Tyttäret ja vaimo laskeskelivat kuinka monella vuosikymmenellä he ovat eläneet. Siitäpä sitten iski minullekin pähkäilyvimma. Ja kyllä minulle kertyi noita vuosikymmeniä kuitenkin totta kai enemmän. Ja aloin miettiä, mitä ihmeellistä olen kullakin vuosimymmenillä kokenut.
1940 -luku:
Tuota vuosikyymentä elelin vain 1,5 vuotta, joten en ajasta mitään muista. Kuitenkin isä ja äiti menivät naimisiin vasta sodan jälkeen, joten mitään asutustilaa he eivät itselleen saaneet. Tuo seikka isää korpesi ihan elämänsä loppuun saakka ja aiheutti hänelle katkeruutta. Olihan hän ollut jatkosodan rajan tuolla puolella vuosikaudet tekemässä suursuomea ja talvisodankin työpalveluksessa. Ja äitikin oli ollut lottana, joten isä koki todella vääränä, kun palkaksi ei omaa tilaa tullut. He saivat kuitenkin äidin isältä maatilkun, jonne isä rakensi hirsitalon.
Minun syntymä antoi perheelle kuitenkin ruokakuponkeja ja sillä tavalla helpotti ehkä hiukkasen vanhempieni elämää.
1950 -luku:
Vuoden 1952 alussa syntyi minulle sisar, joka kuitenkin kuoli muutaman päivän ikäisenä. Ja vuoden lopulla sain toisen sisaren, jonka kanssa sitten leikimme ja myös tappelimme. Nuo ovat ensimmäisiä tapahtumia, mitä tuolta vuosikymmeneltä muistan. 1955 aloitin koulun ihkauudessa Nivan koulussa.
Toiselle luokalle siirryinkin jo kirkonkylään. 1957 saimme kirkonkylän omakotitaloon kaksi huonetta asuntokäyttöön, joten meistä tuli kirkonkyläläisiä.
1958 isä osti moottoripyörän, jolla sitten yhdessä opettelimme ajamaan. Olihan se juhlaa!
1960 -luku:
Isä osti 1962 auton ja minä siirryin opettelmaan auton ajamista - toki vain piha-alueella koivuja kierrellen.
1964 vaihdoin vaihdepolkupyörän mopediin. Ajokki oli Helkama Mini.
1966 sain ajokortin ja se se vasta juhlaa olikin.
1967 menin varusmieheksi siviilikarkurina ja 1968 tulin sieltä vänrikkinä takaisin.
1968 aloitin ammattiopinnot Kajaanissa ja samana päivänä ukkini Janne kuoli.
1970-luku:
Hankin kesällä 1971 ensimmäisen autoni Minin.
Vietin välivuoden opiskelusta työn merkeissä ja 1972 aloitin korkeamman tason ammattiopinnot Turussa.
1972 menimme naimisiin ja Kaarinaan perustimme ensimmäisen kotimme. Anu syntyi 1975.
Vuosikymmenen loppuvuodet toimin opettajana ja aloitin kilpahiihtoharrastuksen.
Iro syntyi 1978.
1980-luku:
Muutto etelään, asetuimme asumaan Koivukylään neljäksi vuodeksi, sitten oli kaksi Keravan vuotta ja lopulta jäimme Tuusulaan kahdeksaksitoista vuodeksi. Vaimo opiskeli uuden ammatin.
Vuosikymmenen lopulla aloin harrastaa kilpa-autoilua ja perheemme tuli koiralliseksi.
1990-luku:
Meni lujaa niiin töissä kuin harrastuksissakin. Löysin golfin ja muutama vuosi myöhemmin vaimo liittyi seuraan. Tyttäret tulivat rippikouluikään ja koirien lukumäärälle ei välillä löytynyt mitään kattoa. Iro pääsi ylioppilaaksi. Ensimmäiset lastenlapset syntyivät.
2000-luku:
Toiset lastenlapset syntyivät.
Harrastukset hiipuivat vähitellen. Tuli turpiin oikein kunnolla ja seurasi vaikea masennus. Kävin terapiassa noin kaksi vuotta, olin lääkityksellä ja jouduin eläkkeelle. Uuden asunnon rakennuttaminen Mäntsälään ja muutto.
Minin täydellinen rakentaminen. Moottoripyöräilyä muutamina kesinä. Aloin kirjoittaa. Julkaisin viisi kirjaa, joista kolme meni yleiseen kirjakauppamyyntiin ja kirjastoihin. Blogien kirjoittaminen alkoi.
2010-luku:
Olen lyhyellä Mäntsälän kansalaisopiston luovan kirjoittamisen kurssilla. Hiihtelen pieniä lenkkejä aina, kun jaksan. Kirjoittelen näitä blogejani, mutta näköjään harvenevaan tahtiin.
En oikein tiedä, mitä tältä vuosikymmeneltä odotan! Ehkä kuitenkin toivon terveyttä perheelleni ja myös itselleni.
torstai 28. tammikuuta 2010
tiistai 26. tammikuuta 2010
jonottamista pariin kertaan
Tänään vaimon syntymäpäivän kunniaksi tein kaksi reissua paikalliseen terveyskeskukseen. Aamulla kello 9.09 otin jonotusautomaatista lipun labrajonoon. Lääkäri oli määrännyt menemään veren rasvamittauksiin tammikuun loppuun mennessä, ja tämän aamun katsoin asialle sopivaksi. Numerokseni sain A65. Taulussa jökötti numero E64 noin puolen tunnin ajan. A-jonon pituudesta sain tiedon vasta, kun taululle räpsähti numero A37. Siis aika monta oli tulossa normaaliin kokeisiin ennen minua. Jonotusautomaatissa on siis kaksi jonoa - toinen on kiireellisille, siis työssäkäyville, koululaisille tai muille vastaaville ja toinen meille muille, joilla periaatteessa pitäisi olla aikaa vaikka kuinka paljon.
Ensimmäisen puolen tunnin aikana ei jono siis mennyt lainkaan eteenpäin, mutta kuitenkin labran ovet kävivät koko ajan. Sinne meni useita normaalin jonolapun ottanutta, jotka eivät syystä tai toisesta jaksaneet istua penkeillä odottamassa kutsua. Toki meni sinne joitakin ilman mitään lappusta ottanutta, mutta he lienenvät olleet joko ajan varanneita tai päivystävän lääkärin potilaita, joilta piti saada kokeet nopeasti.
Minä istuin aivan labran ovea vastapäätä, joten näin, millaisia jonolappusia potilaat ottivat ja insinöörin vaistoni heräsivät. Tilanteestahan oli tehtävä tutkimus!
Tulos oli mielestäni hyvin merkillinen. 12 naista otti normaalin A-jonoon oikeuttavan jononumeron, mutta eivät jaksaneet/viitsineet odottaa omaa vuoroaan, vaan menivät labraan jonkun aikaa penkillä istuttuaan. Paras tapaus oli, kun saliin asteli ylväästi kalliin näköisessä turkissaan, piikkikorkoisissa kengissään ja avoimin päin 30 - 40 vuoden ikäinen rouva, otti numeron, meni penkille meidän mummojen ja vaarien joukkoon penkille, istui alle minuutin, nousi ja meni määrätietoisesti labraan, vaikka hänen vuoronumeronsa oli jopa suurempi kuin minulla.
Tämän rouvan ja myös muiden naisten käytös aiheutti pahaa verta ja murinaa odottajissa ja yksi nainen kävi jopa tekemässä jonkinlaista valitusta vastaanottovirkailijalle, mutta sai vastauksen, että odottele ihan rauhassa, kyllä se vuoro sieltä ajallaan tulee.
Puolen tunnin odottamisen jälkeen alkoi myös A-jono vetää, mutta jokaiselle numerolle ei ollutkaan menijöitä, kun olivat käyneet sisällä jo ennen aikojaan. Näin sitten minäkin pääsin tunnin ja kymmenen minuutin odottamisen jälkeen sisälle. Kuitenkin ajatuksissani mietin, miksi terveyskeskuksen labrassa jonotussysteemi ei toimi kuten apteekissa tai kaupan lihatiskillä? Miksi ohistuskaistat sallitaan? En purnaa itseni vuoksi, minulla on nykyään aikaa runsaasti ja voin nuokin tilanteet käyttää ihmisten tarkkailuun. Eihän sitä tiedä, vaikka saisin tarkkailuistani vaikutteita jopa uusiin kirjoihin!
Tänään meillä oli mahdollisuus mennä ottamaan sikapiikki. Nyt olivat täällä Mäntsälässä vuorossa mihinkään erityisryhmiin kuulumattomat henkilöt, joiden sukunimi alkaa mm. M:llä ja joiden ikä oli jo puolen vuosisadan luokkaa tai enemmän. Rokotusajaksi oli jo etukäteen määrätty klo 15.00 - 18.00. Sinne mekin sitten vaimon kanssa ryntäsimme.
Olimme tervarissa tasan klo 15 ja juuri, kun otimme vuoronumeroamme, kutsuttiin ensimmäinen potilas sisään. Meillä olivat numerot 46 ja 47. Odottelu kesti tasan 20 minuuttia. Siis jono kulki sutjakkaasti!
Pistoksen jälkeen olisi pitänyt odotella ohjeiden mukaan käytävässä 20 minuuttia, mutta useimmat poistuivat suoraan kotiin. Me odottelimme rauhassa, mutta mitään kohtalokasta emme kokeneet. Onkohan sikaflunssa nyt meillä kengitetty?
Ensimmäisen puolen tunnin aikana ei jono siis mennyt lainkaan eteenpäin, mutta kuitenkin labran ovet kävivät koko ajan. Sinne meni useita normaalin jonolapun ottanutta, jotka eivät syystä tai toisesta jaksaneet istua penkeillä odottamassa kutsua. Toki meni sinne joitakin ilman mitään lappusta ottanutta, mutta he lienenvät olleet joko ajan varanneita tai päivystävän lääkärin potilaita, joilta piti saada kokeet nopeasti.
Minä istuin aivan labran ovea vastapäätä, joten näin, millaisia jonolappusia potilaat ottivat ja insinöörin vaistoni heräsivät. Tilanteestahan oli tehtävä tutkimus!
Tulos oli mielestäni hyvin merkillinen. 12 naista otti normaalin A-jonoon oikeuttavan jononumeron, mutta eivät jaksaneet/viitsineet odottaa omaa vuoroaan, vaan menivät labraan jonkun aikaa penkillä istuttuaan. Paras tapaus oli, kun saliin asteli ylväästi kalliin näköisessä turkissaan, piikkikorkoisissa kengissään ja avoimin päin 30 - 40 vuoden ikäinen rouva, otti numeron, meni penkille meidän mummojen ja vaarien joukkoon penkille, istui alle minuutin, nousi ja meni määrätietoisesti labraan, vaikka hänen vuoronumeronsa oli jopa suurempi kuin minulla.
Tämän rouvan ja myös muiden naisten käytös aiheutti pahaa verta ja murinaa odottajissa ja yksi nainen kävi jopa tekemässä jonkinlaista valitusta vastaanottovirkailijalle, mutta sai vastauksen, että odottele ihan rauhassa, kyllä se vuoro sieltä ajallaan tulee.
Puolen tunnin odottamisen jälkeen alkoi myös A-jono vetää, mutta jokaiselle numerolle ei ollutkaan menijöitä, kun olivat käyneet sisällä jo ennen aikojaan. Näin sitten minäkin pääsin tunnin ja kymmenen minuutin odottamisen jälkeen sisälle. Kuitenkin ajatuksissani mietin, miksi terveyskeskuksen labrassa jonotussysteemi ei toimi kuten apteekissa tai kaupan lihatiskillä? Miksi ohistuskaistat sallitaan? En purnaa itseni vuoksi, minulla on nykyään aikaa runsaasti ja voin nuokin tilanteet käyttää ihmisten tarkkailuun. Eihän sitä tiedä, vaikka saisin tarkkailuistani vaikutteita jopa uusiin kirjoihin!
Tänään meillä oli mahdollisuus mennä ottamaan sikapiikki. Nyt olivat täällä Mäntsälässä vuorossa mihinkään erityisryhmiin kuulumattomat henkilöt, joiden sukunimi alkaa mm. M:llä ja joiden ikä oli jo puolen vuosisadan luokkaa tai enemmän. Rokotusajaksi oli jo etukäteen määrätty klo 15.00 - 18.00. Sinne mekin sitten vaimon kanssa ryntäsimme.
Olimme tervarissa tasan klo 15 ja juuri, kun otimme vuoronumeroamme, kutsuttiin ensimmäinen potilas sisään. Meillä olivat numerot 46 ja 47. Odottelu kesti tasan 20 minuuttia. Siis jono kulki sutjakkaasti!
Pistoksen jälkeen olisi pitänyt odotella ohjeiden mukaan käytävässä 20 minuuttia, mutta useimmat poistuivat suoraan kotiin. Me odottelimme rauhassa, mutta mitään kohtalokasta emme kokeneet. Onkohan sikaflunssa nyt meillä kengitetty?
torstai 21. tammikuuta 2010
aivotko jäässä?
Viime aikoina en ole saanut aikaan mitään pähkäilyjä - ainakaan sellaisia, että niistä olisi ollut mitään kirjoitettavaa. Lienevätkö aivot jäässä vai onko joku muu syy, joka aiheuttaa ylenmääräisen tylsyyden? Vai ovatko maailman, Suomen tai jopa Mäntsälän asiat siinä mallissa, että mitään kommentoitavaa ei löydy. Tuskinpa on noin, koska Haitissa tapahtui hirveitä, Suomessa ollaan taas meidän eläkeläisten tai ainakin tulevien eläkeläisten asioita pistämässä todella huonommalle tolalle. Haluttaneen ilmeisesti niin, että ihmiset siirtyisivät tulevaisuudessa työstä suoraan hautaan! Ja kuitenkin kaikki ovat olleet mukana talkoissa keräämässä omia eläkkeitään - tai noinhan sen olla pitäisi. Nyt kuitenkin on niin, että meidän tienaamat eläkkeet on jo syöty ja nykyisten työihmisten on sitten maksettava meidän loisten elämiset. Ja se luonnollisesti ottaa pattiin - ihan ymmärrettävää. Minun tapoihini ei juuri kuulu politiikan piiriin kuuluvien asioiden repostelu, mutta olkoon tämän kerran näin. Kun en mitään politiikasta ymmärrä, niin parempi pysyä vaan liikenneasioissa!
Olen käynyt hiihtelemässä vasta noin kymmenisen kertaa. Kerrallaan olen hiihdellyt viiden ja kymmenen kilometrin matkoja hyvin hiljakseen. Kuitenkin jokaisella lenkillä on rinteiden päällä henki vinkunut, kun keuhkot yrittävät saada happea läskeille. Ei tahdo kapasiteetti riittää tormailuihin! Onneksi kilpailuviettini ei ota nokkiinsa, kun mummotkin painelevat ohi, vaareista puhumattakaan ja pystyn liikennöimään latusilla ihan oman kuntoni mukaan. Toki vanhat ajat joskus palaavat mieleen ja haluttaisi mennä paljon vauhdikkaammin, mutta silloin lenkki jäisi varmaan pariin sataan metriin. Viitisentoista vuotta sitten lopetin kilpahiihdon ja silloin tein päätöksen, että vesisateella en enää hiihtele, mutta tänä talvena olen tuohon lisännyt, että myöskään yli viidentoista asteen pakkasella en lenkille lähde. Syynä on se, että vapaata hiihdettäessä pakkaskitka suksien alla kasvaa niin suureksi, että hiihto ei ole nautittavaa ja perinteiselle minulla ei ole välineitä. Lisäksi sain ihmeellisen tulehduksen vasempaan jalkapöytään, joka esti kävelemisen ja vaikeutti hiihtämistäkin viikon ajan. Siksi noita hiihtokertoja on vain kymmenkunta.
Ilmoittauduin kansalaisopiston luovan kirjoittamisen kurssille. Saapa nähdä, onko tulijoita tarpeeksi, että kurssi onnistuu. Opettajana on näyttämötaiteen maisteri, kirjoittaja ja ohjaaja, joten häneltä varmasti joitakin vinkkejä saisin, miten hän näkisi minun voivan kirjoittamistani kehittää. Minun ajatukseni kirjoittamisesta saattaa kuitenkin olla aika paljon erilainen kuin melko monella muulla kirjoittajalla.
Olen tämän talven aikana lukenut lukuisia romaaneja ja olen pyrkinyt analysoimaan niitä. Ja olen tullut siihen tulokseen, että tykkään suhteellisen yksinkertaisesta tekstistä, jossa kuitenkin käytetään sanoja monipuolisesti, jopa murresanat ovat mieleeni. Ja tekstin täytyy edetä! Useita kirjoja on jo tähän mennessä jäänyt kesken, koska en yksinkertaisesti ole kestänyt tekstin kirnuntaa. Kirnuamisella tarkoitan sitä, että jokin asia kerrotaan usealla erilaisella kuvauksella ja vertauksella. Se ei minuun pure! Mutta kirjojen arvostelijoihin se näyttää purevan.
Omasta romaanistani "reppana" olen jo saanut lukuisia palautteita (normaaleilta ihmisiltä - en siis keneltäkään ammattiarvostelijalta) ja ihmeekseni ne ovat olleet pääasiallisesti kiittäviä. Negatiivista kanttiaaltoa olen saanut joiltakin mm. siitä, että kerron päähenkilön Lapin kierroksen liian yksityiskohtaisesti, pistän päähenkilön rakastumaan liian nopeasti tai että käytännössä rakennusmiesten illanvietoista ei pääse kesken iltaa pois. Nuo kaikki olivat aikoinaan minun tietoisesti valitsemia linjauksia ja niillä mielestäni oli oikeutus tapahtua tarinan kannalta juuri noin. Mutta minusta on hyvä, että näin kirjoittajauran ensimmäisillä portailla ollessani saan ylipäänsä palautetta - negatiivinen on yhtä tärkeää kuin positiivinenkin. Negatiivinen auttaa toivottavasti kehittymään ja positiivinen, jotta jaksaa kirjoittaa jälleen.
Jouluksi kasaamani "kaksikymmentä airisvuotta" on saanut airispiireissä jo jonkinlaisen vastaanoton, mutta kova hinta rajoittaa kirjan myyntiä. Kuitenkin silläkin näyttää olevan jotakin saumaa mennä maakuntiin. Aika näyttää, miten sen kanssa käy.
Olen käynyt hiihtelemässä vasta noin kymmenisen kertaa. Kerrallaan olen hiihdellyt viiden ja kymmenen kilometrin matkoja hyvin hiljakseen. Kuitenkin jokaisella lenkillä on rinteiden päällä henki vinkunut, kun keuhkot yrittävät saada happea läskeille. Ei tahdo kapasiteetti riittää tormailuihin! Onneksi kilpailuviettini ei ota nokkiinsa, kun mummotkin painelevat ohi, vaareista puhumattakaan ja pystyn liikennöimään latusilla ihan oman kuntoni mukaan. Toki vanhat ajat joskus palaavat mieleen ja haluttaisi mennä paljon vauhdikkaammin, mutta silloin lenkki jäisi varmaan pariin sataan metriin. Viitisentoista vuotta sitten lopetin kilpahiihdon ja silloin tein päätöksen, että vesisateella en enää hiihtele, mutta tänä talvena olen tuohon lisännyt, että myöskään yli viidentoista asteen pakkasella en lenkille lähde. Syynä on se, että vapaata hiihdettäessä pakkaskitka suksien alla kasvaa niin suureksi, että hiihto ei ole nautittavaa ja perinteiselle minulla ei ole välineitä. Lisäksi sain ihmeellisen tulehduksen vasempaan jalkapöytään, joka esti kävelemisen ja vaikeutti hiihtämistäkin viikon ajan. Siksi noita hiihtokertoja on vain kymmenkunta.
Ilmoittauduin kansalaisopiston luovan kirjoittamisen kurssille. Saapa nähdä, onko tulijoita tarpeeksi, että kurssi onnistuu. Opettajana on näyttämötaiteen maisteri, kirjoittaja ja ohjaaja, joten häneltä varmasti joitakin vinkkejä saisin, miten hän näkisi minun voivan kirjoittamistani kehittää. Minun ajatukseni kirjoittamisesta saattaa kuitenkin olla aika paljon erilainen kuin melko monella muulla kirjoittajalla.
Olen tämän talven aikana lukenut lukuisia romaaneja ja olen pyrkinyt analysoimaan niitä. Ja olen tullut siihen tulokseen, että tykkään suhteellisen yksinkertaisesta tekstistä, jossa kuitenkin käytetään sanoja monipuolisesti, jopa murresanat ovat mieleeni. Ja tekstin täytyy edetä! Useita kirjoja on jo tähän mennessä jäänyt kesken, koska en yksinkertaisesti ole kestänyt tekstin kirnuntaa. Kirnuamisella tarkoitan sitä, että jokin asia kerrotaan usealla erilaisella kuvauksella ja vertauksella. Se ei minuun pure! Mutta kirjojen arvostelijoihin se näyttää purevan.
Omasta romaanistani "reppana" olen jo saanut lukuisia palautteita (normaaleilta ihmisiltä - en siis keneltäkään ammattiarvostelijalta) ja ihmeekseni ne ovat olleet pääasiallisesti kiittäviä. Negatiivista kanttiaaltoa olen saanut joiltakin mm. siitä, että kerron päähenkilön Lapin kierroksen liian yksityiskohtaisesti, pistän päähenkilön rakastumaan liian nopeasti tai että käytännössä rakennusmiesten illanvietoista ei pääse kesken iltaa pois. Nuo kaikki olivat aikoinaan minun tietoisesti valitsemia linjauksia ja niillä mielestäni oli oikeutus tapahtua tarinan kannalta juuri noin. Mutta minusta on hyvä, että näin kirjoittajauran ensimmäisillä portailla ollessani saan ylipäänsä palautetta - negatiivinen on yhtä tärkeää kuin positiivinenkin. Negatiivinen auttaa toivottavasti kehittymään ja positiivinen, jotta jaksaa kirjoittaa jälleen.
Jouluksi kasaamani "kaksikymmentä airisvuotta" on saanut airispiireissä jo jonkinlaisen vastaanoton, mutta kova hinta rajoittaa kirjan myyntiä. Kuitenkin silläkin näyttää olevan jotakin saumaa mennä maakuntiin. Aika näyttää, miten sen kanssa käy.
tiistai 29. joulukuuta 2009
ruunamainen olo!
Olen käynyt jo kaksi kertaa hiihtämässä. Eilen tahkosin tunnin Hirvihaaran pellolla ja tänään olin sitten jo maastossa Anttilasta Hirvihaaraan menevällä, maakaasuputken linjalle ajetulla, ladulla. En uskaltanut mennä aivan Hirvihaaraan asti, kun pelkäsin jääväni metsään, mutta kolme varttia kuitenkin hiihtelin.
Kunto on sellainen, että olin jokaisen pienenkin töntyrän päällä anaerobisella alueella ja eilen joka kerta, kun piti mennä vastatuuleen. Eilen mittasin tunnin päästä ladulta poistuttuani pulssiksi ruhtinaalliset 94. Tänään sentään se oli puolentunnin päästä tippunut jo tasoon n. 80.
Siis tiedän, että minulla on täysin rapakunto ja tiedän, mitä asialle voisi tehdä, onhan minulla sentään hiihdon lajiosan valmentajakurssi suoritettuna yli 20 vuotta sitten. Nyt pitäisi vaan toteuttaa asiat jo kesällä, että talvella voisin edes hieman nauttia hiihtolenkeistä. Entiseen vauhtiin ei tietenkään ole tarvettakaan, kun nyt pystyisi etenemään sellaista mukavaa matkavauhtia.
Täytyy nyt talvella, niin kauan kuin sitä nyt kestää, käydä säännöllisesti ladulla, että saisin nostettua kuntoa edes hieman.
Ihmiset sanovat, että luisteluhiihto on helppoa. Niin se on hyväkuntoiselle ja hyvin luistavilla välineillä. Mutta jos kunto on ruosteessa, ei edes hyvällä tekniikalla pääse ylämäissä kunnolla etenemään, myötäleet ja tasaiset kyllä sujuvat jotenkin. Perinteisellä pääsee huonokuntoinenkin jotenkin eteenpäin, jos suksiin on onnistunut saamaan kunnon pidon. Minulla ei ole jäänyt kilpahiihtouran jälkeen yksiäkään perinteisen suksia, joten jokaisella lenkillä on mentävä luistelusuksilla. Niitä minulla onkin neljä paria, että periaatteessa jokaiselle kelille löytyy oma parinsa. Ne ovat liki 20 vuotta vanhoja ja ovat tarkoitetut n. 15 kiloa keveämmälle hiihtäjälle, niin ohjautuvuus ei ole parasta mahdollista luokkaa. Voitelut yritän tehdä ihan kunnon tavaralla, että edes laskuissa olisi entistä vauhtia.
On siis jotensakin ruunamainen olo!
Kunto on sellainen, että olin jokaisen pienenkin töntyrän päällä anaerobisella alueella ja eilen joka kerta, kun piti mennä vastatuuleen. Eilen mittasin tunnin päästä ladulta poistuttuani pulssiksi ruhtinaalliset 94. Tänään sentään se oli puolentunnin päästä tippunut jo tasoon n. 80.
Siis tiedän, että minulla on täysin rapakunto ja tiedän, mitä asialle voisi tehdä, onhan minulla sentään hiihdon lajiosan valmentajakurssi suoritettuna yli 20 vuotta sitten. Nyt pitäisi vaan toteuttaa asiat jo kesällä, että talvella voisin edes hieman nauttia hiihtolenkeistä. Entiseen vauhtiin ei tietenkään ole tarvettakaan, kun nyt pystyisi etenemään sellaista mukavaa matkavauhtia.
Täytyy nyt talvella, niin kauan kuin sitä nyt kestää, käydä säännöllisesti ladulla, että saisin nostettua kuntoa edes hieman.
Ihmiset sanovat, että luisteluhiihto on helppoa. Niin se on hyväkuntoiselle ja hyvin luistavilla välineillä. Mutta jos kunto on ruosteessa, ei edes hyvällä tekniikalla pääse ylämäissä kunnolla etenemään, myötäleet ja tasaiset kyllä sujuvat jotenkin. Perinteisellä pääsee huonokuntoinenkin jotenkin eteenpäin, jos suksiin on onnistunut saamaan kunnon pidon. Minulla ei ole jäänyt kilpahiihtouran jälkeen yksiäkään perinteisen suksia, joten jokaisella lenkillä on mentävä luistelusuksilla. Niitä minulla onkin neljä paria, että periaatteessa jokaiselle kelille löytyy oma parinsa. Ne ovat liki 20 vuotta vanhoja ja ovat tarkoitetut n. 15 kiloa keveämmälle hiihtäjälle, niin ohjautuvuus ei ole parasta mahdollista luokkaa. Voitelut yritän tehdä ihan kunnon tavaralla, että edes laskuissa olisi entistä vauhtia.
On siis jotensakin ruunamainen olo!
maanantai 21. joulukuuta 2009
Rauhallista Joulua ja Hyvää Uutta Vuotta 2010!
Tämä kulunut vuosi oli meikäläiselle melko saamatonta aikaa, ellei sitä lasketa, että sain kuin sainkin romaanini ulos painosta ja myyntiin ja toisen, kuvakirjan koiristamme, aivan nyt joulun alla. Näytteet ovat tulossa kustantajalta DHL:n kautta ehkäpä vielä ennen joulupukin tuloa. Valitettavasti olen onnistunut saamaan painoa lisää edellisen vuoden vaihteesta 7 - 8 kiloa. Tuota en kyllä jaksa millään mittarilla laskea itsellení eduksi - päinvastoin.
Masennus on jälleen saanut hieman niskalenkkiä, mutta olen tajunnut itse lisätä kemiaa, jotta saisin edes nukuttua riittävästi. Lisäksi vaimo on joutunut sairaalahoitoon kahteen eri kertaan, joten emme ole edelleenkään yläkerran ukon suosiossa. Mitähän pahaa olemme tehneet, kun elomme on ollut niin kovin takkuista tämän vuosituhannen aikana?
Oikeastaan liikenne ja autoilut ovat seikkoja, joihin jaksan kiinnittää edelleen huomiota. Tietoliikenne ja viestintä ei jaksa enää kiinnostaa. Korkeintaan johan minä sanoin jo aikoja sitten, että kuralle menee -periaatteella tulee joskus mietittyä asioita. Eipä silti niinhän nuo monet asioissa vielä mukana olevatkin tuumailevat.
Mutta tieliikenne aina kiinnostaa. Edellisessä blogissani kerroin, että Kainuussa ajettiin todella nätisti. kun tiet olivat jäisiä. Kukaan ei edes yrittänyt ajella liikennemerkkien ilmoittamilla nopeuksilla. Kun osaa ajaa, niin "perse" ilmoittaa jo auton pienistä liikkeistä, että on liukasta ja silloin ajoneuvon kuljettaja pysyy todella kuljettajana. Etelän väellä ei ole ehkä noita geenejä lainkaan ja he eivät yksinkertaisesti pysty aistimaan liukkautta ja kun aivotkin ovat yleensä narikassa, niin silloin tapahtuu ja rytisee.
Kävimme eilen Järvenpäässsä ja meno oli todella karmivaa. Jäisellä tiellä osa autoilijoista posotteli sellaisia 120 päälle olevia nopeuksia ja ajoneuvojen välit olivat todella lyhyitä jopa kesäisiin olosuhteisiin. Ja tiedot kertoivatkin lukuisista onnettomuuksista ja jopa parista kuolonkolarista, vaikka oli kyse viikonlopusta.
Kainuussa ollessani serkkuni kysyi minulta, että kun olen ollut täällä etelässä jo kolmisenkymmentä vuotta, niin olenko saanut selville, mikä etelän ihmisissä oikein on vikana, kun ne hänenkin mielestä käyttäytyvät niin ihmeellisesti monissa eri tilanteissa. No eihän minulla ollut kysymykseen vastausta, mutta olen noita asioita kyllä pähkäillyt itsekin.
Sattuuhan onnettomuuksia pohjoisessakin ja voi se sattua minullekin, vaikka paasaankin monta kertaa vuodessa liikenteessä havaitsemistani asioista. Mutta olen aikoinani opetellut auton käsittelyä ja olen jopa ajanut kilpaakin, joten teknisenä suorituksena auton käsittely on hanskassa, mutta liikenteessä on niin paljon muitakin tekijöitä, jotka voivat saada onnettomuuden aikaan. Ja kun muutenkin on tuota epäonnea tai hankaluuksia ollut ihan riittämiin! Mutta sen voin taata, että tahallani en auto-onnettomuutta aiheuta. Jos haluan kelata itseltäni hengen, niin siihen kyllä etsin ihan muut keinot. Ja ikähän hoitaa sen puolen kyllä varmasti jossakin vaiheessa.
Tulipa lopultakin kunnon lumikelit, pääsin tekemään jo lumitöitäkin! Kun pääsisi vielä suksille, niin voisi yrittää ottaa jonkun kilon pois ylimääräisestä läskistä. Joka tapauksessa masennus ja ruokahalu ovat sellainen yhdistelmä, että läskien kuluttaminen tulee olemaan vaikeaa. Mutta aika näyttää, miten äijän käy.
Suuret kiitokset niille, jotka ovat antaneet kommentteja kirjoistani! Ja se on ollut tietenkin erityisesti miellyttävää ja myös uskomatonta, että kirjojani on kiitelty. Omat tavoitteeni kirjoittamisessa olen jo saavuttanut. Olen kirjoittanut kaksi terapiakirjaa, jo kouluikäisenä tavoitteekseni asettamani romaanin ja kaksi harrastuksiini liittyvää kirjaa. Saattaa kuitenkin olla, että kirjoittamiseni jatkuu, ainakin mielessäni kypsyttelen seuraavaa romaanin tarinaa.
Joka tapauksessa kaikille Rauhallista Joulua ja Hyvää Uutta Vuotta!
Masennus on jälleen saanut hieman niskalenkkiä, mutta olen tajunnut itse lisätä kemiaa, jotta saisin edes nukuttua riittävästi. Lisäksi vaimo on joutunut sairaalahoitoon kahteen eri kertaan, joten emme ole edelleenkään yläkerran ukon suosiossa. Mitähän pahaa olemme tehneet, kun elomme on ollut niin kovin takkuista tämän vuosituhannen aikana?
Oikeastaan liikenne ja autoilut ovat seikkoja, joihin jaksan kiinnittää edelleen huomiota. Tietoliikenne ja viestintä ei jaksa enää kiinnostaa. Korkeintaan johan minä sanoin jo aikoja sitten, että kuralle menee -periaatteella tulee joskus mietittyä asioita. Eipä silti niinhän nuo monet asioissa vielä mukana olevatkin tuumailevat.
Mutta tieliikenne aina kiinnostaa. Edellisessä blogissani kerroin, että Kainuussa ajettiin todella nätisti. kun tiet olivat jäisiä. Kukaan ei edes yrittänyt ajella liikennemerkkien ilmoittamilla nopeuksilla. Kun osaa ajaa, niin "perse" ilmoittaa jo auton pienistä liikkeistä, että on liukasta ja silloin ajoneuvon kuljettaja pysyy todella kuljettajana. Etelän väellä ei ole ehkä noita geenejä lainkaan ja he eivät yksinkertaisesti pysty aistimaan liukkautta ja kun aivotkin ovat yleensä narikassa, niin silloin tapahtuu ja rytisee.
Kävimme eilen Järvenpäässsä ja meno oli todella karmivaa. Jäisellä tiellä osa autoilijoista posotteli sellaisia 120 päälle olevia nopeuksia ja ajoneuvojen välit olivat todella lyhyitä jopa kesäisiin olosuhteisiin. Ja tiedot kertoivatkin lukuisista onnettomuuksista ja jopa parista kuolonkolarista, vaikka oli kyse viikonlopusta.
Kainuussa ollessani serkkuni kysyi minulta, että kun olen ollut täällä etelässä jo kolmisenkymmentä vuotta, niin olenko saanut selville, mikä etelän ihmisissä oikein on vikana, kun ne hänenkin mielestä käyttäytyvät niin ihmeellisesti monissa eri tilanteissa. No eihän minulla ollut kysymykseen vastausta, mutta olen noita asioita kyllä pähkäillyt itsekin.
Sattuuhan onnettomuuksia pohjoisessakin ja voi se sattua minullekin, vaikka paasaankin monta kertaa vuodessa liikenteessä havaitsemistani asioista. Mutta olen aikoinani opetellut auton käsittelyä ja olen jopa ajanut kilpaakin, joten teknisenä suorituksena auton käsittely on hanskassa, mutta liikenteessä on niin paljon muitakin tekijöitä, jotka voivat saada onnettomuuden aikaan. Ja kun muutenkin on tuota epäonnea tai hankaluuksia ollut ihan riittämiin! Mutta sen voin taata, että tahallani en auto-onnettomuutta aiheuta. Jos haluan kelata itseltäni hengen, niin siihen kyllä etsin ihan muut keinot. Ja ikähän hoitaa sen puolen kyllä varmasti jossakin vaiheessa.
Tulipa lopultakin kunnon lumikelit, pääsin tekemään jo lumitöitäkin! Kun pääsisi vielä suksille, niin voisi yrittää ottaa jonkun kilon pois ylimääräisestä läskistä. Joka tapauksessa masennus ja ruokahalu ovat sellainen yhdistelmä, että läskien kuluttaminen tulee olemaan vaikeaa. Mutta aika näyttää, miten äijän käy.
Suuret kiitokset niille, jotka ovat antaneet kommentteja kirjoistani! Ja se on ollut tietenkin erityisesti miellyttävää ja myös uskomatonta, että kirjojani on kiitelty. Omat tavoitteeni kirjoittamisessa olen jo saavuttanut. Olen kirjoittanut kaksi terapiakirjaa, jo kouluikäisenä tavoitteekseni asettamani romaanin ja kaksi harrastuksiini liittyvää kirjaa. Saattaa kuitenkin olla, että kirjoittamiseni jatkuu, ainakin mielessäni kypsyttelen seuraavaa romaanin tarinaa.
Joka tapauksessa kaikille Rauhallista Joulua ja Hyvää Uutta Vuotta!
tiistai 15. joulukuuta 2009
mutka Kainuussa!
Tein pikakeikan Suomussalmelle viime viikon lopulla. Lähdin ajelemaan Mäntsälästä torstaina aamusella ja takaisin palasin kotiin lauantai-iltana.
Menomatkan sää oli tuhnuinen rapakeli, lämpötila oli koko matkan siinä nollan pinnassa, mutta suolailemalla Destia oli hoitanut tasaisen kuraiset ajokelit lähes koko matkalle. Erityisesti alkumatkalla sain kuraa silmilleni varmasti satojen autojen heittämänä. Minä kun ajelin pilotilla juuri tiekohtaisia nopeuksia koko ajan, ja muillehan se ei riittänyt. Minun ei tarvinnut ohittaa ketään, kun kuormuritkin menivät kovempaa. Kun on määrätty lähes koko matkalle nykyään nopeudeksi kahdeksankymppiä, niin senhän oli sitten riitettävä, tuumasin minä, ja köröttelin eteenpäin. Kun en pitänyt kuin yhden kahvi- ja tankkaustauon, niin matka kuitenkin joutui vähän reilussa seitsemässä tunnissa, kun satastakin sain posotella ensin Heinolan yläpuolelle, sitten Kuopion seudulla, Iisamessa vähän ja Kontiomäeltä ihan perille asti.
Menin serkun Auvon luokse yöksi Pesiölle, ja perjantaina oli ohjelmassa parin tunnin keikka paikalliseen kirjakauppaan. Esittelin siellä kirjaani "reppana" pääasiassa tutuille henkilöille. Juntusen Pirjo oli tilannut kirjaani jo pienen erän, josta oli jäljellä vain yksi kappale. Serkkuni Sirkku oli jo odottelemassa ennen puolta päivää tuloani, ja hän sen ainokaisen kirjan veikin kotiinsa. Minä tiesin kirjatilanteen jo kotonani ja siksi tein postikortteja, joissa oli kirjani kansi. Takapuolelle sain pistettyä puumerkkini. Näin kirjani tilanneilla on omistuskirjoitukseni, vaikka kirja tulee joskus myöhemmin. Lähes koko ajan oli henkilöitä ympärilläni ja tilauksia tehtiin ihan mukavasti. Toivottavasti Pirjo tilaa kirjoja reilummin, että niitä riittää myös tilasuudessa käymättömille. Kuitenkin kirja ostetaan vielä nykypäivänäkin pääasiassa hyllystä!
Serkkujeni lisäksi tilaisuudessa kävi kanssani keskustelemassa mm. yksi entinen oppilaani, konefirman toimitusjohtaja, kansakoulutoveri, entinen työtoveri ja sitten tietenkin henkilöitä, joita en tuntenut. Ihmeellistä oli, että sain aivospukoista esille kansakoulussa olleen luokkatoverini nimen! En ole häntä muistaakseni sen koommin nähnyt, mutta nimi tuli heti esille, kun rouva tuli liikkeeseen. Olen pitänyt muistiani kehnona, mutta tämähän todistaa ihan muuta.
Tilaisuuden jälkeen kävimme Auvon äidin Paulan luona kahvilla Ämmänsaaren keskustassa ja vasta sen jälkeen menimme Pesiölle ja laitoimme sapuskan, pottuvoita ja paistettuja muikkuja. Kylläpä olikin maittava ateria. Saunan jälkeen yritin päästä uneen, mutta viime aikoina nukkumiseni on ollut aivan olematonta. Olen lisännyt masennuslääkitystä, jotta saisin nukuttua ainakin neljä - viisi tuntia yössä, mutta ei onnistu. En ymmärrä, mistä moinen johtuu!
No olin kuitenkin jonkinlaisessa horteessa ja kaipa se sitten on minulle riittävä annos. Mutta pitemmän päälle tuollainen ei saa jatkua, silloin masennus on saanut jälleen niskalenkin, ja lopputulos voi olla sen jälkeen taas mitä sattuu.
Pyörityn yön jälkeen lähdin kuitenkin liikkeelle. Ajoin ensin serkkuni Tarmon luokse Kiveläntien varteen. Ryyppäsimme kahvit ja keskustelimme niitä näitä melkoisen tovin. Laitoin saamani hirvenlihat kylmälaukkuun ja ajoin äitini synnyinpaikkaan Raiskionvaaralle. Vaaralla asustelee enää vain serkkuni Veli vaimonsa kanssa ja heillä on seutukunnan ainoita maitotiloja. Veli on minun kanssa samaa ikäluokkaa, ja jo lapsena meillä synkkasi hyvin. Siksi pyrin käymään heillä suunnilleen joka kerta, kun Suomussalmella pistäydyn.
Raiskion vaaralta ajelin kirkonkylään ja hautausmaalle. Sytytin isän ja äidin haudalle kaksi kynttilää. Olin aiemmin ajatellut ajella Oulun kautta Mäntsälään, mutta aloin tuntea migreenin oireita. Lääkkeet olin unohtanut kotiin, joten tein sunnitelmaan muutoksen. Päätin ajaa kotiin suorinta tietä jo samana päivänä. Kuitenkin ennen viitostielle oikaisua kävin tervehtimässä isäni veljen vaimoa kirkolla. Arttu on Lepolassa hoidossa, kun ikää on yhdeksän kymppiä, eikä muisti enää toimi eikä pysty enää itsekseen liikkumaankaan. Hiljakin on jo niin huonovointinen, että on tekemistä, että pystyy elämään yksikseen omakotitalossa. Liikkuminen on todella hankalaa, mutta sisulla Hilja menee eteenpäin.
Migreeni jumputti, mutta ei onneksi vielä niin pahasti, että en olisi pystynyt ajamaan autoa. Kuitenkin se muistutti olemassaolostaan koko ajan. Kävin Kontiomäessä tankaamassa auton ja söin kunnon aterian. Kainuussa tiet olivat jäisiä, joten ihmiset ajoivat todella varoen. Tiellä olisi saanut mennä satasta, mutta vauhdit olivat parikymppiä alle. Siis pohjoisen ihmiset osaavat ajaa tilanteen mukaan ja siksi he hengissä säilyvätkin. Etelän autoilija posottaisi noissakin olosuhteissa ainakin sallittua maksiminopeutta ja ehkäpä vielä piirun ylikin. Kun ne eivät osaa ajaa, niin eivät osaa!
Seuraavan kerran kävin kahvilla Juvalla. Keli oli talvisen rapea, liikennettä oli vähän, auto kulki pintakaasulla ja bensaa kului todella vähän. Tankkaustarvetta ei ollut enää koko matkalla ja tankkiin vielä jäisi melkoisesti ainetta kotiin päästyäkin.
Kotona sain migreenilääkkeen, jota terästin vielä tuhdilla särkylääkkeellä. Aamuyöllä jumputus lakkasi, mutta pää oli vielä pari päivää hellä. Vähitellen hävisivät reissun muistot takaraivostakin.
Menomatkan sää oli tuhnuinen rapakeli, lämpötila oli koko matkan siinä nollan pinnassa, mutta suolailemalla Destia oli hoitanut tasaisen kuraiset ajokelit lähes koko matkalle. Erityisesti alkumatkalla sain kuraa silmilleni varmasti satojen autojen heittämänä. Minä kun ajelin pilotilla juuri tiekohtaisia nopeuksia koko ajan, ja muillehan se ei riittänyt. Minun ei tarvinnut ohittaa ketään, kun kuormuritkin menivät kovempaa. Kun on määrätty lähes koko matkalle nykyään nopeudeksi kahdeksankymppiä, niin senhän oli sitten riitettävä, tuumasin minä, ja köröttelin eteenpäin. Kun en pitänyt kuin yhden kahvi- ja tankkaustauon, niin matka kuitenkin joutui vähän reilussa seitsemässä tunnissa, kun satastakin sain posotella ensin Heinolan yläpuolelle, sitten Kuopion seudulla, Iisamessa vähän ja Kontiomäeltä ihan perille asti.
Menin serkun Auvon luokse yöksi Pesiölle, ja perjantaina oli ohjelmassa parin tunnin keikka paikalliseen kirjakauppaan. Esittelin siellä kirjaani "reppana" pääasiassa tutuille henkilöille. Juntusen Pirjo oli tilannut kirjaani jo pienen erän, josta oli jäljellä vain yksi kappale. Serkkuni Sirkku oli jo odottelemassa ennen puolta päivää tuloani, ja hän sen ainokaisen kirjan veikin kotiinsa. Minä tiesin kirjatilanteen jo kotonani ja siksi tein postikortteja, joissa oli kirjani kansi. Takapuolelle sain pistettyä puumerkkini. Näin kirjani tilanneilla on omistuskirjoitukseni, vaikka kirja tulee joskus myöhemmin. Lähes koko ajan oli henkilöitä ympärilläni ja tilauksia tehtiin ihan mukavasti. Toivottavasti Pirjo tilaa kirjoja reilummin, että niitä riittää myös tilasuudessa käymättömille. Kuitenkin kirja ostetaan vielä nykypäivänäkin pääasiassa hyllystä!
Serkkujeni lisäksi tilaisuudessa kävi kanssani keskustelemassa mm. yksi entinen oppilaani, konefirman toimitusjohtaja, kansakoulutoveri, entinen työtoveri ja sitten tietenkin henkilöitä, joita en tuntenut. Ihmeellistä oli, että sain aivospukoista esille kansakoulussa olleen luokkatoverini nimen! En ole häntä muistaakseni sen koommin nähnyt, mutta nimi tuli heti esille, kun rouva tuli liikkeeseen. Olen pitänyt muistiani kehnona, mutta tämähän todistaa ihan muuta.
Tilaisuuden jälkeen kävimme Auvon äidin Paulan luona kahvilla Ämmänsaaren keskustassa ja vasta sen jälkeen menimme Pesiölle ja laitoimme sapuskan, pottuvoita ja paistettuja muikkuja. Kylläpä olikin maittava ateria. Saunan jälkeen yritin päästä uneen, mutta viime aikoina nukkumiseni on ollut aivan olematonta. Olen lisännyt masennuslääkitystä, jotta saisin nukuttua ainakin neljä - viisi tuntia yössä, mutta ei onnistu. En ymmärrä, mistä moinen johtuu!
No olin kuitenkin jonkinlaisessa horteessa ja kaipa se sitten on minulle riittävä annos. Mutta pitemmän päälle tuollainen ei saa jatkua, silloin masennus on saanut jälleen niskalenkin, ja lopputulos voi olla sen jälkeen taas mitä sattuu.
Pyörityn yön jälkeen lähdin kuitenkin liikkeelle. Ajoin ensin serkkuni Tarmon luokse Kiveläntien varteen. Ryyppäsimme kahvit ja keskustelimme niitä näitä melkoisen tovin. Laitoin saamani hirvenlihat kylmälaukkuun ja ajoin äitini synnyinpaikkaan Raiskionvaaralle. Vaaralla asustelee enää vain serkkuni Veli vaimonsa kanssa ja heillä on seutukunnan ainoita maitotiloja. Veli on minun kanssa samaa ikäluokkaa, ja jo lapsena meillä synkkasi hyvin. Siksi pyrin käymään heillä suunnilleen joka kerta, kun Suomussalmella pistäydyn.
Raiskion vaaralta ajelin kirkonkylään ja hautausmaalle. Sytytin isän ja äidin haudalle kaksi kynttilää. Olin aiemmin ajatellut ajella Oulun kautta Mäntsälään, mutta aloin tuntea migreenin oireita. Lääkkeet olin unohtanut kotiin, joten tein sunnitelmaan muutoksen. Päätin ajaa kotiin suorinta tietä jo samana päivänä. Kuitenkin ennen viitostielle oikaisua kävin tervehtimässä isäni veljen vaimoa kirkolla. Arttu on Lepolassa hoidossa, kun ikää on yhdeksän kymppiä, eikä muisti enää toimi eikä pysty enää itsekseen liikkumaankaan. Hiljakin on jo niin huonovointinen, että on tekemistä, että pystyy elämään yksikseen omakotitalossa. Liikkuminen on todella hankalaa, mutta sisulla Hilja menee eteenpäin.
Migreeni jumputti, mutta ei onneksi vielä niin pahasti, että en olisi pystynyt ajamaan autoa. Kuitenkin se muistutti olemassaolostaan koko ajan. Kävin Kontiomäessä tankaamassa auton ja söin kunnon aterian. Kainuussa tiet olivat jäisiä, joten ihmiset ajoivat todella varoen. Tiellä olisi saanut mennä satasta, mutta vauhdit olivat parikymppiä alle. Siis pohjoisen ihmiset osaavat ajaa tilanteen mukaan ja siksi he hengissä säilyvätkin. Etelän autoilija posottaisi noissakin olosuhteissa ainakin sallittua maksiminopeutta ja ehkäpä vielä piirun ylikin. Kun ne eivät osaa ajaa, niin eivät osaa!
Seuraavan kerran kävin kahvilla Juvalla. Keli oli talvisen rapea, liikennettä oli vähän, auto kulki pintakaasulla ja bensaa kului todella vähän. Tankkaustarvetta ei ollut enää koko matkalla ja tankkiin vielä jäisi melkoisesti ainetta kotiin päästyäkin.
Kotona sain migreenilääkkeen, jota terästin vielä tuhdilla särkylääkkeellä. Aamuyöllä jumputus lakkasi, mutta pää oli vielä pari päivää hellä. Vähitellen hävisivät reissun muistot takaraivostakin.
sunnuntai 6. joulukuuta 2009
ihmeiden aika ei ole ohi!
Kävimme eilisessä kurakelissä Hyrylässä ja menomatkalla saimme kokea todellisen ihmeen. Beige Volvo S80 rek. nro GMH-xxx ohitti meidät, kuten olen toivonut jo kymmeniä vuosia tehtävän. Eli siirtyi eteemme vasta niin kaukana, että kurasuihku ei sokaissut meitä. Olihan Volvolla melkoisesti ylinopeutta, mutta eihän nyt kaikkea voi kerralla vaatia.
Aivan toisenlaisen ohituksen teki farmari Nissan Primera, joka melkein puskuria riipoen hyökkäsi heti oikelle kaistalle, vaikka toimelle ei ollut mitään näkyvää syytä. Siis Primeran takapuskurissa ei roikkunut valoa välkyttelevä Audi tai Bemari taikka joku muu teiden kuninkaana itseään pitävä.
Tein kevyehkön historiikin elämästämme airisten kanssa. Nimittäin tänä vuonna tuli täyteen kaksikymmentä vuotta noiden otusten kanssa. Skannailin kuviamme ja sain jopa jonkun verran digikuvia joukkoon. Pistin vähän tekstiä väliin ja 128 A4-sivua sain kasaan. Painoin juuri retukkaa, kun sain sisällön ja kannet tarkistettua ja hyväksyttyä. Tilasin samalla itselle omat kappaleet kirjasta. Siis nyt tuli viides kirja valmiiksi, joten taitaa kirjoittaminen olla jo jossakin määrin verissä. Toki tämä viimeinen "kaksikymmentä airisvuotta" ja kolmas "otteita viestimiehen päiväkirjasta" eivät ole kirjakauppamyynnissä, vaan ainoastaan kustantajan Shopin kautta tilattavia. Nuo kuvakirjat tulevat turkasen kalliiksi, kun kuvat on värillisinä, joten ei niitä varmaankaan yleisö juuri ostele. Ovatpahan vain ainakin itsellä ja perheellä muistona.
Olen seurannut syrjäsilmällä jälleen kerran tuntematonta sotilasta televisiosta. Ja jotenkin tuntuu siltä, että kuva vain paranee vanhetessaan!
Hyvää isenäisyyspäivää itse kullekin!
Aivan toisenlaisen ohituksen teki farmari Nissan Primera, joka melkein puskuria riipoen hyökkäsi heti oikelle kaistalle, vaikka toimelle ei ollut mitään näkyvää syytä. Siis Primeran takapuskurissa ei roikkunut valoa välkyttelevä Audi tai Bemari taikka joku muu teiden kuninkaana itseään pitävä.
Tein kevyehkön historiikin elämästämme airisten kanssa. Nimittäin tänä vuonna tuli täyteen kaksikymmentä vuotta noiden otusten kanssa. Skannailin kuviamme ja sain jopa jonkun verran digikuvia joukkoon. Pistin vähän tekstiä väliin ja 128 A4-sivua sain kasaan. Painoin juuri retukkaa, kun sain sisällön ja kannet tarkistettua ja hyväksyttyä. Tilasin samalla itselle omat kappaleet kirjasta. Siis nyt tuli viides kirja valmiiksi, joten taitaa kirjoittaminen olla jo jossakin määrin verissä. Toki tämä viimeinen "kaksikymmentä airisvuotta" ja kolmas "otteita viestimiehen päiväkirjasta" eivät ole kirjakauppamyynnissä, vaan ainoastaan kustantajan Shopin kautta tilattavia. Nuo kuvakirjat tulevat turkasen kalliiksi, kun kuvat on värillisinä, joten ei niitä varmaankaan yleisö juuri ostele. Ovatpahan vain ainakin itsellä ja perheellä muistona.
Olen seurannut syrjäsilmällä jälleen kerran tuntematonta sotilasta televisiosta. Ja jotenkin tuntuu siltä, että kuva vain paranee vanhetessaan!
Hyvää isenäisyyspäivää itse kullekin!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)