myös 12 V:n lamppuja! Ostamani lamput olivat siis 12 V:n tavaraa. En ollut vielä tähän ikään mennessä tavannut moisia ja siksi en edes tajunnut tarkistaa jännitearvoa paketista.

Mutta miksi lamppu hajosi räjähtämällä? Suojalasi lensi alas laattalattialle, mutta ei onneksi enää hajonnut sirpaleiksi. Lasi oli siis riittävän tukeva, mutta lampun muu rakenne ei sitten ollut samaa luokkaa, kun hajosi. Käsittääkseni lamput eivät saa tuolla tavoin räjähtää, vaikka niihin kytkettäisiin mitä tahansa sähköä. Sulakkeiden pitäisi vaan antaa periksi ja laueta! Mutta opetti ainakin minut tarkistamaan myös pakettien tekstit!

Mutta pahin juttu on se, että Juho katselee minua alta kulmien, kun pistän valoja päälle tai pois. Olen menettänyt luottamuksen Juhon silmissä. Enkä syyttä!

Puuhastelua

On hieman ihmetelty, kun talipallojen muoviteline oli hajoitettu niin, että pallot eivät enää siinä pysyneet. Toissapäivänä puuhastelin kameran kanssa jotakin ja aivan saatumalta näin, että kurret olivat varmasti olleet asialla. Kyllä tämäkin veijari teki pitkään töitä lintujen ruokintapaikalla. Huomaa kyllä selän leveydestä, että on tainnut käydä muillakin ruokintapaikoilla. Nyt teline on metallia, että siitä vaan pureskelkoon!

Tein joskus vuosia sitten vanhoista VW Kuplan osista ja rautaromusta vahdiksi kukkulallemme romuairiksen. Nyt se on jo mukavasti saanut oikeaa värisävyä, kun ruoste on sen pintaan iskenyt. Airiksethan ovat päävärisävyltään ruskeita!


Nyt syksyllä meillä kävi airiskasvattaja Ruotsista ja hän vaati, että minun on tehtävä hänellekin romuairis pihamaalleen. Minä olin pistänyt kaikki kuplan osat romikselle, joten eipä minulla toiseen ollutkaan tarveaineita. Mutta hätiin tuli Vantaalla asusteleva Timo P. Häneltä löytyivät etukäpäliksi kuplan vetoakselit, takakäpäliksi kuplan vääntösauvat ja niskaksi etupellin jousi. Mutta riittävän paksua rautaputkea rungoksi en löytänyt mistään. Runko oli tehtävä kymmenen sentin putkesta, joten tulollaan oli suhteellisen kaponen airis. Varastosta löysin reisiksi käytetyt kuplan takaiskarit. Ovat vielä kaasumallia, kun kisahommissa sellaisia aikoinaan pelkästään käytin. Pään ja rinnan sekä selän muotoilin ihan pellistä. Silmiksi tuli 17 mm:n pultit ja nokaksi vielä isompi pultin kanta. Ja hännäksi sai kelvata pätkä betonirautaa.


Uudempi on vielä vähän kalpea, mutta sateiset säät tekevät sille hyvää, vähitellen se saa oikeaa väriä!
Saa nähdä kelpaako Ruotsiin! Jos ei, niin olkoon sitten tuossa entisen vieressä.

Tänään tuli vuoden viimeinen TM. Siinä sitten olí vuoden auto -äänestyksen tulokset. Ja tietenkin se Opel voitti yhdellä äänellä Ford Fiestan. Alfa Romeon Mito taisi olla neljäs! Jos bensan hinta olisi pysynyt äänestysaikanakin kesän lukemissa, niin Fiesta olisi silloin mitä suurimmalla todennäköisyydellä ollut ykkönen, mutta kun tällä hetkellä bensa on lähes ilmaista. Tai mistäpä niistä toimittajista tietää, miten ne äänestävät. Niillähän voi olla aivan erilaiset kriteerit kuin yleisöllä. Hehän eivät itse maksa autoilujaan - ainakin niin oletan!

Laumani

Tässä se nyt on, minun nykyinen laumani. Vasemmalla on vanhin ja meidän oma vahti Jurkka, joka on myös päässyt minun molempien kirjojeni takakanteen pikkukuvaan. Tosin molemmissa kuvissa Jurkka on esiintynyt pitkässä turkissa. Nyt tässä kuvassa on kyseessä lyhyempi versio turkista. Kuvan kaksi muuta nelijalkaista ovat meillä hoidossa. Etualalla oleva Sorja on tyttäremme Iron Pepin pentu ja Jurkka on Sorjan isoisä. Taustalla neljällä jalalla seisoskeleva Poju, jota meillä kutsutaan Juhoksi, on myös Jurkan pennun poika. Siis Jurkka on molempien muiden lauman koirajäsenten isoisä.

Minä olen päässyt näiden lauman johtajaksi, mutta se ei tarkoita sitä, että asemani olisi jotenkin kirkossa kuuluutettu, minun on ollut se ansaittava, mutta koko ajan minun tulee suhtautua laumaani kunnioittavasti ja luottamuksen arvoisesti. Jos käyttäydyn näitä kohtaan epäluotettavasti tai lauman käsitystä vastaan, niin heti lauma, erityisesti Juho, sen osoittaa omalla käytöksellään ja minun on jälleen ansaittava Juhon luottamus ajan kanssa luotettavalla ja ehdottomasti oikeudenmukaisella käytöksellä. Kun välit laumaan ovat kunnossa, niin siitä kyllä sitten saa ihmisjäsenkin oman osansa. Minä en ole halunnut opettaa koiria olemaan alamaiseni, vaan koirat ovat aivan samalla viivalla kanssani. En ole halunnut niistä mitään sirkusklovneja, haluan, että ne ovat vain koiria. Ja kun näin menetellään, niin hellyyttä piisaa myös ihmisjäsenelle.

Siis tällaisen lauman kanssa touhuaminen on hyvin antoisaa. Kyllä ihminenkin oppii näiltä veijareilta vaikka mitä. Minusta jokaiselle politiikolle pitäisi olla vaatimuksena koiralaumaan kuuluminen. Jos koirat antaisivat epäluottamuslauseen, niin silloin politiikon pitäisi jäädä pois politiikasta kunnes taas välit koiralaumaan ovat kunnossa. Uskon, että tällä systeemillä politiikasta jäisivät pois kaikenmaailman vehkeilyt ja sumuttamiset. Politiikkoihin vähitellen tulisi sitä luontaista suoruutta ja loogisuutta, jota koiramaailmassa ehdottomasti tarvitaan.

Ja maailma olisi pelastettu!

Masennuksesta

Pari viikkoa sitten päätimme hoitosuhteen psykiatrin kanssa. Hoitosuhde nykyisen lääkärin kanssa kesti nelisen vuotta ja erään toisen lääkärin kanssa ennen sitä noin vuoden - siis viitisen vuotta olen lymyillyt vaikean masennuksen kourissa. Syistä masennukseen sain kirjoitettua kirjan "kairoilta kahleisiin" ja sitten syistä, joiden avulla olen selviytynyt tähän pisteeseen, sain aikaan kirjan "kahleet murtuvat".
Testin mukaan minulla on edelleen masennuspisteitä ihan riittävästi vaikeaan asteeseen, mutta itse tunnen, että olotila on sellainen, että en ole itseäni tai varsinkaan muita tappamassa. Mielestäni olen oppinut analysoimaan itseäni jo sen verran, että huomaan, jos alan livetä ei tovottaville alueille. Kiitos parivuotisen terapian!

Oikea masennus on inhottava sairaus. Käytän tuossa termiä oikea siksi, että masennusta käytetään esimerkiksi mediassa tai ihan puhekielessäkin kuvaamaan vaikka mitä olotiloja, joilla ei ole masennuksen kanssa mitään tekemistä. Itse masennuksen uhri ei pysty tekemään asian hyväksi paljon mitään muuta kuin hakeutua hoitoon. Ainakin minulle oli todella korkea kynnys tunnustaa, että olen masentunut ja tarvitsen siihen ulkopuolisen apua. Ja sitten psykiatrin vastaanotolla vielä kirputin vastaan, että en ota mitään mömmöjä, mutta eihän siinä muita vaihtoehtoja ollut. Minulla oikean lääkityksen löytämisessä oli todella runsaasti töitä ja vasta nyt viimeiset pari vuotta lääkitykseni on ollut mielestäni kohdallaan. Lääkityksellä oli minulle merkittävät vaikutukset, mm. vatsan ympäri kiertää sellainen monen kilon inhottava ihrakerros, jota en entisessä urheilijan kropassani voi sulattaa. Se ottaa päähän!

En ollut entisessäkään elämässäni mikään joukoissa eläjä, mieluimmin harrastin urheilussakin yksilölajeja. Toki töissä mielestäni tulin toimeen yhteisössä ja kaikkien työtovereiden kanssa, mutta vapaa-ajan rientoihin en työporukan kanssa juuri osallistunut. En ole kertaakaan muun muassa käynyt pikkujouluissa! Golfin myötä jonkun verran pelailin työtovereiden kanssa ja kyllähän minä muille olin järjestämässä iloa ja hupia. Mutta kuitenkin ehkä olin enemmän taka-alalla viihtyvää sorttia. Mutta nyt masennuksen aikana , minua ei juuri mihinkään tahdo saada. Kaupassa käyn, jos on pakko tai tyttärieni luona lasten lapsia katsomassa. Olen kai melkolailla eristäytymässä. Mutta tässä olotilassani en ole yksin!

Jokelan ja Kauhajoen tapahtumien myötä on alkanut vilkas keskutelu mielenterveysongelmien ja siis masennuksenkin hoidon tarpeista erityisesti nuorten parissa. Mutta kun nuoret eivät ole ainoita, joilla on paha olla. Kyllä se iskee meihin vanhoihinkin, kun olosuhteet tehdään suosiollisiksi. Yritysjohtajat ovat juuri näinä aikoina järjestämässä näitä olosuhteita yli kymmenelletuhannelle kansalaiselle. Tietenkin osat yrityksistä ovat todellisessa tilanteessa, mutta on siellä paljon sellaista, että esimerkiksi osakekurssien pitämiseksi ylhäällä pistetään työntekijöitä kilometritehtaalle ja kun osakekurssit ovat ylhäällä, niin pomoille kopsahtaa mitä todennäköisimmin suuremmat bonukset.

Työ on ihmiselle parasta terapiaa!

Jälleen liikenteessä!

Olin eilen menossa Mäntsälän keskustaan. Tulin pohjoisesta päin ensimmäisiin liikennevaloihin, joista olin menossa vasemmalle tervariin päin. Näin aitiopaikalta, kun suoraan menevällä kaistalla papparainen yritti survoa pykälää Nissaniinsa päälle vihreän sytyttyä. Ei mennyt ensimmäisellä työnnöllä, vaan tarvitsi pari lisäyritystä ja sitten harmaa Nissan olikin jo liikkeellä, mutta olisiko vaihteiden kanssa tuhraantunut sekunti tai kaksi. Ja kiihdyttäminenkin oli sellaista Mäntsälän mallin mukaista, siis hyvin verkkaista. Toki tiellä oli mustaa jäätä, jotta kaasun käyttö oli varmaankin hyvin perusteltua.

Mutta Nissanin perässä olleen tumman (mutta erittäin likaisen) Audi A4 Avantin kuskille oli näytetty punaista vaatetta. Kuski heitti heti risteyksessä Audinsa laukkaan vasemalle ja heti risteyksen jälkeen jälleen oikealle. Vaikka "juppi" käytti miehekkäästi kaasua, niin jää teki tehtävänsä ja vauhti ei ollut paljonkaan parempaa kuin ohitettavalla. Kuitenkin heti ristetyksen jälkeen Audin kuski käänsi oikealle kaistalla aivan Nissanin puskuria viistäen! Varmasti olisi osunutkin, jos Nissanin kuski ei olisi ollut ajan tasalla ja jaruttanut (jarruvalot välähtivät).
Siellä autot sitten seisoivat Citymarketin liikennevaloissa rinnakkain punaisissa valoissa. Audi oli menossa suoraan ja Nissan vasemmalle kylälle.

Mitähän tuollaisissa tilanteissa oikein kuskien mielessä liikkuu?

Ohittava varmasti kokee tekevänsä oikein, kun opettaa kaiken maailman nyhveröitä, jotta eivät hidastelisi. Sitä paitsi hänellä on kiire, jäi taas lähtö viime tippaan ja aikataulu on ajettava tien päällä kiinni. Sitä paitsi hän on lähes maailman paras autoilija. Hänen vapauttaan on verisesti loukattu! Tilanne saa ajatuskyvyn täysin tauolle ja adrenaliinin vallassa tekee päättömiä ratkaisuja, joista voi olla hyvin kohtalokkaita seurauksia, jos vastapeluri sattuu olemaan samalla aaltopituudella. Siis on todella hengenvaarallisesta tyypistä kysymys. Hänen ei pitäisi olla auton ratissa lainkaan! Nyt on tehty kaiken maailman adresseja aseiden kieltämisestä yksityishenkilöiltä. Mutta melläkin tuollaiset asennevammasiset autonkuljettajat mellastavat ja aiheuttavat enemmän tuskaa ja tuhoa kuin aseet konsanaan. Miksi siis ei tietyiltä tyypeiltä voisi pistää autoilun kokonaan jäihin!

Ohitettava taas yrittää tehdä parhaansa. Hän ajaa enää harvoin autolla, eikä silloinkaan mene mielellään paikkoihin, joissa on paljon muita liikkujia. Ikä on tehnyt tehtävänsä, kaikki ei enää luista automaationa. Mutta asioilla on käytävä, julkisia kulkuneuvoja ei enää maaseudulla kulje ja silloin on lähdettävä omalla autolla. Mutta hän ajaa varovaisesti, ei ainakaan vauhdin vuoksi auto karkaa käsistä. Kun on tuollaisia opettajia, jotka jopa liikennesääntöjä rikkoen yrittävät opettaa hänelle joutuisaa liikennöintiä, siinä vain enemmänkin hermostuu ja silloin voi periaatteessa tapahtua vaikka mitä. Hän on oppinut elämässään jo lähes kaiken, uusia juttuja hän ei enää ole edes kiinnostunut oppimaan. Eikä varmaa oppisikaan!

Toivottavasti tuollaiset jupit ja ukit kohtaavat äärimmäisen harvoin!