akan paikko

Eilen oli pakko mennä latusilla, että saisin paikattua edellisellä hiihtokerralla tulleen akan. Peukalo on vielä todella kipeä ja jäykkä, mutta en kestänyt ajatusta, että akka roikkuisi painolastina pitempään. Ensimmäiset työnnöt tekivät todella kipeää, mutta vähitellen peukalo turtui niin, että ainoastaan somman jäädessä vähän kiinni, kipu tuntui. Pystyin tekemään lenkin ja sain tehtyä jopa muutamia tekniikkaharjoituksia. Ja akka tuli paikattua!

Entisenä urheilumiehenä seuraan tietenkin mieluiten urheilua ja pakostakin erilaisia urheiluun liittyviä kirjoituksia ja ohjelmia. Ja en voi kuin ihmetellä, millaista touhua tämä meikäläinen "uutisointi" on.

Ensimmäinen ihmetykseni aihe on se, miten media luo "voittajia" jo ennen kisoja. Tällä luodaan uskomattomia paineita tavalliselle ihmiselle, joita suurin osa urheilijoistakin on. Tehdään monisivuisia juttuja, joissa mitalit on jo jaettu. Ja tietenkin urheilija on yleensä mukana jollakin tapaa koko rumbassa ja ehkä itsekin siinä hässäkässä alkaa luoda haavekuvia menestyksestä reaalimaailman unohtaen. Mikä sen mukavampaa, kun on selkääntaputtajia ja egon nostattajia. Mutta annas olla, kun tuleekin epäonnistuminen tai periaatteessa aivan normaali realistinen tulos kisoista. Silloin menevät suut mutrulleen niin urheilijalla kuin toimittajillakin. Ainoastaan voitto tai ainakin mitalisija on hyväksyttävä. Jotenkin sairasta!

Ja kun urheilija ei sitten jostakin syystä viitsi tai ei voi antaa kommentteja toimittajien typeriin kysymyksiin, niin siitä vasta sota syttyy. Kilpailija yksinkertaisesti haukutaan lyttyyn.
Eihän sen niin saisi mennä! Ja sitten tulee mukaan vielä joitakin vuosikymmenien takaisia patuja antamaan kaikenkarvaisia kommentteja urheilijasta tai hänen käyttäytymisestään. Teilausta tulee siten monesta tuutista!

Minä olen yksinkertaisesti sitä mieltä, että ennen kisoja toimittajien ei saa missään nimessä alkaa nostaa urheilijoita korokkeelle. Jos asiasta pitää jotakin kirjoittaa, niin pelkkää faktaa sitten. Annetaan urheilijoille rauha keskittyä suorituksiinsa ja jos kaikki menee hyvin ja urheilija on siinä kunnossa, että haluaa kommentoida, niin sitten. Mutta se pakkokommentointi pitää saada pannaan! Kyllä urheilijankin yksityisyyttä pitää kunnioittaa.
Tosin ns. oikeuslaitos on pistänyt lusikkansa soppaan ja hylännyt erään jääkiekkovalmentajan hakeman hyvityksen hänen persoonaansa kohdistuneisiin lehtikirjoitteluihin. Jos on siis mukana esimerkiksi urheilussa, niin silloin pitää sietää kaikenkarvaisia mielipiteitä. On se niin väärin! Mutta mikäpä nykyään olisi oikein tai oikeudenmukaista - ei mikään.

PS! Luin juuri tämän päivän Iltalehteä ja kyllä siinä Ollia painetaan ja syyllistetään. Jopa potkuilla uhkaillaan, kun kaveri todellisena älykkönä ei jaksa olla kiinnostunut jostakin tylsästä ja tyhjänpäiväisestä tiedotustilaisuudesta. Käsittääkseni tuossa tiedotustilaisuudessa ei olisi ollut mitään järkevää kerrottavaa, kun porukat eivät ole vielä päässeet edes hyppäämään isosta mäestä. Ollihan oli ainut kaveri, joka olisi maanantaina kiivennyt torniin, jos vain olosuhteet olisivat sallineet hyppäämisen muiden humputellessa Prahassa. Nyt sekin käännetään Ollia vastaan. Miksiköhän?
Ei urheilijan tarvitse olla mikään aurinkoinen yes-mies, kunhan tekee kisoissa parhaansa. Ja minusta Olli on hypännyt ihan hyvin, vaikka ei mitallia vielä saanutkaan. Mäkihyppy on mitä suurimmassa määrin yksilöurheilua, mutta nyt toimittajat tekevät siitäkin joukkueurheilua. Tietenkin porukka on kisamatkoilla pitkiä aikoja yksissä, mutta varsinaisesti pohjatyöt tehdään ihan muualla.
Nyt tiedotusvälineet eivät kerro varsinaisesti mitään konkreettista oikeaa syytä, miksi Olli pitäisi joukkueesta erottaa. Ihmettelen, kun kyseessä on kuitenkin taidollisesti joukkueen paras hyppymies! Ja tuonhan pitäisi olla se pääasia.

Jotenkin omien kokemusteni kautta minua korpeaa se, että lyötyä lyödään!

Rähmällään!

Kävin illalla hämärissä hiihtelemässä Mäntsälän pohjoispuolen pelloille ajetulla ns. ladulla. Ns. sen vuoksi, että lähes koko matkan latu kulki syksyllä kynnetyillä pelloilla. Koko ajan oli oltava tarkkana, että suksi ei tökkää kynnökseen. Ja suksienkin vuoksi yritin vältää maakosketuksia.
Olin reissun melkein tehnyt, kun katseeni hetkeksi nousi ylös ladusta ja seuraava havainto oli, kun makasin rähämälläni henkeä haukkoen. Olin tuiskahtanut suoraan ketoon keuhkolleni! Varmaan meni monta minuuttia, kun kokosin itseäni ja konkoilin vähitellen ylös. o
Oikea suksikin oli irronnut jalasta, mutta sauvat olivat ehjät. Minähän hiihtelen kilpahiihtokaudeltani jääneillä kalustoilla, joten sauvatkin ovat melkoisen herkästi katkeavaa hiilikuitulaatua. Vasemman käden peukalon oli iskenyt voimalla maahan ja en pystynyt enää hiihtämään vasenta kättä kayttäen. Onneksi matkaa oli enää 50 metriä autolle.

Yleensä en suksien kanssa ole rymynnyt. Ehkä edellinen kerta oli Hyvinkäällä joskus 1980-luvulla. Nytkin Hirvihaaran laskuissa ei ole ollut mitään ongelmia mennä vauhdikkaasti ilman aurauksia alas "nätisti" askeltaen. Nyt varmaan hiihtelyt on tältä talvelta hiihdelty, sillä vasen käsi on varmasti käyttökelvoton vielä pitkän aikaa. Nyt peukalo on pahasti turvoksissa ja todella arka ja tönkkö. Luuvaurioita siinä tuskin on, mutta sidokset ovat vähän saaneet ylimääräistä iskua. Toivottavasti se paranee ennen golfkauden alkua!

Lueskelin eilen tullutta Moottori -lehteä. Siellä oli pari juttua, jotka tavasin huolella alusta loppuun. Ensin kävin läpi Teijo Poutasen ja kumppanien jutun liukkaan kelin ajoharjoituksista.
En voi kuin yhtyä heidän mielipiteisiinsä. Liukkaankelin ajoharjoittelu on todella tärkeä osa liikenneturvallisuutta, kun harjoittelu pystytään tekemään normaaleilla ajonopeuksilla. Nykyisiin ajokortteihin liittyvällä liukkaankelin harjoituksella ajoharjoitteluradoilla ei ole juurikaan mitään merkitystä todelliseen liikenneturvallisuuteen ja auton hallintaa edesauttavaan tilanteeseen. Siellä nimenomaan ajetaan liian pienillä nopeuksilla, jotta ajajalle syntyisi tarvittava perstuntuma auton käyttäytymisestä. Ajo on lähinnä jonkun pelikonsolin ajotilanteita vastaavaa. Tietenkin siitäkin on pientä apua, mutta todelliseen läheltä piti tilanteeseen sellaisesta ei ole mitään apua. Niissä kun pitää ajaa takapuolella, jotta ehtisi reagoida riittävän nopeasti. Ja takapuolella tai selkäytimellä ajoa ei opi muuten kuin harjoittelemalla.

Nykykuskit eivät juuri pysty tuota harjoittelua saamaan aikaan muualla kuin liukkaankelin ajoharjoittelutilaisuuksissa. Jääratoja kun nykyään ei suvaita järvien jäille - eikä noita jäitäkään ole nykyään ihan joka talvi. Siis harjoittelutilaisuudet ovat vähissä ja vaatiikin erittäin suurta aktiivisuutta etsiä ja löytää niitä. Kuitenkin noita liukkaita jääkelejä esiintyy vieläkin!

Minä tein aikoinani sen päätöksen, että kun itse olin aikoinani saanut harjoitella kunnolla erilaisissa olosuhteissa ja päässyt vielä kilpailemaankin, niin järjestin noita ajotilaisuuksia työyhteisöllemme. Ensin olin yksin opettajana, mutta kun osallistujamäärät kasvoivat, niin sitten tilasin harjoittelutilaisuudet Autoliitolta ja juuri Teijo Poutaselta. Ja joka kerta paikalta poistui tyytyväisiä opiskelijoita. Tietenkin yksi ajotilaisuus ei vielä opeta mitään selkäytimellä ajoa, mutta oppiipahan siinä kuitenkin kunnioittamaan erilaisia olosuhteita. Ja joka kerta löytyi oppilaiden kulkuneuvoista suoranaisia vaarallisia vikoja tai puutteita selviytyä kunnialla talviolosuhteissa. Löytyi lukuisia jarruvikoja. Jos jarru jää päälle väistötilanteessa, niin auto ei käänny ja onnettomuus on väistämätön. Löytyi alustavikoja. Jos esimerkiksi iskunvaimentimet ovat huonossa kunnossa väistöt eivät taaskaan onnistu ja onnettomuusriski on ilmeinen. Ja suurimmat puutteet olivat yleensä renkaissa. Oli parempia renkaita etuakselilla, epätasaiset nastoitukset, liian vanhoja korppurenkaita ja sitten olivat ne nastattomat renkaat. Jos noilla kombinaatioilla on pakko ajaa, niin silloin jääkeleillä on todella otettava nopeuksista reilusti pois, jotta on edes jonkinlaiset mahdollisuudet selviytyä. Toki jääkeleillä ei voi ajaa millään varusteilla kuin kesällä!

Opit pätevät tietenkin myös kesäkelille ja jopa kuivalla asfaltilla ajamiseen. Silloin tilanteet tulevat esiin vaan paljon suuremmilla nopeuksilla ja se sitten tuo esiin lisävaatimuksia. Reaktoiden on oltava todella nopeat, jos esimerkiksi moottoritienopeuksissa alkaa jotakin tapahtua. Silloin yleensä ajamisen on perustuttava selkäytimellä ajamiseen!
Myös ajoneuvot voivat vaatia erilaisia valmiuksia reagoida tapahtumiin. Nykyaikaiset etuvetoiset autot ovat yleensä sellaisia, että auton liikkeet ovat hyvinkin vakaita ja ajoneuvot ovat tyypillisesti melkoisen aliohjaavia. Varsinkin tottumaton kuljettaja voi erehtyä ajamaan liian kovaa, kun ajoneuvo tuntuu pysyvän hyvin hanskassa. Mutta jossakin vaiheessa tulee se liian tiukka kurvi ja auto painelee suoraan metsikköön.
Nuoret hankkivat mieluusti Saksasta tehokkaita takavetoisia BMW -autoja. Koska rahavarat ovat tietenkin rajalliset, niin yleensä päädytään johonkin vanhempaan malliin, jossa ei ole ajonvakautusta. Olen itsekin ajanut aikoinani yli kymmenen vuotta Bemareilla, Sierralla pari vuotta ja takavetoisilla Volvoilla toistakymmentä vuotta. Bemarit ja Sierra olivat suhteellisen kevytperäisiä ja siis hieman tarkkoja ajettavia. Mutta kun aikoinani olin ollut ahkera harjoittelija, niin minusta nuo ajokit olivat turvallisempia kuin esim. etuvetoiset Volvot, joita minullakin on ollut. Nämä takavetoiset antavat kuljettajalleen informaatiota paljon ja käytöksellään ilmoittavat kuljettajalleen huonoista keliolosuhteista esimerkillisen hyvin, jos kuljettaja vain osaa niitä tulkita. Ja tulkkauksen perusteella on kuljettajan tehtävä selkeä päätös ajaa yksinkertaisesti hitaammin.
Yhden kerran olen selviytynyt varmalta metsään ajamiselta, kun olin aikoinani leikkinyt jääradoilla. Ajoin Datsun satasella Kontiomäeltä Sotkamoon päin pientä tietä kevättalvella 1976. Erään nyppylän päällä autoni etupyörät putosivat raiteisiin, jotka johtivat suoraan metsään. Nopella käsijarrun käytöllä sain riisipussin poikittain ja etupyörät nousivat ylös raiteilta ja matka jatkui. En edes ollut ehtinyt tajuta tilannetta, kun se oli jo ohi. Joku oli ajanut metsään ja ilmeisesti autoa oli hinattu jollakin heppaisemalla pelillä ylös ja vedettävän oli pitänyt antaa apua. Sutivat vetopyörät olivat siten tehneet kiskot metsään!

Katselin Moottorin julkaisemaa juttua kuolemaan johtaneista liikenneonnettomuuksista viime vuoden helmi- maaliskuulta. Autojuttuja oli 33 kpl.
Kaikista tapauksista 25% oli tavalla tai toisella tahallisia. 5 oli selkeää itsemurhaa, yksi todennäköinen itsemurha ja kahdessa tapauksessa humalainen kuski lähti poliisia pakoon (8 kpl).
21%.ssa tapauksista kyseessä oli iäkkään ihmisen väärinarvioinnista ja huomaattomuudesta johtuva onnettomuus (7 kpl).
18 %:ssa tapauksista oli kyseessä humalaisen aiheuttama onnettomuus (6 kpl).
18%:ssa tapauksista oli kyseessä selkeästi taitamattomuudesta johtuva onnettomuus (6 kpl).
18%:ssa tapauksista oli kyseessä sairaudesta johtuva onnettomuus (6 kpl).
Tavallisesti ainakin kesäonnettomuuksissa on lukuisia tapauksia, joissa nimenomaan nuori ja yleensä poika on ajanut suuritehoisella Bemarilla ulos tieltä. Ilmeisesti ne pidetään talvella seisonnassa ja taas suven saapuessa otetaan esiin naftaliinista.

Itseäni jäi mietityttämään tuo tahallisesti rekkaan ajettujen tai pakenemistilanteiden suuri osuus. Miksi nuo pitää hoitaa niin, että sivulliset kärsivät. Mikseivät tyypit aja vain päin kalliota, jos autolla homma pitää hoitaa. Nyt syyttömät rekkakuskit saavat traumat loppuelämäkseen. En ymmärrä!

tätä päivää

Sain juuri tiedon, että uusin kirjallinen tekeleeni "otteita viestimiehen päiväkirjasta" on hyväksytty painettavaksi. Sehän on vain sellainen ohut kirjanen - vain n. 40 sivua, mutta kuitenkin antaa toivottavasti tietoa minun edesmenneestä harrastuksestani.
Kirjanen ei mene myyntiin kirjakauppohin, mutta kustantajan sivuilta www.bod.fi ja sen nettishopista voi kirjasta tilata.
Minunhan piti seuraavaksi julkaista romaani! Se on jo kertaalleen kirjoitettu, mutta odottelen parilta esilukijaltani kommentit kaikessa rauhassa ja jatkan vasta sitten sen saattamista lopulliseen kuntoon. Mutta vasta syksyllehän olin ajatellutkin sen julkaisun, joten eipä tässä vielä mitään hätää ole.

Takapihallamme oli yksi suuri kuusi alkanut voida huonosti. Sen latva oli jo monen metrin matkalta aivan kuiva ranki. Kun kuusen sijainti oli vielä sellainen, että kaatuessaan sopivaan suuntaan olisi ollut uusi hieno grillikota vaarassa jäädä alle. Olen seurannut kuusta kuukausikaupalla, mutta vasta tänään sain itsestäni niin paljon irti, että ryhdyin kaatopuuhiin. Jos puu olisi kaatunut kodan niskaan, niin tuskin vakuutusyhtiöstämme olisimme saaneet mitään, sillä sieltä olisi todennäköisesti sanottu, että tottakai puu kaatuu, jos se ei voi hyvin. Ja maksumiehenä olisimme saaneet olla itse.

Puulle oli kaksi mahdollista kaatosuuntaa. Paras suunta olisi ollut rajalle päin, mutta puupa olikin kasvanut kalleelleen juuri toiseen suuntaan. Tässä toisessa suunnassa oli kaivo ja iso pylväskataja, joiden väliin sitten puun olisi romahdettava. Sahasin loven ja vähitellen puu alkoi näyttää, mihin suuntaan se haluaisi kaatua. Eli puun mieli oli suoraan kaivon kannen päälle. Sain kuitenkin vängättyä kaatoa sen verran, että puu rojahti nätisti kaivon viereen.
Karsin puun ja tein pölkyiksi, mutta sitten olikin jo voimat ihan lopussa. Ja sahaukset tein moottorisahalla!

Vaihdoin kuivat vaatteet ja kävin hakettamassa oksia ehkä reilun tunnin ajan. Hakettaminen oli sen verran helpompaa hommaa, että siinä en saanut enää paitojani märiksi. Tai sitten minulla ei ollut enää nesteitä hikeen. Oksia on vielä jäljellä monen tunnin urakkaa varten.
Mutta pölkkyjen halkomisessa tulee varmasti taas noutaja monta kertaa. Mutta olen sen päättänyt, että teen, minkä jaksan ja sitten lepään. Kyllä ne juhannukseen mennessä tulevat käsitellyksi.!

Oikeaa rallia!

Kahden vuoden välein tietämme on käytetty rallin pikataipaleena. Kaksi vuotta sitten ralli meni aivan meidän ohitse, mutta nyt jouduin kävelemään satakunta metriä jo kesällä katsomani kiven päälle. Kömmin kivelle kameroineni juuri ennen 0-autojen tuloa ja samasta paikasta poistuin, kun kisan viimeisenä ajanut BMW numerolla 240 oli ohittanut paikan. Siis olin vähän yli neljä tuntia samoilla jalkojeni sijoilla. Kameralla sain noin 190 kuvaa ja videokameralla kuvasin niin kauan kuin akussa riitti poweria. Alussa katsojia oli siinä paikassa muutamia kymmeniä, mutta jo ensimmäisten kymmenien autojen jälkeen osa lähti jatkamaan matkaa seuraaville erikoiskokeille. Vain minä ja lisäkseni joku toinen mies turvamiesten lisäksi katsoimme kaikki autot.

Molemmat tyttäremme perheineen tulivat myös katsomaan rallia, mutta he tyytyivät katsomaan vain osan autoista. Ja ymmärrän heitä, koska heillä ei ole tuttuja kilpailijoissa, kuten minulla on. Minun aktiiviajajan kauteni olivat kymmenen - kaksikymmentä vuotta sitten, mutta kyllä kilpailijoissa oli vielä mukana sen ajan tuttuja. Ja seuraanhan toki moottoriurheilua todella aktiivisesti lehdistä ja televisiosta vieläkin. Minulla ei ole mitään pahaa sanottavaa moottoriurheiluharrastuksesta, vaikka jotkut sitä yrittävät kampittaa ainakin ympäristökysymyksillä, jos eivät muuta keksi. Se antaa todella paljon valmiuksia aivan normaalia elämää varten. Siinä oppii teknistä askartelua, kun rakentelee ja korjaa kilpailuvälinettä, siinä oppii pitkäjännitteisyyttä, siinä oppii mielen hallintaa, mutta ennen kaikkea siinä oppii ajamaan autoa. Ja nyt rallikilpailu toi lisäksi perheemme jälleen yhteen saman ruoka- ja kahvipöydän ääreen! Vain joku joulu tai tasakymppien synttärit pystyvät samaan.

Hiihtämiset jäivät viikonloppuna väliin, kun oli tuo ralli ja eilen tuli vettä. Pidin joskus aikoinani itselleni antamani lupauksen olla menemättä vesisateella hiihtoladulle. Mutta tänään täytyy käydä ainakin katsomassa, kuinka jäiset mestat ovat Hirvihaarassa. Nyt olen jo sen verran käynyt harjoittelemassa hiihtämistä, että tekniikka alkaa olla kunnossa ja voin ryhtyä kehittämään kuntoa kohottavia lenkkejä. On kyllä tunnustettava, että olen hiihtämisessä kuin ehkä myös autolla ajamisessa itselleni todella kova pomo. En yksinkertaisesti suostu hyväksymään mitään taapertamista tai autolla jotakin nytkykyytiä. Menon on oltava tasaista ja nautittavaa! Ei siis enää mitään vauhdikasta, koska sellaisiin suorituksiin en enää pysty ainakaan ladulla ja en tietenkään autollakaan, kun kisailut ovat takanapäin. Yleinen tie ei ole koskaan ollut mielestäni mikään kisabaana, siellä menen aina sääntöjen mukaan.

Kun oli tuo ralli tulossa, niin siitä sain kimmokkeen "siirtää" apatian syrjään. Aloin tutkia kuvavarastojani ajalta, jolloin tein lukemattomien erilaisten tilaisuuksien viestijärjestelyjä. Joitakin kuvia tuolta ajalta löysinkin. Kuvat olivat todella vain näppäilyjä tilanteista. Jatkumona noiden siviiliviestitysten jälkeen tulivat armeijan harjoituksissa hoidetut viestipäällikkyydet. Myös tuolta ajalta löysin joitakin kuvia.
Sitten skannasin valitsemani kuvat, pistin ne wordillä yhteiseen tiedostoon ja kuvien välille pistin sitten tekstiä noilta ajoilta. Koko tiedostosta tuli sellainen vähän yli 40 sivua käsittävä kirjanen, joka kertoo viestiasioista NMT 900-verkon alkuajoilta aina vuoteen 2002. Siis pääasiassa kirjasessa on vapaa-aikoinani tekemäni viestityö käyty yksinkertaisesti läpi. Pistin tiedoston kustantajalleni, ja saa nähdä, tuleeko siitä sitten ihan painettu kirjanen. Mihinkään yleiseen myyntiin en kirjasta edes tarkoittanut, jos se painetaan, niin sitä myydään ainoastaan kustantajan nettimyynnissä. Anns kattoo, miten käy!

Painajainen - vai peräti paniikki!

Heräsin toissa yönä hiestä märkänä, sydän hakkasi varmaan puoltatoistasataa, kädet ja jalat vapisivat kuin horkassa ja tuntui, että en saa oikein henkeäkään. Kesti pitkään tajuta, missä olin ja että mitään hätää ei ollut.

Kävin aikoinaan pari vuotta kerran viikossa keskustelemassa analyyttistä terapiaa antavan terapeutin kanssa. Silloin unet muodostuivat erittäin tärkeiksi keskustelujen lähtökohdiksi, koska ne ovat ihmisen lähes ainoita lahjomattomia toimintoja. Ne syntyvät aina mielen todellisista tunnoista! En oppinut juurikaan analyysejä tekemään, mutta ehkä kuitenkin sen verran, että nyt jäin ihmettelemään, miksi olin herännyt tuollaisiin hirveisiin tuntoihin. Lisäksi eilinen meni asiaa pähkäillessä, mutta enpä siitä paljoa saanut irti. Unien käytöstä terapiassa kirjoitin kirjassani "kahleet murtuvat" sen, minkä silloin asiasta ymmärsin.

Kauhean heräämiseni jälkeen jäin makaamaan selälleni ja aloin muistella, millaista elävää kuvaa olin ollut näkemässä:

Olin jollakin hirveän suurella teollisuusalueella, en tiedä miksi siellä olin tai missä se oli. Kävelin puiseen ulkovessaan, pistin hakasen kiinni ja aloin laskea painetta pisuaariin, siis jonkinlaiseen paltikouruun. En ollut vielä asiaa saanut tehtyä, kun kuulin ulkoa lähestyviä askeleita.

Ovi repäistiin väkivalloin auki ja syrjäsilmälläni näin, että joku iso vaalea mies tormasi sisälle, buutseillaan painoi verkkarini kinttuihin ja alkoi kouria kovakouraisesti pussejani takaapäin haarojeni välistä. Säikähdin hirveästi ja yritin saada housujani ylös, mutta eihän se onnistunut, kun hyökkääjä seisoi kuminauhan päällä. Sitten hyökkääjä alkoi raahata minua ulos huussista. Yritin tarttua ovenpielistä ja joka paikasta käsilläni kiinni, mutta en onnistunut. Päinvastoin! Kun yritin haroa otetta, hyökkääjä vetäisi päälläni olleen hupullisen puseron helman pääni yli ylös ja käteni olivat sitten aivan jumissa ja silmäni peitossa.

Hyökkääjä raahasi minut pihalle ja rätkäisi selälleni kuraiselle pihalle, hyppäsi rintani päälle koko painollaan, että en saanut kunnolla hengitettyä. Ja sitten kaveri alkoi rusikoida minua todella brutaalisti. Se oli todella tuskaa! Huusin, minkä pystyin, mutta kukaan ei auttanut.

Ja jostakin syystä raiskaaja sai aikaan lopulta minulle siemensyöksyn. En tiedä, onko tuollainen todellisuudessa mahdollista, mutta unessa rääkkäys meni loppuun asti. Sitten onneksi tilanne loppui ja hyökkääjä nousi pois päältäni.

Sain lopulta huppariani pois kasvojeni edestä ja näin, että jätkä pyyhki käsiään housujensa lahkeisiin, katsoi minua kuin halpaa makkaraa ja lähti kopsuttelemaan buutseillaan pois. Minäkin pääsin vähitellen istumaan aivan kuraisena ja saastaisena. Siinä koettaessani pyyhkiä itsestäni ylimääräisiä kuria pois, katsoin samalla pois kiiruhtavaa raiskaajaani. Vasta silloin huomasin, että jätkällä oli pitkät vaaleat hiukset ja takaraivolle oli rakennettu osasta hiuksia eräänlainen poninhäntä. Jätkällä oli vaaleansininen paita tai pusero ja siniset farkut. Farkuissa oli ikäänkuin perinteisten housujen prässien paikoilla tummenpaa sinistä ja muuten housut olivat vaaleat. Tuo väritys korosti sitä, että raiskaajallani oli aivan naismainen takalisto ja todella kapea vyötärö. Lisäksi hän käveli buutseillaan hyvin naismaisesti.

Sain itseäni puhdistettua niin paljon, että pystyin vetämään housut jalkaani. Hupparin otin pois ja olin siten t-paitasillani. Nyt vasta tajusin, että minulla oli auto siinä aivan nurkan takana. Laitoin jonkun peitteen penkille ja aloin ajaa suuntaan, jonne raiskaajani oli hävinnyt. Jossakin alueen reunamilla oli kahvio, jonka otin suunnakseni. Pysäytin auton kahvion eteen, ja samaan aikaan paikalle pyyhälsi poliisiauto pillit vinkuen. Kaksi poliisia hyökkäsi sisälle aseitaan kopeloiden.

Tuokion kuluttua he tulivat ulos ovi ryskyen ja raiskaajani oli poliisien tiukassa otteessa.

Minäkin sain itseni liikkeelle, työnnyin ulos autosta ja yritin selittää kovasti, että tuo jätkä raiskasi minut. Poliisit sanoivat siihen, että nyt ei ole aikaa puuttua tuollaisiin vähäpätöisiin juttuihin, nyt ovat suuremmat asiat esillä. Minä vielä yritin siihen, että onhan tuolla sällillä vielä spermaakin housujen lahkeissa. Toinen poliisi naurahti siihen, että näyttääpä saaneen voiteluainetta. Ja sitten he häpyivät paikalta pillit vonkuen.

Minä jäin siihen vihasta vapisten miettimään, mitä tekisin. En ollut saanut apua edes viranomaisilta! No ainakin lääkärille aioin mennä, sillä minulla oli joka puolella verisiä naarmuja ja haavoja eikä vähiten haarojení välissä. Sellainenkin vielä tuli mieleeeni, että tuollaisesta homostahan on saattanut saada vaikka HIVin, jos hänen kourissaan on ollut verisiä haavoja. Ja se aiheutti lisää vapinaa ja vihaa. Onneksi siis tässä vaiheessa ilmeisesti heräsin!

Olen kuvitellut, että olen hyvinkin sallivainen näin normaalioloissa niin eri rotujen kuin erilaisten viettienkin suhteen, mutta herätessäni kyllä tunsin täyttä inhoa homoja kohtaan. No nyt tilanne on rauhoittunut ja minua ei juuri enää jaksa kiinnostaa, mitä homot keskenään touhuavat.

Jonkunlaista analyysiä sain aikaan. Se, onko siinä mitään oikeaa, onkin jo toinen juttu.

Elämässäni alkoi alamäki, josta olen kirjoittanut kirjassani "kairoilta kahleisiin" vuonna 2002. Silloin miespoliisit veivät minulta ihmisen suurimman oikeuden eli vapauden. Minusta tuo mieshyökkääjä teki juuri saman tempun, eli vei minun vapauden. Sitten tuo raiskausjuttu. Kun jätkä meni poispäin, hänellä oli pitkät vaaleat hiukset ja muutenkin kroppa kuin naisella. Ja niinhän siinä aikoinaan kävi, että kaikissa tilanteissa, joissa olin tuomarin vallan alla, oli kyseessä vaaleatukkainen naistuomari. Siis naistuomarit ovat raiskanneet minut henkisesti. Ja laajentaen taisipa työpaikallakin olla naislakimiehet asialla... .

Ja konkreettista apuakaan en saanut kuin joiltakin entisiltä työtovereilta, siis minut oli hyljätty, raiskattu ja siten loppuelämäksi leimattu niin unessa kuin elämässäkin.
Voihan olla, että nykyisessä mielentilassani olen mennyt täysin metsään analyysissäni, unelleni saattaisi löytyä oikeampikin selitys, jos vain osaisi niitä hakea.

Viime aikoina on tuutin täydeltä tullut asiaa tai asiattomuutta Lex Nokiasta. En aiheeseen ole perehtynyt muuta kuin median kautta. Ja sitä kautta saatua tietoa en voi täysin faktana pitää. Tuonkin olen oppinut elävässä elämässä!

Kuitenkin tuosta omasta kokemuksestani viisastuneena, minä ehdottomasti vastustan kyseistä lakia! Perusteluna on ensinnäkin se, että jo aiempi laki asiasta oli niin vaikeaselkoinen, että viisaat lakimiehetkään eivät pystyneet vakuuttavasti sanomaan, miten lakia pitäisi tulkita. No se vaalea naistuomari sitten tulkitsi meikäläisenkin osuuden. Laitoin aikoinaan parillekymmenelle kansanedustajalle kokemuksistani viestiä, että lakeja säätäessään niistä pitäisi tehdä täysin yksiselitteisiä, jotta tällaisia taviksia ei enää tulisi kaltoin kohdelluksi. Muutama kansanedustaja vastasikin ja jopa joku hankki aiheesta kirjoittamani kirjan.

Siis ehdottomasti ei!