Olen käynyt jo kaksi kertaa hiihtämässä. Eilen tahkosin tunnin Hirvihaaran pellolla ja tänään olin sitten jo maastossa Anttilasta Hirvihaaraan menevällä, maakaasuputken linjalle ajetulla, ladulla. En uskaltanut mennä aivan Hirvihaaraan asti, kun pelkäsin jääväni metsään, mutta kolme varttia kuitenkin hiihtelin.
Kunto on sellainen, että olin jokaisen pienenkin töntyrän päällä anaerobisella alueella ja eilen joka kerta, kun piti mennä vastatuuleen. Eilen mittasin tunnin päästä ladulta poistuttuani pulssiksi ruhtinaalliset 94. Tänään sentään se oli puolentunnin päästä tippunut jo tasoon n. 80.
Siis tiedän, että minulla on täysin rapakunto ja tiedän, mitä asialle voisi tehdä, onhan minulla sentään hiihdon lajiosan valmentajakurssi suoritettuna yli 20 vuotta sitten. Nyt pitäisi vaan toteuttaa asiat jo kesällä, että talvella voisin edes hieman nauttia hiihtolenkeistä. Entiseen vauhtiin ei tietenkään ole tarvettakaan, kun nyt pystyisi etenemään sellaista mukavaa matkavauhtia.
Täytyy nyt talvella, niin kauan kuin sitä nyt kestää, käydä säännöllisesti ladulla, että saisin nostettua kuntoa edes hieman.
Ihmiset sanovat, että luisteluhiihto on helppoa. Niin se on hyväkuntoiselle ja hyvin luistavilla välineillä. Mutta jos kunto on ruosteessa, ei edes hyvällä tekniikalla pääse ylämäissä kunnolla etenemään, myötäleet ja tasaiset kyllä sujuvat jotenkin. Perinteisellä pääsee huonokuntoinenkin jotenkin eteenpäin, jos suksiin on onnistunut saamaan kunnon pidon. Minulla ei ole jäänyt kilpahiihtouran jälkeen yksiäkään perinteisen suksia, joten jokaisella lenkillä on mentävä luistelusuksilla. Niitä minulla onkin neljä paria, että periaatteessa jokaiselle kelille löytyy oma parinsa. Ne ovat liki 20 vuotta vanhoja ja ovat tarkoitetut n. 15 kiloa keveämmälle hiihtäjälle, niin ohjautuvuus ei ole parasta mahdollista luokkaa. Voitelut yritän tehdä ihan kunnon tavaralla, että edes laskuissa olisi entistä vauhtia.
On siis jotensakin ruunamainen olo!
tiistai 29. joulukuuta 2009
maanantai 21. joulukuuta 2009
Rauhallista Joulua ja Hyvää Uutta Vuotta 2010!
Tämä kulunut vuosi oli meikäläiselle melko saamatonta aikaa, ellei sitä lasketa, että sain kuin sainkin romaanini ulos painosta ja myyntiin ja toisen, kuvakirjan koiristamme, aivan nyt joulun alla. Näytteet ovat tulossa kustantajalta DHL:n kautta ehkäpä vielä ennen joulupukin tuloa. Valitettavasti olen onnistunut saamaan painoa lisää edellisen vuoden vaihteesta 7 - 8 kiloa. Tuota en kyllä jaksa millään mittarilla laskea itsellení eduksi - päinvastoin.
Masennus on jälleen saanut hieman niskalenkkiä, mutta olen tajunnut itse lisätä kemiaa, jotta saisin edes nukuttua riittävästi. Lisäksi vaimo on joutunut sairaalahoitoon kahteen eri kertaan, joten emme ole edelleenkään yläkerran ukon suosiossa. Mitähän pahaa olemme tehneet, kun elomme on ollut niin kovin takkuista tämän vuosituhannen aikana?
Oikeastaan liikenne ja autoilut ovat seikkoja, joihin jaksan kiinnittää edelleen huomiota. Tietoliikenne ja viestintä ei jaksa enää kiinnostaa. Korkeintaan johan minä sanoin jo aikoja sitten, että kuralle menee -periaatteella tulee joskus mietittyä asioita. Eipä silti niinhän nuo monet asioissa vielä mukana olevatkin tuumailevat.
Mutta tieliikenne aina kiinnostaa. Edellisessä blogissani kerroin, että Kainuussa ajettiin todella nätisti. kun tiet olivat jäisiä. Kukaan ei edes yrittänyt ajella liikennemerkkien ilmoittamilla nopeuksilla. Kun osaa ajaa, niin "perse" ilmoittaa jo auton pienistä liikkeistä, että on liukasta ja silloin ajoneuvon kuljettaja pysyy todella kuljettajana. Etelän väellä ei ole ehkä noita geenejä lainkaan ja he eivät yksinkertaisesti pysty aistimaan liukkautta ja kun aivotkin ovat yleensä narikassa, niin silloin tapahtuu ja rytisee.
Kävimme eilen Järvenpäässsä ja meno oli todella karmivaa. Jäisellä tiellä osa autoilijoista posotteli sellaisia 120 päälle olevia nopeuksia ja ajoneuvojen välit olivat todella lyhyitä jopa kesäisiin olosuhteisiin. Ja tiedot kertoivatkin lukuisista onnettomuuksista ja jopa parista kuolonkolarista, vaikka oli kyse viikonlopusta.
Kainuussa ollessani serkkuni kysyi minulta, että kun olen ollut täällä etelässä jo kolmisenkymmentä vuotta, niin olenko saanut selville, mikä etelän ihmisissä oikein on vikana, kun ne hänenkin mielestä käyttäytyvät niin ihmeellisesti monissa eri tilanteissa. No eihän minulla ollut kysymykseen vastausta, mutta olen noita asioita kyllä pähkäillyt itsekin.
Sattuuhan onnettomuuksia pohjoisessakin ja voi se sattua minullekin, vaikka paasaankin monta kertaa vuodessa liikenteessä havaitsemistani asioista. Mutta olen aikoinani opetellut auton käsittelyä ja olen jopa ajanut kilpaakin, joten teknisenä suorituksena auton käsittely on hanskassa, mutta liikenteessä on niin paljon muitakin tekijöitä, jotka voivat saada onnettomuuden aikaan. Ja kun muutenkin on tuota epäonnea tai hankaluuksia ollut ihan riittämiin! Mutta sen voin taata, että tahallani en auto-onnettomuutta aiheuta. Jos haluan kelata itseltäni hengen, niin siihen kyllä etsin ihan muut keinot. Ja ikähän hoitaa sen puolen kyllä varmasti jossakin vaiheessa.
Tulipa lopultakin kunnon lumikelit, pääsin tekemään jo lumitöitäkin! Kun pääsisi vielä suksille, niin voisi yrittää ottaa jonkun kilon pois ylimääräisestä läskistä. Joka tapauksessa masennus ja ruokahalu ovat sellainen yhdistelmä, että läskien kuluttaminen tulee olemaan vaikeaa. Mutta aika näyttää, miten äijän käy.
Suuret kiitokset niille, jotka ovat antaneet kommentteja kirjoistani! Ja se on ollut tietenkin erityisesti miellyttävää ja myös uskomatonta, että kirjojani on kiitelty. Omat tavoitteeni kirjoittamisessa olen jo saavuttanut. Olen kirjoittanut kaksi terapiakirjaa, jo kouluikäisenä tavoitteekseni asettamani romaanin ja kaksi harrastuksiini liittyvää kirjaa. Saattaa kuitenkin olla, että kirjoittamiseni jatkuu, ainakin mielessäni kypsyttelen seuraavaa romaanin tarinaa.
Joka tapauksessa kaikille Rauhallista Joulua ja Hyvää Uutta Vuotta!
Masennus on jälleen saanut hieman niskalenkkiä, mutta olen tajunnut itse lisätä kemiaa, jotta saisin edes nukuttua riittävästi. Lisäksi vaimo on joutunut sairaalahoitoon kahteen eri kertaan, joten emme ole edelleenkään yläkerran ukon suosiossa. Mitähän pahaa olemme tehneet, kun elomme on ollut niin kovin takkuista tämän vuosituhannen aikana?
Oikeastaan liikenne ja autoilut ovat seikkoja, joihin jaksan kiinnittää edelleen huomiota. Tietoliikenne ja viestintä ei jaksa enää kiinnostaa. Korkeintaan johan minä sanoin jo aikoja sitten, että kuralle menee -periaatteella tulee joskus mietittyä asioita. Eipä silti niinhän nuo monet asioissa vielä mukana olevatkin tuumailevat.
Mutta tieliikenne aina kiinnostaa. Edellisessä blogissani kerroin, että Kainuussa ajettiin todella nätisti. kun tiet olivat jäisiä. Kukaan ei edes yrittänyt ajella liikennemerkkien ilmoittamilla nopeuksilla. Kun osaa ajaa, niin "perse" ilmoittaa jo auton pienistä liikkeistä, että on liukasta ja silloin ajoneuvon kuljettaja pysyy todella kuljettajana. Etelän väellä ei ole ehkä noita geenejä lainkaan ja he eivät yksinkertaisesti pysty aistimaan liukkautta ja kun aivotkin ovat yleensä narikassa, niin silloin tapahtuu ja rytisee.
Kävimme eilen Järvenpäässsä ja meno oli todella karmivaa. Jäisellä tiellä osa autoilijoista posotteli sellaisia 120 päälle olevia nopeuksia ja ajoneuvojen välit olivat todella lyhyitä jopa kesäisiin olosuhteisiin. Ja tiedot kertoivatkin lukuisista onnettomuuksista ja jopa parista kuolonkolarista, vaikka oli kyse viikonlopusta.
Kainuussa ollessani serkkuni kysyi minulta, että kun olen ollut täällä etelässä jo kolmisenkymmentä vuotta, niin olenko saanut selville, mikä etelän ihmisissä oikein on vikana, kun ne hänenkin mielestä käyttäytyvät niin ihmeellisesti monissa eri tilanteissa. No eihän minulla ollut kysymykseen vastausta, mutta olen noita asioita kyllä pähkäillyt itsekin.
Sattuuhan onnettomuuksia pohjoisessakin ja voi se sattua minullekin, vaikka paasaankin monta kertaa vuodessa liikenteessä havaitsemistani asioista. Mutta olen aikoinani opetellut auton käsittelyä ja olen jopa ajanut kilpaakin, joten teknisenä suorituksena auton käsittely on hanskassa, mutta liikenteessä on niin paljon muitakin tekijöitä, jotka voivat saada onnettomuuden aikaan. Ja kun muutenkin on tuota epäonnea tai hankaluuksia ollut ihan riittämiin! Mutta sen voin taata, että tahallani en auto-onnettomuutta aiheuta. Jos haluan kelata itseltäni hengen, niin siihen kyllä etsin ihan muut keinot. Ja ikähän hoitaa sen puolen kyllä varmasti jossakin vaiheessa.
Tulipa lopultakin kunnon lumikelit, pääsin tekemään jo lumitöitäkin! Kun pääsisi vielä suksille, niin voisi yrittää ottaa jonkun kilon pois ylimääräisestä läskistä. Joka tapauksessa masennus ja ruokahalu ovat sellainen yhdistelmä, että läskien kuluttaminen tulee olemaan vaikeaa. Mutta aika näyttää, miten äijän käy.
Suuret kiitokset niille, jotka ovat antaneet kommentteja kirjoistani! Ja se on ollut tietenkin erityisesti miellyttävää ja myös uskomatonta, että kirjojani on kiitelty. Omat tavoitteeni kirjoittamisessa olen jo saavuttanut. Olen kirjoittanut kaksi terapiakirjaa, jo kouluikäisenä tavoitteekseni asettamani romaanin ja kaksi harrastuksiini liittyvää kirjaa. Saattaa kuitenkin olla, että kirjoittamiseni jatkuu, ainakin mielessäni kypsyttelen seuraavaa romaanin tarinaa.
Joka tapauksessa kaikille Rauhallista Joulua ja Hyvää Uutta Vuotta!
tiistai 15. joulukuuta 2009
mutka Kainuussa!
Tein pikakeikan Suomussalmelle viime viikon lopulla. Lähdin ajelemaan Mäntsälästä torstaina aamusella ja takaisin palasin kotiin lauantai-iltana.
Menomatkan sää oli tuhnuinen rapakeli, lämpötila oli koko matkan siinä nollan pinnassa, mutta suolailemalla Destia oli hoitanut tasaisen kuraiset ajokelit lähes koko matkalle. Erityisesti alkumatkalla sain kuraa silmilleni varmasti satojen autojen heittämänä. Minä kun ajelin pilotilla juuri tiekohtaisia nopeuksia koko ajan, ja muillehan se ei riittänyt. Minun ei tarvinnut ohittaa ketään, kun kuormuritkin menivät kovempaa. Kun on määrätty lähes koko matkalle nykyään nopeudeksi kahdeksankymppiä, niin senhän oli sitten riitettävä, tuumasin minä, ja köröttelin eteenpäin. Kun en pitänyt kuin yhden kahvi- ja tankkaustauon, niin matka kuitenkin joutui vähän reilussa seitsemässä tunnissa, kun satastakin sain posotella ensin Heinolan yläpuolelle, sitten Kuopion seudulla, Iisamessa vähän ja Kontiomäeltä ihan perille asti.
Menin serkun Auvon luokse yöksi Pesiölle, ja perjantaina oli ohjelmassa parin tunnin keikka paikalliseen kirjakauppaan. Esittelin siellä kirjaani "reppana" pääasiassa tutuille henkilöille. Juntusen Pirjo oli tilannut kirjaani jo pienen erän, josta oli jäljellä vain yksi kappale. Serkkuni Sirkku oli jo odottelemassa ennen puolta päivää tuloani, ja hän sen ainokaisen kirjan veikin kotiinsa. Minä tiesin kirjatilanteen jo kotonani ja siksi tein postikortteja, joissa oli kirjani kansi. Takapuolelle sain pistettyä puumerkkini. Näin kirjani tilanneilla on omistuskirjoitukseni, vaikka kirja tulee joskus myöhemmin. Lähes koko ajan oli henkilöitä ympärilläni ja tilauksia tehtiin ihan mukavasti. Toivottavasti Pirjo tilaa kirjoja reilummin, että niitä riittää myös tilasuudessa käymättömille. Kuitenkin kirja ostetaan vielä nykypäivänäkin pääasiassa hyllystä!
Serkkujeni lisäksi tilaisuudessa kävi kanssani keskustelemassa mm. yksi entinen oppilaani, konefirman toimitusjohtaja, kansakoulutoveri, entinen työtoveri ja sitten tietenkin henkilöitä, joita en tuntenut. Ihmeellistä oli, että sain aivospukoista esille kansakoulussa olleen luokkatoverini nimen! En ole häntä muistaakseni sen koommin nähnyt, mutta nimi tuli heti esille, kun rouva tuli liikkeeseen. Olen pitänyt muistiani kehnona, mutta tämähän todistaa ihan muuta.
Tilaisuuden jälkeen kävimme Auvon äidin Paulan luona kahvilla Ämmänsaaren keskustassa ja vasta sen jälkeen menimme Pesiölle ja laitoimme sapuskan, pottuvoita ja paistettuja muikkuja. Kylläpä olikin maittava ateria. Saunan jälkeen yritin päästä uneen, mutta viime aikoina nukkumiseni on ollut aivan olematonta. Olen lisännyt masennuslääkitystä, jotta saisin nukuttua ainakin neljä - viisi tuntia yössä, mutta ei onnistu. En ymmärrä, mistä moinen johtuu!
No olin kuitenkin jonkinlaisessa horteessa ja kaipa se sitten on minulle riittävä annos. Mutta pitemmän päälle tuollainen ei saa jatkua, silloin masennus on saanut jälleen niskalenkin, ja lopputulos voi olla sen jälkeen taas mitä sattuu.
Pyörityn yön jälkeen lähdin kuitenkin liikkeelle. Ajoin ensin serkkuni Tarmon luokse Kiveläntien varteen. Ryyppäsimme kahvit ja keskustelimme niitä näitä melkoisen tovin. Laitoin saamani hirvenlihat kylmälaukkuun ja ajoin äitini synnyinpaikkaan Raiskionvaaralle. Vaaralla asustelee enää vain serkkuni Veli vaimonsa kanssa ja heillä on seutukunnan ainoita maitotiloja. Veli on minun kanssa samaa ikäluokkaa, ja jo lapsena meillä synkkasi hyvin. Siksi pyrin käymään heillä suunnilleen joka kerta, kun Suomussalmella pistäydyn.
Raiskion vaaralta ajelin kirkonkylään ja hautausmaalle. Sytytin isän ja äidin haudalle kaksi kynttilää. Olin aiemmin ajatellut ajella Oulun kautta Mäntsälään, mutta aloin tuntea migreenin oireita. Lääkkeet olin unohtanut kotiin, joten tein sunnitelmaan muutoksen. Päätin ajaa kotiin suorinta tietä jo samana päivänä. Kuitenkin ennen viitostielle oikaisua kävin tervehtimässä isäni veljen vaimoa kirkolla. Arttu on Lepolassa hoidossa, kun ikää on yhdeksän kymppiä, eikä muisti enää toimi eikä pysty enää itsekseen liikkumaankaan. Hiljakin on jo niin huonovointinen, että on tekemistä, että pystyy elämään yksikseen omakotitalossa. Liikkuminen on todella hankalaa, mutta sisulla Hilja menee eteenpäin.
Migreeni jumputti, mutta ei onneksi vielä niin pahasti, että en olisi pystynyt ajamaan autoa. Kuitenkin se muistutti olemassaolostaan koko ajan. Kävin Kontiomäessä tankaamassa auton ja söin kunnon aterian. Kainuussa tiet olivat jäisiä, joten ihmiset ajoivat todella varoen. Tiellä olisi saanut mennä satasta, mutta vauhdit olivat parikymppiä alle. Siis pohjoisen ihmiset osaavat ajaa tilanteen mukaan ja siksi he hengissä säilyvätkin. Etelän autoilija posottaisi noissakin olosuhteissa ainakin sallittua maksiminopeutta ja ehkäpä vielä piirun ylikin. Kun ne eivät osaa ajaa, niin eivät osaa!
Seuraavan kerran kävin kahvilla Juvalla. Keli oli talvisen rapea, liikennettä oli vähän, auto kulki pintakaasulla ja bensaa kului todella vähän. Tankkaustarvetta ei ollut enää koko matkalla ja tankkiin vielä jäisi melkoisesti ainetta kotiin päästyäkin.
Kotona sain migreenilääkkeen, jota terästin vielä tuhdilla särkylääkkeellä. Aamuyöllä jumputus lakkasi, mutta pää oli vielä pari päivää hellä. Vähitellen hävisivät reissun muistot takaraivostakin.
Menomatkan sää oli tuhnuinen rapakeli, lämpötila oli koko matkan siinä nollan pinnassa, mutta suolailemalla Destia oli hoitanut tasaisen kuraiset ajokelit lähes koko matkalle. Erityisesti alkumatkalla sain kuraa silmilleni varmasti satojen autojen heittämänä. Minä kun ajelin pilotilla juuri tiekohtaisia nopeuksia koko ajan, ja muillehan se ei riittänyt. Minun ei tarvinnut ohittaa ketään, kun kuormuritkin menivät kovempaa. Kun on määrätty lähes koko matkalle nykyään nopeudeksi kahdeksankymppiä, niin senhän oli sitten riitettävä, tuumasin minä, ja köröttelin eteenpäin. Kun en pitänyt kuin yhden kahvi- ja tankkaustauon, niin matka kuitenkin joutui vähän reilussa seitsemässä tunnissa, kun satastakin sain posotella ensin Heinolan yläpuolelle, sitten Kuopion seudulla, Iisamessa vähän ja Kontiomäeltä ihan perille asti.
Menin serkun Auvon luokse yöksi Pesiölle, ja perjantaina oli ohjelmassa parin tunnin keikka paikalliseen kirjakauppaan. Esittelin siellä kirjaani "reppana" pääasiassa tutuille henkilöille. Juntusen Pirjo oli tilannut kirjaani jo pienen erän, josta oli jäljellä vain yksi kappale. Serkkuni Sirkku oli jo odottelemassa ennen puolta päivää tuloani, ja hän sen ainokaisen kirjan veikin kotiinsa. Minä tiesin kirjatilanteen jo kotonani ja siksi tein postikortteja, joissa oli kirjani kansi. Takapuolelle sain pistettyä puumerkkini. Näin kirjani tilanneilla on omistuskirjoitukseni, vaikka kirja tulee joskus myöhemmin. Lähes koko ajan oli henkilöitä ympärilläni ja tilauksia tehtiin ihan mukavasti. Toivottavasti Pirjo tilaa kirjoja reilummin, että niitä riittää myös tilasuudessa käymättömille. Kuitenkin kirja ostetaan vielä nykypäivänäkin pääasiassa hyllystä!
Serkkujeni lisäksi tilaisuudessa kävi kanssani keskustelemassa mm. yksi entinen oppilaani, konefirman toimitusjohtaja, kansakoulutoveri, entinen työtoveri ja sitten tietenkin henkilöitä, joita en tuntenut. Ihmeellistä oli, että sain aivospukoista esille kansakoulussa olleen luokkatoverini nimen! En ole häntä muistaakseni sen koommin nähnyt, mutta nimi tuli heti esille, kun rouva tuli liikkeeseen. Olen pitänyt muistiani kehnona, mutta tämähän todistaa ihan muuta.
Tilaisuuden jälkeen kävimme Auvon äidin Paulan luona kahvilla Ämmänsaaren keskustassa ja vasta sen jälkeen menimme Pesiölle ja laitoimme sapuskan, pottuvoita ja paistettuja muikkuja. Kylläpä olikin maittava ateria. Saunan jälkeen yritin päästä uneen, mutta viime aikoina nukkumiseni on ollut aivan olematonta. Olen lisännyt masennuslääkitystä, jotta saisin nukuttua ainakin neljä - viisi tuntia yössä, mutta ei onnistu. En ymmärrä, mistä moinen johtuu!
No olin kuitenkin jonkinlaisessa horteessa ja kaipa se sitten on minulle riittävä annos. Mutta pitemmän päälle tuollainen ei saa jatkua, silloin masennus on saanut jälleen niskalenkin, ja lopputulos voi olla sen jälkeen taas mitä sattuu.
Pyörityn yön jälkeen lähdin kuitenkin liikkeelle. Ajoin ensin serkkuni Tarmon luokse Kiveläntien varteen. Ryyppäsimme kahvit ja keskustelimme niitä näitä melkoisen tovin. Laitoin saamani hirvenlihat kylmälaukkuun ja ajoin äitini synnyinpaikkaan Raiskionvaaralle. Vaaralla asustelee enää vain serkkuni Veli vaimonsa kanssa ja heillä on seutukunnan ainoita maitotiloja. Veli on minun kanssa samaa ikäluokkaa, ja jo lapsena meillä synkkasi hyvin. Siksi pyrin käymään heillä suunnilleen joka kerta, kun Suomussalmella pistäydyn.
Raiskion vaaralta ajelin kirkonkylään ja hautausmaalle. Sytytin isän ja äidin haudalle kaksi kynttilää. Olin aiemmin ajatellut ajella Oulun kautta Mäntsälään, mutta aloin tuntea migreenin oireita. Lääkkeet olin unohtanut kotiin, joten tein sunnitelmaan muutoksen. Päätin ajaa kotiin suorinta tietä jo samana päivänä. Kuitenkin ennen viitostielle oikaisua kävin tervehtimässä isäni veljen vaimoa kirkolla. Arttu on Lepolassa hoidossa, kun ikää on yhdeksän kymppiä, eikä muisti enää toimi eikä pysty enää itsekseen liikkumaankaan. Hiljakin on jo niin huonovointinen, että on tekemistä, että pystyy elämään yksikseen omakotitalossa. Liikkuminen on todella hankalaa, mutta sisulla Hilja menee eteenpäin.
Migreeni jumputti, mutta ei onneksi vielä niin pahasti, että en olisi pystynyt ajamaan autoa. Kuitenkin se muistutti olemassaolostaan koko ajan. Kävin Kontiomäessä tankaamassa auton ja söin kunnon aterian. Kainuussa tiet olivat jäisiä, joten ihmiset ajoivat todella varoen. Tiellä olisi saanut mennä satasta, mutta vauhdit olivat parikymppiä alle. Siis pohjoisen ihmiset osaavat ajaa tilanteen mukaan ja siksi he hengissä säilyvätkin. Etelän autoilija posottaisi noissakin olosuhteissa ainakin sallittua maksiminopeutta ja ehkäpä vielä piirun ylikin. Kun ne eivät osaa ajaa, niin eivät osaa!
Seuraavan kerran kävin kahvilla Juvalla. Keli oli talvisen rapea, liikennettä oli vähän, auto kulki pintakaasulla ja bensaa kului todella vähän. Tankkaustarvetta ei ollut enää koko matkalla ja tankkiin vielä jäisi melkoisesti ainetta kotiin päästyäkin.
Kotona sain migreenilääkkeen, jota terästin vielä tuhdilla särkylääkkeellä. Aamuyöllä jumputus lakkasi, mutta pää oli vielä pari päivää hellä. Vähitellen hävisivät reissun muistot takaraivostakin.
sunnuntai 6. joulukuuta 2009
ihmeiden aika ei ole ohi!
Kävimme eilisessä kurakelissä Hyrylässä ja menomatkalla saimme kokea todellisen ihmeen. Beige Volvo S80 rek. nro GMH-xxx ohitti meidät, kuten olen toivonut jo kymmeniä vuosia tehtävän. Eli siirtyi eteemme vasta niin kaukana, että kurasuihku ei sokaissut meitä. Olihan Volvolla melkoisesti ylinopeutta, mutta eihän nyt kaikkea voi kerralla vaatia.
Aivan toisenlaisen ohituksen teki farmari Nissan Primera, joka melkein puskuria riipoen hyökkäsi heti oikelle kaistalle, vaikka toimelle ei ollut mitään näkyvää syytä. Siis Primeran takapuskurissa ei roikkunut valoa välkyttelevä Audi tai Bemari taikka joku muu teiden kuninkaana itseään pitävä.
Tein kevyehkön historiikin elämästämme airisten kanssa. Nimittäin tänä vuonna tuli täyteen kaksikymmentä vuotta noiden otusten kanssa. Skannailin kuviamme ja sain jopa jonkun verran digikuvia joukkoon. Pistin vähän tekstiä väliin ja 128 A4-sivua sain kasaan. Painoin juuri retukkaa, kun sain sisällön ja kannet tarkistettua ja hyväksyttyä. Tilasin samalla itselle omat kappaleet kirjasta. Siis nyt tuli viides kirja valmiiksi, joten taitaa kirjoittaminen olla jo jossakin määrin verissä. Toki tämä viimeinen "kaksikymmentä airisvuotta" ja kolmas "otteita viestimiehen päiväkirjasta" eivät ole kirjakauppamyynnissä, vaan ainoastaan kustantajan Shopin kautta tilattavia. Nuo kuvakirjat tulevat turkasen kalliiksi, kun kuvat on värillisinä, joten ei niitä varmaankaan yleisö juuri ostele. Ovatpahan vain ainakin itsellä ja perheellä muistona.
Olen seurannut syrjäsilmällä jälleen kerran tuntematonta sotilasta televisiosta. Ja jotenkin tuntuu siltä, että kuva vain paranee vanhetessaan!
Hyvää isenäisyyspäivää itse kullekin!
Aivan toisenlaisen ohituksen teki farmari Nissan Primera, joka melkein puskuria riipoen hyökkäsi heti oikelle kaistalle, vaikka toimelle ei ollut mitään näkyvää syytä. Siis Primeran takapuskurissa ei roikkunut valoa välkyttelevä Audi tai Bemari taikka joku muu teiden kuninkaana itseään pitävä.
Tein kevyehkön historiikin elämästämme airisten kanssa. Nimittäin tänä vuonna tuli täyteen kaksikymmentä vuotta noiden otusten kanssa. Skannailin kuviamme ja sain jopa jonkun verran digikuvia joukkoon. Pistin vähän tekstiä väliin ja 128 A4-sivua sain kasaan. Painoin juuri retukkaa, kun sain sisällön ja kannet tarkistettua ja hyväksyttyä. Tilasin samalla itselle omat kappaleet kirjasta. Siis nyt tuli viides kirja valmiiksi, joten taitaa kirjoittaminen olla jo jossakin määrin verissä. Toki tämä viimeinen "kaksikymmentä airisvuotta" ja kolmas "otteita viestimiehen päiväkirjasta" eivät ole kirjakauppamyynnissä, vaan ainoastaan kustantajan Shopin kautta tilattavia. Nuo kuvakirjat tulevat turkasen kalliiksi, kun kuvat on värillisinä, joten ei niitä varmaankaan yleisö juuri ostele. Ovatpahan vain ainakin itsellä ja perheellä muistona.
Olen seurannut syrjäsilmällä jälleen kerran tuntematonta sotilasta televisiosta. Ja jotenkin tuntuu siltä, että kuva vain paranee vanhetessaan!
Hyvää isenäisyyspäivää itse kullekin!
sunnuntai 29. marraskuuta 2009
autoilumietteitä!
Perjantaina ohi kulkiessani menin Mäntsälän K1-katsastusasemalle kysymään, milloin pääsisin katsastuttamaan Fiestani. Autohan on kaksi vuotta vanha ja ajettu pikkuisen vaille 60 000 km. Ensimmäinen positiivinen yllätys oli se, että pääsin heti jonoon ja heti perään toinen eli katsastuksen hinta. Olin varautunut sen olevan jotakin 80:n kieppeillä, mutta se olikin vain 49 euroa ja sain vielä 10 euroa alennusta Autoliiton jäsenenä, eli päästöjen mittauksen kustansi Autoliitto. En ehtinyt kahvikuppia ryypätä, kun autoni otettiin syyniin. Ja läpihän se meni, vaikka jarruissa olikin pieniä akselikohtaisia poikkeamia. Tuo johtui siitä, että en ole ajanut autolla pariin viikkoon ja jarrulevyt olivat jo kauniissa ruosteessa! Kun olen ollut viime ajat vaimon kuljettajana, niin oma kulkupeli on jäänyt seisoskelemaan.
Miksi sitten olin liikeellä katsastusaseman kieppeillä? No, kun kiinalaisesta mönkijästäni hajosi kytkin ja minun oli saatava entinen irti, jotta voisin pistää uuden kytkimen palaneen tilalle. Mutteri oli 46 mm:n, jonka kokoista hylsyä minulla ei sattunut olemaan. Ja paikallisesta ruuvikaupasta sen sitten sain ja samalla reissulla sitten hoidin tuon katsastuspuolenkin. Oli muuten melko löyhä kytkin Linhaissa! Vehkeellä on ajettu vain 97 km kolmessa vuodessa. Toki ajot ovat olleet raskaita lumitöitä, että se selittää nuo vähäiset kilometrit. Mutta kuitenkin heikko esitys kytkimeltä!
Rupesin funtsimaan myös noita muita ajokkejani tuolta luotettavuusnäkökohdalta ja melkein jokaisesta ajopelistä löytyi jotakin urputettavaa:
- Minissä olivat vetonivelet ja pakoventtiilit kilotavaraa. Niitä sai olla joka vuosi uusimassa, toki ajotapani oli ehkä hieman kuluttava. Myös bensapumppu, valot ja starttimoottori olivat muutaman kerran rikki. Valoissa oli lähinnä huonot maadoitukset ongelmana, mutta kertaakan en jäänyt tien päälle.
- Citroen 2 CV kärsi heti pelin ostaessani huonoista katkojan kärjistä ja pakoputki meni poikki heti neitsytmatkalla Turusta Kajaaniin. Pakoputken paikkasin tilapäisesti juomatölkillä ja klemmareilla, mutta kärkiä en saanut vaihdettua matkalla. Siispä vaihdoin tulppia parinkymmenen kilometrin välein kovassa pakkasessa, mutta Kajaaniin päästiin, toki Otanmäeltä Kajaaniin köyden jatkona. Kun nuo alkuharmit selvitettiin, niin toimihan se!
- Datsun 100A. Vajaa vuoden vanhana paloi kannen tiiviste ja kansi meni kieroksi, pakoputki joutui vaihtoon jo alle kahden vuoden ikäisenä. Ei kovin kova!
- BMW 1502 joutui perän stefan vaihtoon heti ensimmäisenä talvena, mutta sitten peli toimikin hienosti yhdeksän vuotta. Varma tapaus!
- Ford Sierra 1,6 oli vain puoli vuotta. Toimi ja kukkui, mutta tehotonhan se oli!
- Ford Sierra 2,0 iS. Kyllästyin vuodessa, kun oli aina korjaamolla. Laitteessa oli ihmellinen tyhjäkäyntiongelma, jonka aiheuttajaa ei löydetty, vaikka korjaamolla kerrottiin vaihdetun lähes kaikki asiaan vaikuttavat komponentit.
- BMW 318 i. Ajoimme autolla kaksi vuotta huolettomia kilometriä, mutta kun hankimme koiran ja aloin ajaa kilpaa autoilla, oli hankittava isompi peli. Tykkäsin!
- Volvo 740 2,3 kartano. Autolla ajettiin kuusi vuotta käytännössä huolettomia kilometrejä. Takapyörien laakerit oli vaihdettava, koska jouduimme ajamaan erittäin paljon trailerilla autoa vetäen. Myös ohjaustehostin vuoti öljyt ulos, mutta tielle ei koskaan jääty. Hyvä ja tukeva peli, mutta bensaa kyllä kului!
- Volvo 940 2,3 T kartano. Oli vain kaksi vuotta ajokkina. Ajo oli yhtä raskasta kuin 740:llä, mutta heti takuuajan jälkeen meni vaihdelaatikko jumiin, viitonen jäi päälle ja kun yritin pois liikenteestä, niin se poltti myös kytkimen. Oli melko kallis paukku. Oli heppaisempi kuin 740, mutta bensaa kului tälläkin.
- Volvo S40 T4. Tämä "urheiluauto" oli meillä kolme vuotta, mutta kerran se täytyi viedä korjaamoon hinurilla marketin autotallista. Bensapumppu oli rikki! Muuten oli nautinnolinen peli ajaa, teho ei loppunut koskaan kesken! Sai maahantuojalta lisätakuun, koska tihkutti jostakin öljyä.
- Ford Mondeo TD farmari. Oli minun ensimmäinen dieselpelini. Ääni oli kuin joku olisi pyörittänyt moottoritilassa jotakin peltihäkkyrää, siis todella ei automainen. Ääni ärsytti niin paljon, että jo vuoden jälkeen auto meni vaihtoon. Mondeo on ihan hyvä ajaa ja siinä ovat hyvät tilat, mutta tuo diesel ei iskenyt.
- Volvo S 60 2,4T. Mainio auto ajella, mutta pientä vikaa niin automaattivaihteiston kuin moottorinkin ohjelmistoissa. Niitä vaihdettiin jokaisessa huollossa ja vähän yli vuoden päästä auto jo toimikin arvonsa mukaan. Meni vaihtoon rahapulassa.
- Renault Megane 1,6 B. Oli minulla vain noin tuhat kilometriä, kun sain sen myytyä rahapulassa.
Kakkosautoja ja vaimon ajopelejä on ollut myös käytössä melkoinen määrä:
- Daihatsu 1,3 i. Vaimon auto. Oikea pieni tehopaketti, mutta nokka-akselin hihna meni rikki ennen vaihtoajankohtaa. Onneksi olin ratissa ja sammutin välittömästi, eikä muuta vauriota syntynyt. Kiva, mutta äänekäs peli ajaa!
- Chevrolet Caprice piilofarmari. Varmasti maapallon huonoin auto! Tehoa V8:ssa ei ollut nimeksikään, mutta bensaa meni ihan hurjasti. Vikoja oli sen vajaan vuoden ajan vaikka toisille jakaa. Onneksi päästiin eroon hyvin nopeasti.
- Mitsubishi L200, 4-vetoinen lava-auto ja toinen dieselimme. Autossa oli koko ajan vikoja ja ruoste raiskasi ihan silmissä. Tässä tuli kokeiltua kitkarenkaita. Eipä tarvitse enää kokeilla, sillä kun pitoa olisi tarvittu juuri liukkaimmilla keleillä, niin eipä sitä sitten ollutkaan. Onneksi ei tarvinnut lähteä joka päivä liikenteeseen juuri tällä ajopelillä ja rengastuksella.
- Nissan Micra 1,3. Vaimon auto. Toimi ja kukkui koko ajan hienosti. Tarvitsi vain normaalit öljynvaihdot ja ajoa.
- Peugeot Partner 1,9 D. Meidän kolmas diesel. Pösö oli meidän ainoa automme jonkun aikaa, kun olin omistani päässyt eroon. Ihmeen toimiva ja kätevä peli ja dieselverokin oli inhimillinen, kun tein autosta kahden hengen pakettiauton.
- Nissan Note 1,6. On ollut tähän mennessä luotettavin ja toimintavarmin peli. Autossa ei ole ollut yli kolmen vuoden aikana todella mitään vilunkia. Muutenkin on näppärä ja tilava auto.
- Ford Fiesta ST 150. Todellinen herkkupilleri.
- Mini Clubman 1275 vm 1972. Aina tulee hyvä mieli, kun tällä itse tehdyllä klassikolla pääsen pöräyttelemään. Ajot ajoittuvat kesään ja hyviin ilmoihin, mutta ei aivan kuumimpiin säihin.
Mietiskelin, että mikähän olisi ollut ensinnäkin turvallisin auto, mikä luotettavin ja mikä nautinnollisin?
Turvallisimmaksi autoksemme sain ajatustyössäni Ford Sierra 1,6:n. Perustelunani ihan suoraan on se, että auto oli niin huono ajaa, että se juorusi jo todella pienillä nopeuksilla, että ollaan esimerkiksi liukkaalla alustalla ja toisaalta se, että koneessa oli niin vähän tehoa, että takapyöriä ei saanut normaalissa ajossa kaasulla irti.
Luotettavimmaksi autoksemme tulee eittämättä tuo vaimon Nissan Note.
Nautittavia autoja on listassa oikeastaan kolme. On Volvon T4, S60 T ja Fiesta ST. Jos mentäisiin radalle, silloin ST voisi olla se nautinnollisin, mutta kun ollaan liikenteessä, niin kyllä se kallistuu Volvo S40 T4:ään.
Tällaisia turhuuksia sitten pähkäilin täällä Mantsälänvuorella tällä kertaa.
Miksi sitten olin liikeellä katsastusaseman kieppeillä? No, kun kiinalaisesta mönkijästäni hajosi kytkin ja minun oli saatava entinen irti, jotta voisin pistää uuden kytkimen palaneen tilalle. Mutteri oli 46 mm:n, jonka kokoista hylsyä minulla ei sattunut olemaan. Ja paikallisesta ruuvikaupasta sen sitten sain ja samalla reissulla sitten hoidin tuon katsastuspuolenkin. Oli muuten melko löyhä kytkin Linhaissa! Vehkeellä on ajettu vain 97 km kolmessa vuodessa. Toki ajot ovat olleet raskaita lumitöitä, että se selittää nuo vähäiset kilometrit. Mutta kuitenkin heikko esitys kytkimeltä!
Rupesin funtsimaan myös noita muita ajokkejani tuolta luotettavuusnäkökohdalta ja melkein jokaisesta ajopelistä löytyi jotakin urputettavaa:
- Minissä olivat vetonivelet ja pakoventtiilit kilotavaraa. Niitä sai olla joka vuosi uusimassa, toki ajotapani oli ehkä hieman kuluttava. Myös bensapumppu, valot ja starttimoottori olivat muutaman kerran rikki. Valoissa oli lähinnä huonot maadoitukset ongelmana, mutta kertaakan en jäänyt tien päälle.
- Citroen 2 CV kärsi heti pelin ostaessani huonoista katkojan kärjistä ja pakoputki meni poikki heti neitsytmatkalla Turusta Kajaaniin. Pakoputken paikkasin tilapäisesti juomatölkillä ja klemmareilla, mutta kärkiä en saanut vaihdettua matkalla. Siispä vaihdoin tulppia parinkymmenen kilometrin välein kovassa pakkasessa, mutta Kajaaniin päästiin, toki Otanmäeltä Kajaaniin köyden jatkona. Kun nuo alkuharmit selvitettiin, niin toimihan se!
- Datsun 100A. Vajaa vuoden vanhana paloi kannen tiiviste ja kansi meni kieroksi, pakoputki joutui vaihtoon jo alle kahden vuoden ikäisenä. Ei kovin kova!
- BMW 1502 joutui perän stefan vaihtoon heti ensimmäisenä talvena, mutta sitten peli toimikin hienosti yhdeksän vuotta. Varma tapaus!
- Ford Sierra 1,6 oli vain puoli vuotta. Toimi ja kukkui, mutta tehotonhan se oli!
- Ford Sierra 2,0 iS. Kyllästyin vuodessa, kun oli aina korjaamolla. Laitteessa oli ihmellinen tyhjäkäyntiongelma, jonka aiheuttajaa ei löydetty, vaikka korjaamolla kerrottiin vaihdetun lähes kaikki asiaan vaikuttavat komponentit.
- BMW 318 i. Ajoimme autolla kaksi vuotta huolettomia kilometriä, mutta kun hankimme koiran ja aloin ajaa kilpaa autoilla, oli hankittava isompi peli. Tykkäsin!
- Volvo 740 2,3 kartano. Autolla ajettiin kuusi vuotta käytännössä huolettomia kilometrejä. Takapyörien laakerit oli vaihdettava, koska jouduimme ajamaan erittäin paljon trailerilla autoa vetäen. Myös ohjaustehostin vuoti öljyt ulos, mutta tielle ei koskaan jääty. Hyvä ja tukeva peli, mutta bensaa kyllä kului!
- Volvo 940 2,3 T kartano. Oli vain kaksi vuotta ajokkina. Ajo oli yhtä raskasta kuin 740:llä, mutta heti takuuajan jälkeen meni vaihdelaatikko jumiin, viitonen jäi päälle ja kun yritin pois liikenteestä, niin se poltti myös kytkimen. Oli melko kallis paukku. Oli heppaisempi kuin 740, mutta bensaa kului tälläkin.
- Volvo S40 T4. Tämä "urheiluauto" oli meillä kolme vuotta, mutta kerran se täytyi viedä korjaamoon hinurilla marketin autotallista. Bensapumppu oli rikki! Muuten oli nautinnolinen peli ajaa, teho ei loppunut koskaan kesken! Sai maahantuojalta lisätakuun, koska tihkutti jostakin öljyä.
- Ford Mondeo TD farmari. Oli minun ensimmäinen dieselpelini. Ääni oli kuin joku olisi pyörittänyt moottoritilassa jotakin peltihäkkyrää, siis todella ei automainen. Ääni ärsytti niin paljon, että jo vuoden jälkeen auto meni vaihtoon. Mondeo on ihan hyvä ajaa ja siinä ovat hyvät tilat, mutta tuo diesel ei iskenyt.
- Volvo S 60 2,4T. Mainio auto ajella, mutta pientä vikaa niin automaattivaihteiston kuin moottorinkin ohjelmistoissa. Niitä vaihdettiin jokaisessa huollossa ja vähän yli vuoden päästä auto jo toimikin arvonsa mukaan. Meni vaihtoon rahapulassa.
- Renault Megane 1,6 B. Oli minulla vain noin tuhat kilometriä, kun sain sen myytyä rahapulassa.
Kakkosautoja ja vaimon ajopelejä on ollut myös käytössä melkoinen määrä:
- Daihatsu 1,3 i. Vaimon auto. Oikea pieni tehopaketti, mutta nokka-akselin hihna meni rikki ennen vaihtoajankohtaa. Onneksi olin ratissa ja sammutin välittömästi, eikä muuta vauriota syntynyt. Kiva, mutta äänekäs peli ajaa!
- Chevrolet Caprice piilofarmari. Varmasti maapallon huonoin auto! Tehoa V8:ssa ei ollut nimeksikään, mutta bensaa meni ihan hurjasti. Vikoja oli sen vajaan vuoden ajan vaikka toisille jakaa. Onneksi päästiin eroon hyvin nopeasti.
- Mitsubishi L200, 4-vetoinen lava-auto ja toinen dieselimme. Autossa oli koko ajan vikoja ja ruoste raiskasi ihan silmissä. Tässä tuli kokeiltua kitkarenkaita. Eipä tarvitse enää kokeilla, sillä kun pitoa olisi tarvittu juuri liukkaimmilla keleillä, niin eipä sitä sitten ollutkaan. Onneksi ei tarvinnut lähteä joka päivä liikenteeseen juuri tällä ajopelillä ja rengastuksella.
- Nissan Micra 1,3. Vaimon auto. Toimi ja kukkui koko ajan hienosti. Tarvitsi vain normaalit öljynvaihdot ja ajoa.
- Peugeot Partner 1,9 D. Meidän kolmas diesel. Pösö oli meidän ainoa automme jonkun aikaa, kun olin omistani päässyt eroon. Ihmeen toimiva ja kätevä peli ja dieselverokin oli inhimillinen, kun tein autosta kahden hengen pakettiauton.
- Nissan Note 1,6. On ollut tähän mennessä luotettavin ja toimintavarmin peli. Autossa ei ole ollut yli kolmen vuoden aikana todella mitään vilunkia. Muutenkin on näppärä ja tilava auto.
- Ford Fiesta ST 150. Todellinen herkkupilleri.
- Mini Clubman 1275 vm 1972. Aina tulee hyvä mieli, kun tällä itse tehdyllä klassikolla pääsen pöräyttelemään. Ajot ajoittuvat kesään ja hyviin ilmoihin, mutta ei aivan kuumimpiin säihin.
Mietiskelin, että mikähän olisi ollut ensinnäkin turvallisin auto, mikä luotettavin ja mikä nautinnollisin?
Turvallisimmaksi autoksemme sain ajatustyössäni Ford Sierra 1,6:n. Perustelunani ihan suoraan on se, että auto oli niin huono ajaa, että se juorusi jo todella pienillä nopeuksilla, että ollaan esimerkiksi liukkaalla alustalla ja toisaalta se, että koneessa oli niin vähän tehoa, että takapyöriä ei saanut normaalissa ajossa kaasulla irti.
Luotettavimmaksi autoksemme tulee eittämättä tuo vaimon Nissan Note.
Nautittavia autoja on listassa oikeastaan kolme. On Volvon T4, S60 T ja Fiesta ST. Jos mentäisiin radalle, silloin ST voisi olla se nautinnollisin, mutta kun ollaan liikenteessä, niin kyllä se kallistuu Volvo S40 T4:ään.
Tällaisia turhuuksia sitten pähkäilin täällä Mantsälänvuorella tällä kertaa.
keskiviikko 18. marraskuuta 2009
pian 70 vuotta!
Tietenkin tarkoitan sitä, että talvisodan syttymisestä on 70 vuotta aikaa, sillä 30.11.1939 vyöryivät naapurimme joukot Suomen rajan yli monista eri paikoista. Neuvostoliitto oli laskenut, että Suomi otetaan ihan pikaisesti omaan haltuun, ja ehkäpä siksi joukkojen varusteet olivat vähän keposet. Suomussalmelle joukkoja vyöryi kahdelta suunnalta eli pohjoisesta Juntusrannan kautta kirkonkylää kohti ja Raatteentietä myös kirkonkylää kohti. Tiettävästi joukkojen oli tarkoitus yhtyä kirkonkylällä ja vyörytyksen piti jatkua suunnilleen samoin tein aina Ouluun saakka.
Kuitenkin pohjoisesta tulevat joukot jumittuivat kirkonkylälle ja myös Raatteentien joukot jäivät jumiin, kun suomalaiset pistivät sulut niin eteen kuin taaksekin. Suomalaiset tekivät vielä sivustoilta hyökkäyksiä erityisesti öiseen aikaan. Vihollinen ei päässyt tieltä mihinkään lähinnä siksi, että vaikka joukoilla oli mukana suksia, niin niitä jostakin Ukrainan tienoilta tullut sotajoukko ei yksinkertaisesti osannut käyttää. Ja sitten tulivat vielä yli kolmenkymmenen asteen paukkupakkaset. Vähitellen suomalaiset nakersivat joukot tarkkaan, vain pieni joukko pääsi motista pakenemaan omalle puolelle. Koko vihollisen sotavälineistö jäi Raatteentielle suomalaisten käyttöön.
Myös kirjonkylälle pesiytyneet joukot saivat tuntea Suomen talven, kun lähes kaikki talot oli poltettu ja majoittuminen tapahtui lähes taivasalla. Porukat olivat kyllä yrittäneet tehdä suojia ja polttopuita kaatamalla puita, mutta lopulta myös kirkonkylälle asettuneet joukot oli nujerrettu pakkasen ja suomalaisten voimin. Hyökkääjät lähtivät pakenemaan Kiantajärven jäätä pitkin pohjoiseen. Jäälle jäi tuhansia kaatuneina.
Suomussalmen taistelut olivat elintärkeitä Suomelle, koska Neuvostoliitto oli päättänyt ottaa Suomen haltuunsa ja nyt ei niin käynyt. Toki menetimme suuria maa-alueita hyökkääjälle, mutta itsenäisyys säilyi.
Varmasti hyökkäykseen lähdettäessä ei vihollisella ollut edes ajatuksissa, että reissu voisi päättyä noin nolosti. Ehkäpä mukana oli liika annos ylimielisyyttä!
Talvisodan jälkeen Suomussalmella oli kova jälleenrakentaminen, kun koko kirkonkylä ja läheisten seutujen rakennukset oli rakennettava uudelleen. Myös isän kotitalo Hulkonniemen Ylitalo oli tehtävä uusiksi. Siinä saivat ukkini Janne ja vanhimmat pojat Arttu ja Veikko, siis isäni, tehdä hikihatussa töitä. Myöhemmin ,vuonna 1957, me rakensimme kirkonkylään omakotitalon seudulle, jossa olivat viholliset asustelleet. Koko seutu kasvoi käsivarren paksuista kuusta ja koivua, kun venäläiset olivat kaataneet kaikki isot puut. Niistä olivat jäljellä vain metriset kannot. Patruunoita ja muitakin räjähteitä löysimme koko ajan, vaikka seutua oli koetettu siivota ja noista venäläisajoista oli aikaa kulunut jo lähemmäs kaksikymmentä vuotta.
Eilen tuli uusi TM, numero 21/09, jossa oli myös ansiokas juttu Raatteentien tapahtumista otsikolla "Toisenlainen pikataival". Oikeastaan tuon jutun vuoksi minäkin tänne aloin kirjoittaa omaa tarinaa kyseisistä asioista.
TM:n jutussa käydään läpi myös nykymatkailijoille tarkoitettuja rakennelmia ja museoita talvisodan tapahtumista.
Minun ollessani poikasena Suomussalmella, ei aikuinen väki käytännössä juurikaan uskaltanut puhua talvisodan tapahtumista ainakaan kehuvaan sävyyn, sillä he todella pelkäsivät sitä, että jos Neuvostoliittoon kantautuu moisia juttuja, niin sieltä tullaan ja opetetaan meitä kunnolla. Myös kouluissa opettajat olivat hyvin varovaisia. Jos pihalla joku puhui ryssästä, niin välittömästi kehotettiin korjaamaan puhetapaa. Vanhemmat ihmiset kyllä puhuivat pienemmissä piireissä ryssästä ja vihastaan heitä kohtaan.
Käsittääkseni joskus 1970-luvulla alettiin kunnostaa Raatteentien taistelupaikkoja ja rakentaa museoita, joista vieralijat saisivat annoksen merkittävistä taisteluista. Muistan, että paikallisissa lehdissä asioista käytiin kovaa keskustelua puolesta ja vastaan. Erityisesti minua ihmetytti vastustavien kantojen ärhäkkyys. Ei olisi saanut kajota historiaan, vaan asiat olisi pitänyt lakaista maton alle. En asiaa ymmärtänyt silloin, enkä vieläkään!
70 vuotta sitten Neuvostoliitto ei saanut meitä voimalla, mutta rakkaudella on ollut paljon paremmat tulokset. Nykyään on nimittäin hyvin monessa kainuulaisessa taloudessa venäläinen emäntä!
Kuitenkin pohjoisesta tulevat joukot jumittuivat kirkonkylälle ja myös Raatteentien joukot jäivät jumiin, kun suomalaiset pistivät sulut niin eteen kuin taaksekin. Suomalaiset tekivät vielä sivustoilta hyökkäyksiä erityisesti öiseen aikaan. Vihollinen ei päässyt tieltä mihinkään lähinnä siksi, että vaikka joukoilla oli mukana suksia, niin niitä jostakin Ukrainan tienoilta tullut sotajoukko ei yksinkertaisesti osannut käyttää. Ja sitten tulivat vielä yli kolmenkymmenen asteen paukkupakkaset. Vähitellen suomalaiset nakersivat joukot tarkkaan, vain pieni joukko pääsi motista pakenemaan omalle puolelle. Koko vihollisen sotavälineistö jäi Raatteentielle suomalaisten käyttöön.
Myös kirjonkylälle pesiytyneet joukot saivat tuntea Suomen talven, kun lähes kaikki talot oli poltettu ja majoittuminen tapahtui lähes taivasalla. Porukat olivat kyllä yrittäneet tehdä suojia ja polttopuita kaatamalla puita, mutta lopulta myös kirkonkylälle asettuneet joukot oli nujerrettu pakkasen ja suomalaisten voimin. Hyökkääjät lähtivät pakenemaan Kiantajärven jäätä pitkin pohjoiseen. Jäälle jäi tuhansia kaatuneina.
Suomussalmen taistelut olivat elintärkeitä Suomelle, koska Neuvostoliitto oli päättänyt ottaa Suomen haltuunsa ja nyt ei niin käynyt. Toki menetimme suuria maa-alueita hyökkääjälle, mutta itsenäisyys säilyi.
Varmasti hyökkäykseen lähdettäessä ei vihollisella ollut edes ajatuksissa, että reissu voisi päättyä noin nolosti. Ehkäpä mukana oli liika annos ylimielisyyttä!
Talvisodan jälkeen Suomussalmella oli kova jälleenrakentaminen, kun koko kirkonkylä ja läheisten seutujen rakennukset oli rakennettava uudelleen. Myös isän kotitalo Hulkonniemen Ylitalo oli tehtävä uusiksi. Siinä saivat ukkini Janne ja vanhimmat pojat Arttu ja Veikko, siis isäni, tehdä hikihatussa töitä. Myöhemmin ,vuonna 1957, me rakensimme kirkonkylään omakotitalon seudulle, jossa olivat viholliset asustelleet. Koko seutu kasvoi käsivarren paksuista kuusta ja koivua, kun venäläiset olivat kaataneet kaikki isot puut. Niistä olivat jäljellä vain metriset kannot. Patruunoita ja muitakin räjähteitä löysimme koko ajan, vaikka seutua oli koetettu siivota ja noista venäläisajoista oli aikaa kulunut jo lähemmäs kaksikymmentä vuotta.
Eilen tuli uusi TM, numero 21/09, jossa oli myös ansiokas juttu Raatteentien tapahtumista otsikolla "Toisenlainen pikataival". Oikeastaan tuon jutun vuoksi minäkin tänne aloin kirjoittaa omaa tarinaa kyseisistä asioista.
TM:n jutussa käydään läpi myös nykymatkailijoille tarkoitettuja rakennelmia ja museoita talvisodan tapahtumista.
Minun ollessani poikasena Suomussalmella, ei aikuinen väki käytännössä juurikaan uskaltanut puhua talvisodan tapahtumista ainakaan kehuvaan sävyyn, sillä he todella pelkäsivät sitä, että jos Neuvostoliittoon kantautuu moisia juttuja, niin sieltä tullaan ja opetetaan meitä kunnolla. Myös kouluissa opettajat olivat hyvin varovaisia. Jos pihalla joku puhui ryssästä, niin välittömästi kehotettiin korjaamaan puhetapaa. Vanhemmat ihmiset kyllä puhuivat pienemmissä piireissä ryssästä ja vihastaan heitä kohtaan.
Käsittääkseni joskus 1970-luvulla alettiin kunnostaa Raatteentien taistelupaikkoja ja rakentaa museoita, joista vieralijat saisivat annoksen merkittävistä taisteluista. Muistan, että paikallisissa lehdissä asioista käytiin kovaa keskustelua puolesta ja vastaan. Erityisesti minua ihmetytti vastustavien kantojen ärhäkkyys. Ei olisi saanut kajota historiaan, vaan asiat olisi pitänyt lakaista maton alle. En asiaa ymmärtänyt silloin, enkä vieläkään!
70 vuotta sitten Neuvostoliitto ei saanut meitä voimalla, mutta rakkaudella on ollut paljon paremmat tulokset. Nykyään on nimittäin hyvin monessa kainuulaisessa taloudessa venäläinen emäntä!
torstai 12. marraskuuta 2009
äitimme kieli!
Pidän nyt taukoa omista kirjoitusyritelmistä, koska haluan kaikessa rauhassa arvioida saamiani palautteita 'reppanasta'. Siksi olen nyt perehtynyt jonkun verran muiden kirjallisiin töihin. Olen ihan lyhen ajan sisällä kaahlannut läpi viisi erilaista kirjaa ja tarkkaillut, miten kukin kieltämme käyttää. Lisäksi olen vieraillut lukemattomissa blogeissa aivan samoilla motiiveilla. Ihan siis vain oppiakseni!
Tee se itse -messuilta ostin kaksi Risto Vuolle-Apialan teosta. Ensimmäinen oli vuonna 2005 julkaistu Savusauna ja toinen Hirsitalo vuodelta 2007.
Kirjat on kirjoitettu selkokielellä käyttämättä erikoisia lauserakenteita tai kummallisia ilmaisuja. Kirjat ovat selkeitä oppikirjamaisia teoksia, joiden perusteella minäkin ehkä joskus uskallan ryhtyä tekemään tontillemme savusaunaa. Eivät tarjonneet mitään kielellisiä elämyksiä.
Seuraavaksi hain kirjastosta kaksi tutun kirjoittajan teosta:
Ensimmäiseksi luin Paavo Rintalan vuonna 1985 julkaistun Vänrikin muistot ja heti perään Mauri Sariolan vuonna 1981 julkaistun Jälleenrakennettu maa. Molemmat siis kirjailijoilta, joilla tuotoksia on runsaasti.
Molemmat osaavat kuvata tarinansa suhteellisen yksinkertaisesti, mutta tietenkin välillä täytyy olla omia koukeroita, joiden kirjoittamisen jälkeen on kirjailijan täytynyt tuntea erityistä tyytyväisyytta. Mutta mielestäni monipuolinen kielikuva kuuluu romaanin tekstiin.
Mutta seikka, jonka parissa itse tuskailin monta kertaa kirjoittaessani kirjojani, oli myös näillä mestareilla hakusessa. Siis miten kirjoittaa ja erottaa yksinkertaisesti ja selvästi esimerkiksi henkilön ajatukset reaaliajan tapahtumista. Noissa oli näilläkin mestareilla mielestäni, jos ei puutteita, niin ainakin vajaavaisuuksia.
Lisäksi kirjoista löytyi tukuttain eriasteisia kirjoitusvirheitä. Tuossa mielessä ei minunkaan tarvitse hävetä omien kirjojeni virheitä. Niitä kun vain jää, vaikka kuinka hyvin koettaa tarkistaa!
Viimeiseksi luin juuri tänään Eero Marttisen kokoaman tänä vuonna ilmestyneen Ilmari Kiannon talvisota - Siviilimiehen päiväkirja.
En ole koskaan oikein oppinut lukemaan Kiantoa, vaikka suomussalmelaisena minun olisi varmaankin pitänyt lukea ne ensimmäiseksi. Olen kuitenkin joitakin lukenut, eivätkä ne suosiooni ole nousseet.
Tämä oli tietenkin täysin erilainen, koska siinä on Kiannon päiväkirjamerkinnät toimitettu kirjaksi ilmeisesti lähes sellaisenaan. Oli mielenkiintoista lukea tuttujen paikkojen tapahtumia kirjoittajan näkövinkkelistä. Olihan siellä välillä ihan tuttuja henkilöitäkin mainintoina. Turjanlinnaan kuljettiin aikoinaan maata pitkin Hulkonniemen kautta, ja Hulkonniemi taas on isäni kotitalo, joka poltettiin myös talvisodassa, vaikka kirjasta se ei selviäkään.
Kirjan kieli on hyvin asioita kuvaileva, vaikka päiväkirja onkin. Ja murresanat ovat minulle tuttuja, joten mitään ei jäänyt epäselväksi. Mieleeni jäi mm. sana "kuraus", jota en muista kuulleeni tai nähneeni moneen kymmeneen vuoteen. Kannatti lukea. Kirjan sain isäinpäivälahjaksi!
Mutta blogien lukeminen olikin sitten joskus todella vaikeaa. Jotenkin tuli sellainen mielikuva, että joittenkin blogien kirjoittajat ovat sitä mieltä, että mitä monimutkaisempaa kieltä he käyttävät, mitä enemmän on sivistyssanoja tai vierasperäisten sanojen johdannaisia, niin sitä parempi blogi. Lukijalle - ainakin minulle - jää monesta epäselväksi, mitä kirjoittaja todella haluaa sanoa. No, ehkäpä blogit on tarkoitettukin samanhenkisille ja samaa kieltä käyttäville!
Yksi esimerkki yksinkertaisemmasta päästä tuli nyt tätä kirjoittaessani mieleen. Eräässä blogissa kerrotaan: ...hintakehityksen trendi on nouseva... . Miksei voisi vain pläjäyttää: ...hinnat nousevat... . Vai olisiko se liian yksinkertaista?
Ei millään pahalla, koska itsekin käytän kapulakieltä, mutta kovasti siitä yritän päästä irti. Voipi kyllä yritykseksi jäädäkin!
Tee se itse -messuilta ostin kaksi Risto Vuolle-Apialan teosta. Ensimmäinen oli vuonna 2005 julkaistu Savusauna ja toinen Hirsitalo vuodelta 2007.
Kirjat on kirjoitettu selkokielellä käyttämättä erikoisia lauserakenteita tai kummallisia ilmaisuja. Kirjat ovat selkeitä oppikirjamaisia teoksia, joiden perusteella minäkin ehkä joskus uskallan ryhtyä tekemään tontillemme savusaunaa. Eivät tarjonneet mitään kielellisiä elämyksiä.
Seuraavaksi hain kirjastosta kaksi tutun kirjoittajan teosta:
Ensimmäiseksi luin Paavo Rintalan vuonna 1985 julkaistun Vänrikin muistot ja heti perään Mauri Sariolan vuonna 1981 julkaistun Jälleenrakennettu maa. Molemmat siis kirjailijoilta, joilla tuotoksia on runsaasti.
Molemmat osaavat kuvata tarinansa suhteellisen yksinkertaisesti, mutta tietenkin välillä täytyy olla omia koukeroita, joiden kirjoittamisen jälkeen on kirjailijan täytynyt tuntea erityistä tyytyväisyytta. Mutta mielestäni monipuolinen kielikuva kuuluu romaanin tekstiin.
Mutta seikka, jonka parissa itse tuskailin monta kertaa kirjoittaessani kirjojani, oli myös näillä mestareilla hakusessa. Siis miten kirjoittaa ja erottaa yksinkertaisesti ja selvästi esimerkiksi henkilön ajatukset reaaliajan tapahtumista. Noissa oli näilläkin mestareilla mielestäni, jos ei puutteita, niin ainakin vajaavaisuuksia.
Lisäksi kirjoista löytyi tukuttain eriasteisia kirjoitusvirheitä. Tuossa mielessä ei minunkaan tarvitse hävetä omien kirjojeni virheitä. Niitä kun vain jää, vaikka kuinka hyvin koettaa tarkistaa!
Viimeiseksi luin juuri tänään Eero Marttisen kokoaman tänä vuonna ilmestyneen Ilmari Kiannon talvisota - Siviilimiehen päiväkirja.
En ole koskaan oikein oppinut lukemaan Kiantoa, vaikka suomussalmelaisena minun olisi varmaankin pitänyt lukea ne ensimmäiseksi. Olen kuitenkin joitakin lukenut, eivätkä ne suosiooni ole nousseet.
Tämä oli tietenkin täysin erilainen, koska siinä on Kiannon päiväkirjamerkinnät toimitettu kirjaksi ilmeisesti lähes sellaisenaan. Oli mielenkiintoista lukea tuttujen paikkojen tapahtumia kirjoittajan näkövinkkelistä. Olihan siellä välillä ihan tuttuja henkilöitäkin mainintoina. Turjanlinnaan kuljettiin aikoinaan maata pitkin Hulkonniemen kautta, ja Hulkonniemi taas on isäni kotitalo, joka poltettiin myös talvisodassa, vaikka kirjasta se ei selviäkään.
Kirjan kieli on hyvin asioita kuvaileva, vaikka päiväkirja onkin. Ja murresanat ovat minulle tuttuja, joten mitään ei jäänyt epäselväksi. Mieleeni jäi mm. sana "kuraus", jota en muista kuulleeni tai nähneeni moneen kymmeneen vuoteen. Kannatti lukea. Kirjan sain isäinpäivälahjaksi!
Mutta blogien lukeminen olikin sitten joskus todella vaikeaa. Jotenkin tuli sellainen mielikuva, että joittenkin blogien kirjoittajat ovat sitä mieltä, että mitä monimutkaisempaa kieltä he käyttävät, mitä enemmän on sivistyssanoja tai vierasperäisten sanojen johdannaisia, niin sitä parempi blogi. Lukijalle - ainakin minulle - jää monesta epäselväksi, mitä kirjoittaja todella haluaa sanoa. No, ehkäpä blogit on tarkoitettukin samanhenkisille ja samaa kieltä käyttäville!
Yksi esimerkki yksinkertaisemmasta päästä tuli nyt tätä kirjoittaessani mieleen. Eräässä blogissa kerrotaan: ...hintakehityksen trendi on nouseva... . Miksei voisi vain pläjäyttää: ...hinnat nousevat... . Vai olisiko se liian yksinkertaista?
Ei millään pahalla, koska itsekin käytän kapulakieltä, mutta kovasti siitä yritän päästä irti. Voipi kyllä yritykseksi jäädäkin!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)