Suomussalmella

Suomussalmi on minulle merkittävin paikka, sillä olen ollut suomussalmelainen 32 vuotta, siis puolet koko elämästäni. Lähdin sieltä armeijaan 18-vuotiaana, sitten opiskelin Kajaanissa kolme vuotta ja olin toista vuotta töissä siellä, mutta koko ajan kirjani olivat Suomussalmella. Sitten opiskelin Turussa neljä vuotta. Olisin voinut muuttaa Kaarinaan, koska vaimo joutui kirjansa sinne vaihtamaan, kun oli siellä töissä. Minä pysyin kuitenkin edelleen suomussalmelaisena, olinhan minä opiskeluaikoinakin lähes puolet ajasta töissä Kainuussa. Opiskelun jälkeen olin Suomussalmella neljä vuotta opettajana, mutta 1980, siis 32 -vuotiaana jouduin vantaalaiseksi. Olisin päässyt Evoxille tehdaspäälliköksi, mutta en luottanut firmaan ja sen tulevaisuuteen, joten lähdin pääkaupunkiseudulle. Evox on pystyssä vieläkin, mutta Posti- ja Lennätinlaitos ei ole, joten taisi olla väärä valinta.

Ei siis ole mikään ihme, että elämässäni ja kirjoissanikin Suomussalmella on edelleen merkittävä osuus, vaikka vierailut paikkakunnalle ovat harvenneet. Viime viikonloppuna kuitenkin siellä olin. Matti -enoni lesken Fannin hautajaiset olivat lauantaina, joten järjestin perjantai-iltapäiväksi romaanini ennakkojulkistuksen Suomussalmen kirjakauppaan. Kauppaan oli tilattu pieni määrä kirjoja, joten sukulaiset ja tutut kävivät ostamassa ne pois, ja eiootakin kauppa joutui myymään. Olisi kansaa kyllä saanut olla enemmänkin!

Hautajaisissa oli toista sataa Fannin saattajaa. Lapsiahan heillä oli kaikkiaan 11, joista yhdeksän on vielä elossa. Lasten lapsia joku oli laskenut olevan 30 ja lastenlastenlapsia peräti 39. Muistikohan Fanni jokaisen ihan nimeltä? Minä en tuntenut kuin serkkuni!

Kiva oli käydä Suomussalmella ja nähdä sukulaisia ja tuttuja. Hautajaiset eivät tietenkään ole niitä miellyttävimipiä juhlia, mutta täytyy ajatella, että kuolema tulee meille jokaiselle ennemmin tai myöhemmin. Fanni sai täyttää kuitenkin 90!

rajalla -romaanin ensimmäinen arviointi

Sain ilokseni lukea illalla ensimmäisen arvion uusimmasta kirjastani. Kaksi arvostelukappaletta kirjastani olen järjestänyt eteenpäin, toinen meni Mäntsälä -lehteen Arto Jussilalle ja toinen mm. Ylä-Kainuu -lehteen kirja-arvosteluja kirjoittavalle Risto Kormilaiselle. Risto Kormilainen on lääninrovasti ja Suomussalmen kirkkoherra, mutta myös lukuisia teoksia kirjoittanut kirjailija.
Vaikka olemmekin syntyisin samasta pitäjästä, niin tapasimme ensimmäisen ja toistaiseksi ainoan kerran äitini hautajajaisissa juhannuksen alla vuonna 2008. Risto siunasi äitini haudan lepoon.
Risto Kormilainen oli ehtinyt lukea jo kirjani, ja liitän hänen näkemyksensä tarinasta kokonaisuudessaan tähän blogiini.
Ei kai tässä voi olla kuin kiitollinen!

                                                  Miehen luja kehityskertomus

Alpo Manninen: rajalla. Books on Demand GmbH. 223 s. 2012.

   Suomussalmelaissyntyinen, nykyään Mäntsälässä asuva Alpo Manninen on intoutunut kovaan kirjoitusvireeseen, sillä vuodesta 2007 alkaen hän on julkaissut viisi teosta, joista kaksi omaelämäkerrallista ja kolme romaania. Viimeisimmässä rajalla-romaanissa hän kertoo Kainuusta Mäntsälään päätyvän Sakari Jäppisen elämäntarinan vauhdikkaalla ja välillä jopa dekkaristisia piirteitäkin omaavalla tavalla. Nuori mies ajautuu tilanteesta toiseen, pääsee vartijan hommiin ja ylenee pikkupomoksi. Mutta elämä ei suinkaan ole tasaisen varmaa vartijan elämää, vaan sisältää dominomaisesti kasaantuvia vaikeuksia.

    Romaanin kerroksisuus on välitilakokemuksissa, josta teos lähtee liikkeelle. Sakari tapaa ukkinsa tässä välitilassa, keskustelee  ja pohtii iäisyyskysymyksiä. Mannisella on vahvaa pelisilmää luoda arjesta kirjallisuutta, mutta samalla myös pohdiskella arvokysymyksiä erityisesti uskon näkökulmasta. Uskonnollisen maailman pohdinta epäsovinnaisella tavalla kulkee ohuena lankana itse asiassa koko teoksen. Jäppinen etsii elämälleen merkitysyhteyksiä niin uskosta kuin ihmissuhteistakin.

   Matka kotiseudulle Suomussalmelle vuosien jälkeen on samalla psykologinen ihmissuhdepalautus lapsuuteen, josta on aika lähteä kohti aikuisuutta. Ikääntyneiden vanhempien kohtaaminen palauttaa muistot mieleen ja tutuissa paikoissa kuljeskelu avaa Jäppiselle uudella tavalla oman elämän saloja. Uudelleen hän palaa juurilleen rakastettunsa, taksiyrittäjä Jutta-Piritan kanssa.

   Mannisen uusin romaani on lujasti otteessa pitävä kehityskertomus miehen elämästä, tunteista ja analyyttisen vauhdikas kuvaus elämän haavoittuvuudesta. Se mikä tänään näyttää eheältä ja vahvalta, voi hetkessä olla pirstaleina. Mannisella on sanomisen taito ja myös asiaa, joka salaviisaalla tavalla kätkeytyy elämän moninaisuuteen.

Risto Kormilainen

markkinointia

Romaani "rajalla"!

 

Saadessani viime viikolla uuden kirjani ulos kustantajalta, mietin tietenkin, miten asiasta ilmoittelisin sukulaisille, tutuille ja ystäville. Myynti ja markkinointi tuntuu edelleen vaikealta, ja siksi päädyin tietoliikenneihmisenä sähköiseen infoon. Lähetin noin 150 sähköpostia tai tekstiviestiä valitsemalleni kohderyhmälle. Monelle viestini oli vuosikausiin ensimmäinen, joten vähän hirvitti, mutta halusin kuitenkin kertoa, missä ja miten nykyään asustelen ja mitä puuhastelen kirjoittaminen ja uuden kirjan julkaisu mukaan lukien. Myös toivoin, että saisin paluupostissa vastaviestejä. Taka-ajatuksena oli tietenkin, että kirjaani menisi viestittelyni seurauksena kaupaksi, vaikka kirjoittamiseni päätarkoituksena on enemmänkin oma terapia kuin myynnilliset päämäärät.
Noin viitisentoista viestiä olen saanut takaisin ja joitakin kirjojakin on mennyt. Olen tietenkin pettynyt, että noin pieni määrä vastaviestin lähetti, mutta sitten tulin ajatelleeksi, että enpähän itsekään ole aktiivisesti pitänyt viestittelykulttuuria yllä. Sähköpostit saattoivat myös kolahtaa monessa osoitteessa roska-astiaan. Useat firmat estävät epämääräisten viestien läpimenon, joten siinä voi olla yksi selitys. Toisaalta työelämän kiireellisyys varmaan aiheuttaa helposti vastamatta jättämisen, koska sähköistä viestisaastetta tulee jokaiselle tuutin täydeltä.
Loppupäätelmäksi kuitenkin tulee, että en ole merkittävä henkilö monellekaan kohderyhmääni kuuluneelle, joten vastauksellakaan ei ole väliä. Harmi, koska siellä on todella hienoja ihmisiä, joiden kanssa olisi kiva olla ystävä tai kaveri. On minulla peiliinkatsomisen paikka. Suuret kiitokset kaikille viestiini vastanneille!

Eilen olin esittelemässä kirjaani erään senioriyhdistyksen kirjapiirissä. Enkä saanut sielläkään yhtään kirjaa kaupaksi - olen minä todella kehno kauppamies. Kunhan kirja ilmestyy kirjaston hyllyyn, niin ehkäpä se sieltä löytää tuonkin piirin lukijoiden käsiin.
12.10 menen iltapäiväksi Suomussalmelle paikalliseen kirjakauppaan puhumaan kirjoittamisestani ja kirjoistani - saapa nähdä tuleeko sinne enemmän väkeä kuin kaksi vuotta sitten. Silloin paikalla kävi vain muutama henkilö, mutta jokainen totesi, että torstai on viikon kehnoin päivä kirjaesittelylle. Nyt olen siis asialla perjantaina. Toivottavasti paikalle tulee sankka yleisöryntäys, onhan pitäjässä vieläkin melkoisesti tuttuja ja sukulaisia.
Varsinainen kirjani julkistus tapahtuu Helsingin kirjamessuilla 25. -28.10. Olen ajatellut olla paikalla torstaina iltapäivän, muuten kustantajani BoDin osastolla esittelijät myyvät myös minun kirjaani. Olen ollut joskus aiemminkin siellä, mutta messut ovat nykyään niin massiiviset, tapahtumia on niin paljon, että menestyksen saavuttaminen kirjalla, joka on pelkästään standillä, on käytännössä mahdotonta. Mutta onpahan yritetty!

Koko kirjamaailma on nykyään sellaista, että vain tähdet tai jotenkin muuten julkkikset saavat esitellä kirjojaan standeillä, lehdissä tai TV:ssä, kun ovat aiemmilla meriiteillään päässeet ensin julkaisemaan teoksensa kunnon kustannustoimittajan avustamina. Tavallisen tallaajan tuotoksille ei reikiä tahdo löydy. Itse olen monta kertaa pettynyt näihin kovaa kehua saaneisiin teoksiin, kirjastosta lainattu tuntemattoman kirjailijan teos on monta kertaa se helmi. Eipä se kirjoittamismaailmakaan tasapuolista ole - kuten ei muukaan elämä!

kirjoittamista, golfia ja kipuja

Vuoden verran olen ollut jutuntekijänä Mäntsälän paikallislehdissä. 14.8. julkaistiin 100. kirjoittamani ja kuvaamani juttu. Jutun aiheita on ollut laidasta laitaan: Eläkeläisyhdistyksistä, yksilöurheilutapahtumista, urheilukouluista, erilaisista muista tapahtumista, haastatteluja, autoista, erilaisista esityksistä jne. Autoista ja urheilusta kirjoittaminen on helppoa, koska niistä on kertynyt paljon tietoa elämän varrelta, mutta kiva on ollut tehdä juttuja ihan vieraistakin aiheista kuten baletti- ja tanssiseuran kevätnäytöksistä tai posetiivareista. Myös juttujen kuvaaminen on ollut antoisaa ja mielenkiintoista.
Nyt juttujen teko varmaankin vähenee, koska säästöihin vedoten jutuntekijöiden palveluja vähennetään. Urheiluseuratkin saavat jatkossa tehdä pääosan jutuistaan itsepalveluna. Mutta aikansa kutakin!

Pari vuotta olen kypsytellyt uuden romaanin juonta ja viime talvena sen sitten kirjoitin ensimmäisen kerran. Perjantaina pistin sisällön ja suunnittelemani kannen ainestot kustantajalle, ehkä sisällöstä oli neljäs tai viides versio. Kirjalle annoin nimen "rajalla" ja se kertoo... Mutta enpä sitä nyt tässä paljastakaan, tarina kannattaa lukea. Helsingin kirjamessuilla se on tarkoitus virallisesti julkistaa kustantajan BoDin osastolla. Itsekin on tarkoitus mennä piipahtamaan messuille ilmeisesti ensimmäisenä päivänä. Messuthan ovat lokakuun lopulla.

Golfia tuli täyteen tavoitteekseni asettamani 60 kierrosta, mutta tasoitukseni ei vielä päässyt alle kymmenen, mutta tippui se kuitenkin jonkin verran eli yhteentoista, kun yhden kilpailun voitin. Minusta on 64 -vuotiaalle papparaiselle ihan hyvä saavutus, että pystyn pelaamaan elämäni parasta peliä. Viime viikon perjantain ja lauantain välisenä yönä alkoi särkeä viime syksynä rikkomaani vasemman jalan ison varpaan tyviniveltä. Viikonlopun lepäsin, mutta maanantain 61. kierros teki varpaan niin kipeäksi, että tiistaina oli mentävä lääkärin vastaanotolle. Buranat määrättiin ja kihtikokeet otettiin, mutta en ole päässyt puhelimella läpi kysymään, mitä tulokset kertovat. Kihtikohtaukseksi kipu sopisi, koska söin kolmena päivänä peräkkäin hernekeittoa, joka on kuulemma yksi pahimmista kohtauksen laukasijoista. Saa nähdä, pystynkö enää kävelemään lisäkierroksia?

Kirjoittamisesta

Viime syyskuussa sain pestin jutuntekijäksi Mäntsälä -lehteen ja Mäntsälän Viikkouutisiin. Ensimmäiset juttuni tein Mäntsälässä toimivista eläkeläisyhdistyksistä. Juttuja on melkein mistä vaan, mutta eri lajien yksilöurheilutapahtumista on melkoinen määrä kirjoituksia. Autoista ja tekniikasta joitakin, muutamista kuorotapahtumista, tanssi- ja balettiseurojen kevätnäytöksistä, teattereista ja viimeisimpänä posetiivifestivaaleilta. Mieluisimpia ovat tietenkin urheiluun ja tekniikkaan liittyvät aiheet, koska niistä jotakin tiedän, mutta en ole kieltäytynyt minulle vieraistakaan aiheista. Laskin juuri, että maanantain lehdessä oli 90. kirjoittamani juttu ja jokaisessa jutussa on kuvia ehkä keskimäärin 2,5. Melkoinen määrä kuviakin!

Päätoimittaja ja toimitussihteeri antavat joskus palautteita, kun jutut ovat liian pitkiä, otsikot mitään sanomattomia, kuvatekstit olemattomia tai teknisissä kuvissa ei ole ihmisiä. Toimittajat varmasti aamupalavereissaan arvioivat meidän jutuntekijöiden tekstejä syvällisemmin, mutta heiltä ei ole palautteita tullut minulle asti. Onneksi saan yllättävän paljon palautteita suoraan lukijoilta, kun juttuni ovat kuulemma olleet positiivisessa mielessä erilaisia, se pitää hengen päällä. Myös ottamistani kuvista olen saanut lehden tilaajilta mukavasti positiivista palautetta. Kuviin olen ollut itsekin pääasiassa tyytyväinen. Jutunteko on kuitenkin aika raadollista puuhaa, kun merkkimäärä rajataan johonkin pariin tuhanteen. Siinä ei voi paljon hehkuttaa, juuri ja juuri saa sanottua, että jossakin oli joku tapahtuma ja joku sanoi sitä ja tätä, Siihen malliin minunkin kirjoittamiset varmaan muuttuvat, ja kun itse totean, että kirjoitan samanlaisia juttuja kuin toimittajat, niin sitten voin lopettaa. En missään tapauksessa halua sanoa, että kirjoittaisin parempia juttuja kuin toimittajakoulutuksen saaneet, vaan kirjoitan erilaisesta näkökulmasta erilaisilla painotuksilla - lukijalle. Aika näyttää, mitä lähivuosina tapahtuu.

Uusin romaanini on tällä hetkellä oikolukijan ruodittavana, ja parin kuukauden sisällä se pitäisi saada julkaistuksi. Ajatustöitä sen eteen tein normaalia pitempään, kun viime vuonna en julkaissut. mitään. Pääosin kirjoitin tarinan viime talven aikana.
Romaani on täysin fiktiota. Tarina kertoo kainuulaissyntyisestä hepusta, joka halusi helpon elämän armeijan palveluksessa, mutta eipähän se ura auennut alkua pitemmälle. Hän lähti ikäänkuin pakomatkalle sukulaisistaan ja tutuistaan etelään, jossa sitten pääpirteissään tapahtumat etenivät. Mutta sittenpähän näette, kun ostatte romaanin, jonka nimikin on vielä harkinnassa.
Hyvää alkusyksyn jatkoa!

ihmeellistä

Katsoin juuri blogini tilastoja ja olen todella ihmeissäni, koska siellä on piipahtanut reilusti yli 7000 lukijaa. Sehän on suunnilleen Suomussalmen kunnan asukasluku!
Ihmeissäni olen siksi, että käyntikertoja on kuitenkin kertynyt noin paljon, vaikka en juuri pistä teksteihini mitään hakusanoja, ja tiedän vain noin 15 ihmistä, jotka sivuilla ovat käyneet. Ahkeria olette olleet, koska jokaiselle on tullut noin viisisataa käyntikertaa! Kiitoksia!
Kommentteja teksteihiní olen saanut ehkä kourallisen verran, joten rauhassa olen saanut kirjoittaa ihan mitä vaan. Tekstini eivät ole kolahtaneet niin paljon, että lukija olisi vaivautunut väsäämään kommenttia. Mutta hyvä näinkin. Hauskaa kesän jatkoa vain itse kullekin!

parkkaaminen

Pöllin parkkauksen 2. MM-kilpailut kesäkuussa

Ylä-Kainuu -lehti kirjoitti 1.5. ilmestyneessä numerossaan, että jo toiset pölliparkkauksen MM-kisat ovat tulollaan. Sinänsä tuo ei ole mikään uutinen, koska nykyään kilvoitellaan MM-tittelistä yhä ihmeellisemmissä lajeissa. Samassa jutussa oli se varsinainen uutinen, että pölliparkkausta pääsee harjoittelemaan kursilla, joka järjestetään 19.5. Kalle Päätalon maisemissa Taivalkosken Jokijärvellä. Kurssin päätteeksi on luvassa pieni kilpailu, jossa voi mitata tasoaan. Tervemenoa harjoittelemaan, parkkaaminen on hauskaa puuhaa!

Pöllien parkkausta ja simputusta

Järjestin itselleni hommia, kun aika tuntui pitkältä. Kaadoin tontiltani mäntyjä ja pätkin niitä sopivan mittaisiksi. Tai oikeastaan kaadoin puut vasta sen jälkeen, kun olin saanut hankittua kuorimaraudan. Paikallisen rautakaupan hylly oli tyhjä, eikä muissakaan liikkeissä työkalua ollut, mutta netti auttoi. Itse asiassa ehdolle tuli useita liikkeitä, jotka työkalua kauppasivat, mutta päädyin alle viidenkympin rautaan. Rauta on suomalainen Härmän Taonnan tuote, ja on ihan asiallisen näköinen ja toimiva peli. Eräs liike myi kuorimarautaa reilusti alle kympin hinnalla, mutta siihen en jostakin syystä kajonnut, kun muistin aikoinaan kahta halvalla hankkimaani kiinalaista kirvestä.

Siinä puita kuoriessani ja työkalun toimivuutta ihastellessani tuli mieleeni, että ensi kosketukseni ja samalla viimeinen kosketukseni kuorimarautaan tai vuolurautaan, kuten isäni kapistusta nimitti, oli talvella 1956 ollessani seitsemän vanha. Lähellä silloista asuinpaikkamme oli ollut savotta, ja isä oli ottanut hoitaakseen savotan tuottaman puutavaran kuorimisen, parkkaamisen. Kaiketi oli niin, että kevääseen mennessä lanssin piti olla isän puolesta selvä. Heti kelirikkojen mentyä puut oli varmaankin tarkoitus ajaa Kajaanin paperitehtaalle. Minä olin koulussa ensimmäisellä luokalla, joten ainakin hiihtolomalla olin isän kaverina. Meillä oli vain yksi vuolurauta, jonka minä sain käyttööni isän parkatessa isompia puita petkeleellä. Isän käyttämä termi vuolurauta johtui ilmeisesti siitä, että rakennuksilla töissä ollessaan isä vuoli raudalla hirsiä puhtaaksi ennen salvamista. Isän rauta oli kovasti kulunut, koska sitä oli lukuisia kertoja jouduttu hiomaan. Isäkään ei vuolurautaa paljon tarvinnut tuon urakkamme jälkeen. Me muutimme kirkolle, ja rakennukset tehtiin laudoista tai tiilistä, joten hirsityökalujen käyttö jäi sen vuoksi vähäiseksi. Ainoastaan kerran isäni tarvitsi vuolurautaa kirkonkylälle muuton jälkeen. Hänellä oli urakalla tehtävänä pyöröhirsihuvila, jonka kaikki hirret oli vuoltava puhtaiksi, kun sinistyminen oli päässyt hirsiä raiskaamaan.

Viime kesänä pidin kyseistä rautaa jo käsissäni käydessäni Suomussalmella ja aioin ottaa sen mukaani, kun suunnitelmissani oli raudalle tarvetta, mutta sinnehän se unohtui.

Siis ainakin hiihtoloman olin pöllin parkkaaja talvella 1956. Isä teki minulle matalamman kuorintapukin, jolle hilasin pienimpiä kuusipöllejä ja isän ohjeiden mukaan vetelin tarkasti kuoret pois. Metsäherra oli isälle asettanut kovat vaatimukset pöllien puhtaudesta, ja isä tietenkin vaati sitä samaa minulta. Pöllien pinoaminen oli myös tarkkaa puuhaa. Pinon pohja piti tehdä tuhdisti, että lumien ja maan sulaessa pino seisoisi edelleen uljaasti tasaisena muurina. Kerran vyöräytyi metsäherra minunkin aikana työmaallemme ja hyvin tärkeänä seurasi, miten tarkasti kuorta vedin pöllin kyljestä pois. Ilmeisesti hän sillä erää oli tyytyväinen, koska ei puuttunut minun tekemisiini. Isälle hän antoi ennakkoa jo tehdystä työstä.

Mutta keväällä, kun metsäherra oli tullut mittamaan pinoja, oli tapahtunut se, mitä isäkin oli pelännyt. Metsäherra oli tylysti kumauttanut leimauskirveen hamaralla mielestään alimittaiset pöllit pois pinosta. Todennäköisesti ne olivat juuri niitä minun kuorimiani pienimpiä pöllejä, joista tuli hylkyjä yhdellä pamauksella. Isä ihmetteli, että ihme juttu, kun pöllit olivat tekomiehiltä kelvanneet, mutta parkkaajalta ei. Tietenkin kuoriminen ohentaa pölliä, mutta eihän olisi ollut korkeampaa matematiikkaa ottaa ohentumista huomioon jo tekovaiheessa. Isän tili tietenkin pieneni ja perkeleitä tuli.

Isä oli ihan mielenkiinnosta käynyt joskus kesällä katsomassa, olivatko hylyt edelleen lanssilla, mutta olivat kelvanneet kyytiin. Varmasti niistä tuli samanlaista paperia kuin paksummistakin, mutta saipahan metsäherra näyttää mahtavuuttaan. Siis ihan simputustahan se oli!

Minulla on tiettyjä suunnitelmia pöllien varalle, mutta katsotaan, mitä niistä syntyy. Jospa nikkaroidessa syntyisi vaikkapa uusi romaani.

Puut on varmasti vielä vuoltava uudelleen ennen käyttöä, nyt on pääasia, että rungot kuivuvat ja kevenevät.

Onneksi oli kone, jolla tukit sain hyvin metsästä. Ukon voimat eivät riittäneet suurimpien runkojen siirtelyyn.