pääasiassa lomailua

Olimme edellisen kerran Suomussalmen maisemissa viime kesänä juhannuksen tienoilla, kun saatoimme äitini Härkökankaalle viimeiselle matkalleen.
Kyllähän maisemat ovat rauhalliset - pääasiassa. Säätkin sattuivat kohdalleen jälleen kerran, kun emme olleet hirveän vaativia. Kiantajärven vesi oli aivan uimakelpoista näin vanhan vaarinkin mielestä.
Mökillä olisi ollut tekemistä vaikka millä mitalla, mutta ainoastaan saunalle tein pienen rempan, että pääsimme saunomaan. En yksinkertaisesti jaksanut ryhtyä mihinkään suurempaan. Ja itse asiassa työtä olisi niin paljon, että hommiin saisi kulumaan vaikka koko kesän. Nyt olimme perillä vain neljä päivää, joten eipä siinä ihmeitä.

Saimme jälleen kerran mukaamme Hennan 13 v. Puhkuimme yhteistoimin ikivanhan marekin soutelukuntoon. On muuten sama marekki, jonka hankin silloin, kun omat tyttäremme olivat vielä vaippaikäisiä. Ei ole hankinta mennyt hukkaan, kun vielä seuraavakin sukupolvi saa siitä nauttia.

Kun saimme Hennan vesille, niin myös mukanamme olevat airikset Sorja ja Juho olivat kiinnostuneita vesikulkuneuvosta. Koirat juoksentelivat rannalla Hennan liikkeiden mukaan. Jälleen kerran Henna oli niin lähellä kivilaituria, että Juhopa päätti lähteä perään. Se vain yksinkertaisesti lähti kävelemään kiviltä veden pintaa pitkin kuin suuren kirjan Jeesus konsanaan. Mutta Juhosta ei ollut pinnalla pysyjäksi, vaan se hupsahti veden varaan. Mutta onneksi jalat ylsivät pohjaan, ja niin Juho jäi pitkäksi toviksi seisomaan veteen kuin ihmetellen tapahtumaa. Oli hyvä opetus, sillä kertaakaan Juho ei enää kuvitellut liikkuvansa vetten päällä.

Näin sitten Sorja ja Juho seurailivat turvallisesti rannalta marekin sestomista järvellä.

Mutta oli koirilla muuten kivaa, vaikka eivät uintihommia halunneet harrastaakaan!

Emme olleet koskaan käyneet Ukko Hallassa. Kun minä joskus -70 -luvun alussa harrastin alamäkilaskentaa, niin paikasta ei ollut vielä mitään tietoa. Ja myöhemmin ei sitten ole ollut asiaa mennä paikalle. Mutta nyt oli. Olimme lukeneet Ylä-Kainuusta, että sinne on rakennettu joku ihmesilta. Ja olihan siellä se veden päälle viritelty hiihtohissikin. Näitä ihmeitä sitten menimme töllistelemään. Tassuttelimme järven yli muutaman sata metriä pitkän sillan yli ja takaisin. Silta mitä ilmeisimmin on tarkoitettu vastarinteelle rakennettujen huviloiden asukkaille oikotieksi ravintolaan. Eipähän tule niin helposti lähdettyä ajelemaan ohranjyvä silmässä kotihuvilalle kostean ravintolaillan jälkeen. Mutta saapi siinä olla kengissä melkoiset nastat, kun talviliukkailla lähtee kotiin nukkumaan! Ovat nimittäin huvilat niin jyrkälle mäelle perustettuja.

Onneksi paikkakunnalle oli tulossa vesitemppuilun EM-kisat ja harjoittelijoita radalla riitti koko vierailumme ajan. On varmasti ympäristöystävällisempää kuin moottorilla temppuilijoita vedettäessä. Toki moottoriakin tarvittiin, kun tempun tekijä sattui menettämään tasapainonsa kaukana rannasta tai ihmesillasta. Vene kävi noutamassa veden varaan joutuneen, jotta harjoitukset hänen osaltaan taas pääsivät jatkumaan. Saattaahan tuollaisesta veden päällä temppuilusta olla hyötyä myös talvisiin rientoihin.

sadetta!

Eilen oli jälleen F1-kisapäivä. Aikani kului melkolailla TV:n ääressä, kun ensin piti katsella GP2- ja Porsche Cup-kisat. Noissa F1:n lämmittelylähdöissä on monta kertaa enemmän tapahtumia kuin itse pääkisassa, koska säännöt pistävät autot suunnilleen samanlaisiksi. Suuria eroja ei synny, ja jos edelläviilettäjä tekee pienenkin mokan, niin takana ajava suhauttaa heti ohi.

F1-kisoissa autojen suorituskyky onkin sitten hyvinkin erilainen tallista ja kuskista riippuen. Monista kisoista tulee sitten jonkinlaisia peräkkäinajeluja. Minulle autourheilijana itsekin olleena tilanne on aivan normaali. On ihailtavaa katsella hyviä ajosuorituksia tasapuolisissa olosuhteissa. Se, joka on tehnyt koti- ja kisatehtävänsä parhaiten, on yleensä ruutulipulla ykkösenä. Toki teknisissä lajeissa on aina peikkona kaikesta huolimatta jonkun tekijän pettäminen. Näin hyvän suorituksen aikaansaanti on sillä erää mahdotonta.

Sitä en kuitenkaan hyväksy, että selostajat ja osa yleisöstäkin toivoo esimerkiksi huonosti ennustettavan sateen alkamista kisan aikana ikäänkuin kisojen piristäjinä. Tällöin urheilija on täysin ulkopuolisten voimien vaikutuksessa, ja lopputulos on eräänlaista lottoarvontaa. Itse olen sitä mieltä, että urheilusuorituksessa olisi mahdollismman vähän arpapeliä, ja itse suoritus olisi ratkaisevana tekijänä menestyksessä. Jos joku sadetansseja harrastaa, niin tekisi sitten niin, että joko sataa tai sitten ei. Kaikki muu on pahasta itse suorituksille. Muistan itse, kun olin kilpailemassa rallisprintissä pohjoisessa Kemissä ja Torniossa joskus 1990-luvun alkupuolella, kun jomman kumman kisan starttia odotellessani taivas repesi ja kasteli asfalttiradan täysin. Osa kilpailijoistani oli päässyt radalle kuivan kelin aikaan, mutta minä ja heti minun jälkeeni lähteneet jouduimme ajamaan kierroksen slikseillä liukastellen. En kokenut tilannetta lainkaan oikeudenmukaiseksi. Onneksi toiselle kierrokselle rata kuivui ja pääsin kuitenkin tekemään hyvän suorituksen ja nousin palkinnoille.

Eilen ei onneksi sadetta tullut, vaan kisailijat saivat tehdä taivalta tasaisissa olosuhteissa. Toki meikäläisillä oli kisassa mekoisen tahmeaa menoa. Heikin ajoneuvo ei yksinkertaisesti kykene kärkivauhtiin, vaikka hän hanskalla melkoisesti tilannetta paikkasikin. Kimin auto olisi ollut periaatteessa suhteellisen nopea, mutta koneen ongelmat johtivat ennenaikaiseen pilttuuseen ohjastamiseen. Kyllä Kimillä ovat tuuritkin kadonneet! Puolisuomalainen Nico sen sijaan onnistui lähes kaikessa eilen.

Kun tässä aloin ulkona vallitsevan sateen vaikutuksesta moottoriurheilusta kirjoittaa, niin jatketaan nyt sitten pysyen samassa aihepiirissä. On todella mielenkiintoista ja surkuhupaisaakin seurata toimittajien uutisointia moottoriurheilun alueelta. Eniten hymyä aiheuttaa kaikki spekulaatiot niistä, jotka tulevat saamaan potkut tiimeistään. Ehkä meikäläiset toimittajat ovat ottaneet oppia italialaislta, kun potkuja jaetaan niin hanerasti! Pistänpä lusikkani soppaan minäkin, jolla ei varmasti ole mitään sisäpiirin tietoa, kuultuja huhuja tai muitakaan asiaan oleellisesti vaikuttavia seikkoja. Minulla on ainoastaan koko ikäni jatkunut tiivis moottoriurheilun seuraaminen ja jopa harrastaminen kansallisella tasolla.

Autopuolella toimittajien vaatimukset ovat aivan yliampuvia - vain voitto on jotakin. Kun sitten voittoja ei tule, niin sitten jaetaan potkuja. Ainoastaan Hirvosen Mikko on säästynyt potkuilta, kun hän on pystynyt saamaan voittoja ja kakkossijoja. Mutta Jari-Matti, Heikki ja Kimi ovat sitten olleet liipasimella lähes koko kauden ajan. Onneksi moottoripyöräpuolella tilanne on täysin erilainen, ja Mika saa pitää paikkansa, vaikka onkin ajellut pääasiassa siellä häntäpäässä. Tuolla alueella eivät toimittajat ole vielä tottuneet niin hyvälle!

Jos ajatellaan rehellisesti Fordia, niin Jari-Matti on tällä hetkellä maailman nopein rallikuljettaja. Toki hänelle on saattunut virheitä, mutta kenet Ford voisi palkata saadakseen kovempia EK-aikoja? Esim. tallipäällikön poika jää valovuoden Jari-Matista, ja niin jokainen, jos Jari-Matti saa ajaa omaa vauhtiaan. Ei siinä ole oikein kanttia pistää hiomatonta timanttia muiden kaapattavaksi. Jos Ford ei halua jatkossa voittoja, niin toki he voivat tehdä muunlaisiakin päätöksi, mutta niistä toimittajien on turha spekuloida. Olihan Fordilla ennen Marcuksen aikoja pitkät tovit, että heillä ei ollut suomalaista kuskia, toki ei tullut juuri voittojakaan.

Kimin suorituksia haittaa selvästi se, että kun autolla ei pysty voittamaan, niin yrityskään ei ehkä ole aivan maksimaalisella tasolla. Kimi haluaa vain voittoja, muu ei juuri kiinnosta. Viime vuosi alkoi Kimillä ihan hyvin, mutta sitten auto kehitettiin sellaiseksi, että Kimi ei pystynyt käytännössä sillä ajamaan. Ja mekatsut eivät uskoneet Kimin haluja auton kehittämiseksi. Ja ajeluksihan se meni! Joka on itse joskus ajanut, niin ymmärtää, että autoon on saatava ehdoton luottamus hyvien suoritusten aikaansaamiseksi.

Heikillä tilanne on vielä huonommin. Hänen tiiminsä tekee töitä pääasiassa tallikaverin tulosten parantamiseksi ja Heikki saa sitten autoonsa, mitä kaverilta jää. Heikki on aivan selvästi toisen viulun soittaja tiimissä, mutta toki tärkeässä roolissa. Hän on lojaali tallilleen ja tallikaverilleen ja ajaa kuitenkin kuin mies. Siinä mielessä hänelle potkujen jakaminen toimittajien toimesta on vähintäänkin arveluttavaa. Kuka pystyisi tekemään Heikin roolin paremmin, kun Alonsokaan ei siihen pystynyt!

Että olisikohan nyt määriteltävä, että kesän turhakkeita ovat moottoriurheilutoimittajat! Toinen vaihtoehto turhakkeeksi voi tietenkin olla tämä turha kirjoitteluni! No hällä väliä!

kuukausi ilman "prätkää"

Kuukausi on mennyt nopeasti, enkä ole huomannut mitään vieroitusoireita. Pikemminkin päinvastoin. Peukalo ei ole ollut kipeä juuri lainkaan ja sehän on vain hyvä juttu. Ehkä pihan multia levitellessäni peukaloon joskus sattui ja muutaman kerran olen tuntenut särkyä epäonnistuneen golflyönnin jälkeen. Kun mailalla vetäisee kunnolla turpeeseen, aiheuttaa mailan pää peukalon juureen iskun ja tuollaisen epäonnisen lyönnin jälkeen saattaa kipua tuntua jonkin aikaa. Vaikka olenkin saanut pidettyä kivut loitolla, niin liikkuvuus peukaloon ei ole palautunut lainkaan. Saapa nähdä, olenko jäykkäpeukaloinen koko lopun ikääni!

Muutenkin Fiestan saaminen on joka suhteessa ollut positiivinen asia. Nyt ei ole tarvinnut rääkätä Miniä kylällä käyntiin, vaan vanhus on saanut oleilla majassaan. Kaupoilla käyntikin on nyt paljon yksinkertaisempaa kun ei tarvitse pukea naparetkeilijän varustuksia päälle ennen ajeluun lähtöä. Mutta kaikkein suurin etu on siinä, että turhat ajelut ovat jääneet täysin. Moottoripyörällä tuli vain ajeltua jonnekin ja takaisin, vaikka ei olisi ollut mitään tarvettakaan.
Toki tyttärenpojan, 4-vuotiaan Antin, näkeminen on myös harventunut. Pyörällä kun tuli käytyä tuon tuostakin näyttämässä ajopeliä Antille. Antti halusi joka ikinen kerta istua pyörän päällä ja käynnistää pyörän, kun olin lähdössä takaisin Mäntsälään. Tuo on sitten taakse jäänyttä elämää - ehkäpä se onkin sitten ainoa miinus pyörättömyydelle.

Ja tien päältä on sitten pois yksi - ehkäpä yksi harvoista - liikennesääntöjä noudattanut motoristi. Toki liikuinpa millä ajopelillä tahansa, niin tuntuu, että vain minä kuljen tien päällä lainlaatijan edellyttämällä tavalla. Kanssaliikennöitsijät tukitsevat sääntöjä kyllä melkoisen vapaamielisesti. 2-pyöräisten kuljettajilla nuo toleranssit ovat kokemukseni mukaan todella väljät.
Juuri niihin aikoihin, kun olin pyöräni hävittänyt, ajoi täällä Mäntsälässä 27-vuotias motoristi auton kumoon keskellä kylää! Tarina kertoo, että kyseinen pyöräilijä oli pitkin päivää kiihdytellyt ja keulinut ikäänkuin kerjäten haveria. No se oli tapauksen näkijöiden mukaan onnistunut noin 150:n vauhdissa (50:n rajoitus). Kaveri oli posotellut kyseistä vauhtia Lahden suunnalta ja keltaisilla vilkuilla olevassa risteyksessä oli törmännyt oikealta tulleen auton kylkeen. Pyöräilijältä meni henki, mutta myös kuperkeikan tehneessä autossa olleet ihmiset loukaantuivat vakavasti! Toki teksti on minullekin kerrottua, mutta kyllä törmäyksessä on joka tapauksessa ollut vauhtia paljon enemmän kuin rajoitus sallii.

Ajelin konepyörällä joskus toukokuussa jälleen kerran Hyrylästä Kellokosken kautta kotiin. Kellokosken jälkeen on pitkä pätkä taajamarajoitusta ja huomasin, että kaksi valopilkkua lähestyy hurjaa kyytiä takaapäin. Havaitsin vain kaksi ulahdusta, kun pyörät ampaisivat ohitseni ja jälkimmäinen meni takapyörällä muutaman sadan metrin suoran. Ja tämä siis paikassa, jossa oli omakotitaloja molemmin puolin tietä. Sanoisin, että melkoisen vastuutonta! Ei minua niinkään sureta se, jos itsensä tappavat, mutta kun tärskyissä on monta kertaa sellaisia ulkopuolisia, jotka vielä haluaisivat elää.

Olen seurannut muutenkin viime aikoina keskustelua liikenteen valvonnasta. Lähinnä poliisien lanseeraamasta 0-toleranssista. Yleisönosaston kirjoituksia on tullut pääasiassa niiltä, jotka tuomitsevat homman täysin. On kuulemma turvallisuusriski, jos aletaan valvomaan rajoituksia tarkemmin. En kyllä ymmärrä! Aivan saman huomion vaatii ajaa ajopeliä oikeita nopeuksia kuin omien toleranssien mukaan. Nimittäin suurella osalla liikennöitsijöistä on ollut iät ajat tapa, jossa he ajavat piirulleen sitä nopeutta, jonka poliisi on sallinut. Heillä on ollut muka tieto siitä, että poliisi sallii 5:n, 10:n tai jopa 15:n ylitykset ja yrittävät liikkua noiden olettamuksiensa mukaan. Nythän on vain helpompi, kun on selvä nopeusrajoitus, jota sitten pidetään kunniassa. Ei tarvita oletuksia lainkaan! Ja nopeuserot kaiketi pienenevät, joka on turvallisuuden kannalta se tärkein asia.

Mutta vieläkin turmiollisempaa on se, että ylettömiin nopeusylityksiin liittyy lisäksi viinakset ja huumeet tai vajavainen ajotaito!

hyvää juhannusta!

Olen vuosikaudet pitänyt tapanani lähettää entisille läheisille työtovereille, sukulaisille ja joillekin muille ystäväkseni mieltämälleni henkilölle tekstiviestin toivottaakseni hyvää joulua, onnellista uutta vuotta tai vaikkapa hauskaa juhannusta. Nyt tein kuitenkin päätöksen, että en vasta-aluksi lähetä yhtään tekstiviestiä. Ja olen saanut olla todella rauhassa, ainoastaan yhden käden sormilla on laskettavissa minulle päin lähetetyt syntymäpäiväonnittelut tai hyvän juhannuksen toivotukset.

Miksi sitten tein tuollaisen tempun? Ilmeisesti vain todetakseni, että minulla on vain enää muutamia sellaisia ystäviä, jotka vasta-aluksi viestittelevät minulle. Tietenkin aikoinaan oli suhteellisen helppoa pistää viestejä työnantajan puhelimella ja saada myös työnantajan puhelimella lähetettyjä vastauksia. Nyt omasta pussista revittynä on myös aivan erilainen kustannusajattelu päällä - varmasti näin on monella entisellä ystävällänikin. Näin kontaktit harvenevat luonnostaan.

Varmasti olen ollut itse syyllinen ainakin osittain, että ystäväpiirini on harventunut. Masentunut mieli ei ole oikein otollinen seuralainen, ja silloin on erittäin helppoa jäädä omiin nurkkiinsa. Kun en juuri missään käy, niin eipä kai minua enää juuri muistetakaan entisissä piireissä. Jos minulla olisi rohkeutta ja uskallusta mennä erilaisiin tilaisuuksiin entisten kamujen juttusille, niin tilanne saattaisi olla toinen. Mutta kun terveenäkään en viihtynyt missään kokkareissa, niin eipä taida olla kohtuullista odottaa, että sairaana olisin jotenkin halukkaampi seurapiirijuttuihin.

Kaksosena (horroskooppini!) minulla sanotaan olevan kaksi puolta. Toinen on se, joka nyt sairaana on saanut lisävaltaa, eli yksinäni oleminen ja asioita itsekseni pähkäilevä. Toinen on julkinen puoli. Toki minä jossakin määrin edelleenkin haluaisin olla mukana kaikenlaisessa toiminnassa, saada kiksejä erilaisista onnistumisista, olla haluttu seuralainen, olla merkittävässä asemassa ja tehdä "urotekoja" tinkimättömästi ja ammattitaidolla. Nyt sairauden myötä tuo ensimmäinen piirteeni on käytännössä ottanut vallan ja hyvä niin. Muussa tapauksessa saattaisi elämäni olla nykyistäkin vaikeampaa.

Joka tapauksessa toivotan kaikille tänne eksyneille hyvää juhannusta ja kaikin puolin lämmintä kesää!

museoajoneuvoja Mäntsälässä

Viime
lauantaina
olivat
ohjelmassa
jälleen
Mäntsälän
kylällä
järjestetyt
museoajo-
neuvo-
päivät.


Vuonna 2006 pistäydyin juuri valmistuneella Minilläni kyseisessä tapahtumassa. Silloin en malttanut olla paikalla kuin hetken, joten en muistaakseni ehtinyt juurikaan keskustella ajoneuvoja katsomaan tulleiden ihmisten kanssa. Tapahtuma oli silloin seurojentalon vieressä melkoisen ahtaassa paikassa ja hieman syrjässä normaaleilta ihmisten kulkureiteiltä, mutta jo viime vuonna tapahtuma oli entisen S-Marketin laajalla parkkipaikalla käytännössä keskellä kylää. Sinne ihmiset aivan tungeksivat kaupoilla käydessään. Viime vuonna minun Minini ei ollut alkukesästä lainkaan liikenteessä, joten kävin paikalla vain valokuvaamassa autoja. Paikallahan on kyllä 2-pyöräisiäkin, mutta ne eivät niin paljoa kiinnosta, että tuhlaisin niihin bittejä.

Tänä vuonna sitten minunkin ajokkini on ollut tien päällä, joten ajelin naapurin kanssa hyvissä ajoin paikalle. Jo heti saapuessamme hyökkäsi pariskunta tutkimaan Miniäni ja kiittelivät kovasti, että toin sen näytille. Heillä oli ajan kaunistamat muistot Miniajoistaan! Jo noiden kommenttien vuoksi kannatti mennä paikalle. Täytyipä minun ottaa kuvakin eräästä ulkomaalaisesta neitokaisesta tai nuoresta rouvasta poseeraamassa Minini vieressä. Joku ehdotteli, että pyytäisin rahaa kuvauksesta, mutta enhän minä sellaista. Hyvä, kun autoni kelpasi kulissiksi.

Parituntisen aikana sain kuunnella monien entisten Ministien kokemuksia ja muisteloita. Toki minun luona kävijät olivat pääasiassa suhteellisen nuorta sakkia, mutta naapuriruudussa olevan piikkinokkamossen ympärillä liikuskeli pääasiassa pappaikäisiä entisiä Mossen käyttäjiä. Tuntui Mossekin olleen todella hieno ajopeli aikanaan!

Kävin itsekin kiertelemässä alueen muutamaan kertaan ja oli jälleen aivan pakko ottaa kuvat kaikista kolmesta Volvon P1800 -autosta. Ne ovat autoja minun makuuni! Mutta talouteni ei salli itselleni sellaista varmaan koskaan hankkia, kun muutkin ovat niistä kiinnostuneita ja hinnat taivaissa.

Ihmettelin, että kukaan ei tuonut paikalle Fiat 600 autoa, jotka myös kuuluivat aikoinaan Suomen yleisimpiin ajokkeihin. No eipä Minejäkään ollut kuin minun tuoma. Volkkareitakaan ei ollut kuin kolme. Jotenkin tuntuu siltä, että ihmiset eivät ilkeä tuoda näytille noita tavallisimpia ajokkeja. Jonkinlainen erikoisuuden tavoittelu on muotia. Jos ajattelee taloudellisesti, niin tietenkin erikoisen auton entisöimisellä voi jopa tienata. Mutta on sääli, jos kaikki tavallisen kansan ajopelit joutuvat paaliin. Toki minunkin ajokkini on hieman harvinaisempaa Clubman -sarjaa, mutta minulle olisi kelvannut kyllä ihan tavallinenkin Mini, kun projektia etsiskelin. Silloin ei vain sattunut sellaista kohdalle.

Joka tapauksessa oli piristävä lauantai, sain tapahtumasta jopa niin paljon iskua, että tein multaurakkani valmiiksi. 17 kuutiota levittelin multaa pihallemme, mutta se onkin sitten jo toinen juttu.

mutustelua

Aivan viime päivinä olemme saaneet lukea erilaisia mielipiteitä mm. poliisien ja oikeuslaitoksen toiminnasta ja ammattitaidosta. Ja täytyy todeta, että arviot tuntuvat niin tutuilta!
Minä olen tietenkin median varassa, koska muuta kautta en tietenkään tietoja tai mielipiteitä saa. Ja median sanahan on joskus hyvin tuloshakuista!

On pakko kommentoida paria aivan viime päivien juttua.
Ensimmäinen juttu on poliisien keskinäinen kissanhännänveto. Kyseessä on tietenkin muutamiin huumepoliiseihin suunnattu tutkinta. Tutkinta sattumoisin johti nahkapäätökseen, sillä eihän korppi korpinsilmää noki. Kuitenkin osa tutkinnan kohteista on joutunut kärsimään pitkäaikaisesta tutkinnasta niin paljon, että on antanut lausuntoja lehdistölle. Ymmärrän omasta kokemuksesta, että pitkän tutkinta-ajan vuoksi kohteet ovat joutuneet olemaan ikäänkuin konnaksi leimattuina ja sehän tietenkin sotkee elämää ja aiheuttaa jopa vakavia mielenterveysongelmia. Kokemusta asiasta on!

Eräs tutkinnan kohteena ollut johtotasoon kuuluva poliisimies aukaisi lehdessä sanaisen arkkunsa. Jutussa poliisi totesi tutkinnan johtajan ja hänen tiiminsä ammattitaidon olevan heidän jutun tutkintaan aivan luokatonta, vaikka työvuosia tiimillä onkin kovasti. Poliisijohtajan mukaan vuodet eivät missään nimessä voi korvata ammattitaitoa. Niinhän tietenkin on. Jos on ikänsä tutkinut vaikkapa henkirikoksia, niin ei se työ anna mitään todellista ammattitaitoa tutkia toisten aivan eri alueilla toimivien poliisien työtä taikka vaikkapa teleoperaattorin insinöörin työtä. Niin se vaan on!

Toinen juttu, joka on pakko ottaa esille, koska siinä on noita samoja elementtejä. Kyse on tapauksesta, jossa erääseen pohjoisen lehteen oli valittu päätoimittaja, mutta eräiden asioiden vuoksi työnantaja perui nimityksen. Ja nyt käräjäoikeus antoi päätöksen, jossa työnantajan tekoa pidettiin oikeutettuna. Uutissa eilen illalla hävinnyt osapuoli totesi, että hänen mielestään oikeuslaitos toimi asenteellisesti. Oikeudenkäynnissä hänen mielestään oli jo alussa tavallaan päätetty lopputulos ja sitten tätä taustaa vasten oli hyväksytty pääasiassa työnantajan lausunnot. Hänen lausuntojaan ei oltu noteraattu lainkaan ja suunta on hoviin.

Minä olen omasta läksystäni oppinut, että poliisien tutkintatyö on hyvin mediaohjattua, siis tutkinnan tuloksena tulee suunnilleen sitä mitä ennakkoon on julkisuudessa päätetty. Ja uskon näin olevan kaikissa muissakin jutuissa! Ja oikeuslaitos tukee tätä tapaa jakaa oikeutta tai sanoisinko suoraan, että vääryyttä. Kun ns. lainoppineet pääsevät pesmeltämään, niin mustastakin tulee valkea tai päinvastoin. Aina tilanteen mukaan.

Aivan hirvittää, mitä tuolla asenteella ja ammattitaidolla saadaan aikaan esimerkiksi hiihtoporukoita koskevassa jutussa. Siinähän media ja poliisvoimat työskentelevät yhdessä tietyn päämäärän saavuttamiseksi. Eli syylliset on jo julkistettu hyvässä yhteistyössä.
Tuosta poliisien ja median yhteistyöstäkin on keskusteltu viime aikoina lähdesuojan nimissä. Media suoraan syyttää poliisia, että miksi antavat tietoja, mutta jos polisii ei antaisi mitään tietoja, niin kova poru siitäkin syntyy. Kun media saa tietoja, niin he katsovat tietenkin tehtävänään olevan kertoa ne lukijoilleen. Onneksi nyt media ei enää pistä heti nimiä tapetille, kuten oli mm. vuosituhannen alkupuolella, jolloin aivan tuntematon insinööri ja ei missään nimessä julkisuuden henkilö läimästiin otsikoihin ja saman tien tuomion saajaksi. Ja kaikki tehtiin, että tämä ennakkoleimaaminen toteutui. Nyt voi murhaajakin säästyä julkisuudelta.

lintujen lailla

Nuorimmaisemme täytti viime kesänä täydet kympit ja hänen avosiippansa oli jostakin saanut päähänsä, että puoliskolle pitäisi tarjota jotakin, minkä muistaa vielä vanhustentalon kiikkustuolissa. Vävy esitti idean tandemhypystä minulle ja lupasin lähteä sponsoroimaan hanketta. Toki tuolloin vielä uskoin, että hommasta ei tule mitään!

Tapahtuman piti järjestyä jo viime syksynä Vesivehmaalla, mutta kesä oli mikä oli ja yritys peruuntui. Viime sunnuntaina oli seuraava yritys. Nyt paikkana oli Hangon kenttä ja koska ilmat olivat ennusteiden mukaan suosiolliset, niin vankkurit lähtivät sunnuntaina kohti Hankoa.

Jätin navigaattorin pois matkasta, kun suunnistamisen perille piti olla helppo nakki, kun aurinkokin paistoi! Löysimme Kirkkotien hyvin, mutta sitten Malåsintien (tai vastaava) oikean pätkän löytymisessä olikin ongelmia. Suuntavaistoni kertoi, että olemme oikeaan suuntaan menossa, mutta vastaan tuli moottoriajonneuvolla ajamisen kieltävä kyltti, joten lainkuuliaisena kansalaisena käännyin tietenkin takaisin. Malåsintien yläpäässä isäntä leikkeli pihanurmikkoa ja häneltä kävin varmistamassa, että olimme yrittäneet mennä oikeaan paikkaan. Näin oli! Isäntä kertoi, että kyllä tietä voi ajaa, vaikka siinä onkin kielto, mutta kertoi, että kyllä kentälle pääsee toistakin kautta. En halunnut puskea merkkejä vastaan ja niin lähdin kiertämään paikalle kentän eteläreunan kautta. Ja sieltähän se kenttä löytyi!

Joka tapauksessa itse kohde oli jo perheineen paikalla ja odotteli kaikessa rauhassa omaa pokaa, joka taisi olla päivän 11.. Meidän pitäisi odotella lähemmäs tunti. Meillä ei siis ollut mikään kiire, mutta mistäs me sen olisimme tietäneet! H-hetki lähestyi. Kohde sai pienen opetuksen, miten pitäisi hypyn aikana toimia, vaikka tandemissa roikkujan roolissa olevalla ei niin hirveästi hommaa ole. Jotakin kuitenkin.

Pokan aika lähestyi ja niinpä mekin vyöryimme katsomaan, kun hyppelijät kapusivat koneeseen. Ensin meni tandemhyppääjät ja hypyn kuvaaja ja sitten muut kyseiseen pokaan kuuluvat. Hypystä tulisi muistoksi DVD, jos muuten ei asiaa muistaisi. Leko nousi ja hilasi joukon neljään kilometriin ja osa porukasta lähti leijailemaan alas. Kone joutui nousemaan toisen kerran oikeaan asemaan ja johan sieltä tandemhyppääjätkin alkoivat tehdä alastuloa.

Ja muutaman minuutin kuluttua he päätyivät onnellisesti kentän nurmikolle. Ja ihmeellistä, että kohde olisi mennyt hyppyyn vielä vaikka toisenkin kerran! Kertoi olleen mahtavaa. Meidän kaikkien pitäisi kuulemma kokea vastaava elämys!