Pähkäilyjä

Onnistunutta loppuvuotta!

2012-01-01T00:21:00.000-08:00

Kuva on otettu noin vuosi sitten - nyt olisi maasto aivan toisenlainen! On se tuo Karman Ghia kaunis peli!

Kyllähän tämä loppuvuosi jo tästä varmaan sujuukin, kun on hyvään alkuun päästy.

Meillä oli tyttäremme kaksi koiraa paossa Hyrylän pommeja, ja hyvin ilta menikin. Ainoastaan muutamat paukut saivat neljän koiran porukkaan vähän levottomuutta.

Minulla itselläni on aina ollut hyvin jyrkkä kanta koko rakettien poksutteluun. Jotenkin tuntuu niin turhalta poltaa vähät rahat savuna ilmaan. Sama koskee myös tupakanpolttoa! Bensaa olen joskus polttanut turhaan, kun ajoin kilpaa kymmenen vuoden ajan ja nyt viime vuosina, kun ajelin moottoripyörällä. Sillä olivat kaikki ajot ihan turhia, lähdin vain ajelemaan ja nauttimaan. Onneksi pääsin peukalon avustuksella tuosta vaiheesta nopeasti ja vielä hengissä ohi. Nyt jälleen pelkästään automiehenä ei turhia mutkia juurikaan tule ajettua.

Vuosi meni. Taaksepäin katsoessa tuntuu, että mitään en saanut aikaan, lopullinen lähtö tuli vain jälleen vuoden lähemmäksi.

Täytyypä pinnistellä, jos nyt kuitenkin joitakin asioita löytyisi muisteista.

Viime talvi oli oikein hyvä. Pakkasta oli välillä niin paljon, että hiihtolenkki jäi tekemättä, mutta kevääseen mennessä olin saanut 500 kilsaa täyteen, kun tavoite oli 300. Viimeiset lenkin menivätkin jo ihan sujuvasti, vaikka mäkien päälle oli edelleen hilattava viidentoista kilon ylimääräinen lasti. Myötämäkeen menikin sitten mukavammin painovoiman ansiosta. Enkä heittänyt yhtään kuperkeikkaa, kuten niin monet muut suomalaiset hiihtäjät näyttävät tekevän. En kyllä ymmärrä, miksi hiihtäjät eivät opettele laskemaan, koska siinä saisi ihan ilmaisia sekunteja. Minulla oli kilpahiihtourallani aina tavoitteena, että otan kaikki irtosekunnit itselleni ja opettelin laskemaan. Kisoissa en koskaan heittänyt voltteja!

Koko talven kävin kerran viikossa lyömässä golfpalloja Kuntokeitaalla, joten tuntuma mailoihin säilyi.

Aloitin keväällä uuden romaanin rustaamisen, mutta jätin sen kesäteloille, kun säät sallivat golfkentälle menemisen. Tavoitteena oli jatkaa, kun syksyn räntäsateet koittavat.

Kesällä kiersin golfkenttiä ihan ansiokkaasti. Peli luisti, voitin jopa kaksi kisaakin ja lisäksi tuli muutama muu palkintosijoitus. Tasoitus hujahti parhaimmillaan jo lukemiin 10,9, mutta syksyn golfturnee kipeällä varpaalla nosti tasoituksen lukemiin 11,2. Siitä on kuitenkin hyvä jatkaa ensi kesänä, vaikka vuoden lisäys ikään ei varmasti helpota pelaamista. Olen kuitenkin pistänyt yltiöpäiseksi tavoitteeksi päästä ainakin kerran alle 10:n tasoitukseen. Tavoite on kova - ehkäpä liiankin kova!

Olin kesällä muutaman kerran valvojana kentällä. Meidän seniorit vastaavat valvonnasta, joten joitakin vuoroja sälyttyi itse kullekin seniorille, jotka renkaaseen kuuluimme. Pääasiassa valontaa hoiti yksi henkilö, kun hän särki selkänsä, eikä pystynyt itse pelaamaan. Golfkentällä oleilu kuitenkin kiinnosti. Olen myös senioritoimikunnassa, vaikka palaverit eivät kiinnosta tippaakaan. Töissä ollessani sain tyhjänpäiväisissä palavereissa istumisesta ihan tarpeekseni, joten aina, kun se vaan on mahdollista, vältän niitä nykyään.

Kesä meni kentällä niin mukavasti, että ensi kesän halkojen tekokin jäi siihen vaiheeseen, kun kentälle ei enää ollut menemistä. Kyllä halonteko on kovaa touhua, jo puun kaato sai paidan märäksi. Ei edellisen talven hiihdot tai golfkierrokset olleet kuntoa kohottaneet. Urakka tuli kuitenkin tehtyä hyvän sään aikana. Puiden ollessa jo häkissä ja suojassa sateelta, alkoikin sadella. Sitä on sitten piisannut nähin päiviin. Jos kaikki olisi tullut lumena, meillä olisi todella talviset oltavat. Ei kunnon räntäsateitaakaan ole ollut, joten romaanin kirjoittaminen on ollut jäissä näihin päiviin saakka. Olen koettanut jatkaa, mutta en ollutkaan tyytyväinen keväällä päättämääni rakenteeseen, joten pistin alun uusiksi, mutta kun vielä sekään ei tyydytä. Täytyy löytää vielä joku muu tapa rakentaa se. Siinäpä pulma!

Kirjoittamista en kuitenkaan ole täysin hylännyt, sillä hain pestiä Mäntsälä -lehteen avustajaksi ja sain sen. Nyt olen syyskuusta lähtien kirjoittanut 19 juttua ja yhden kolumnin. Juttujen yhteydessä ottamiani kuvia olen saanut läpi nelisenkymmentä. Juttujen aihepiirit ovat laidasta laitaan. Ensimmäiseksi tein jutut jokaisesta paikkakunnalla vaikuttavista senioriyhdistyksistä, sitten on ollut muutamat urheilutapahtumat ja henkilöhaastattelut. Olisin tietenkin toivonut, että varsinkin urheiluun, liikenteeseen ja tekniikkaan jollakin tapaa liittyviä juttuja olisin saanut tehdä enemmän, mutta hyvä näinkin.

Olen lukenut tavallista enemmän muiden tekstejä, kun oma kirjoittamiseni on ollut katkolla. Olen jälleen huomannut, että mitä enemmän kiitosta ja mainetta saanut teos on käsissäni, sitä varmempi on se, että en siitä opuksesta löydä takakantta. Jotenkin tuntuu siltä, että nyt on yhä enemmän vallannut sijaa kirjallisuudessa ns. sanataiteilu tarinoiden kerronnan kustannuksella. Minä olen intohimoinen tarinoiden kannattaja!

Oma terveyteni on vuoden ollut suunnilleen samoissa asemissa. Keväällä yritin päästä mielialamössöistä kokonaan eroon, mutta se ei onnistunut, kun alkoivat yöunet kärsiä. Omalääkärin toimesta annoksia kuitenkin vähennettiin.

Nyt tapahtui kuitenkin se, mitä olen koko ajan pelännyt. Kunnassamme lääkäriresurssit jaettiin asuinpaikkojen mukaan, ja meidän asuinpaikkamme jäi entisen lääkärin alueen ulkopuolelle. Monen vuoden hyvä lääkärisuhde on pistetty poikki. Golfin syysturneen aikana vaivannutta ukkovarvasta kävin näyttämässä uudelle omalääkärillemme. Vastaanotolla meni aikaa muutama minuutti, mutta sain lähetteen röntgeniin, ja muutaman päivän päästä lääkäri soitti, että kuukauden kuluttua varpaan pitäisi olla kunnossa. Jos ei ole, niin sitten uudelleen. Ja olihan se kunnossa, joten uusikin lääkäri lienee ihan hyvä lääkäri!

Hyvää loppuvuotta kaikille tänne mustaan aukkoon eksyneille!

Jouluilo vähästä

2011-12-23T01:49:00.001-08:00

Mäntsälä -lehden päätoimittaja pyysi jouluaiheista kolumnia joululehteen. Tässäpä juttu tulee sellaisenaan:

Jouluilo vähästä
Alpo Manninen
Joulu on lapsille tärkeää aikaa. Vaikka useamman usko joulupukkiin on
jo karissut, kuitenkin halu saada lahjoja on kova. Monille lahjoja tuleekin
kymmenittäin, eikä saaja välttämättä ole kuitenkaan täysin tyytyväinen, olisi
ollut vielä jotakin, mitä olisi ollut hyvä saada. Se paras lahja saattaa olla
saamatta. Kaikille yltäkylläisyys ei ole itsestäänselvyys nykyäänkään. Perhe on
voinut kokea työttömyyttä, sairautta tai vaikkapa toisen vanhemman menetyksen.
Silloin yhdenkin lahjan saaminen saattaa olla se, joka pelastaa uskon jouluun
ja sen sanomaan.

Muistan oman jouluni joskus 1950 – luvun alkupuolelta. Asuimme
Kainuussa täydessä korvessa, lähimpään kirkonkylään oli matkaa nelisenkymmentä
kilometriä. Maantiellekin oli matkaa hevostietä pitkin kilometrin verran. Sähköjä
meillä ei ollut, ei edes radiota. Olimme juuri päässeet muuttamaan äidin
entisen kotitalon kylmästä huoneesta omaan, isä omin käsin hirrestä rakentamaan
taloon, jossa oli pirtti, keittiö ja yksi huone. Savusauna oli pihan perillä
lumeen tallatun kinttupolun päässä. Pieni navetta oli näiden rakennusten
välimaastossa.
Isä oli ollut jatkosodan rintamalla, hermot olivat riekaleina, rahaa
ei ollut, vaikka isä teki töitä koko ajan milloin metsissä, milloin
rautatiellä, milloin rakennuksilla. Palkat olivat sellaiset, että ilman omasta
pellosta kaivettuja perunoita tai siasta saatua lihaa nälkä olisi tullut.
Olin kesällä täyttänyt viisi vuotta, joten ymmärsin isän ja äidin
vaikeuksista melkoisesti. Olin ihan varma, että jouluna meille ei lahjoja tule,
tai ainakaan ei minulle. Minulla oli vähän yli kolme vuotta nuorempi sisar,
jolle uskoin vanhempani järjestävän jotakin. Sisareni oli välillä hyvin
heikossa kunnossa anemian johdosta, ja siksi hän sai perheessämme melko paljon
enemmän huomiota kuin minä, terve ja vilkas poika.

Taapersimme jouluaattoiltana isän kanssa saunalle. Isä kulki edellä sisartani
kantaen myrskylyhty kädessä heiluen, ja minä koetin astua kapealla polulla isän
jälkiin. Lumi narisi kenkiemme nahkapohjien alla. Pääsimme lopulta saunalle,
riisuimme vaatteet ulkona, ripustimme ne seinään iskettyihin nauloihin ja
työnnyimme savuntuoksuiseen, mutta kuitenkin niin ihanaan lämpöön. Myrskylyhty
antoi ikkunan takaa hämyistä valoa sisälle. Olimme jo jonkin aikaa
löylytelleet, kun äiti tupsahti sankan höyrypilven seasta saunaan. Jännitys
piinasi koko ajan. Mahtaisiko minulle tulla mitään?
Löylyttelyn ja peseytymisen jälkeen saimme päällemme puhtaat vaatteet
ja vaelsimme takaisin pirttiä kohti. Joulukuusen alla oli kuin olikin muutama
paketti - joulupukki oli kuulemma käynyt meidän ollessamme saunassa. En vielä
osannut lukea, mutta innokkaasti ryhdyin keksimään kullekin lahjalle omistajaa.
Minulle oli yksi paketti! Sormet vavisten auoin paketin, ja ilo oli todella
melkoinen, kun sieltä paljastui ruskealla lattiamaalilla maalattu, koivuhalosta
itse tehty formula-auto! Auto oli niin mieluinen, että sen kanssa jopa nukuin.
Tässä tapauksessa olivat lahjan sopivuus ja ajatus osuneet nappiin, ja siksi
lahjasta tuli niin mieluinen. Yksi koivuhalko vähän muotoiltuna oli tuonut
minulle joulun!

Omakohtaisiin muistoihini viitaten uskon, että myös nykyään on
jokaiselle lapselle tärkeää saada edes jotakin. Kunnassamme järjestetyn joulupuukeräyksen
kaltainen, hyvin kohdennettu, tapahtuma, saa varmasti aikaan positiivisia
tuntemuksia niin lahjan saajissa kuin antajissa. Joulupuukeräyksessä
lahjoittaja ei tiedä, kenelle paketti on mennyt, mutta toivon, että sopivalla
mielikuvituksella lahjan antaja voi mielessään nähdä, mitä lahja saa aikaan
vastaanottajassaan. Näin myös lahjan antaja saa hyvän mielen ja joulun iloa.
Olen sitä mieltä, että yhden hyvän lahjan antamisesta tulee parempi mieli kuin
selkä vääränä kotiin kannetuista lahjaröykkiöiden antamisesta!

Rauhallista Joulua ja onnea vuodelle 2012

2011-12-20T06:14:00.000-08:00

Rauhallista Joulua ja onnea vuodelle 2012! t. Alpo

Olipa harmillista, että sähköpostilla lähettämäni yllä oleva viesti ei auennut

kaikilla vastaanottajilla.

Minulla on itsellä käytössä kolme eri sähköpostia, ja itselleni lähetetyt viestit tulivat perille sellaisina kuin pitikin.

Näin se tietotekniikka pääsi sotkemaan hyvin varmistellun paketin.

70 täyteen lauantaina!

2011-10-31T07:40:00.000-07:00

Onneksi ei sentään ikä tullut vielä noille lukemille, mutta kesän golfkierrosten määrä kipusi seitsemään kymppiin lauantaina. Töissä ollessani sain kesäisin kierroksia nippa nappa 30, ja masennuksen vuosina vain joitakin, niin golfailu on lisääntynyt melkoisesti. Viime kesänä taisin päätyä hieman alle kuudenkymmenen lukemiin, vaikka silloinkin oli ihan hyvä kesä. Tänä kesänä kierroksia olisi tullut varmaankin yli kahdeksankymmenen, mutta kun särjin ukkovarpaani syyskuun alussa, niin tahti melkein pysähtyi siihen.

Kun kierroksella kävellään sellaiset lähemmäs kymmenen kilometriä, niin kävelyä tuli siten lähes 700 km. Minun keskikierrosaikani oli ehkäpä kolme tuntia, kun monet kierrokset huitaisin aamuisin yksikseni, joten kävelytunteja tuli 210. Melkoinen kilometri- ja tuntimäärä tällaiselle vanhalle ukolle!

Parasta tietenkin oli, että pelaamiseni nousi uudelle tasolle tänä kesänä, tasoitukseni kävi jo lukemissa 10,9, mutta tällä hetkellä se on 11,2. Toki varpaan särkymisestä johtuen en nyt pysty lähellekään noita lukemia, mutta kesällä oli todella kiva pelata, välillä peli sujui aivan halutulla tavalla. Se oli nautittavaa!

jatkopähkäilyjä!

2011-10-26T04:47:00.000-07:00

Meillä oli kolmisen viikkoa Audi TT:n hankkimisen jälkeen perjantaina lähtö Ouluun ja Pudasjärvelle. Uuden umpion piti tulla viikon päästä tilauksesta Audi Centeriin Vantaalle, mutta tekstiviestiä ei vaan kuulunut, vaikka tilauksesta oli jo melkein kaksi viikkoa. Keskiviikkona sitten hermostuin ja soitin liikkeeseen ja umpiohan olikin jo tullut. Milloin se oli saapunut, minulle ei kerrottu, mutta jotenkin aiempaan peilaten epäilys heräsi, että tekstiviestin lähettäminen oli yksinkertaisesti unohtunut. Työnjohtaja, jonka kanssa asiaa setvin, oli ensin sitä mieltä, että vaihto menee väkisellä viikonlopun yli. Kun kerroin tarkemmin tilanteestani ja tulevasta matkasta, niin minuun luvattiin ottaa yhteyttä seuraavana päivänä, jos vaihto vain järjestyisi.

Siinä vaiheessa alkoi keittää, ja kirjoitin korjaamopäällikölle ja ehkä joillekin työnjohtajille sähköpostin , jossa kerroin, että nyt alla on noin 30. ajoneuvo (tarkka taitaa olla 31, kun kilpureita ei lasketa), ja noin ihmeellistä asiakaspalvelua ei aiemmin ole kohdalle sattunut, vaikka jonkinlaisia ongelmia on ollut joskus muidenkin autojen kanssa. Mm. Ford Sierra 2,0 iS, jonka tyhjäkäyntiä korjaamo yritti pistää kuntoon lukuisia kertoja vuoden aikana. Mutta silloinkin sain aina pyytämättä rattaat alleni ilman korvauksia, että töihin pääsin.

Seuraavan aamuna nimetty kaveri soittikin, ja työ järjestyi perjantaiaamuksi. Minulle luvattiin jopa auto, jolla pääsisin käymään jossakin työn aikana. Vaikutti kohtuulliselta!

Aamulla menin Audi Centeriin, mutta auto luvattiin vasta klo 16, jolloin meidän piti olla jo tien päällä kokka kohti pohjoista. Työnjohtaja sanoi, että koetaan pistää ajokki kuntoon klo 14 mennessä, jolloin vielä ehtisin hyvin aiottuun aikatauluun. Sijaisautosta kaveri ei puhunut mitään, mutta minä kysyin asiaa, ja niinhän sain alleni koeajoauton Audi A1 1,4 TSi Start Stop DSG:n. Koska autoni luvattiin vasta klo 14, pöräytin pikku Audilla Mäntsälään. Kotipihalla vasta huomasin, että Audin bensamittari oli punaisella ja varoitusvalokin yritti viestittää, että bensaa tarvittaisiin lisää. Paluumatkalla minun oli ostattava 6 l bensaa, että varmasti pääsisin perille.

Klo 14 ei autoani näkynyt missään, ja minulle kerrottiin, että mekaanikko oli mennyt autolla juuri koeajolle. Jonkin ajan kuluttua minulle kiikutettiin avaimia ja lasku n 1100 €. Olin pyörtyä, koska olin varautunut aiemmin minulle kerrotuun hirveältä tuntuvaan 800 €:n maksuun. Siis Audi TT:n umpion vaihto maksoi 2200 €, josta työn osuus oli n. 900 €. Hyvää tienestiä Audikorjaamolla! Saattoi Herttonimen VV vaihtoautokeskuskin hieman haukotella, kun ilmeisesti heillekin oli markkinoitu 800 €:n hinta. Minulla oli jo kiire, joten vingutin Visaa ja lähdin matkoihini. Laskussa oli mekaanikon maininta, että moottoritilassa on suojaamattomia sähköasennuksia. Piuhat olivat kyllä konetilassa, mutta vielä kylminä, koska en ollut löytänyt turvallista plussaa mistään. Piuhat olivat olleet kokeiluissani, ja nyt ovat tietenkin asialliset, kun sen plussan erään audistin neuvon mukaan löysin valokytkimeltä.

Kotona huomasin autokatokseen ajaessani, että vaihdetun umpion valokeila näyttää alemmaksi kuin toinen. Siksi hain työkalut, mutta uuden umpion korkeussäätö ei toiminut ja minun oli hieman laskettava vasenta, että valot näyttäisivät suunnilleen samoin. Reissuun päästiin lähes tavoiteajassa. TT:llä oli ilo lasketella, vaikka päivän tapahtumat kyllä korpesivat.

Heti maanantaina tein reklamaation Audi Centerin korjaamopäällikölle, koska en sulattanut maksamaani hintaa moisesta työstä, joka olisi käsitykseni mukaan kuulunut konsernin piikkiin kokonaisuudessaan. Olin ollut yhteydessä Autoliiton lakimieheen ja hänen mielestään osakompensaatio tuollaisissa vioissa on hyväksyttävää, koska saan maksulleni vastineeksi kuitenkin uuden umpion. Entistä umpiota en saanut itselleni, vaikka sitä erikseen pyysin!

Seuraavana päivän korjaamopäällikkö soitti ja valitti saamaani kohtelua. Lisäksi hän lupasi palauttaa 300 €, joten loppujen lopuksi selviydyin aikasemmin luvatulla 800 €:lla. Vaikka olin ehkä saanut ansioni mukaan, niin en malttanut huomauttaa korjaamopäällikölle, että minusta korjaamon on aina vitkastelematta hoidettava alta pois sellaiset viat, jota vaikuttavat suoraan liikenneturvallisuuteen, ja valot näin syksyllä kuuluvat ehdottomasti kiireellisten töiden kategoriaan. Huollot voivat odottaa enemmän, koska niissä ei yleensä olla aivan jäniksen selässä.

Tiistai-iltana lähdimme serkun kanssa enovainajan vaimon hautajaisiin Suomussalmelle. Minun ei tarvinnut ajaa metriäkään, kunhan istuin autossa painona. Keskiviikkona hautajaisten jälkeen lähdimme takaisin. Paluumatka olikin lähes koko matkan vesisateessa, ja Suomussalmella satoi jopa ensilumet.

Lehtijuttuja väänsin kolme kappaletta viikonlopun aikana ja nyt alkuviikosta. Koululiikuntaliiton vapaapainin mestaruuskisoista tein jutun ja kahdesta eläkeläisyhdistyksestä. Meille avustajille luvattiin jopa koulutusta, jota otankin mielihyvällä vastaan. Näin omaan blogiin voin kirjoittaa aivan omalla tyylilläni, mutta lehtijutuissa ei ehkä saa menetellä samoin. Käsittääkseni täytyy pysyä asialinjalla koko ajan!

päivittelyjä!

2011-10-12T06:06:00.001-07:00

Olen ollut kolmisen viikkoa audistina, eikä olo ole ollut herkkua kaikin ajoin. Ajokokemukset ovat kyllä nautinto, auto on vakaa, tehoa vähintään riittävästi ja äänikin on ehkä hieman hiljaisempi sisällä kuin Fiestassa oli.

Siinähän kävi niin, että jo heti toisena päivänä alkoi oikea xenon pätkiä syttymisvaiheessa ja vähitellen tilanne on huonontunut niin, että vain lämpöisenä ja kuivana lamppu syttyy. Olin tietenkin yhteydessä myyjään heti ja kuvittelin, että saan sieltä apua ongelman ratkaisuun, mutta apua ei tullut. Insinöörinä aloin tutkia xenonien toimintaa ja kuvittelin, että polttimon vaihtamalla saan tuiketta silmään. Polttimo maksoi 78 €, mutta valoa ei lamppuun löytynyt. Oli muuten melkoisen vaikea vaihtaa, matkalla tuskin moiseen hommaan ryhtyisin. Noin varmasti ajattelevat ne lukuisat teillämme yksisilmäisillä ajokeilla ajelevat.

Opiskelin lisää tekniikkaa, liityin Audi Clubiin ja pääsin tutkimaan, millaisia valo-ongelmia muilla audisteilla on ollut. Yllättäen aika monella! Siispä opin, että xenonit tarvitsevat ballastin ja sytyttimen. Monissa valoissa ne on ympätty yhteen pakettiin, mutta TT:ssä ne ovat erikseen. Siksipä etsin netistä kyseisiä komponentteja myyviä, ja myös TT-ajokkiin sieltä löytyi tavaraa. Näine tietoineni menin kiertelemään paikallisia korjaamoja, josko ne vaihtaisivat minulle nuo molemmat tai edes rikkinäisen yksikön. Korjaamot möivät vain myötätuntoa, sanoivat, että Audin korjaamot hoitavat. Silloin oli ensimmäisen viikon perjantai-ilta.

Tuli lauantai ja lähettelin auton myyjälle sähköpostiviestin, että mitäs nyt tehdään. Palauteviestissä tuli tieto, että kaveri on poistunut lomalle. Siksi soitin myyjäliikkeen eräälle toiselle myyjälle, joka kertoi, että tilaa aika Audi Centeristä, jossa tutkitaan, missä vika.

Maantaina soitin Vantaan Audi Centeriin, mutta minulta otettiin vain yhteystiedot, koska huolto oli niin varattu, että vastaajaa ei löytynyt. Iltapäivään odottelin soittoa, mutta eipä sitä kuulunut, joten soitin itse korjaamopäällikölle. Hän kehotti minua ajamaan tiistaiaamuna klo 7.30 pikahuoltoon, jossa katsottaisiin, mitä autolleni voitaisiin tehdä. Mennessäni paikalle, oven takana odotteli herrasmies ovien aukaisemista ja minä liityin joukkoon. Vähän ajan päästä marssi myymälän tiloista nuori nainen myös odottelemaan. Ovet avautuivat ja nainen ohitti minut tyylikkäästi vasemmalta tiskille, joten minä olin kolmantena. Ajattelin, että onhan tässä eläkeläisenä aikaa odotella.

Menin myymälään, jossa tutkin kaikki uudet Audit, join välillä kupin kahvia ja menin tutkimaan liikkeen vaihtoautot. Kävin jopa joissakin istumassa. Pari tuntia meni niisä aika mukavasti, mutta ihmettelin, kun autoni oli edelleen pihalla. Menin kyselemään, että milloinka minun autoni pääsee käsittelyyn, että pääsisin joskus poiskin. Korjaaja sanoi, että minun auto otetaan viimeiseksi, koska siinä on niin kova homma, mutta minulle lähetetään kyllä tekstiviesti, kun saan autoni hakea. Minulle tuota ei passannut kertoa jo heti aamulla! Onneksi sain Golfin, jolla pääsin tyttäreni luokse Hyrylään. Golfin saadessani minulle kerrottiin, että kuuteen mennessä auto on palautettava. Odottelin pitkän päivän, mutta tekstaria ei kuulunut! Vähän ennen viittä lähdin katsomaan tilannetta. Autoni oli jo pihalla, mutta tekstiviesti oli unohdettu lähettää. Minulle kerrottiin, että koko umpio menee vaihtoon, siis sytyttimiä tai ballasteja ei saa erikseen. Osa oli pistetty tilaukseen Saksasta ja toimitusaikaa oli kuulemma viikko. No viikko kului, kului toinekin, kunnes tänään sitten soitin päivittääkseni tilanteen. Osa olikin liikkeessä, mutta tekstiviestiä vaan ei ollut lähetetty. Asentaminenkin kuulemma menee mitä todennäköisimmin ensi viikkoon. Minulla on lähtö Pudasjärvelle nyt perjantaina, joten olisi ollut ihan kiva saada kunnon valotkin matkalle! Siis tuollaista palvelua tarjoaa Audi Center! En suosittele!

Tässä välillä olen perehtynyt Audin rakenteisiin, kun olen asentanut siihen päiväajovalot, että seuraava xenon poksahtaisi vähän tuonnempana. Valojen asennuksen sain tehtyä mukavasti, mutta turvallisen plussan saanti onkin ollut työlästä. Nykyautoissa kun ei ole perinteistä puolaakaan, josta jännitteen releelle olisi saanut kätevästi. Tietokonepiuhoista ei kärsi ohjauksia ryövätä, silloin saattaisi toiminta loppua kokonaan myös koneen osalta.

Audi Clubin keskustelupalstalle tein kyselyn, ja neuvoja on tullut - tosin ei vielä sellaista, että olisin saanut kytkennän toteutettua. Ajokin kojelaudan osaan jo purkaa ja koota melko kätevästi kuin myös moottoritilan suojamuovitkin. Olen tilannut englanninkielisen korjausoppaan, mutta posti ei ole sitä vielä kotiin kantanut. Ehkäpä kirja paljastaa TT:n sähkökytkentöjen salat!

Mäntsälälehden apulaistoimittajana olen saanut läpi jo neljä juttua. Ihka ensimmäinen oli juttu kansallisten seniorien toiminnasta, sitten enduron SM-kilpailuista, Hirvihaaran Golfin osakasscramblestä ja auton rengastusasiasta. Nyt työn alla on juttuja muista eläkeläis- ja senioriyhdistyksistä. Ongelmana on saada ihmisiä jututettavaksi, pelkäävät julkisuutta. Mutta teen jutut siihen tahtiin, kun tietoja saan.

Varvaskin alkaa olla jo ihan hyvässä kunnossa. Olen jo kävellyt kaksi kierrosta kentällä, eikä varvas juurikaan niistä kärsinyt. On varmasti ihan priimakunnossa, kun päästään hiihtokauteen.

pari kipeää juttua

2011-09-24T02:34:00.000-07:00

Olen tosiaan kirjoitellut tälle foorumille nykyään harvakseen, kun on tuntunut siltä, että ei ole enää mitään sanottavaa. Sitäpaitsi pestauduin paikallislehteen avustajaksi tekemään juttuja iltaisin ja viikonloppuisin. Kumma, kun aamuyöllä neljän paikkeilla alan miettiä, mitä ja mistä aiheista kirjoittaisin toimitukselta tulevien juttuaihioiden lisäksi. On kuin olisin töissä!

Nyt ajattelin kuitenkin pistää pari asiaa tänne mustaan aukkoon.

Golfturneen jälkeen olen viikon lepäillyt ja hoivaillut kipeää ukkovarvastani. Heti maanantaina soitin tervariin, josta passitettiin suoraa päätä kihtikokeeseen. Ilmeisesti vaivani sopi kihdin oireisiin. Tiistaiaamuna soitin uudelleen ja selvisi, että ei ollut kihtiä, ja sain vastaanottoajan lääkärille heti samaksi aamuksi. Diagnoosi ei varmentunut, mutta yksi arvaus oli hiusmurtuma. Siksi sain lähetteen röntgeniin, ja iltapäivällä oli jälleen soitettava tervarin ajanvaraukseen. Pääsin kuvaukseen seuraavaksi aamuksi. Torstaiaamuna sain soitella jälleen ajanvaraukseen puhelinajan varatakseni. Lääkäri soitti parin tunnin päästä ja kertoi, että olin välttynyt murtumalta kalikan tippuessa varpaalleni, mutta kertoi luukalvon vaurioituneen ja nivelessäkin oli kuulemma jotakin ylimääräistä - ilmeisesti nestettä. Sain vakuuttelut, että kuukauden päästä minulla on käyttökelpoinen ukkovarvas. Jos ei ole, niin sitten on otettava uudelleen yhteyksiä tervariin. Ja kyllähän tuo on nyt jo melkoisen hyvässä kunnossa, kun olen pitänyt kovapohjaisia vaelluskenkiä jalossani aina ulkona ollessani. Mutta vasempaan polveen on alkanut pistää, kun olen joutunut kävelemään viikkotolkulla ihan ihmeellisesti.

Kirjoitin joskus aikoja sitten, että etsiskelen Fiestan korvaajaksi Audin TT-ajoneuvoa. Olen käynyt katselemassa netistä suunnilleen päivittäin tarjontaa, ja aina silloin tällöin siellä onkin ollut mielenkiintoisia tapauksia. Olen käynyt joutessani melko monta tyyppiä katsomassakin ja jopa ajamassa, mutta ei ole oikein kolahtanut, ei päästy mielestäni hyväksyttäviin kauppaehtoihin. Jätin aina harkintaan ja harkinnan jälkeen yleensä auto oli jo mennyt. Mutta eipä minulla ollut mitään aikataluja, joten en stressiä ottanut.

Mutta keskiviikkona kolahti. Oli sopivan ikäinen, sopivasti ajettu ja netissä ihan siistin näköinen. Pistin yhteysottopyynnön, ja pian postilaatikossani oli tarjous vaihdosta. Minun oli pakko soittaa tarjouksen tehneelle, koska Fiestastani tarjottiin tässä tapauksessa vähiten, mitä kukaan koskaan oli tarjonnut. Monta kertaa sanoin myyjälle, että lopetetaan puhelu, koska olemme niin kaukana. Myyjä ei kuitenkaan antautunut, vaan laski ja laski aina uudelleen. Lopulta myyjä sanoi, että tule näyttämään autoasi, jos se on sellainen kuin kuvailin, niin katsotaan. Sen verran positiivisesti ajattelin tilanteesta, että nakkasin talvirenkaat mukaan, mutta vara-avaimia tai rekkarin teknistä osaa en mukaan ottanut.

Ensin katsottiin Audi, joka oli juuri sellainen kuin se oli ollut kuvissakin. Suhteellisen siisti ja onneksi vielä kangasverhoilulla - sekin miellytti. Kesärenkaat olivat parhaat päivänsä nähneet, mutta talvipyörät olivat hyvät. Myös lokilämmitys ja sisätilapistoke yllättivät positiivisesti.

Fiestan myyjä tutki ja kävi ajamassa mutkan ja totesi auton olevan kertomassani kuosissa ja kunnossa, joten seuraavaksi oli Audin koeajo. Sain aikaa tunnin tutkia ajokkia, mutta totesin jo alle kymmenen kilometrin lenkillä, että ajoltaan on OK. Tullessani pihaan, huomasin, että ovien kauko-ohjaus ei toiminut, joten pistin auton lukkoon avaimella.

Sitten ryhdyimme paperihommiin. Ilmeisesti tinkaamiseni oli ollut tiukkaa, kun myyjä ei suostunut edes antamaan paristoja (2,25 €/kpl tarvikeliikkeessä)kauko-ohjaimiin. Kotiin ajelin tyytyväisenä, auto toimi hyvin ja mukaan mahtuivat myös talvirenkaat, vaikka TT pieni auto onkin. Oli vähän sellainen tunne kuin pikkupoikana tikkunekun saadessani!

Torstaina meillä oli meno Sippolaan tyttäremme poikien syntymäpäiville. Nuorempi tyttäremme oli lähdössä mukaan ja ehdottomasti halusi päästä TT:n kyytiin, vaikka takapenkki on todella ahdas. Mutta hyvin hän siellä jaksoi istua. Huomasin, että oikea xenon välkyy ennen ryhtymistään tuottamaan valoa. Tilasin netistä uudet polttimot, mutta perjantaiaamuna ei valo syttynyt enää lainkaan, joten kunnollisena lainkuuliaisena kansalaisena meni tarvikeliikkeeseen ja ostin uuden polttimon. Maksoi 78 €. Asensin polttimon, mutta ei saatua valoa kansalle. Koslasta oli mennyt se kalliimpi osa, sytytin, rikki.

Mäntsälästä en löytänyt firmaa, joka olisi pystynyt tähän hätään auttamaan, vaikka tuntemani paikat kiersinkin.

Tänä aamuna laitoin viestin auton myyjälle, että nyt tarvitsen apua, auto tarvitsee pikaisesti valot, koska joudun ajelemaan juttuja tehdessäni joka päivä liikenteessä. Poliisihan voi vaikka sakottaa! Vastaviesti tulla kopsahti laatikkooni, mutta myyjä on lomalla ainakin viikon verran. Laajensin viestin jakelua ja hetki sitten sain luvat tilata ajan Audi Centeristä yksikön vaihtoon. Toivottavasti siellä ei ole pitkiä jonoja!

Nyt on maassamme edes yksi asiallinen Audi-kuski. En ainakaan tahallisesti koheltele liikenteessä. Kun virheitä syntyy, niin ovat täysin tahattomia.

15. golfturnee - SGT

2011-09-19T02:41:00.001-07:00

Golftapahtumamme alkoi siis 15 vuotta sitten. Olimme Mikan kanssa suorittaneet keväällä green cardin ja syksyllä teimme sitten historian ensimmäisen SGT -kiertueen. Koko 8-miehinen joukkue on kasaantunut vasta vuosien saatossa, kun pääosa joukosta oli jo siirtynyt pois samasta työpaikasta. Tällä hetkellä enää kaksi kaveria nauttii alkuperäisen työnantajamme palkkaa. Minä olin siis mukana heti alusta alkaen, mutta 2000-luvulla jouduin olemaan pois joistakin kiertueista piehtaroidessani vaikean masennuksen kourissa. Tämän vuoden kiertue oli kolmas peräjälkeen, ja ehkä tämä oli samalla myös minun viimeinen mukanaolo. Alan olla jo liian vanha tällaisiin karkeloihin, vaikka tänä vuonna peliseura oli todella kivaa ja kannustavaa. Muuten tilanteeni oli hankala, koska vasemman jalan ukkovarpaani tuotti tuskaa joka ikisellä askeleella.

Auragolfiin starttasi ensimmäisenä kuvan ryhmä. Veijon peli Aurassa ei luistanut aivan ensimmäisen kierroksen malliin ja niinpä hän siirtyi Aurinkogolfin ratkaisevalle kierrokselle toiseen ryhmään.

Auragolfiin lähti toisena kuvan ryhmä. Juhalla peli sujui mukavasti ja sunnuntaille hän siirtyi tuloksensa mukaisesti huippuryhmään.

Veijo on lähes alusta asti hoitanut kierrosten järjestelyt mallikkaasti. Suuret kiitokset hänelle siitä! Tässä Veijo pistää putin reilaan, ja se kyllä hänellä kulkeekin.

Mika on ainut, joka on osallistunut ihan jokaiselle turneelle.

Mika virittelee puttejaan kierrosta varten. Hyvin virittelikin, kun paikka huippuryhmään oli selviö.

Reijo miettii, miten sen pallon saisi upotettua mahdollisimman vähillä puteilla. En tiedä olivatko putit Reijon tuloksen ratkaisevana tekijänä, mutta me pelailimme suunnilleen samoja tuloksia.

Näyttääköhän Kari tässä kuinka vähän ne putit voivat mennä ohi?

Kari toteaa, että golfpallokin on pyöreä. Nyt putti on kohdistettu ja kierros sitten näyttää, miten se osa-alue toimii.

Juha ja Aapo joutuivat enteellisesti yhteiskuvaan Auragolfiin valmistautumisessa. He ratkaisivat Aurinkogolfin kierroksella tämän turneen voiton. Aapo viime vuoden voittajana joutui luovuttamaan haarikan Juhalle tämän vuoden kiertueen voiton merkiksi. Onnea Juhalle!

Aapo virittelee puttia kohdalleen, mutta se ei sitten ihan riittänyt.

Olen siis mietiskellyt, että nämä kiertueet saavat minun osaltani nyt päätöksen, ellei ihan ihmeellistä talven aikana tapahdu. Tunnen olevani siis liian vanha tällaisiin kapinoihin. Ehkä tänä vuonna ajatuksiini tuli lisäpontta, kun en ollut edes kunnolla kävelykunnossa - sain pinnistellä, että pysyin toisten mukana. Kierroksilla tein tämän kesän toiseksi huonoimman, huonoimman ja selkeästi huonoimman tuloksen, siis kolme heikkoa kierrosta. Muuten tämä kesä on mennyt pelillisesti erittäin hyvin, joten ehkä siksi nyt saamani tulokset tuntuvat surkeilta. Se, että jäin häntäpäähän ei ole ratkaiseva, vaan se, miltä peli tuntui, ja nyt pelit olivat surkeita!

Mutta katsotaan, miten terveys kestää ja tehdään lopullisia päätöksiä sitten. Vanha sananlasku kertoo, että vuosi lapsen kasvattaa ja vanhan vanhettaa. Se on pidettävä mielessä.

Hyvää syksyä!

hyppy menneisyyteen!

2011-07-04T07:24:00.001-07:00

Jokamiesluokan SM-kilpailut Hyvinkäällä. 1. lähdössä näyttää viime vuoden mestari J-P Rajala vähän mallia muille.

Me ihmiset käymme erilaisissa tapahtumissa. Lauantainakin olisi ollut tarjolla muutakin huvia, esimerkiksi Järvenpäässä puistobluesia, halkojen tekoa tai golfkierrosta, mutta meikäläisen tie johti Hyvinkäälle katsomaan, miten äijät ja puolenkymmentä hameniekkaa pystyivät hallitsemaan kisavälineitään. Tapanani on vuosittain käydä muutramissa erilaisissa moottoriurheilutapahtumissa. Ajoin itsekin autourheilu-urani alkuaikoina nimenomaan jokamiesluokkaa - jokkista.

Kuitenkin melko pian siirryin ajamaan rallisprinttiä, koska totesin sen sopivan paremmin minun luonteelleni. Jokkis on kontaktilaji ja sopii siten paremmin hieman erityyppiselle ihmiselle. Aina olen arvostanut jokkiskuskien taitoja kehitellä mitä mielikuvituksellisimpia ajovälineitä ja todella hyviä ajotaitoja. Olenkin joskus leikkimielellä sanonut, että Suomesta löytyy sata Loebin vertaista ajomiestä nimenomaan jokkiskuskien joukosta. Väitettäni en tosin pysty todistamaan koskaan, mutta tuollainen vertaus on vuosien varrella iskostunut mieleeni monien rallien ja jokkiskisojen katsomoissa.

Tässä kuvassa näkyy, että aina joskus jokkismiehelläkin lipeää joko kaverin hieman avustaessa tai liian kovan yrityksen seurauksena. Ja kiepeistä syntyy kuvassa näkyvä pölypilvi. Kaksi Fiatia on jo päässyt irti ja ajokaavion mukaan ovat menossa suoraan sunnuntaille.

Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Kurveihin sulloudutaan tappi- ja kylkituntumassa ja toivotaan, että latua olisi omalle ajokille auki kärkisijoille. Fiatit ovat tässäkin lähdössä valttia.

Minä arvostan nykyään erilaisia ajokkeja. Tässä on Rädyn Markon Imp. Tämäkin merkki pysyy mukana AKK:n mielestäni virhepäätöksen seurauksena. Aikoinaan AKK katsoi karsaasti, kun kuplat olivat aina kärkisijoilla, ja niin se synnytti säännöstön, joka salli autoihin vierasmoottorit ja vaihteistotkin. Impeissä kuten myös Fiateissa mylvii jonkun muun ajokin kone, ja vaihteita hämmenetään alunperin kuplissa olleissa vaihdelaatikoissa. Jokkisväki tuottaa tälläisia kilpalaitteita kuin tyhjää vaan!

Jotkut yrittävät mennä eksotiikassa vieläkin eteenpäin. Kuvassa on Fiatien pölyissä ajelemassa eräs harvinaisuus etuvetoinen Honda. Täksi kaudeksi AKK keksi pistää autojen minimipainoja n. 60 kiloa ylöspäin, jotta näitä uudempikorisia autoja tulisi pelikentille mukaan, mutta eipä niitä näissä karkeloissa montakaan näkynyt. Yksi VW Polo siellä oli, mutta sekin oli tehty takapuuppariksi.

Tämä NSU oli todella siisti, mutta on toteutettu samoilla periaatteilla kuin Fiatit tai Impit.

Tuollaiseen kokoelma-autoon tarvitaan monta osienluovuttajaa, kun vaihteisto ja taka-akselisto pitää saada jostakin kuplasta, moottorina käytetään Fiatin twim cameja ja nykyään melko useasti myös Golfin konetta. Toki moottoreina voidaan käyttää monen muunkin merkkisissä autoissa voimaa tuottaneita koneita, jopa kuplankin moottoreita näkyy näissä kokoelmateoksissa. Päätavoitteena on saada ajokki viivalta hätäisesti baanalle.

Katsoin AKK:n sivuilta tulokset ja Harjun Antti oli ollut kisan voittaja - jo neljännen kerran. Onnittelut!

Olen mielenkiinnolla seurannut, miten jokkiksella menee. Juuri tällä hetkellä rivit ovat melkoisen hajanaiset. Maassamme on kolme instanssia, jotka pyörittävät samantapaista kilpakarusellia, ja se on mielestäni aivan liian paljon. Viimeisin hajaannus tapahtui viime talvena, kun osa jokkikisailijoista tympääntyi AKK:n viisauteen hoidella asioita ja perusti rinnakkaisen organisaation pyörittämään kisailemista periaatteissa samoilla AKK:n säännöillä - se kolmas toimii hieman eri säännöillä.

Kun minäkin aloitin jokkiksen, niin silloin ei ollut lainkaan varmaa, että mahtuu edes kisoihin. Monta bumerrangia tuli. No nyt jokainen pääsee kisailemaan, joten siinä mielessä asiat ovat paremmin!

viikonloppu taannehtivasti

2011-06-07T02:44:00.001-07:00

Hetekanpohjahäkkyrä!

Lauantaiaamuna kello pärisi minuuttia vaille 4. Keittelin kaurapuuron ja kupin kahvia ja niiden nauttimisen jälkeen päräytin Fiestan tulille puoli viiden aikoihin. Shelliltä kävin automaatista hakemassa vähän käteistä ja polkaisin moottoritielle pohjoista kohti. Ensimmäisen tunnin aikana joillakin suorilla tuli aurinko vastaan pitkillä, piti oikein kunnolla keskittyä, että pysyin oikealla ajouralla.

Liikenne oli hiljaista Mikkeliin asti. Muutamia rekkoja ohittelin ja minustakin meni joku vielä kiireisempi ja maksukykyisempi vauhdilla ohi. Minun matkani taittui ihan nimellisten nopeuksien mukaan. Fiestassa on todella kätevä autopilotti. Siihen voi navigaattorin avulla etukäteen ohjelmoida kolme eri nopeutta ja ajossa tarvitsee vain painaa oikeasta napista, niin nopeus pysyy sallituissa rajoissa. Lapinlahdella kävin tankkaamassa kulkupelin ja ryystämässä kupin kahvia. Olin Kajaanin linja-autoasemalla jo kymmeneltä, siis puoli tuntia ennen h-hetkeä. Parkkipaikalla oli Tuomo P jo odottelemassa ja vähitellen paikalle kertyi koko tapahtumaan osallistuva joukko.

Siinä tervehdimme toisiamme. Kaikki tunsivat vielä toisensa, vaikka olimme juhlistamassa 40 vuotta sitten päättynyttä opiskelua Kajaanissa. Toki vastaavia tapahtumia on ollut viiden vuoden välein, joihin minäkin olen osallistunut muutamia kertoja. Tietenkin jokaisen olomuodoissa oli tapahtunut kehitystä. Hiukset olivat melko tyypillisesti jo arvokkaasti harmaantuneet, joillakin ne olivat jopa tyylikkäästi lakipisteestä hävinneet. Kummallisesti hyvin monella oli sierainten alle kasvanut tupsu, ja olipa jollakin lähestulkoon vanhan ajan levyparta.

Emme jääneet bussiasemalle ihmisten töllisteltäviksi, vaan suuntasimme Sotkamon suuntaan korpeen. Kävimme illanviettopaiksassa Loma Perkkiössä, jonne jätimme muutaman ylimääräisen auton ja jatkoimme matkaa eteenpäin.

Tulimme paikkaan, jossa ajeltaisiin lähestulkoon hetekanpohjilta näyttävillä ajokeilla. Neljä pyörää ja ratti niissä oli, etupäässä ei ollut lainkaan jousitusta tai jarruja, jotka molemmat olivat sitten takapäässä. Perässä oli myös työntövoiman antava peräti 9 hevosvoiman tehopaketti. Kuskille oli muovipenkki ja neljän pisteen turvavyöt, jotta ohjastaja pysyisi penkissä. Saimme järjestäjältä haalarit, näppylähanskat ja kypärän. Tosin Seppo P joutui ajamaan omissa tamineissa, kun järjestäjän haalareissa koot loppuivat kahteen äksään - niitä olisi pitänyt olla kolme tai neljä.

Osa porukasta sunnustautuneina juhla-asuun.

Ensin saimme päristellä muutaman kierroksen omaan tahtiin harjoittelun merkeissä. Sitten pistettiin jokainen vuoron perään yksi kerrallaan ajamaan ns. nopean kierroksen, ja aikojen perusteella ryhmä jaettiin finaaleihin. Vaikka porukka on aina ollut urheiluhenkistä, niin nyt ainoastaan A-finaali ajettiin. Ehkäpä oli niin, että voiton luisuessa tavoittamattomiin, ei intoa riittänyt mihinkään mutasarjan koitokseen. Vain voitto olisi maistunut, ja niinhän se Markulle maistuikin. Onnittelut vielä kerran näin julkisesti.

Ajelun jälkeen oli toinen vähintään yhtä kova suoritus edessä. 22 tonnin kavinkoneella olisi pitänyt saada koukattua kaljapullo pölkyn päältä. Ainoastaan Tuomo P ja Seppo J onnistuivat tehtävässä. Meillä muilla homma kariutui pullon tippumiseen pölkyn nokasta.

Urakan jälkeen nautimme vanhaan navettaan tehdyssä ravintolassa lohikeiton ja jälkiruokakahvit. Kylläisinä siirryimme Loma Perkkiöön.

Käytössämme oli kaksi mökkiä. Toiseen mökkiin meni 5 asukkia ja toiseen loput. Tuli aivan selväksi, että ne, jotka jo kouluaikoina olivat seuramiehiä, olivat sitä edelleen. Vuosikymmenet eivät tuossa mielessä olleet muuttaneet oikeastaan mitään. Pääasiassa tarkkailijana illan tapahtumia seuratessani tuli välillä mieleen, että jotkut olisivat voineet tehdä työuran vaikkapa näyttelijöina, sen verran sujuvaa heidän ulosantinsa oli. Matti ja Tapani jopa suoriutuivat yksinlauluesityksistään ihan kiitettävästi.

Illan mittaan saunoimme, uimme ja joimme olutta tai hieman jopa teräviäkin sekä nautimme Seppo P:n rouvan Riitan luomista herkullisista antimista. Puheita pidettiin ja toisiamme kehuttiin kunnes vähitellen kaikki löysivät tiensä nukkumapaikalleen.

Aamulla nautimme aampupalan ja -kahvit, jotkut kävivät jopa aamusaunassakin, siivosimme paikat säälliseen kuntoon ja poistuimme. Viiden vuoden kuluttua olisi jälleen tarkoitus tavata, silloin kaikki ovat jo todennäköisesti eläkevaareja. Nyt oli vielä joitakin aivan täysipäiväisissä toimissa.

Minua tietenkin harmitti, että kirjoittamiani kirjoja ei porukka ollut muutamaa poikkeusta lukuunottamatta lukenut. Ehkä ei olisi tarvinnut vastata niin moneen kysymykseen minun kohdalle sattuneista osumista. Mutta onneksi olen jo lähes terve, joten en kokenut mitenkään pahoja ahdistuksia - vielä viisi vuotta sitten olisi tilanne ollut aivan toinen.

Tämän kiven alla lepäävät vanhempani.

Tapaamisestamme ajoin suoraan Kontiomäen Shellille, jossa söin. Sieltä jatkoin matkaa Suomussalmelle hautausmaalle katsomaan, missä kunnossa on isän ja äidin hautapaikka. Meillä on sopimus seurakunnan kanssa haudan hoitamisesta, joten jäi vähän kismittämään, kun haudalla ei ollut vielä kukan kukkaa. Jotakin multaan oli kylvetty, mutta eipä vielä olleet siemenet itäneet.

Kirkolta ajoin äitini kotipaikalle Näljänkään, jossa minulla on sisareni kanssa pieni metsäpaikka, tai oikeastaan taimikkopaikka, koska suurempaa puustoa on vain pienellä osalla pinta-alasta. Kävin vilkaisemassa, miten taimikko on pärjännyt ja menin sitten kahville ikäiseni serkun luokse. Sain kuulla, että hekin ovat lopettelemassa karjataloutta. Kuljetus lehmille on jo kuulemma tilattu.

Mökin ranta.

Viime talven kova juoksutus ja sähkön jauhaminen näkyy Kiantajärven veden korkeudessa. Normaalisti tähän aikaan veden pitäisi liplattaa aivan grillikatoksen lähellä, mutta nyt rantaa on todella ruhtinaallisesti. Kalamiehetkin saavat luovuttaa munansa kattilaan, kun kalaa ei yksinkertaisesti järvestä tule, vaikka olisi yritystäkin.

Torkuin kylmässä mökissä makuupussissa yön yli ja aamulla ajelin kirkolle äidin kuolinpesän omistamalle entiselle mummoni mökille. Avasin ikkunat ja suunnistin Ämmänsaareen aamukahville ja sitten setäni luokse. Setä odotteli kaikessa rauhassa sydänoperaatiota Kuopioon. On hän paljon paremmassa kunnossa kuin isäni mennessä vastaavaan leikkaukseen. joten ennuste on tietenkin parempi.

Kävin vielä syömässä poropizzan, tankkasin auton ja riensin mummon mökille.

Minulla oli mökillä treffit kiinteistövälittäjän kanssa. Tarkoituksemme on myydä mökki, josta on meille vain menoa. Saapa nähdä, kiinnostaako ketään!

Kun Kainuuseen asti olin lähtenyt, niin olihan minun käytävä pelaamassa kierros golfia. Siispä väänsin ajokin keulan etelää kohti ja Vartiuksen tien risteyksestä varmistin puhelimella, että Paltamon kentälle pääsen pelaamaan. Olin luukulla kahdelta ja tiiausajan sain 14.10. Ottaessani bagia pois autosta ja pistäessäni kenkiä jalkaani huomasin, että mäkärät ovat saaneet siivet. Kumartaessani alaspäin, niitä oli menossa silmiin ja korviin, pari sai jopa purastua palaset käsivarsistani. Kentällä ne eivät vaivanneet kuin tiiatessa tai putatessa. Pelasin 28 bogeypistettä, joka on paljon alle tasoitukseni. Huomasin, että pelkästään lätkillä etäisyyksien ilmoittaminen aiheutti minulle paljon huteja. Lyönnit menivät joko ihan liian pitkiksi tai jäivät lyhyiksi. Kolmessa tunnissa oli kierros ohi. Kenttä oli kohtalaisessa kunnossa ja maisemathan Paltamon kentällä ovat maan kuulut.

Pelin jälkeen ajelin Kajaaniin kummityttöni luokse. Hänellä on nuorimmainen vauva vasta viiden viikon iässä, joten enpä ollut sitä uusinta tulokasta nähnytkään. Ryyppäsimme kahvit ja oikaisin auton keulan kohti Mäntsälää. Nyt ajoin vaihteeksi Jyväskylän kautta ja yhden aikaan yöllä olin kotona. Koirat ottivat hyvin innokkaasti vastaan reissulta!

mielenkiintoista autokauppaa!

2011-05-24T22:27:00.001-07:00

Muutama viikko sitten laitoin myynti-ilmoitukset kuvassa olevasta harraste-autostani useaan nettifoorumiin. Sunnuntaina illalla lontoolaismies oli väsännyt emailin minun luukkuuni. Hän kertoi viestissään yksinkertaisesti olevansa kiinnostunut ostamaan autoni, pyysi viimeisimmän hintani ja lisäkuvia tai aineistoa kohteesta. Vastasin, että hinta on ilmoituksen hinta, ja pistin liitteeksi 13-sivuisen tarinan Minin rakentamisesta vuosina 2005-2007. Valittelin vielä, että selostukseni on suomeksi.

Maanantaina alkoi tapahtua. Ostaja esitti, että hän siirtäisi rahat minun PayPal -tililleni, koska hän ei voi työn vuoksi mennä pankkiin ja hänellä ei ole nettiaksessiakaan pankkiinsa. Vastasin, että minä en tiedä mitään moisesta rahansiirtoon käytettävästä tavasta ja ehdotin kuitenkin normaalia pankkisiirtoa, laitoin jopa tilini numeron hänelle. Hän vastasi hyvin pian ja kertoi, että PayPal -tilin avaus on hyvin helppoa ja toivoi, että minä sellaisen itselleni hankkisin.

Soitin pankkiini, eikä heilläkään ollut antaa juuri mitään tietoa kyseisestä rahansiirtotavasta. Sieltäkin ehdotettiin, että rahat siirrettäisiin suoraan tililleni. Etsin netistä tietoa PayPalista, ja todellakin tilin avaaminen oli helppoa. Sain netistä myös tietoa systeemistä. Siksipä heitin PayPal -tilini tunnuksen ostajalle ja jäin odottelemaan.

Soitin myös katsastuskonttorille ja pyysin neuvoa miten toimia, jos autoni menisi ulkomaille. Sen verran todentuntuisia ostajan toimet olivat.

Muutaman tunnin kuluttua tuli viesti, että ostaja on lähettänyt tililleni 1100 € ekstraa, joka minun tulisi lähettää edelleen Western Unionin kautta hänen pickup agentilleen. Kävin muutaman kerran katsomassa PayPal-tiliäni, mutta maanantain aikana tilini ammotti edelleen tyhjää. Ajattelin, että puolen yön aikoihin tililleni tupsahtaa rahat, ja voin siirtää ne sitten omalle pankkitililleni ja viedä ylimääräinen Mäntsälän Matkahuoltoon, joka on lähin Wester Unionin toimipiste.

Tiistaiaamuna menin jälleen innokkaana katsomaan PayPal -tiliäni, mutta saldo näytti edelleen nollaa. Laitoin viestin ostajalle ja kysyin kuinka kauan rahojen tulo kestää. Vastaukseksi sain, että minun olisi omista rahoistani vietävä WU-toimistoon 1100 € ja osoitettava ne ostajan picup agentille. Vasta tämän suorituksen jälkeen saisin rahat PayPal -tililleni. Vastasin heti, että minulla ei ole rahaa enkä edes halua tehdä moista liikettä. Kaverilta eivät sanat loppuneet, vaan kertoi, että tämä on PayPalin käytäntö, ja kehotti minua toimimaan sen mukaan, jotta päästään pian eteenpäin. Kiire ja nopeus olivat koko ajan ostajan viesteissä merkittävässä roolissa. Oli vähän sellainen tunne kuin olisi ollut kekäle hännän alla.

Eilen illalla sitten laitoin viimeisen viestini, että unohdetaan koko kauppa, jos ei toimita minun tavallani. Siis en halua pistää omia rahojani likoon, koska minulla ei ole mitään takuita siitä, että PayPal -tililleni tulisi koskaan mitään suorituksia. Kerroin vielä, että monet suomalaiset ovat menettäneet Wester Unionin kautta tapahtuvissa rahansiirroissa rahojaan ja siksi minäkin olen varovainen.

Tuon viimeisen viestini jälkeen lontoolaismies vaikeni, mutta saapa nähdä, tekeekö jotakin jäynää, koska hänellä on minun osoitteeni ja jopa pankkitilini numero. Kun en ole mikään riskien ottaja, niin saatoin menettää autokaupan, joka olisikin ollut merkittävä juttu. Brittiauto olisi palannut kotiinsa! Epäilen kuitenkin huijausyritystä.

Mutta autokauppa-asiat eivät loppuneet tähän. Netissä on myynnissä myös minun varsinainen ajokkini Ford Fiesta ST 150. Eilen kopsahti luukkuuni viesti, että amerikkalainen kapteeni haluaisi ostaa autoni. Vastasin hänelle, että minulla on hieno pikkusportti, hinta on ilmoituksen hinta, mutta jos päästään todella pikaisesti kauppoihin, niin voin antaa 400 € alennusta. Viestiin laitoin, että mitään PaPal- tai Wester Union -sidoksia en tule hyväksymään. Haluan myyntihinnan suoraan käteeni tai pankkitililleni. Lopuksi laitoin vielä ihmettelyni, miksi jenkkikapteeni haluaa ostaa auton Suomesta. Toki Fiesta ST on hieno ja todellinen ajajan auto, mutta kuitenkin. Viestiini ei ole kuulunut vastausta - eipä ilmeisesti kuulukaan!

Kyllä autokaupoissa on aina oma jännityksensä, ja minulla oli todella hauskaa, vaikka kaupat jäivätkin syntymättä. Vaihdoimme kymmeniä sähköpostiviestejä parin päivän aikana. Ostaja ei ollut ilmeisesti ensimmäistä kertaa pappia kyydissä, niin todentuntuisesti hän oli koko kuvion laatinut. Oli käyttänyt konseptinsa kehittämiseen todella runsaasti aikaa, ja välillä minusta tuntui aivan siltä, että hän on tosissaan kiinnostunut juuri minun autostani. Kuitenkin koko ajan odotin uusia kuvioita ja liikkeitä, mihin suuntaan milloinkin käännytään.

Jos hän todella autoni haluaa, niin hänellä on siihen edelleenkin mahdollisuudet. Aika senkin näyttää!

27.5.2011.
Lisäys edelliseen juttuun.
Eilen illalla tuli tori.fi sivustojen operaattorilta viesti, että samanlaisia hutijausyrityksiä on tapahtunut muitakin. Kuinka moni meikäläisistä on mennyt vipuun, ei ole tiedossa. Kyllä varmasti joku on haksahtanut, sen verran ammattimaisesti huijarit olivat koko casen kasaan kutoneet.

ei voi olla - totta! Kuitenkin on

2011-05-03T22:44:00.000-07:00

Airedalenterrierimme Sorjan synnyttämisen aika läheni. Vappuviikolla vaimo käytti koiran Järvenpäässä kuvauksessa, ja odotettavissa oli 5 - 6 pentua. Siispä kokosimme olohuoneeseen pentulaatikon pentueen synnyttämistä ja hoitamista varten.

Ja sitten oli ohjelmassa vain odottelua. Hain perjantaiehtoona tyttären tyttäreni Hennan vaimolle avuksi pentujen maailmaan saattamisessa ja hoivaamisessa. Mutta mitään ei tapahtunut! Sorja oli kyllä kivulias ja läähätti, mutta mitään ponnistuksia ei ilmaantunut. Hennakin jo kyllästyi turhaan odotteluun ja vein hänet kotiin Vapun aattoiltana Minillä.

Vappuaamuna vaimo ei enää havainnut pentujen liikkeitä ja hän alkoi etsiä apua soittelemalla ensin kasvattajalle, joka ehdotti lähtöä Helsinkiin eläinlääkäriasemalle, joka aukaisisi ovensa vasta kymmeneltä. Siinä hässäkässä muistettiin, että Mäntsälässä on Helsingin yliopiston tuotantoeläinsairaala. Vaimo soitti sinne, ja sieltä luvattiinkin apu keisarileikkauksen muodossa, jos se olisi tarpeen. Pennut olivat olleet jo todella huonossa kunnossa, sydänäänet olivat olleet jo melko vaimeat, joten he olivat käynnistäneet keisarileikkauksen heti pelastaakseen pennuista edes osan ja tietenkin myös emän.

Leikkauksen jälkeen Sorjalla oli 4 elävää pentua, 2 oli ollut kuolleena jo kohdussa kohtalaisen pitkään ja kolmas oli kuollut heti leikkauksen jälkeen. Leikkaava lääkäri oli jättänyt istukat kohtuun, koska ne olivat olleet todella lujassa. Lisäksi leikkauksen lopussa oli tullut kiire jollekin maatilalle avustamaan lehmän synnytyksessä.

Vaimo tuli kotiin Sorjan ja pentujen kanssa. Sorja oli aivan kanttuvei nukutuksesta ja lääkityksestä. Yhdessä saimme Sorjan pentulaatikkoon ja vaimo aloitti pentujen tissityksen. Koska Sorja oli tilanteesta aivan ulkona ja kivusta aivan sekaisin, niin se sai tokkastua yhtä tissiin menossa olevaa pentua turhan kovasti, ja hetken kuluttua pentu kuoli - siis vain kolme pentua oli enää hengissä!

Hätä alkoi olla minullakin jo melkoinen, kun lisäksi vaimo pyörtyi pentulaatikkoon. Soitin tyttärelleni, mitä minä pystyisin tekemään ja sain joitakin ohjeita. Aivan ensimmäiseksi raahasin vaimon pois laatikosta ja laitoin hänet makuuasentoon jalat ylös. Hetken päästä hän alkoi heräillä ja pian tytärkin saapui avukseni. Vaimo sai kivennäisvettä, suolaa ja ravintoa, jotka olivat koko hässäkässä ilmeisesti unohtuneet. Lisäksi huono istuma-asento laatikossa, järkyttävät tapahtumat ja vajavainen hengitys veivät vääjäämättömästi pilkotuksen taakse, mutta selvittiin kuitenkin.

Kasvattajalla oli juuri synnyttänyt lakelandinterrieri, jolle kolmen oman pennun lisäksi tuli kolme Sorjan pentua. Näin Sorjaa pystyttäsiiin lääkitsemään kovemmilla aineilla kuntoon.

Tiistaina vaimo vei Sorjan oman eläinlääkärin tarkastukseen, ja koira joutui heti uudelleen leikkauspöydälle. Siis kahden päivän päästä keisarileikkauksesta Sorja jouduttiin nukuttamaan toisen kerran, ja nyt Sorjalta leikattiin huonoon kuntoon mennyt kohtu kokonaan pois. Päivän - parin päästä kohtu olisi voinut aiheuttaa Sorjan menehtymisen. Nyt eletään toivossa, että kiva koira saa elinvuosia lisää, vaikka äitiyteen siitä ei enää ole. Toivottavasti myös pennut vahvistuvat ja antavat iloa sijoitusperheilleen vuosiksi eteenpäin.

Pääsiäisen alla

2011-04-21T09:43:00.000-07:00

Vuosi sitten joutsenet viettivät aikaa viikkokausia lähellämme Mäntsälänjoen tulviessa järveksi, mutta nyt tapahtui kesän tulo eri tavalla. Tänään pellot olivat jo vedestä vapaana ja joutsenet tipotiessään. Kahtena päivänä tänä keväänä yritin kuvata niitä, mutta laihoin tuloksin. Eläinkuvaus on hauskaa, mutta niin harvoin tuloksekasta.

Kolmisen viikkoa sitten hiihdin vielä aivan kunnollisen hiihtolenkin ja nyt menetettiin jo järvikin. Kaipa nyt on vaan tajuttava, että olemme siirtyneet kesään lyhyen kaavan mukaan.

Ensi viikon loppupuolella pitäisi tämän kuvassa olevan karvaturrin saada pikkuairiksia. Edellisestä juoksusta homma meni Sorjalla harjoitteluksi. Olimme jo hankkineet synnytystä varten jo laatikkotarpeetkin, mutta veimme koiran kuitenkin varmuuden vuoksi kuvaukseen. Yllätys oli melkoinen, kun kohtu olikin tyhjää täynnä.

Minä en ole tästäkään raskaudesta ihan varma, mutta viikon sisään pitäisi jotakin tapahtua, jos on tapahtuakseen. Pidetään peukkuja, jotta Sorja saisi näyttää äidin kykynsä.

Toivottelen tässä samalla kaikille tänne mustaan aukkoon eksyneille hyvää ja rauhallista pääsiäisen aikaa.

merkillisiä aikoja!

2011-04-17T21:37:00.000-07:00

Kun en itse enää pysty harrastamaan urheilua kuten joskus ennen, niin olen pakosta joutunut penkkiurheilijaksi. Tarkoitan, että osallistun nykyään urheilun seuraamiseen pääasiassa televison kautta. Enkä ole lainkaan ilahtunut tavoista kehittää urheilua yhä enemmän showbusineksen ehdoilla. Urheilija kuitenkin on vain työmies tai -nainen, joka tekee työtään parhaan suorituksen aikaansaamiseksi, ja palkka työstä on tietenkin menestyminen. Media kuitenkin haluaa, että ennen suoritusta kuin heti suorituksen jälkeen pitäisi olla innokkaana vastaamassa toimittajien todella typeriin kysymyksiin. Ihmettelen, että pääosa urheilijoista pystyy suhtautumaan tilanteeseen tyynesti - ehkä kuitenkin itse mielessään huumorimielellä. Minä kuitenkin pihisen kiukusta!

Minä en tykkää katsella ja kuunnella noita tilanteita lainkaan, kun mielelläni katsoisin enemmän suorituksia kuin tyhjiä löpinöitä.

Monet lajit ovat kehittyneet tai niitä on järjestelmällisesti kehitetty mediaseksikkäiksi. Halutaan tarjota katsovalle yleisölle enemmän draamaa kuin urheilua. Kilpailutilanteeseen tuodaan väkisellä tehtyjä jännityselementtejä mukaan. Hiihdossa ne ovat yhä lisääntyneet yhteislähtökisat, joissa porukalla hiihdellään alkutaipale yleensä yhdessä ja vasta loppukilometreillä hiihdetään kunnolla ja jaetaan mitalit. Ollessani itse hiihtäjä, en lainkaan tykännyt noista kisoista, vaikka monet seuran mestaruudet voitinkin juuri taktiikalla muita peesaten ja viimeisellä kilometrillä voittoon karaten. Eihän se ole oikein! Sprinttihiihdosta tykkään ja olisin varmasti itsekkin keskittynyt siihen, jos sellaisia olisi minun aikanani järjestetty. Se hiihdosta.

Moottoriurheilu on tietenkin minun arvoasteikossani ykkösenä, mutta siihenkin ovat mediapellet kajonneet jokaisessa lajissa. Jännitystä pitää saada aikaan vaikka väkisin. F1:ssä ja amerikkalaisissa lajeissa ehkä teennäinen sormeilu tapahtumiin on ollut kaikkein kovinta. Pitää tehdä mm. niin huonot renkaat, että vähän väliä pitää käydä niitä varikolla vaihtamassa. Siis taktiikalla halutaan sormeilla tuloksia ja urheilijan suorituksen arvoa pienennetään. Autoihin on pitänyt kehittää kersit ja avattavat spoileriluukut, jotta helpotettaisiin ohituksia! Nyt on jopa ehdotettu, että keinotekoisesti kasteltaisiin rataa kisan aikana, jotta saataisiin jälleen sitä jännitystä mukaan. Minä katson useasti kisat vielä uudelleen, kun jo tiedän tuloksen, näin pystyn seuraamaan urheiljoiden suorituksia paremmin ja voin kelata turhat höpinät pois. Minusta kaikki toimet, joilla tähdätään ns. onnen vaikutuksen lisäämiseen tuloksiin, pitäisi ehdottomasti karsia minimiin, ja antaa urheilijoille mahdollisuudet esittää parastaan.

Muistuupa mieleeni eräs kilpailureissu Tornion ja Kemin seudulle. Ajoin silloin rallisprinttiä: Kisat olivat asfaltilla ajettavia. Ensimmäisen päivän kisassa ajoin ensimmäisellä kierroksella ajan, jolla pääsin tuloslistan kärkipäähän ja palkintosijalle, mutta halusin toisella kierroksella vielä parantaa aikaani. Radan loppupuolella T-risteykseen olivat kuitenkin edelliset kilpailijat oikomalla nostaneet oikein kunnon kerroksen soraa. Sliksini eivät tietenkään purreet hiekkakerroksen läpi asfalttiin, ja seurauksena oli suistuminen katon kautta ympäri pyörilleen syvän ojan pohjalle. Sain palkinnon, mutta illalla oli hotellin parkkipaikalla tehtävä lasikuituhommia seuraavan päivän kisaa varten. Muuten autoni säilyi kunnossa kaadosta. Seuraavana päivänä olin menossa lähtöön, kun taivas aukeni ja kasteli ajoradan tehokkaasti. Minulla oli tietenkin autossani alla sliksit, joten ajaminen oli kuin jäällä luistelua. Kuitenkin pahimmat kilpailijani olivat päässeet ajamaan kuivalla kelillä! Onneksi toiselle kierrokselle ajorata kuivui sen verran, että minäkin pääsin jonkinlaiseen vauhtiin ja jälleen kuitenkin palkinnoille. Kuitenkaan en ollut pystynyt antamaan parastani olosuhteista johtuen ja se tietenkin korpesi. Siis urheilijan kannalta on todella väärin vielä lisää sormeilla ulkoisia olosuhteita jännitysmomentin lisäämiseksi. Urheilijoille täytyy järjestää niin tasapuoliset olosuhteet kilpailuun kuin mahdollista - mielestäni. En voi ymmärtää, että selostajatkin toivovat, että joku ulkopuolinen seikka sotkisi kisaa ja saisi aikaan sen, että sarjan jännitys säilyisi. En ymmärrä! Parhaanhan pitäisi aina voittaa!

Vaalitkin sitten käytiin. Pitkästä aikaa kävi niin, että minunkin ehdokkaani meni läpi. Kävin läpi lukuisat vaalikoneet oikeaa ehdokasta etsiessäni ja kuten jo aiemmin tällä kanavalla kirjoittelin, niin PerSun ehdokkaita oli kiitettävästi tyrkyllä parhaimmilla osumilla. Eipä siis olekaan ihme, että kyseinen puolue sai suuren voiton. Nyt heillä on sitten näytön paikka! En siis äänestänyt kyseistä puoluetta, koska puoluejohtaja ei sympatioitani kerää, enkä äänestänyt vihreitä enkä kommareitakaan, joita yllättäen tupsahti vaalikoneissa ehdolle. Minä olin luullut, että ne ovat sukupuuttoon hävinneitä. Onpahan kuitenkin minullakin oikeus vaikkapa arvostella maan asioita seuraavan neljän vuoden aikana, kun kävin numeron piirtämässä.

yksinkertainen haastattelu!

2011-03-30T22:53:00.000-07:00

Ylä-Kainuu -lehdessä on tehty paikallisille henkilöille yksinkertaisia kysymyksiä. Olen aina halunnut vastata moiseen kyselyyn, mutta koskaan kukaan ei ole minulle tuollaisia kysymyksiä tehnyt. Jotenkin tuntuu, että lehden nuoriso-osasto olisi asialla, mutta joka kerta minä tuon jutun luen. Siispä joudun tekemään nuo kysymykset itselleni:

K: Nimesi kokonaisuudessaan?

V: Alpo Manninen

K: Millä nimellä läheisimpäsi sinua kutsuvat?

V: Alpo tai ukki

K: Missä asut?

V: Omakotitalossa Mäntsälässä taajaman ulkopuolelle.

K: Mitä teet työksesi?

V: Olen eläkkeellä, mutta tietokoneen ääressä vietän runsaasti aikaa.

K: Mitä unelmiesi matkakohteesta löytyy?

V: Golfkenttä.

K: Mitä toivot syntymäpäivälahjaksi?

V: Uudet Reinot.

K: Mitä arvostat kumppanissasi?

V: Rehellisyyttä.

K: Päivä, jota et unohda?

V: Kun sain auton ajokortin.

K: Mistä olet ylpeä itsessäsi?

V: Olen pystynyt toteuttamaan useita jo nuorena tekemiäni lupauksia.

K: Ketä ihailet ja miksi?

V: Ihmisiä, jotka pystyvät omilla käsillään tekemään ihan mitä tahansa vain haluavat.

K: Minkä värisiä vaatteita käytät?

V: Tummia tai sitten punaisia.

K: Mitä harrastat?

V: Golfia, hiihtelyä, kirjoittelua, Miniä.

K: Mitä ohjelmia katsot televisiosta?

V: Kotimaisia elokuvia ja jopa sarjoja, toimintaelokuvia ja yhdet uutiset päivässä.

K: Mitä ruokaa tilaat ravintolassa?

V: Varmaankin yleisimmin jotakin liharuokaa.

K: Kaukaisin paikka, jossa olet käynyt?

V: Dubai.

K: Millaiseen mielenosoitukseen osallistuisit?

V: En todellakaan mihinkään.

K: Mikä on inhottavin viikonpäivä?

V: Ei sellaista ole.

K: Milloin siivosit viimeksi?

V: En muista.

K: Mitä laulaisit karaokessa?

V: En mitään.

K: Miten huolehdit itsestäsi?

V: Golfailen tai hiihtelen ja nappaan joka ilta masennuslääkkeen.

K: Mikä saa sinut liikuttumaan?

V: Ehkä minut on jo turrutettu lääkkeillä niin, että mitään erikoisia tunnekuohuja en nyt äkkiseltään pysty nimeämään.

K: Suosikkilajisi?

V: Golf. Hiihdän myös mielelläni. TV:stä katson moottoriurheilua, hiihtoa, golfia ja yleisurheilua - siis vain yksilölajeja.

K: Mikä pelottaa?

V: Ei mikään enää - ei edes kuolema.

K: Mitä osaat tehdä erityisen hyvin?

V: Koska olen vaativa persoona, niin en osaa tehdä mitään tarpeeksi hyvin.

K: Mitkä ovat kaksi turhinta tavaraasi?

V: Harrasteautonani tallissa tiiviisti pitämäni Mini voisi olla toinen ja toinen on maaliruisku, jota en ole koskaan edes käyttänyt.

K: Hölmöin uskomukseni lapsena?

V: Että Suomessa jokainen tavallinenkin ihminen saa oikeutta. Nyt vanhana on selvinnyt, että olipa harhaa vain. Oikeuteen tarvitaan paksu oma tai jonkun muun lompsa.

K: Minä toivon...

V: Terveyttä jokaiselle.

K: Kenelle lähetät terveisiä?

V: Kaikille niille, jotka sattuvat tänne mustaan aukkoon eksymään.

muutamia haikuja!

2011-03-29T08:10:00.000-07:00

Sain hankittua uuden rammarin, kun entinen oli sanonut työsopimuksen irti jo ennen kasetti/CD -kautta. Vinyylit ovat uskollisesti matkustaneet mukanamme, vaikka niillä ei ole ollut mitään käyttöä.

Nyt olen sitten päässyt vähän kurkkailemaan ja jopa kuuntelemaan millainen musiikkimaku meikäläisellä ja perheellä on ollut -70 ja -80-luvuilla. Ei ole lainkaan ihmeellistä, että Elvis on ollut mukana neljän levyn verran, sitten on Klaus Wunderlichin hammondsoitantaa viisi levyllistä ja Esa Katajavuorta samalla soittimella kaksi levyä ja yksi tuntemattoman taiteilijan soittamana. Beatles on mukana yhdellä levyllä ja kokonaisella levykokoelmalla, Ankan Paulin levyjä löytyi vain yksi, The Shadowsin levyjä oli kaksin kappalein, Vesku oli edustettuna kahdella levyllä - tosin toisella Kuselana. Kitaralevyjä oli kaksi, toinen Harald Winklerin ja toisen levyllisen soittajaa ei edes kerrota? Rokahtavaa musiikkia tai poppia esittävät the Ventures ja Gary Lewis molemmat yhdellä levyllä. Spotnics on päässyt mukaan myös yhdellä levyllä. Lisäksi kokoelmassa on muiden perheenjäsenten hankkimaa musiikkia mm. Mattia ja Teppoa, Tapani Kansaa, Dannyä, Arja Korisevaa jne joko omilla levyillään tai sitten Finhitsin viidessä kokoelmalevyssä sekä lukuisia new kids on the block -levyjä ja ihan lastenlevyjäkin on joukkoon kerääntynyt lukuisia. Ihmetykseni oli suuri, kun kasasta löytyi venäläinen fantasia, siis ihan klassista. Minä en varmaan ole edes kuunnellut sitä koskaan! Olen pitänyt itseäni jazzin kuuntelijana, mutta vinyylejä on tuolta alueelta vain yksi Nat King Colen levy. No CD-aikakaudella niitä kertyi sitten jonkin verran enemmän.

Joskus talvella kirjoitin tällä kanavalla, että vaikka hiihtoladut on periaatteessa hoidettu hyvin, niin luistelubaana on ajettu ikään kuin kouruksi, jolloin joutuu koko ajan luistelemaan pienoiseen vastaiseen. Tänään oli baana ajettu viimeisen päälle tasaiseksi, oli oikein ilo luistella tasaisella alustalla. Tuskinpa minun tänne mustaan aukkoon rustailemani tekstit ovat latuja parantaneet, vaan joku muu tärkeämpi on varmaankin huomauttanut kuskia. Kuitenkin on kiva huomata, että esille ottamiani puutteita on korjattu. Hyvä Mäntsälä!

kahdeksan yksiön siivous!

2011-03-17T01:32:00.000-07:00

Tänä aamuna päätin hoitaa joka keväisen siivousurakan. Otin tikkaat kainaloon ja lähdin vyöräytymään tontin eri puolille sijoittamiani pönttöjä kohti. Aukeilla paikoilla hanki jopa kesti kävellä, kun osasin keventää sopivasti, mutta metsässä sain rypeä sukukalleuksiani myöten lumessa. Kahdeksan pönttöä minulla on, joten aikaa meni parisen tuntia, kun jouduin korjaamaan kaksi pönttöä. Oli laudat halenneet - toisessa etu- ja toisessa takapuolelta. Eihän lintuparoille passaa tarjota hataraa ja vetoista pesäpaikkaa!

Kahdessa pöntössä ei ilmeisesti ollut asustellut kukaan. Jotakin kaarnaa ja heinää niihin oli tuotu, mutta pesimisen jälkiä niissä ei ollut. Tuli mieleen, että olisiko pariskunnille tulleet tukiaiset jo ennen pesiytymistä. Yhdessä pöntössä oli kolme pientä talitiasen poikasta- tietenkin kuolleina. Olisikohan seudulla saalistava havukka vienyt huoltajat parempiin suihinsa?

Toivottavasti tulevana keväänä kahdeksan lintupariskuntaa rakentaa pesänsä airiskarvojen pehmentämiin pönttöihini ja saa maailmaan joukon uusia siivekkäitä. Toivotan onnea!

puoluepolitiikkaako?

2011-03-10T23:44:00.000-08:00

Ei nyt sentään! Minä olen niin epäpoliittinen henkilö, että minulta ei politikointi onnistu, saatikka puoluepolitiikka. Itse asiassa olen kurkkuani myöten täynnä puolueiden harrastamasta vehkeilystä, oman edun tavoittelusta, toisten morkkaamisesta sun muusta marinasta.
Minun nykytietoni ovat peräisin pääasiassa mediasta, joka varmasti värittelee uutisia enemmän myyvämpään muotoon, joten uutisointien uskottavuus on aina pistettävä kyseenalaiseksi. Joskus nuorena poikana rakennuksilla työläisenä ollessani sain työntekijöiden politikoinnista tarpeekseni ja hommasin muutaman työmaalla edustettuna olevan puolueen puolueohjelmat ja tavasin ne mielestäni niin tarkkaan kuin mahdollista. Yllätys oli melkoinen, kun ne olivat miltei yksi yhteen. Sanamuodot ja painotukset vain vaihtelivat. Ihmettelin yhä enemmän, miten sällit saivat työmaalla niin kovat riidat aikaan ihan vain politiikasta! No politiikasta ja uskonnostahan maailman sodatkin syntyvät, naapurin mielipidettä ei pidetä oikeutettuna.

Olen minä yleensä äänestänyt vaaleissa, että voisin purnata, jos purnattavaa ilmenisi. Koskaan en ole äänestänyt puoluetta, vaan henkilöä, jonka ajatukset ja teot ovat mielestäni sopineet yksiin omieni kanssa. Tietenkin äänet ovat yleensä menneet jollekin puolueelle, koska lähes aina äänestämäni henkilö ei ole mennyt vaaleissa läpi. Olen kuitenkin aikoinaan päättänyt ja myös aina pitänyt päätökseni, että hyvääkään henkilöä, joka tunnustautuu kommunistiksi tai vihreäksi, en äänestä. Enkä tule äänestämään jatkossakaan! Tuon verran harrastan puoluepolitiikkaa.

Menneinä vuosikymmeninä ei aina ole ollut kovin helppoa saada selville, mitä ehdokkaat mistäkin asioista ajattelevat, mutta nykyään se on todella helppoa.
Muutamia vaalikoneita räpläämällä saa selville jokseenkin tarkkaan, mitkä asiat ovat kullekin ehdokkaalle kuinkakin tärkeitä. Tulevia eduskuntavaaleja silmälläpitäen olen jo käynyt muutamiin vaalikoneisiin heittämässä omat mielipiteeni kunkin vaalikoneen asettamiin kysymyksiin. Ja hämmästys on ollut melkoinen, kun suurimmat osumat ovat tulleet PerSun ehdokkaiden kanssa. Tuskinpa ehdokkaat ovat vastanneet saadakseen juuri minun ääneni, joten uskon, että he ovat vastailleet jokseenkin omien mielipiteittensä mukaan. Että olenko minäkin sitten PerSu? No ei nyt sentään, en aio edelleenkään tunnustaa mitään puoluetta, jatkan edelleen jo nuorella iällä luomaani äänestämispolitiikkaani - äänestän sellaista miestä, jonka parhaiten kuvittelen vievän minunkin tärkeinä pitämiäni asioita eteenpäin, jos tulee valituksi. Etsintä jatkuu ja joku sitten saa minunkin ääneni - todennäköisesti.

turvallisempaa lumen tiputusta katolta?

2011-02-28T03:31:00.000-08:00

Kerroin taannoin tällä kanavalla lumien poistosta katoiltani. Silloin tein työn ihan perinteisillä lumityövälineillä eli lapiolla ja kolalla. Melkoista rimpuiluahan se oli ja hiki virtasi. Eipä olisi vakuutusmieskään ehkä ollut kovin myötämielinen korvauskäsittelyssään, jos jotakin olisi sattunut.

TV:ssä näytettiin paria erilaista, jopa patentoitua, lumien poistotyökalua ja helpolta työ näytti. Siksi seurailin markkinoita, milloin jompaa kumpaa ilmestyisi meikäläisille markkinoille. Toista viikkoa sitten homma natsasi ja rahtasin kotiin yllä olevan kapineen. Hieman heppoiseltahan se näytti ja vartta oli raskittu pistää vain vähän toista metriä. Sillä varrellahan työ ei muuttuisi lainkaan turvallisemmaksi!

Tuumausaikaa kesti toista viikkoa, kunnes tänään sain ympättyä jatkovarren laitteeseen. Ruuvasin jatkoksi vähän yli kaksimetrisen verhotankoputken ja sen päähän jälleen puuvarren. Näin varren pituudeksi tuli viitisen metriä, ja innokkaasti siirsin itseni katolle laitteen kanssa. Varsi oli edelleen liian lyhyt, sillä harjalla istuessani ei terä yltänyt räystäälle asti, mutta vetelin lunta pois niin pitkältä matkalta kuin mahdollista. Helppoa oli - laite toimi, kunnes verhotanko vääntyi ja varresta katosi puolet pois.

Lumet valuivat muoviputkea pitkin alas, vaikka räystäälle jäikin nuo patit, kun varressa ei ollut mittaa tarpeeksi. Homma jäi tänään kesken, kun en keksinyt, mistä saan varrelle kestävän, mutta kuitenkin kevyen jatkon. Siis laitteessa on vielä kehiteltävää!

Etukäteen olin miettinyt, miten saan hoideltua muoviputken aina oikeaan paikkaan, mutta ei siinä ollut mitään suurempaa ongelmaa, työskentely oli helppoa.

Nyt täytyykin siirtyä TV:n ääreen seuraamaan Oslon hiihtotapahtumia ja jättää työkalun kehittäminen tuonnemmaksi.

se on siinä!

2011-02-26T10:35:00.000-08:00

Sain tänään täksi talveksi tekemäni urakan täyteen. Nimittäin 300 km hiihtelyä vapaalla tyylillä tuli täyteen. 35 kertaa siihen täytyi lähteä, koska hiihtelin hyvin erilaisia lenkkejä. Lyhin oli 2 km:n suksien testauslenkki ja pisin 15 km. Lenkkini ovat hyvin vaihtelevia, koska en koskaan tee perättäisinä päivinä samanpituisia lenkkejä - moodi on jäänyt päälle kilpahiihtoajoiltani. Pitkästä aikaa merkkasin ylös kilometrit, kun hiihtopäiväkirjassa käytin aina lenkkien pituuksina tunteja. Tuo siksi, että hiihdossa kelin merkitys suoritukseen on hyvin merkittävä, joskus se 30 km meni yhdessä hujauksessa, ja joskus samaan matkaan ei olisi rittänyt päiväkään.

Vietin parin viikon tauon hiihtelystä, koska kelit eivät täyttäneet nykyisiä tiukkoja vaatimuksiani. Kilpaurheilijat sanovat, että lepäillessä kunto nousee, mutta minulle ei käynyt niin. Aivan yhtä vaikeaa oli eteneminen tänään kuin pari viikkoa sittenkin - siis on lähes tieteellisesti todistettu, että vain säännöllinen ulkoilu kasvattaa kuntoa!

Mäntsälässä on todella kiva sivakoida. Laduilla lykkijät tervehtivät melko yleisesti toisiaan ja lähes joka kerta syntyy jopa pientä keskustelua kanssahiihtäjien kanssa. Tuo on todella hienoa!
Olen hiihtänyt kymmeniä tuhansia kilometrejä ja ainoastaan täällä on tuollainen tervehtimistapa tupsahtanut vastaani. Jossakin Paloheinässä hiihtäessä melkein joka kerta joku melskasi ja haukkui kanssahiihtäjiä, kun tiukkapipolle ei syntynyt tilaa porskutella ohi. Se on sitä pääkaupunkihenkeä, jota me saamme kokea myös tuhkatiheään tuolla tien päällä. Miksiköhän niin?

Ladut on yleisesti ottaen ajettu hyvin pian lumisateiden jälkeen, joten on niillä hyvä luikutella perinteistä tyyliä. Vapaan hiihtotavan baana ei sitten olekaan niin mainiossa kunnossa. Luistelubaana on käytännössä keskeltä uralla, jolloin vapaan tyylin hiihtelijä joutuu luistelemaan käytännössä koko ajan pieneen vastamäkeen. Ja joka potkulla suksen kärki ottaa kiinni jonkin verran - potku jää siis jokaisella kerralla tavallaan kesken. Tuo on pieni juttu, mutta otinpa asian esille, että ei mene ihan hymistelyksi.

Vaikka urakka tulikin täyteen, niin en hiihtelemistä lopeta, vaan käyn edelleen sopivilla kelellä latusilla taivaltamassa. Jos vaikka vielä saturaisen ehtisin hiihdellä näillä lumilla!

navigaattorin karttojen päivitys!

2011-02-22T08:25:00.000-08:00

Perjantaina minulla oli sattuneesta syystä asiaa Otaniemeen. Vaikka vuosien mittaan olen käynyt paikassa useita kertoja, niin en ollut ollenkaan varma, miten osoitteeseen löydän. Siksi pistin kohteen tiedot muutamia vuosia vanhaan Garmin nuvi 200 -kapulaan. Ajoajaksi Mäntsälästä kone ilmoitti muutamaa minuuttia vaille tunnin. Kun en uskonut navigaattorin ohjeita ajaa Lahden tietä aina kehä I:lle, vaan oikaisin Hyrylän kylän ohikulkutien kautta Tuusulan tielle, niin Garmin lisäsi ajoaikaan 3 minuuttia. Kun aina lähden ajoissa, niin perjantainakin olin hyvissä ajoin lähitienoilla - onneksi, sillä navigaattori ajatti minut korttelin tai kiinteistön toiselle puolelle. Jouduin kävelemään pitkät pätkät ja pari kertaa jopa kysyin, miten haluamaani paikkaan parhaiten pääsisin. Olin kuitenkin varttia vaille paikalla!

Olen jo aiemmin huomannut, että navigaattorini kartat ovat vähän sinne päin. Helsingin keskustan liikenteessä siitä ei joka paikassa ole ollut mitään hyötyä - pikemminkin päinvastoin. Se on ajattanut vähän väliä umpikujiin tai yrittänyt jopa käännyttää kiellettyihin paikkoihin. Kuntaliitosten myötä on myös teiden ja katujen nimistö muuttunut jossakin päin niin paljon, että tänään ajattelin pistää navigaattorini kartat uusiksi.

Garminin sivusto löytyi helposti netistä. Ohjeet olivat helpot, mutta monta mutkaa asiassa oli ennen karttojen saamista koneeseen. Ensin piti tietenkin perustaa tili, sitten piti rekisteröityä ja rekisteröidä laite ja vasta noiden temppujen jälkeen pääsin ostelemaan karttoja. Valitsin sellaisen tuotteen, jolla saan koko laitteen käyttöiäksi päivittää kartat neljä kertaa vuodessa ilmaiseksi, mutta tuote maksoi nyt 89 euroa eli saman verran kuin laite uutena. Kun olin hoitanut maksun Visalla, sain oikeuden ladata kartat.
Kauhistuin, kun mikroni ilmoitti, että lataaminen kestää 325 tuntia käyttämälläni tiedonsiirtonopeudella. Onneksi en ole hätäinen poika, vaan annoin koneen ruksuttaa ja niin latautumisaika muuttui ja vihreää palkkia ilmestyi latauksen edistyessä. Kolmisen tuntia päivitys kesti!

Saapa nähdä, miten navigaattori ohjaa minut seuraaviin kohteisiin. En kuitenkaan viitsinyt lähteä vain ajelemaan ja tutkimaan, sillä niin insinööri en enää ole! Eiköpähän asia selvinne lähivuosina ihan oikeilla matkoilla.

kaverista tohtori tänään 18.2.

2011-02-18T10:09:00.000-08:00

Nyt se sitten tapahtui. Entinen työtoverini ja kaverini Jyrki Penttinen väitteli tänään Otaniemessä mobiilitelevisioverkon suunnittelusta ja optimoinnista.
Taisi ensimmäinen tunteroinen mennä siihen, että vastaväittäjät kyselivat JyPeltä järjestelmän kaupallisista seikoista, mutta toinen puolisko olikin sitten jo teknisiin asioihin liittyvää pientä ahdistelua. Erityisesti ruotsalainen vastaväittäjä esitti kiperiä kysymyksiä. Mutta JyPe kesti hyvin, vaikka välillä joutui ottamaan kantaa kysymykseen, onko joku aineistossa esitetty väittämä oikein!
On nostettava hattua oikein kunnolla, kyllä JyPe hallitsi asian, ja asian parissa aherretut vuodet eivät olleet menneet hukkaan. Yli kaksi tuntia hiillostus kaikkiaan kesti, ja pääsimme nauttimaan kakkukahvit. Nyt on odotettava pieni tuokio, ja JyPe saa pistää ansaitun hatun päähänsä. Toivottavasti hän heittää hatullisella kuvalla, kun tilanne todentuu!

Miksi minusta tuntuu hyvältä, että juuri JyPe pääsi tavoitteeseensa?
Hän tuli aikoinaan nuorena ylioppilaana harjoittelijaksi samaan työpaikkaan, tosin toiselle osastolle alkuvaiheessa. Jostakin syystä kuitenkin tutustuimme, ja minulla on jäänyt mieleen, kuinka hän lähes ensimmäiseksi kysyi, kuinka pääsisi kansainvälisiin hommiin. Yhden vuoden opiston jälkeen JyPe siirtyi Otaniemeen korkeakouluun ja oli meillä harjoittelemassa aina, kun opiskeluiltaan ehti. Diplomityönsä jälkeen hänestä tuli matkapuhelinyksikköön vakinainen työntekijä ja tapasimme käytännössä päivittäin ainakin firman kahviossa. Päivätyönsä ohessa hän kävi opettamassa firman ulkopuolella, kun oli todella kiinnostunut opettamistyöstä. Ja opiskeli lisenssiksi!

JyPe kohtasi perheessään tragedian, josta minä silloisen työni puitteissa sain tiedon melko pian tapahtuman jälkeen. Vaikka olen insinööri, enkä tunne mitään henkisen auttamisen konsteja taikka keinoja, niin soitin viipymättä JyPelle, ja keskusteluilla kävimme tilannetta läpi. Uskon ja toivon, että hän sai myös oikeaakin ammattiapua, mutta yritin tehdä kuitenkin parhaani. Sain sen kuvan, että pystyin ainakin hiukan auttamaan häntä.

Vuoden 2002 loppupuolella jouduin vuorostani minä tragedian kouriin. Ja JyPe oli ensimmäisiä tukijoitani tuskassani. Eräänkin kerran hän oli meillä viettämässä vapaa-aikaa ja auttamassa minun mustia ajatuksiani valoisampaan suuntaan. Uskon, että JyPe teki auttamisensa ihan omasta halustaan eikä velvollisuuden tunnosta. Olen hänen panoksestaan selvitymistaistelussani edelleenkin kiitollinen!

Sitten seurasi JyPen maailmavalloitukset. Ensin hän muutti Madridiin firmamme osaomistuksessa olevan uuden 3G-matkapuhelinoperaattorin palvelukseen, mutta kuten nyt tiedämme, niin siitä tuli lyhyt visiitti, mutta JyPe jäi kuitenkin Madridiin sapattivuodeksi ja hankki leipänsä perustamansa yhtiön kautta erilaisilla opetus-, konsultointi- ja kirjoittamistöillä. Kun silloin soittelin Jypelle, niin koskaan en voinut olla varma, mistä päin maailmaa hän puhelimeensa vastaa, jos vastaa. Muutaman kerran vastapelurina oli joku hotellin työntekijä, joka osasi vain espanjaa, jota minä olen JyPeltä oppinut kaksi sanaa. Kuitenkin aina asiat jotenkin selvisivät ja mies löytyi. Olimme siis paljon yhteyksissä, jopa niin, että yritin vetää kaksi kurssia Tiekessä JyPen yhtiön nimissä. Ensimmäinen mobiiliajokortin kouluttajakurssi menikin hyvin, mutta toisen kurssin kanssa tuli ongelmia. Minua vedettiin toisaalta Salmisaaren entisen viinatehtaan tiloissa kahleisiin, ja välipäivinä minun olisi pitänyt jaksaa paimentaa hunsvotteja koululaisia kuin alakoululaisia ikään. Muutamat kaverit eivät olleet paikalla kuin satunnaisesti, ja ihan perusopitkaan eivät tietenkään heille avautuneet. Vain JyPen hyvä tahto päästi heidät läpi kokeesta. Yllätyksekseni nämä veijarit pistivät kaiken oppimattomuutensa minun piikkiin, ja sain tietenkin Tiekeltäkin pyyhkeitä. Sovimme JyPen kanssa, että pedakoomikon urani saa jäädä siihen.

Maanpuolustustyötä teimme Jypen kanssa vuosien saatossa eräitäkin kertoja. Olimme hoitamassa harjoitusten viestintää ja kouluttamassa viestiteknologiaa lukuisissa harjoituksissa. Jopa Madridista sain JyPen viestijoukkoihini kerran, joten harrastus oli todellakin verissä.

Madridin keikan jälkeen JyPe etsi aikansa paikkaa entisessä firmassa Helsingissä, mutta melko pian alkoi ainakin minusta tuntua siltä, että hän ei saanut riittäviä haasteita. Olimme niihin aikoihin säännöllisesti yhteyksissä, JyPe pistäytyi meillä tämän tästä ja tietenkin keskustelimme asioista hyvin luottamuksellisesti. Me molemmat olemme insinöörejä ja herrasmiehiä, emme koskaan udelleet toisiltamme mitään ylimääräistä tai liian hekilökohtaisia asioita. Kumpikin kertoi, mitä aiheelliseksi katsoi ja se riitti. Kunnioitus oli molemminpuolista! Kuitenkin joka kerta ollessamme juttusilla en jättänyt kysymättä vätöskirjan tilanteesta, että sen verran urkin.
Jossakin vaiheessa firma vaihtui hänen nykyiseen työnantajaan. Se diili vei miehen Maksikoon ja USAankin, kunnes Madridista löytyi nykyinen diili.

Nyt on sitten valitettavasti käynyt niin, että yhteytemme ovat harventuneet ehkä muutamaan kertaan vuodessa tapahtuvaan tekstiviestittelyyn. Se on tietenkin harmillista, mutta elämä vain on sellaista, että kaikista kavereista vain tahtoo tulla entisiä kavereita - ennemmin tai myöhemmin.
Joka tapauksessa toivotan JyPelle ja hänen läheisilleen kaikkea onnea ja menestystä, mitä vain voi kuvitella!

Ihmeteltävää!

2011-02-14T00:45:00.000-08:00

Aivan ensimmäiseksi on pistettävä omakin lusikka Nokiasoppaan. En ole käytellyt Microsofin käyttöjärjestelmiä ja ohjelmia kuin kolmisenkymmentä vuotta - olen siis ollut vain käyttäjänä, en minään kehittäjänä. Työelämässä ollessani kyllä sain ammattilaisilta melkoisen tylyjä kommentteja kyseisen firman tuotteiden sopivuudesta nimenomaan työkäyttöön. En enää jaksa muistaa, millaisia ongelmia he ympäristöstä toivat esille, mutta erilaiset haavoittuvuudet olivat ainakin yksi tärkeimpiä seikkoja. Monet ammattilaiset käyttivätkin Linuxin käyttöjärjestelmää.
Toki käyttäjäkin sai tuta milloin mitäkin sotkuja. Varsin usein koneet vain kaatuivat ja kaatuvat edelleen näin kotioloissakin, ja niitä oli käynnisteltävä uudelleen käyntiin. Muutaman kerran kävi niin, että monen tunnin työ valui hukkaan, kun kone päättikin yht'äkkiä ottaa ohjat käsiinsä ja kaatui. Onneksi nuo opettivat, että jokaista työtä tehdessä täytyi taltioida tämän tästä siihen asti syntynyt aineisto.

Ja nyt sitten tätä samaa potaskaa ollaan kaiketi tuomassa mobiiliympäristöön ja vieläpä firman kalleimpiin tuotteisiin.
Kun matkapuhelinlaitteet aikoinaan tulivat yleiseen käyttöön, silloin toimivuus oli yksi pääkriteereistä. Jos laitteet eivät toimineet suunnilleen samalla luotettavuudella kuin perinteiset lankapuhelimet ja vieläpä niin, että tuo toimintavarmuus oli taattava joka niemeen ja saarelmaan missä päin valtakuntaa tahansa. Jos niin ei tapahtunut, niin operaattori sai kuulla kunniansa! Siinä uhkailtiin helposti Karpolla, kuningaskuluttajalla, liikenneministeriöllä, THK:lla ja vaikka millä instanssilla. Siinä oli operaattorin ja miksei myös laitevalmistajankin juostava.
No nykyään ajat ovat muuttuneet. Näinä aikoina ilmeisesti riittää, kun operaattori tarjoaa halpuutta ja alennuksia sekä puhelimet kaiken maailman pelejä, musiikkia ja muita ennen tietokonemaailmassa olleita sovelluksia. Itse puheluilla ei näytä enää olevan niin suurta merkitystä, kun kaikkien älypuhelimien kunkkuna pidetty iPhonekin on puhelimena kaiketi vain keskikastia. Nokialla uusien vaatimusten tajuamiseen tai oivaltamiseen on mennyt liian pitkään. Ehkä se on johtunut juuri siitä, että se oli kehittämässä aikoinaan matkapuhelinteknologiaa maailman huipulla maailman huippuoperaattorin kanssa ja ajatteli koko busineksen siltä pohjalta.
Nokia sai johtajakseen entisen Microsoftin miehen, ja hetkessä koko hienon firman elo on kaiketi menossa amerikkalaisten syliin. On siinä meikäläisillä insinööreillä melkoinen markkinointiponnistelu edessä, jos haluavat edelleenkin tehdä parhaiten hallitsemaansa työtä. Toivottavasti tuon sukupolven koulutuksessa on otettu huomioon myös nuo tärkeät itsensä markkinoinnin näkökohdat, jotta eivät jää omiin nurkkiinsa voivottelemaan ja odottelemaan työvoimatoimiston päivärahoja.

Pohjois-Afrikasta on kuultu ja nähty melkoisia uutisia. Siellä ovat kansat nousseet barrikaadeille ja ovat saaneet entiset diktaattorinsa luovuttamaan vallan muualle. Mutta mitä sitten? Pystyykö uusi vallanpitäjä tarjoamaan sitä, mitä kansa haluaa? Siinäpä ne ratkaisun avaimet ovatkin!
Haasteita vallanpitäjiltä ei ainakaan jää puuttumaan. Heidän on pikaisella aikataululla saatava kansa hiljaiseksi ja tekemään työtä. Muutenhan yhteiskunta ei yksinkertaisesti voi pärjätä. Vasta seuraava puoli vuotta näyttää, miten asiassa onnistutaan, mutta kyllä noilla alueilla muhii melkoiset tulipesäkkeet. Toivottavasti rauhan voimat saavat otteen ja kansakunnat uuteen nousuun ennen pahempaa katastrofia!

Eivät sapelien kalistelut ole jääneet pelkästään afrikkalaisten huoleksi, vaan onhan niitä ollut joka puolella maailmaa koko ajan. Kymmeniä, jopa aivan sodiksi luokiteltavia selkkauksia, on koko ajan käynnissä eri puolilla maailmaa. Toki me täällä pohjoisessa olemme olleet lähes sivussa noista tilanteista, mutta Afganistanin kautta myös meikäläisillä on koko ajan kosketuksia taisteluihin. Terroritekojahan on ollut jo aivan lähinaapurustossa. Näistä näkökohdista en näkisi mitenkään oikeutettuna edes keskustelua meidän omien asevoimien jäädyttämisestä ja suuremmasta supistamisesta, sillä mitä vain voi tapahtua jopa meidän lintukodossamme. Tehdäänkö mahdollisiin uhkiin valmistautuminen ammattisotilaiden vai reserviläisten voimin, on politikkojen asia. Itse näen varusmiespalveluksen ja sieltä muodostuvan reserviläisjoukon olevan kannatettava tapa hoitaa asiat kuntoon.

Sukupuolihäirintää!

2011-02-08T01:39:00.000-08:00

Katselinpa TV:stä eilen, kun meikäläisen työministeriön virkamies oli piinapenkissä vastailemassa toimittajan teräviin kysymyksiin virkamiehen työyhteisössä tehdyn kyselyn tuloksista. Enkä hämmästynyt lainkaan!

Olen ollut monenlaisissa työyhteisöissä, ja varmasti joka ikisessä paikassa olisivat kyselyjen tulokset sukupuolihäirinnästä olleet aivan samanlaisia kuin kyseisen ministeriön teettämässä kyselyssä. Jokaisessa työyhteisössä on ollut porukkaa, jotka ainakin puheillaan ja katseillaan ovat täyttäneet kyselyn esittämät sukupuolihäirinnän merkit. Kaikissa työpaikoissa ainakin kahvihuoneissa ovat puheet olleet sen laatuisia, että joku olisi voinut ne käsittää häirinnäksi. Ja varmasti useammat silmäparit ovat seuranneet katseillaan vastakkaisen tai muuten kiinnostavan sukupuolen liikkeitä. Kähminnästä minulla ei ole näyttöjä, mutta aina silloin tällöin kuulin jonkun napsahtaneen kiinni yrityksistä. Koskaan en kuitenkaan havainnut tai saanut tietää, että nainen olisi syyllistynyt tekoihin, joita olisi pitänyt selvitellä.

Yritän siis kertoa, että joka ikisessä työpaikassa todennäköisesti esiintyy tai on ainakin esiintynyt vielä viime vuosikymmeneen saakka sukupuolihäirintää, jos se määritellään samoin kuin nyt tehdyssä kyselyssä. Joten työsarkaa tulee riittämään esimiehille ja luottamusmiehille, jotta joka ikinen sukupuolihäirinnäksi tulkittava teko saadaan käsiteltyä ja vähitellen kitkettyä pois etenkin miesten toimintamalleista. Sehän vaatisi lähes koko miessukupolven ajatusmaailman nollaamista ja uudelleen päivittämistä!

Itse olen sitä mieltä, että hyvä, jos saadaan muutosta aikaan, mutta tässäkin on suuri vaara, että syyttömiä tulee teilatuksi. Varsinkin, jos on ainoastaan sana sanaa vastaan.

lunta ja kunnon talvea - jihuu!

2011-01-23T00:27:00.000-08:00

Essi ja Sorja osaavat arvostaa kunnon talvea!

Näkymä terassille - lunta on melkoisen mukavasti!

Tällaiset talvet ovat todella hienoja, luonto on ollut lähes koko ajan kuin taideteos. Melkein joka päivä on tullut myös uutta lunta ja on ollut mielenkiintoista tutkia, mitä elikoita milloinkin on pihalla kuljeskellut jälkiä jättäen.

Jänikset ovat ylivoimaisesti eniten talloneet pihamaatamme ja ryömiskelleet hangessa lintujen syömispaikalla. Joskus välillä pihalle on ilmestynyt koiran jälkiäkin, eikä ihme, kun meillä asustelee kaksi koiraprinsessaa. Hiiret liikkuvat luikuisina joukkoina kompostin lähimaisemissa. Ne ovat löytäneet hyvän majapaikan valmiin kompostin säilömispaikassa ison kuusen juuressa. Sieltä ne kipaisevat tutkimaan lähiympäristöä jättäen pienet jälkensä lumeen. Joskus näkyy, että joku havukka tai muu pöllö on osunut paikalle ja pistänyt uskalikon suihinsa. Se on sitä elämän kiertokulkua, joku hyötyy aina jostakin toisesta!

Kuten tuosta toisesta kuvasta näkyy, niin melkoiset penkat ovat syntyneet, kun kerran kävin tiputtelemassa lumet katolta. Terassin aita on jo matalampi kuin lumipenkka. Ja vielä lunta kertyy lisää ainakin kuukauden verran. Meillä ei ole hätää, kun on iso tontti, ja lumet aivan varmasti mahtuvat omalle tontille. Jossakin Keravalla saattaa olla jo pieniä ongelmia, kun pienimmillään omakotitalotonttien koko on sellaista viiden sadan neliön luokkaa, jolle on nostettu parin sadan neliön talo. Isännällä saattaa hieman olla lumien sijoittamisvaikeuksia tai sitten vaihtoehtona on pistää lumi Muuliin ja ajaa se kaatopaikalle.

Me hiihtelijät olemme kyllä tyytyväisiä, että jo toisena talvena peräkkäin on lunta mukavasti - voi ihan huoleti lähteä lenkille parhaimmilla suksilla.

Myös koiramme ovat haltioissaan lumesta, ne ovat kuin eri olioita, kun satelee uutta lunta, ja ne pääsevät pesmeltämään hankeen. Kaikki lapset, eläimet ja me lapsenmieliset nautimme ihan koko rahalla.

Kaunis Mäntsälän kirkko talviasussaan!

Taisi olla torstai, kun kopeuduin kameran kanssa kirkonmäelle. Maisema oli kaunis, mutta kuvaukseen ilma olisi saanut olla seesteisempi. Täytyy käydä jälleen kokeilemassa jollakin muunlaisella kelillä. Aurinkoilma ei ole kuitenkaan se paras keli digikuvaukseen. Minulla vaan menee monta kertaa aikoessa ihan hyvät kelit sivu suun. Kun leipä ei ole kiinni kuvauksesta, niin käyn kameran kanssa mutkia millä kelillä sattuu. Silloin ei niitä hyviä otoksia muistikortille tartu.

hiihtotekniikkatarkkailua

2011-01-14T01:41:00.000-08:00

Entisenä hiihtäjänä ja nykyisenä hiihtelijänä olen edelleen kiinnostunut erilaisista hiihtotekniikoista. Siksi olen katsellut hiihdon, ampumahiihdon ja yhdistetyn maailmacupit, jos vain suinkin olen ollut maisemissa. Myös hiihtoladuilla kiinnitän huomiota kanssahiihtelijöiden tekniikoihin. Pääasiassa tutkin vapaata hiihtoa, perinteinen näyttää edelleen sellaiselta käsijarru päällä taapertamiselta, kun nykyään ei saa käyttää edes toispuoleista luistelua kuin vain latua vaihtaessa tai askelkäännöksissä. Touria seuratessani tosin näytti siltä, että latua vaihdeltiin tuhkatiheään, jolloin hiihtäjä sai pienen edun etenemiseen, ja tuomittiinhan siellä muutamia jopa luistelusta. Kun itse kilpailin, niin jokaisessa kilpailussa olisin tullut diskatuksi nykyisillä säännöillä. Kun voimat vähenivät ja voiteet kuluivat, niin luistelu tuli avuksi. Siksipä olikin luonnollista, että vapaan tyylin tullessa ihan viralliseksi hiihtotyyliksi, minä otin sen omakseni.

Vapaan tyylin hiihtäminen on kehittynyt huimasti. Hiihdon maailmacupeissa ei enää juurikaan näe hiihtäjää, joka menisi kuokkaa molemmilta puolilta. Kaikki yleensä kuokkivat siltä vahvemmalta puolelta - sekunnit on säästettävä tarkoin. Ampumahiihdossa ja yhdistetyssä näkyy vielä hiihtäjiä, jotka kuokkivat molemmilta puolilta, mutta heillä kisat eivät ilmeisesti vielä ole niin sekuntien päälle. Kuokkaa mennään vain jyrkimmissä vastaleissa.
Tyypillisimmät tekniikat ovat Wassberg, Mogren ja tasatyöntökin. Vuoroluistelu ja toispuoleinen luistelu ovat aivan joissakin erikoistilanteissa käytettyjä etenemistapoja.

Eilen oli hyvä tilaisuus katsoa, miten täkäläiset hiihtelijät ovat vapaata menneeet. Kone oli ajanut ladun joskus aamulla ja jäljistä näki hyvin, miten vapaa on hiitäjiltä taittunut. Täytyy sanoa, että tilanne on paljon parantunut ensimmäisistä hiihtokerroista. Luistojäljet olivat tasaisella jo melkolailla koko suksen levyisiä, kun hiihtokauden alussa jäljet olivat tyypillisesti suksen kanttien jättämiä. Tasapaino on siis hurjasti parantunut ja hiihtämisestä on varmaankin tullut paljon antoisampaa, sillä suksi luistaa paljon paremmin pohjallaan kuin kantillaan. Hyvä mäntsäläläiset hiihtäjät!

Itse hiihtelen parin - kolmen lenkin settejä niin, että en koskaan perättäisinä päivinä hiihdä samanlaista lenkkiä. Koska kuntoni on huono, niin vauhtia en paljon pysty muuttamaan, mutta lenkkien pituuksia ja paikkoja voin vaihdella. Hiihtolenkkini ovat tyypillisesti vitosen ja vähän yli kympin välillä. En edelleenkään tykkää pitkistä lenkeistä, kun enää ei ole pakko.
Kilpailuissa en koskaan hiihtänyt yli kolmenkympin kisaa. Nekin olivat yhteislähtökisoja, joissa tyypillisesti olin vain mukana ja viimeisellä kilometrillä ratkaisin seuran mestaruudet itselleni. En noihinkaan kisoihin mielelläni mennyt ja jäin pois, jos suinkin oli mahdollista - kerran jopa keskeytin, kun perinteisellä sukseni eivät oikein luistaneet eivätkä kunnolla pitäneetkään. Ei ollut minun juttu!
Sprintti olisi ehkä ollut minulle sopiva laji, mutta silloin ei vielä aika ollut kypsä kunnon hiihtämiselle. Kilpa-autoilussakin sprintti oli se oikea lajini. Minulle riitti muutaman kilometrin pyrähdykset. Pääsin hyvin rytmiin heti alusta, en tarvinnut kymmenien kilomerien lämmittelyä.

Mutta onhan olemassa lajeja, joissa hitaimmat palkitaan. Miksi pitäisi olla nopea - edelleen? Tekniikkaa en kuitenkaan jätä - hiihdossakaan!

lumien siirtelyä

2011-01-08T23:59:00.001-08:00

Nyt oli jälleen se vuosi, kun meidän nurkilla ajettiin rallia. Minä otan tilanteesta kaiken hyödyn ja katson joka ikisen auton, joka kulloinkin kisassa mukana on. Niin nytkin!
Normaalisti en välitä katsoa saatikka edes kuvata kuskin virheitä, mutta nyt tein poikkeuksen, kun auto pyöri pehmeässä lumessa eikä kaiketi aiheuttanut pieniä painautumia pahempia vaurioita kalustoon. Seuraavassa kisassa miehistöllä on sitten jälleen mahdollisuus onnistua. Komea oli lumiryöppy!

Usvan hälvettyä paljastui ryöpyn aiheuttajaksi kinoksella köllöllään oleva piskuinen Starlet. Miehistön pääseminen ulos autosta kesti todella kauan, mutta terveinä he lopulta puskeutuivat ulos omat ajolinjat valinneesta ajokistaan

Olen seurannut autourheilua pikkupojasta asti, mutta vasta nyt näin livenä VW Karman Ghian kisatöissä. Minusta tuo peli on eräs kauneimmista vanhoista autoista ja sen näkeminen aina sykähdyttää. Hienoa nähdä tuollaisia historiallisia taideteoksia!

Säätiedotukset kertoivat jo viikolla, että loppuviikosta ja lähinnä sunnuntaina tulee plussakelit. Katselin kattomme lumikerrosta ja päättelin, että katto on putsattava ennen suojaa. Parjantaina otin työn ohjelmaan. Jo etukäteen pelotti, miten urakan jaksan tehdä. Muistin viime talvelta, että homma oli aivan mieletön.

Nousin lapion kanssa katolle ja aloitin putsauksen niiltä katon osilta, joissa ei ole lumiesteitä. Pehmyt lumi solahtikin alas, kun annoin pikkuisen vauhtia harjalta. Mutta lumiesteiden ja kuistin katon seudut oli puhdistettava ihan lapioiden. Apuvälineenä käytin tikkaita, joihin väkelsin pehmikkeet, jotta kattoon ei tulisi vaurioita. Tikkaat köytin kiinni harjan kulkusiltaan, mutta talon pohjoispäässä ei ole kävelysiltaa eikä ollut siten mahdollista kiinnittää mihinkään tikkaita. Siispä lumen luonti oli tehtävä ihan omalla patentilla.

Menin harjaa pitkin lumiesteen kohdalla ja valuttauduin lumessa alas lumiesteelle. Seisoin lumiesteen päällä ja lapioin lumia pois. Lumiesteeltä en ylettynyt luomaan kovin ylhäältä, joten harjalle jäi lumikinosta, jotka aina jossakin vaiheessa lähtivät vyörymään alas. Silloin minun oli vain heittäydyttävä pyrstölleni katolle ja pidettävä jalat tukevasti lumiesteessä, jotta en olisi vyörynyt lumen mukana alas. Lape tuli putsattua, mutta enhän minä lumiesteeltä päässyt kipuamaan harjalle. Minun oli siis hypättävä alas syntyneeseen kinokseen.

Lännen puoleisen sivun sain puhdistettua paljon sujuvammin, koska sain tikkaat kiinni kulkusiltaan ja pääsin lappeen putsattuani nousemaan niitä pitkin takaisin kulkusillalle. Ei tarvinnut hyppelehtiä alas. Viimeiseksi lapioin lumen terassin katon jiiristä. Paikoitellen lunta oli kinostanut arviolta jopa 70 sentin nietokset, joten oli aika tehdä kevennys.

Katon puhdistamisessa meni aikaa ehkä kolme tuntia. Vaatteet olivat aivan märät hiestä. Kahvitauolla jouduin vaihtamaan kuivat pukimet päälleni, koska vielä oli siirreltävä kinokset pois alhaalta kulkureiteltä. Parin tunnin levon jälkeen alkoi viimeinen urakka. Siinäkin oli pidettävä taukoa muutamaan notteeseen ja tehtävä paidan vaihto kuivaan ennen kuin hyväksyin urakan tehdyksi. Eipä tarvinnut mennä hiihtolenkille, vaan suoraan saunaan.

Kropastani löytyi lukuisia lihaksia, jotka nyt ovat makean kipeinä rasituksesta. Saapa nähdä, miten maanantaina osun golfpalloon harjoituksissa?

PS! Ihmettelen, että miksi järjestelmä ei halua hyväksyä tekemiäni kappalejakoja. Se pistää tekstin vain tylysti samaan pötköön!

taas vuosi pulkassa

2010-12-31T07:28:00.000-08:00

Ihan oikeasti pulkassa. Antti ja mummi viilettävät alas Mäntsälänvuorelta!

Näin vuoden viimeisenä päivänä on mielestäni hyvä uhrata muutama minuutti menneeseen, ja jos puhtia riittää olisi tarkoitus uhrata joku ajatus tulevaan.

Päättyvä vuosi meni ohi, eikä pahemmin jäänyt jälkipolville ihmeteltävää. Mihinkään rakennushankkeisiin en itseäni saanut väännettyä.

Olen joskus ajatellut rakentaa tontin reunaan savusaunan - tai ei nyt tietenkään ihan reunaan, kun rakannusluvan saanti edellyttää tiettyjä mittoja tontin rajaan ja muihin rakennuksiin. Tämä vuosi ei saanut ajatuksiani kääntymään tuotantomoodiin. Aika meni hiihtelyyn ja golfailuun. 38 blogia tämän lisäksi tuli taltioitua, toinen romaanini ja jälleen yksi omaelämäkerrallinen kirja sekä kolme novellia tuli kirjoitettua. Koneen ääressä istuin monet tunnit, joten takalisto sai harjoitusta ihan kohtuullisesti. Noiden hömppähommien vuoksi jäivät polttopuutkin tekemättä tulevia talvia varten- onneksi tämän talven puut ovat kuitenkin liiterissä, että ei tarvitse märkiä puita kituuttaa tai sähköllä lämpöä ylenmäärin kehittää. Facebookissa olen lähinnä seuraajana - en koe sitä aksessia edelleenkään omakseni. Kavereita taitaa olla vähän toista kymmentä, mutta vähiä ovat minun merkinnät.

Vuoden alussa tein päätöksen olla ostamatta Iltalehteä. Hesarin ja Iltasanomat olin heivannut jo loppuvuoden 2002 tapahtumien johdosta. Kaksi kertaa olen lehden oma-aloitteisesti ostanut, enkä ole päätöstäni katunut. Muutaman kerran olen joutunut ko. lehden maksamaan kassalla, kun satuin olemaan ostosten maksumiehenä. Pärjään vallan mainiosti ilman kyseistä aviisia ja boikotointi jatkuu tulevana vuotenakin.

Painettua tekstiä tilaan TM:n, Mobilistin, VM:n ja Hanaa-lehden toimituksilta. Irtonumeroina ostelen silloin tällöin Klassikot -lehteä. Muutaman yhdistyksen äänenkannattajia lueskelen jonkin verran, mutta sensaatiolehdet saavat minun puolestani vaikkapa kuihtua. En ole kiinnostunut missien sun muiden hömppien elämisestä tippaakaan, minulle riittää tämä oma näpertely ihan hyvin.

Uutisia olen katsellut liian runsaasti, niistä olen saanut vain pahan mielen, joten pyrin rajoittamaan uutisten katselua TV:stä tulevaisuudessa kertaan päivässä. Eiköhän silläkin tavalla pysy mukana maailman kauheuksissa. Siirrän säästyneet katseluminuutit kunnon elokuvien katseluun - näin olen päättänyt.

Olen ollut huolestunut elopainoni kohoamisesta oikeastaan koko sen ajan, kun olen joutunut masennuslääkkeitä syömään. Taisi olla marraskuuta, kun sain kutsun ravintoterapeutille, ja häneltä sainkin ohjeita, miten pystyisin painoani hallitsemaan ja olemaan niiltä osin onnellinen mies. Tein muutaman viikon mielestäni ohjeiden mukaan. Söin terveellistä, monipuolista ravintoa 3 - 4 tunnin välein kohtuullisia annoksia. Kuitenkin aloin aavistella, että suunta on ihan väärään, ja puntarille noustuani asia varmistui. Olin lihonut kaksi kiloa! Nyt joulun aikaan olen hilannut painoni jälleen alkuperäisiin lukemiin. Minun ei kärsi yksinkertaisesti syödä katalogien mukaisia annoksia, vaikka kävisin vähän hiihtelemässäkin, joten täytyi vain harventaa syöntikertoja. Nyt olen sitten jälleen lähtöpisteessä. En olisi voinut vielä kymmenen vuotta sitten aavistaa, että joskus kamppailen tälläisten asioiden kanssa. Kuitenkin ensi vuonna läskiä lähtee pois kymmenen kiloa jollakin konstilla. Jos ei lähde, niin sitten ei!

Vuosi vaihtuu kolmen tunnin kuluttua. Meillä on yökylässä vuotta vaihtamassa tyttäremme Anttipoika ja koiransa Peppi. Antti tuli meille kokeilemaan, miten pystyy nukkumaan ilman lastensänkyä, ja Peppi tuli pakoon Hyrylän raketteja. Se nimittäin pelkää aivan suunnattomasti kaikkea paukkuvaa, ja vuoden vaihde on aina se pahin aika.

Me emme ole koskaan harrastaneet rakettien paukuttelua. Se tuntuu jotenkin turhalta touhulta - voisi verrata tupakin polttoon. Molemmat aiheuttavat melkoisesti vahinkoja ja lähiympäristölle häiriöitä. Viattomat elukat tietenkin kärsivät eniten - paukuista.

Jos olisin ilkeä, niin sanoisin, että paukuttelijat voisivat varata vaikkapa Afganistaniin seiväsmatkan katsomaan ja kuuntelemaan oikeaa paukuttelua. Siinä olisi sitten jännitystäkin pelissä. Toki näyttää siltä, että tuollainen räjäyttely lisääntyy koko ajan yhä lähempänä, joten voihan olla, että jonakin uutena vuotena saamme katsella tuhoisaa paukuttelua vaikkapa Senaatintorilla. Ken elää, se näkee. Toivottavasti emme kuitenkaan pääse tuollaisten hyökkäysten kohteiksi.

Tulipa tässä kirjoitellessa mieleen, että voisi viranomaisilla olla melko haastellinen tehtävä uuden vuoden yönä erottaa tuhoisat paukut ns. vaarattomista!

Mitähän muuta kuin läskitalkoot saisin ensi vuonna aikaan? Uusi romaani on mietintämyssyssä ja puolisen sivua olen jo opusta kirjoittanut. Mietin aloitusta varmasti parisen kuukautta, ja kun olin sen sitten mielestäni keksinyt, niin pistin koneen muistiin. Muu osa on vielä yhtenä jäsentymättömänä mylläkkänä mielessäni. Aikataulua jatkolle ei ole. Se syntyy, jos on syntyäkseen. Joko ensi vuonna tai seuraavana. Voihan aihekin tietenkin vaihtua, jos en pääse nyt mietinnässä olevassa alkua pitemmälle.

Viime talven kirjoituskurssilaisten kanssa olemme suunnitelleet novellikokoelman julkaisemista. Siihen on jo tähän mennessä kirjoittaneet novelleja viisi kurssilaista ja opettajamme. Novellien kommentoinneissa on tullut vähän säröjä, mutta loppiaisena yritämme ne selvittää ja päästä siihen, että teoksemme saisi päivänvalon toukokuussa. Aiheita emme etukäteen rajanneet, kukin sai kirjoittaa novellinsa, kolme novellia per kirjoittaja, aivan oman halunsa mukaan. Kirjoittajien ikähaitari on yli 40 vuotta ja miehiä joukosta on kolme, joten novelleja on syntynyt todella mielenkiintoisista aiheista ja mielenkiintoisilla käsittelytavoilla. Toivottavasti hankkeemme onnistuu!

Urheiluun ja sen seuraamiseen käytän toivottavasti myös aikaa kohtuullisesti. Moottoriurheilun eri lajit katsojana ja golf sekä katsojana että pelailijana ovat tietenkin ykkösenä, mutta kyllä suksilajitkin kiinnostavat niin sohvalta kuin harrastajanakin. Myös yleisurheilua seurailen silloin tällöin. Paikan päälle urheilutapahtumiin sorrun pari kertaa vuodessa ja silloin on lajina joku monista moottorilajeista.

Minun molemmat autoni ovat nettiautossa myynnissä. Harrasteautoni Minin toivoisin ainakin menevän kaupaksi, jotta saisin uuden projektin työn alle. Siinä autoa ropatessa saattaisi romaanikin saada uutta potkua. Jos taas käyttöautoni menee kaupaksi, niin tilalle hankin hankin saman hintaluokan urheiluauton - kuitenkin sellaisen, että sillä pystyn ajelemaan ympäri vuoden hiihdolaudun varteen tai golfkentälle. Jos ei mene kaupaksi, niin sitten ajelen entisellä pikkusportilla - alella auto ei minulta lähde. On sen verran tolkku peli!

Kaikille tälle sivulle eksyneille toivotan hauskaa ja antoisaa uutta vuotta 2011!

muistelupaikka

2010-12-24T05:08:00.001-08:00

Kävin juuri Mäntsälän hautausmaalla viemässä vainajien muistelupaikalle nuo keskellä olevat isot kynttilät. Siinä muistelin hetken appiukkoa, anoppia, isää ja äitiä.
Olin onneksi ottanut kameran mukaani, koska ajattelin kuvata pitäjämme kaunista kirkkoa talvisessa asussaan. Kuitenkin kävi niin, että tuhratessani kynttilöihin tulet avokäsin, sormeni olivat niin jäässä, että kirkon kuvaaminen jäi. Teen joskus myöhemmin uuden kuvausretken ja otan paremmin talveen sopivat käsineet käsiini.

Kotona eilisiä ja tämän päivän kuvia käsitellessäni vasta aloin miettiä millaista elämäni on ollut syksyn 2002 jälkeen. Jotakin olen yrittänyt tuhrata, mutta kuitenkin olen ajatuksissani ollut ihan jossakin muualla. Tekemisellä tai periaatteessa tekemisen ajattelemisella olen siirtänyt syvällisempää elämäni ajattelemista eteenpäin. Nyt hoksasin, että alan olla siinä kunnossa, että pystyn jollakin tapaa analysoimaan tuota ajanjaksoa. Mustaltahan se vaikuttaa!

Koska olen aina ollut kova talvi-ihminen, niin viime talvesta sain uutta potkua. Oli lunta ja pakkasta, pystyin hiihtämään - en sellaisella vauhdilla tai nopeudella kuin olisin halunnut, mutta hiihtokertoina ihan mukavasti. Kevätkesällä olin jo niin täpinöissäni, että jätin jopa masennuslääkkeet hetkeksi pois, mutta jouduin palamaan piirun verran takaisin päin. Suostuin siihen, että käytän masennuslääkkeitä pieninä annoksina nukahtamisen varmistamiseksi.

Kesällä pystyin pelaamaan golfia enemmän kuin koskaan aikaisempina kesinä - ajoittain pelaamiseni oli jopa nautittavan helppoa, tuntui, että pystyn tekemään sen parin väylällä kuin väylällä. Toki syksyn sadesäät palauttivat pelini oikeaan tasoon, mutta kuitenkin kesän kierroksista jäi hyvä maku. Polveni kivut vain häiritsivät ajoittan pahasti. Kun kipu iski polveen, niin kävely jäi hetkeksi, mutta onneksi pelin luonne ei vaadi koko ajan liikkumista, ja sain joka kerta kivun käsiteltyä ja kierrokset loppuun. Onkohan edessä jossakin vaiheessa puukkoon turvautuminen?
Sain kesällä viimeisteltyä toisen romaanini, joka tottelee nimeä "takapotku". Julkistuksen jälkeen olen saanut jälleen postiivista palautetta kirjastani, ja kehut tietenkin tuntuvat hyviltä. Monet ovat kertoneet, että kerronnassani on tapahtunut selkeää kehitystä. Ehkäpä se johtuu siitä, että yritin tällä kertaa kirjoittaa lukijalle, kun aiemmin kirjoitin pääasiassa itselleni - siis terapiakseni. Nyt en sillä tavalla tuntenut tarvetta terapoida, vaan kertoa tarina. Ehkäpä se oli siinä!
Tässä syksyn aikana kirjoitin kirjan "rakkaustarinaa kuudelta vuosikymmeneltä". Se kertoo omasta ja läheisteni elämästä, mutta teos ei tule levitykseen. Kirjaa on painettu kaksi kappaletta, eikä muita minun elinaikanani tule. Panostin kirjaan noin kolmen kuukauden työpanoksen nyt syksyllä ja jonkin verran välitöinä jo kesällä, mutta koin työn tarpeellisiseksi ja hyödylliseksi itselleni.

Tämä syksy ja alkutalvi on ollut jälleen minun mieleeni. Kunnon talvi tuli ajoissa ja mieli nousi koko ajan ja varmasti olotilani vielä tästä edelleen paranee, kunhan talvi säilyy edelleen talvena. Huvittuneena olen seurannut median ja ihmistenkin taivasteluja ja voivotteluja talvesta. Minusta ei talvessa ole tähän mennessä ollut mitään erikoista. Minä en ole kokenut mitään huippumyrskyjä tai huippupakkasia, minusta meillä on ollut vain aivan normaaleja lumisateita, ehkä joskus pyryä ja tietenkin pakkasta, kuten talvella pitääkin. Ja minähän poika nautin joka solullani!

Koko vuosi on ollut vuoden 2002 jälkeen antoisin vuosi, mutta asiat olisivat voineet mennä paljon huonomminkin. On ehkä raflaavaa sanoa, että isäni pelasti minut. Mutta näin hän analyysini mukaan teki täysin tietämättään. Hän meni sydänleikkaukseen ja kuoli leikkauksen jälkeisiin kompikaatioihin vuoden 2003 alussa. Äiti oli dementoitunut vaikeasti eikä pystynyt elämään yksikseen, joten heidän vanha omakotitalonsa meni myyntiin ja minulle tuli perintönä neljäsosa tuosta kiinteistöstä saadusta euromäärästä. Näin selvisin kalliiden asianajajien palkkioista, kun vielä sain myytyä hienon Volvoni ja sain pankilta lisälainaa. Isä siis pelasti minut konkurssilta! Jos omaisuutemme olisi mennyt myyntiin siinä masennuksen vaiheessa, niin varmasti silloin olisin keksinyt keinon erkaantua maallisista lopullisesti. Olinhan jo tuota ajatuspeliä pelannut pitkän tovin. Vasta Mäntsällään muutto, kunnon hoitoon pääsy ja tavallaan uusi elämä vieraannuttivat noista ajatuksista. Nyt ollaan jo paremmalla puolella - kannattaa käydä muistelemassa hyväntekijöitä!

jouluaatto

2010-12-22T23:46:00.000-08:00

Joulut ovat muuttuneet melkoisesti meikäläisenkin elämän aikaan.

Muistan ensimmäisiä jouluja joskus aivan 1950-luvun alun tienoilta. Osa elintarvikkeista oli edelleen korttitavaraa, eikä kyllä kaupoisskaan ollut paljon mitä myydä. Eipä minun vanhemmilla ollut rahaakaan, joten oli tyydyttävä siihen, mitä itsellä oli. Sika oli kasvatettu ja jouluna sen tehtävä oli antaa joulupöytään lisukkeita itse tehdyille laatikoille ja perunoille. Äiti leipoi leivän naapurissa kasvatetusta rukiista ja rieskaa ohrasta. Vehnäsiä ei tainnut olla, kun niillä korkeuksilla ei vehnä menestynyt.

Joulupukki kävi aina silloin, kun olimme savusaunassamme kylpemässä. Muistan kaksi mieleenpainuvaa joululahjaa. Eräänä jouluna sain isän tekemän formula-auton, joka oli maalattu lattiamaalilla ruskeaksi ja toisena jouluna ihan tehdastekoisen pyörillä olevan koiran. Kun vedin koiraa lattialla, niin sen etutassut liikkuivat. Muita lahjoja en saanut, enkä kyllä kaivannutkaan. Olivat niin mieluisia.

Armeijassa olisin halunnut viettää joulun, mutta kävi niin, että minut oli pistettävä lomille, kun muuten ansaitsemani lomat olisi jääneet pitämättä. Siispä piti mennä kotiin. Toki tuolloin kotini tilanne oli aivan toinen kuin elämäni ensi vuosina. Kuitenkin pääosin joulu oli samanlainen ruokailujen osalta, mutta jälkiruoat ja kahvileivät olivat tulleet pöytään mukaan. Joululahjoja ei edelleenkään annettu runsaasti. Ainoastaan tähdellistä vaatetta tai muuta käyttötavaraa oli paketteihin kätketty.

Omassa perheessämme koetin pitää joulun jouluna. Ylenmääräiset hössötykset pyrin karsimaan, jotta joulun itsetarkoitus olisi säilynyt kirkkaana mielessä, vaikka en kovin uskonnollinen olekaan. Alussa tyttäret olivat tyytyväisiä, mutta kouluikäisinä he alkoivat nurista, kun he saivat vain järkeviä joululahjoja, ja muut saivat kaiken maailman rihkamat.

Usein rallasimme pohjoiseen ja vietimme vuorovuosina jouluaaton minun ja vaimon kotona, joten joulumme olivat kuitenkin vähän erilaisia joka vuosi. Kun saimme valmiiksi omakotitalomme vuonna 1986, aloimme viettää jouluja myös kotona. Kuusi tuotiin sisälle, se koristeltiin ja söimme aaton iltapäivällä perinteisen jouluaterian, kävimme saunassa ja yleensä silloin kävi joulupukkikin tuomassa vaatimattomat nyssäkät itse kullekin kuusen juurelle.

Nyt vanhana joulu on alkanut tuntua vai yhdeltä päivältä muiden joukossa. Jos tyttäremme käyvät meillä, niin totta kai sapuskat hankitaan, laitellaan ja yhdessä syödään. Ja onhan lasten lapsille jotakin annettavakin taloustilanteen mukaan. Mutta edelleen yritän pitää kiinni siitä, että on parempi saada muutama kunnon lahja kuin hirveä kasa jonniinjoutavaa krääsää. Kun olen tollo lahjojen ostaja, niin olenkin yleensä antanut pienen joulurahan itse kullekin. Saavat sitten hankkia toivottavasti jotakin tarpeellista, näkyvää ja kestävää.
Taidan olla tylsä!

RAUHALLISTA JOULUA!

hiihtokausi avattu

2010-12-05T08:07:00.000-08:00

Eikä pelkästään maailmankuppien muodossa vaan ihan persoonakohtaisesti. Ensimmäisen kerran kiertelin Hirvihaaran hiihtokeskuksen pellolla muutamia kierroksia, mutta toisella kerralla kiersin sikäläisen kakkosen jo kaksi kertaa ja tänään kolmasti. Tärkeintä on näillä ensimmäisillä kerroilla kiinnittää huomiota tekniikkaan, jotta tasapaino tulisi vakaaksi ja erilaiset hiihtotekniikat ulostuisivat kehon syövereistä käytettävään kuntoon. Tekniikan opiskelu onkin nykyään todella helppoa, kun huonon kunnon vuoksi vauhtia ei ole juuri nimeksikään. Toki pää käskyttäisi kovempaan menoon, mutta kroppa ei sitä salli. On mentävä hiljokseen!

Sohvalta olen seuraillut suksilajeja, kun moottoriurheilut ovat juuri nyt viettämässä taukoja. Näyttää siltä, että melkein lajissa kuin lajissa täytyisi olla alla Fischerin suksimet, jotta tulosta syntyisi. Ilmeisesti se on saanut palkkalistoilleen päteviä insinöörejä kehittelemään välineistöä liukkaampaan kuntoon. Onneksi monet meikäläiset suksilajien ammattilaiset ovat saaneet kyseiset sivakat alleen!

Mäkihypyssä ja naisten ampumahiihdossa on suomalaisille tullut hyviä sijoituksia aina voitoista lähtien. Muissa lajeissa on vielä paljon petrattavaa ja toki noissa menestystä tuottaneissakin lajeissa taso on vielä liian suppea, jos halutaan saada menestystä laajemmalti koko ajan, koska yksi urheilija ei voi olla koko ajan terävimmässä iskussaan. Pitäisi olla paikkaajia, jos nyt menestyneillä sattuisi notkahdus tuloskuntoon.

Kuten olen jo joskus aiemminkin kirjoittanut, niin joukkuelajeihin en jaksa paneutua, pistän ennemmin vaikkapa Chanin toimintaleffan pyörimään kuin tuijottan jääkiekkoa, jalkapalloa tai edes salibandyä. Tulokset kyllä katselen tekstitv:stä, mutta siihen se jääkin. Olen ihmetellyt aina, miksi joukkuelajeissakin nostetaan joitakin henkilöitä jalustalle lähes jumaliksi, vaikka tulos on aina koko joukkueen ansiota? Toki niinhän se on työelämässäkin, porukat tekevät, mutta yhdet vievät kunnian.

Palloilulajeista tuijottelen melkoisen paljon golfia ja joskus katselen tennistäkin. Mutta nehän ovatkin arvostamiani yksilölajeja. Täksi talveksi otin itselleni ohjelmaan varmaankin kymmenen vuoden tauon jälkeen golfin harjoittelun. Masennuksen aikoihin oli ihan hyvä, että jaksoin mennä kesällä joskus kentälle, mutta viime kesänä kiersin 57 kierrosta ja ajattelin, että jospa ensi kesänäkin pääsisin samoihin lukemiin. Jotta sitten kesällä pääsisin heti alkuun jonkinlaiseen tasoon, niin uhraan joka maanantai tunteroisen tuon hienon lajin opettelemiseen ja taitojeni kohentamiseen tai ainakin ylläpitämiseen. Toki vaarana on sekin, että talven lyönnit verkkoon aiheuttavat pallon lentorataan sitten ulkona muutoksia. Pallo voi lentääkin ihan miten vaan ja minne vaan! No, aika sen sitten näyttää.

kaljottelutilaisuuksia

2010-11-21T23:01:00.000-08:00

Lajittelin eilen vanhoja lehtiä erilaisiin nippuihin - säilöttäviin, kiertoon tai jopa roskikseen. Kiinnitin huomiotani jälleen kerran ns. yhden asian julkaisuihin, pariin moottoripyöräilyn ja yhteen harrasteautoilun lehtiin. Ja kaikissa oli useita eri juttuja, joissa siirryttiin kyseisillä ajoneuvoilla johonkin paikkaan ottamaan esimerkiksi kaljaa.

Moottoripyörälehtiä oli käsittelyssä kaksi erilaista - toinen oli Moto Guzzin lehti ja toinen moottoripyörämatkailuun liittyvä lehti. Erilaisia "ralleja", kuten reissuja nimitetään, oli noissa lehdissä useita, oli tietyn merkkisillä pyörillä matkusteleville, tietyn maan tekeleillä ajeleville tai matkapyörillä liikuville - ja kun pyörämerkkejä on Suomessakin kymmeniä, niin harva se viikonloppu porukat ajelevat johonkin päin isänmaatamme tai jopa ulkomaille jalon harrastuksensa nimissä. Jokaisessa tapahtumassa näytti ohjelma olevan suunnilleen sama, kerääntyminen, höpöttelyä, syömista, juomista, kilpailuja ja tanssahtelua - esimerkiksi. Kun ohjelmat oli läpikäyty, niin sitten oli matka väsyneenä, mutta niin onnellisena, kotiin ja hetken päästä mentiin jälleen. Niin se näytti olevan.
Lisäksi monilla paikkakunnilla oli viikollakin monille pyörämerkeille joku paikka, minne kokoonnuttiin juomaan kahvit ja turisemaan mitä milloinkin.

Kun minulla oli Moto Guzzi, niin kävin muutaman kerran noissa keskellä viikkoa olleissa tapahtumissa, kun ne olivat tuossa kilometrin päässä. Tuli siinä muutama tuttu, mutta eipä ne sen enempää kiinostaneet. Kerran kävin lisäksi maahantuojan luokse järjestetyssä tapahtumassa, jossa syötiin kalakeittoa ja juotiin kahvit sekä kuolattiin maahantuojan pyöränäytelyssä. Mutta noihin ns. "ralleihin" minä en koko pyöräilyaikanani edes vakavasti harkinnut menoa. Minusta ralli on ihan muuta kuin ko. tapahtumat. Sen kaljatölkin voin juoda kotonakin, jos haluan. Olen todennut monta kertaa, että moottoripyöräily on pääasiassa tyhjää bensan polttamista, erittäin harvoin minulle tuli kohdalle joku ihan asiallinen ajotapahtuma. No kivaahan se ajminen toki oli!

Sitten ministien lehteen. Ja kyllä sielläkin pääosissa näkyi olevan erilaiset tapahtuminen selostukset, joita löytyi niin kotimaisista kuin ulkomaisista tapahtumista. Ja yllätys, yllätys ministitkin kävivät pääkaupunkiseudulla ajelemassa kesäviikkoina letkassa johonkin kahville!
Minä en ole Minilläni päässyt moisiin tilaisuuksiin, en kahville, enkä mihinkään muuallekaan, kun voin juoda sen kupin kahvia kotonakin tai sen kaljatölkin, jos haluan. Minillä en ole juuri turhiin ajoihin sortunut, aina olen järjestänyt ajokertani joko golfkentälle tai sitten katsastuskonttorille. Viime kesän ajoni alkoi sillä, että katsastin keväällä Minini, kun se homma jäi syksyllä tekemättä, ja otin sen samalla reissulla liikennekäyttöön. Ajoin sillä kaksi kertaa golfkentälle pelaamaan kierroksen, ja jälleen syksyllä oli reissu katsastuskonntorille, kun katsastin ajokin valmiiksi kevättä varten ja poistin sen liikennekäytöstä. Siinäpä se!

Pari vuotta sitten kävin kaverini kutsumana kuplien tapahtumassa Himoksella, ja meninki oli juuri samanlaista kuin ennakkokäsitykseni tämän laatuisista tapahtimista oli jo ennakkoon. Mutta miksi minä ministinä osallistuin kuplatapahtumaan? No siksi, että ajoin erilaisilla kuplilla kilpaa vuodesta 1988 alkaen 1990 -luvun lopulle saakka ja siinä ohessa ehostin kaksi 1303 -kuplaa myös liikennekäyttöön. Viimeisin kupla minulla oli käsittelyssä 2003 - 2004. Ostin sen viallisena, korjasin sähkövian, mutta moottori vuoti öljyä, joten piti tehdä ennen liikennekäyttöä moottoriremontti, ja hyvän moottorin teinkin - ei ainakaan teho loppunut normaalissa liikennekäytössä aivan heti kesken. Ajelin kuplalla jonkin verran, mutta sitten eräs entinen työtoverini osti sen minulta puoliväkisin pois, joten koriin ja muihinkaan hvaitsemiini kehityskohteisiin en ollut vielä ehtinyt paneutua. Tuolla kuplalla me sitten huristelimme Himoksen reissun. Tulipahan sekin nähtyä!

pienpuhdistamo

2010-11-17T08:02:00.000-08:00

Kun rakensimme tänne Mäntsälään keväällä 2004 uutta mökkiä, niin kunnan rakennuslupa edellytti määräykset täyttävää jätevesien hoitamista. Vaikean masennuksen kourissa olisi ollut todella hienoa, jos kunnasta olisin saanut jotakin apua jätevesien käsittelymalleiksi. Mutta sieltä ei tullut mitään neuvoa, välillä tuntui, että sain neuvoa kunnan "asiantuntijoita". Ja yhtään puhdistamojen myyjääkään ei tontille osunut, jotta olisin saanut edes jotakin tietoa.

Siis netti oli ainoa tiedonlähteeni. Ja olihan siellä jos jonkinlaista juttua eri järjestelmistä ja tavoista hoitaa jätevedet pois talosta. Ihan aluksi suunnittelin kiinteää säiliötä, johon sonta menisi vessasta, ja harmaille vesille ajattelin vain suodinta. Mutta sitten satuin Uponorin sivuille, jossa kerrottiin erilaisista mahdollisuuksista. Lähinnä siellä käsiteltiin erilaisia imeytyskenttäsovelluksia ja panospuhdistimia. Imeytyskentän lemppasin, kun totesin, että koko kentän maa-ainekset on vaihdettava aika-ajoin, jotta puhdistuskyky säilyisi. Katsoin maa-aineksien vaihtotyöt sellaisiksi hommiksi, että imeytyskenttäsysteemeihin en sitten ihastunut. Panospuhdistamot alkoivat kiinnostaa, ja niistä sitten iminkin kaikenlaista tietoa netistä.

Saamastani informaatiosta suodatin itselleni käsityksen, minkälaisen myllyn tontilleni upotan. Valintani päätyi Uponorin Upoclean 5 -laitteeseen. Siitä kerrottiin käyttökokemuksina, että on toimintavarma ja huoleton laitteisto. Lisäksi kaikki huoltoa vaativa laitteisto on maan päällä huoltokaapissa, joten mahdollisten huoltojen ja korjaustenkin tekeminen olisi helpompaa kuin laiteistoissa, joissa pumput sun muut värkit ovat alhaalla moskan sisässä. Mitattuja puhdistustuloksia ei vielä silloin ollut paljoakaan saatavissa, mutta valmistajan ilmoitukset olivat sellaiset, että täyttää vaatimukset. Niinpä esitin kunnalle, että olen valinnut Upoclean 5 -laitteiston, eikä heillä ollut asiaan mitään poikkipuolista sanottavaa. Ainoa vaatimus oli, että vasta puhdistimessa yhdistetään vessan vedet muiden kanssa, siis tuplaviemäri rakennettiin puhdistamolle saakka. Toinen vaatimus oli se, että puhdistamon jälkeen on rakennettava näytteenottoja varten oma kaivo.

Noin sitten tehtiin, ja lokakuussa 2004 laskin kahteen ensimmäiseen säiliöön puhdasta vettä ja kytkin laitteeseen sähköt. Siitä asti järjestelmä on puksutellut ilman mitään häiriöitä. Kerran vuodessa Eerola-yhtiöt käyvät tekemässä laittelle tyhjennyshuollon, jossa kaksi ensimmäistä säiliötä tyhjennetään ja tarkistetaan laitteen toiminta. Itselle jää päivittäinen kurkkaus keittiön ikkunasta, että laitekaapin kyljessa tillottava vihreä merkkivalo palaa - kertaakaan ei ole sammunut. Pari kertaa vuodessa lisään kemikaalia ja nakaan silloin tällöin prosessisäiliöön kourallisen kalkkia ja katson näytteenottokaivosta, että poistoputkeen menee hajutonta ja väritöntä vettä. Lisäksi olen järjestänyt poistoputken sellaiseen paikkaan, että se ei helposti talvellakaan jäädy ja puken päässä on verkko, jotta sammakot ja muut elävät eivät estäisi poistoa.

Heti alkuvuosina osallistuin Porvoonjoen seudun vesitutkimukseen, jossa käytiin mittaamassa minunkin puhdistamon toiminta. Typen puhdistaminen ei ollut tutkintahetkellä lain mukaisessa rajassa, kuten ilmeisesti niin monella muullakin puhdistamolla, mutta kun puhdistamon vesiä ei johdeta minkään vesistön vaikutusalueelle, vaan maastoon, niin se ei asiantuntijoidenkaan mielestä ole mikään paha juttu. Pistetäänhän typpilannoitusta runsaasti pelloillekin ihan luvan kanssa.
Sitä paitsi eivät isotkaan kuntien puhdistamot suoriudu typen poistosta välttämättä hyvin ja ne laskevat vetensä suoraan vesitöihin.

Tässä siis yksi tarina puhdistamosta, eikä lainkaan niin raflaava kuin esimerkiksi eilen uutisissa!

mielenkiintoisia mielipiteitä

2010-11-15T04:04:00.000-08:00

Eilen saimme päätökseen kaksi merkittävää urheilu- ja mediatapahtumaa tältä vuodelta. Niin ralli kuin F1 -kausikin päättyi eilisiin osakilpailuihin. Rallin puolelta saimme loppujen lopuksi hopeaa Jari-Matti Latvalalle, mutta Loebille ei kukaan edelleenkään voinut mitään. Formuloissa meni paljon heikommin. Ainoa Suomen lisenssillä kilpaileva, entinen suomussalmelainen, Heikki Kovalainen jäi ilman ainokaista pistettä. Se onkin vuosiin todella heikon saavutuksemme. Mutta ehkäpä ensi vuonna saamme edes silloin tällöin pistesijoituksia!

F1 - sarja oli todella tasainen, kun nopein talli ja nopeimmat kuljettajat sortuivat virheisiin, milloin autot hajosivat tai milloin kuljettajille sattui kömmähdyksiä. Red Bull -miehet menettivät pisteitä kasapäin ja keskinkertaisuudet pääsivät hyppimään varpaille. No onneksi eilinen toi voiton oikealle tallille ja oikealle miehelle. Sitä paitsi Vettelin taustalla toimii myös meikäläisiä, kun hänen trainerinsa on suomalainen. Vettelihän on omaksunut kieltämmekin paremmin kuin aikoinaan Venäjän lahja Suomelle, nimittäin Hämäläinen, urheillessaan Suomen lipun alla.

Minusta oli aivan oikein, että Renault-miehet eivät alistuneet sarjan luikureille eli Alonsolle ja Hamiltonille, vaan pitivät näitä takanaan tarpeeksi pitkään ja lopputulokset muodostuivat ainakin minun mielestäni oikein. Ja kyllähän kisan päätyttyä Alonso jälleen kerran osoitti epäurheilijamaista käytöstä, kun piti näyttää keskisormea Petroville, joka taisteli kilpailun hyvistä sijoituksista siinä kuin Alonsokin. Olisihan Alonsolla ollut mahdollisuus hujauttaa Petrovista ohi, eikä vain haistella Rellun pakokaasuja noin 40 kierroksen ajan. Mutta eipä ollut miestä sitä tekemään, olisi varmasti halunnut, että Ferrarin miehistö olisi käskenyt Perovin siirtyä syrjään tähden edestä.

Mutta vielä ihmeellisempää on Santader -pankin pääjohtajan Emilio Botin lausunnot. Hän nimittäin ensinnäkin kiittää erään tietotoimiston mukaan Ferraria ja Alonsoa erinomaisesta kaudesta, ja ne kuulemma edustavat santanderilaista arvomaailmaa. Siis ilmeisesti sitä, että ostetaan rahalla ulos Kimi Ferrarilta ja pistetään espanjalainen kuski tilalle ja vielä tallimääräyksillä järjestellään tälle pisteitä enemmän kuin ansaitsisi, eikä sittenkään voita kumpaakaan mestaruutta (tallimestaruus meni Red Bullille ja henkilökohtainen mestaruus Vettelille). Melkoinen arvomaailma!
Lisäksi pääjohtajan mielestä Alonso osoittaa voittajan asennetta ja on hänen mielestään maailman paras kuljettaja. Millähän kriteereillä? Ehkä palkan suuruudella!
Domenicali on F1:n paras tallipäällikkö ja di Montezemolo on suuri johtaja ja yksi hienoimmista liikemiehistä, joita pääjohtaja on tavannut. Ihmeiden aika ei ole ohi!
Pankki on kuulemma hyötynyt yhden kauden aikana F1 -sponsoroinnista 270 milj€. Sehän on hyvä se!

Tosin Italian yksi ministereistä, Calderoli, vaatii di Montezemololle eroa idioottimaisen varikkotaktiikan johdosta. Pitäneeköhän Ferrari siirtää Espanjaan, kun noin erilaisia mielipiteitä esitetään?

Toisaalta kyllä ihmetyttää, että miten Red Bullilla voi olla varaa pitää kahta F1 -tallia, yhtä rallitiimiä ja Kimiä, sekä tukea liutaa muita huippu-urheilijoita joka puolella maapalloa? Itse en ole koskaan juonut yhtään purkkia kyseisen firman tuotteita, vaikka olen harrastanut hikilajejakin ja joutunut hoitamaan neste- ja suolatasapainoja. Minusta nuo voidaan hoitaa halvemmillakin eväillä! Ja Red Bull ei ole läheskään ainoa juomafirma, joka urheilusponsoroinnissa on todella näkyvästi esillä.
Olen luullut, että maailmassa juodaan kovasti kaljaa, mutta taitaa ollakin niin, että urheilujuomamarkkinoilla se raha juoksee.

vähemmän tärkeää!

2010-11-02T08:19:00.000-07:00

Olin kansallisten seniorien kirjallisuuspiirissä tänään. Siellä naiset ylistivät, kuinka hyvin kasvatettu ja elegantti prinsessa Victoria oli ollut Suomen vierailulla, olipa joku mennyt Lahteen asti jopa katsomaan häntä. Kun asiaa oli taivasteltu aikansa, kysyttiin minultakin mielipidettä asiasta. Vastasin, kuten tunnen, että koko prinsessahössötys on aivan turhaa puuhaa ja rahan polttamista. Tietenkin on luonnollista, että prinsessa on kasvatettu hyvin ja ainoastaan päämääränä se tehtävä, jossa hän nyt on. Hän on ruotsalaisten prinsessatuote, jota meillä ei ole. Eikä mielestäni kyllä tarvitsekaan!

Kirjallisuuspiirissä olevat lukevat erilaisia kirjoja ja kertovat niistä vaikutelmiaan ja kommenttejaan. Kaikki ovat paljon lukeneita, joten arviot ovat sen mukaisia. Ihmettelen kuitenkin, että valtaosa arvioitavista teoksista ovat ulkomaisten kirjailijoiden kynäilemiä, siis ovat käännöskirjallisuutta. Luin itsekin nuorena paljon lähinnä ulkomaisia jännityskirjoja ja jo silloin ihmettelin käännöksissä ihan selviä asiavirheitä. Myöhemmin teknisiä tekstejä lukiessani huomasin aivan saman piirteen, suomenkielisissä käännöksissä oli virheitä. Mutta ennenkaikkea ajattelen kaunokirjallisuudessa sitä, miten kääntäjä pystyy selviytymään kirjailijan ehkä hyvinkin monimutkaisesta ja -muotoisesta alkuperäisestä tekstistä ja saamaan juuri oikean suomennoksen aikaan. Ei ole helppo tehtävä!

Kun myös itse yrittelen kirjoittamista, niin pyrin myös lukiessani pitäytymään alkuperäisissä teksteissä, siis suosin kotimaista kirjallisuutta.
En halveeraa ulkomaisia tekstinikkareita, mutta en ole lainkaan varma, tarjoillaanko meille juuri sitä sanomaa, mitä he ovat alunpitäen tarkoittaneet.
Toki en voi olla aina aivan varma, olenko tajunnut eräiden kotimaistenkaan kirjoittajien aivoituksia, koska he kirjoittavat minulle ihan liian monimutkaista tekstiä. Yleensä juuri niitä kirjoja kirja-arvostelijat kiittävät, mutta minulla jää monen sellaisen kirjan takakansi saavuttamatta.

Meitä on niin moneksi - onneksi!

3.11. lisäys.
Mennä hupsahti 30.10. ohi huomaamatta.
Tuo päivähän oli tämän uusimman elämäni alkupäivämäärä - oikea kärsimysten vuosien aloitus kahdeksan vuotta sitten. Nyt tuon vuosipäivän kuitenkin ohitin ihan vahingossa, vasta viime yönä valvoessani muistin, että tuo päivä on jo eletty. Ehkä se kuristus alkaa vähitellen antaa periksi - toivon niin, vaikka lääkkeitä vielä iltaisin nappailenkin.

firmaelokuva ja muita haikuja

2010-10-18T02:58:00.000-07:00

Kuulin juuri radiosta, että eräs firma Pohjois-Karjalasta on päättänyt satsata firmaelokuvaan n. yhden miestyövuoden verran. Elokuvan tekemisellä halutaan lisätä työntekjöiden yhteistyökykyä ja innovatiivisuutta, ja kuulemma jo työn aikana on ollut havaittavissa positiivista hehkua.
Pätkä saa jutun mukaan alkunsa, kun joku firman työntekijä näyttää joutuneen kaapatuksi, mutta sitten seuraakin jotakin muuta ihmeellisempää... .

Ollessani vielä työelämässä, mekin teimme kaksi elokuvaa. Ensimmäisen nimeä en muista, mutta toisen muistan, kun jostakin syystä sain pätkästä oman kopion. Ihan täytyi pistää pyörimään noin 14 minuutin mittainen "muina miehinä" -kuva, joka ensiesitettiin n. 8 vuotta sitten. Siinä ei kaapattu henkilöä, vaan firmasta tietoa ja tehtiin muutakin jäynää.
Videoiden "äitinä" oli Elina Koskinen. Elina jalosti korviensa välissä syntyneet ideat käsikirjoituksiksi, ja Ari Rantanen hoiti videoiden teknisen toteuttamisen ihan ammattimaisesti ja sai hankittua molempiin kuviin vielä näyttelijä Eero Saarisen näyttelemään konnan roolit. Ainakin jälkimmäisessä kuvassa Kåge Lindström toimi Arin tehokkaana apuna kuvauksissa, mutta piipahti muutaman kerran myös kuvissa. Myös Elina itse oli muutamissa rooleissa näytillä.

Elina pestasi firmasta vapaaehtoisia lisänäyttelijöitä, eikä heitä ollutkaan vaikea löytää. Erilaisissa rooleissa nähtiin mm.: Aija Kataja, Sami Siiki, Mia Kantakoski, Raine Mönkkönen, Antti Turtiainen, Niilo Vartiainen, Marja Dunderfelt, Anja Westerlund, Tommi Ahlqvist, Monika Mannila, Jari Antikainen, Katja Lehti, Samuli Välimaa, Paavo Hannula ja allekirjoittanut.
Siis melkoinen joukko firman väkeä oli aikaansaamassa videota, jonka käyttö lienee jäänyt hyvin vähäiseksi.

Enpä ole aivan varma, ketkä nauttivat vieläkin firman palkkaa, koska yhteyksiä ei noihin henkilöihin ole juurikaan ollut. Jokainen painaa laput silmillä omiin suuntiinsa, joka on tietenkin valitettavaa, ja olen itsekin varmasti osasyyllinen. Jotenkin tuntuu siltä, että enpä viitsi häiritä henkilöitä, joilla on parempaakin tekemistä. Puhelimella soittaminen on minulle tietenkin ihan selvä kustannuskysymys, kun itse joudun jokaisen sentin pussistani pulittamaan.

Jos joku noista henkilöistä eksyy tänne sivulleni, niin ei muuta kuin hyvää jatkoa ja hymyä huuleen!

Katsoin osan homokeskustelusta ja olen kyllä ihmeissäni, että ohjelma on saanut monien jalat liikkeelle pistämään kirkolleen netissä eropaperit. On siinä kirkon miehillä tehtävä, kun pitäisi molemmat osapuolet pitää tyytyväisinä, jos kumarrat toiseen suuntaan, niin pyllistät toiselle. Näytelmä on valmis.
Kun kirjoitin "takapotkua", niin uuden arkkipiispan vapaamieliset lausunnot ko. asioista saivat minutkin ottamaan asiat Arton ja Mirjan käsittelyyn. Heidän asenteensa olivat käsittääkseni tyypilliset keskivertosuomalaisen asenteet, joilla ei varmaankaan tarvitsisi kirkosta erota. Naispappeuteen heillä oli suvaitsevat asenteet.
Omat mielipiteeni pidän tietenkin omina tietoinani, koska en ole julkisuuden henklö, jonka tulisi tuoda esille omia ajatuksia tai mielipiteitään - paitsi ehkä liikenteestä.

takapotkun julkaisu ja vähän muutakin

2010-10-03T23:28:00.000-07:00

Nyt se on sitten tehty!
30.9.2010 olin Suomussalmen kirjakaupassa julkaisemassa neljännen yleisessä myynnissä olevan kirjani "takapotku"-romaanin, joka on sarjassaan toinen. Ensimmäinen oli viime vuoden Helsingin kirjamessuilla julkaistu "reppana" -romaani. Itse asiassa takapotkussa käsittelen samojen päähenkilöiden elämää noin vuosi eteenpäin siitä, mihin reppanassa jäätiin.

Tilaisuus alkoi torstaina Suomussalmella klo 13, joten sain tietää, mitä Arto Jussila ja Kai Jauhiainen olivat kirjastani kertoneet. Molemmat kertoivat asiat erittäin myönteisesti, joten oli helppoa lähteä julkistustilaisuuteen. Mielessäni takoi, että lehtijuttujen mukaan uuden romaanini juoni on vauhdikas ja yllättävät käänteet seuraavat toisiaan ja tarjoaa dekkarimaisia piirteitä. Ei paha!

Tein fläppäriini oikein diaesityksen, jossa vähän yli kolmen minuutin jakso pyöri koko julkistustilaisuuden läpi. Mutta Suomussalmella torstai oli todella hiljainen, ihmiset olivat varmaankin menneet komealla ilmalla marjaan, sienimetsälle, kalaan taikka hirviä ja karhuja metsästämään. Kirjakauppaan väkeä ei enää riittänyt kuin muutamia. Onneksi sentään pääsin Ylä-Kainuu -lehden toimittajan tenttiin, vaikka sekin oli mennä sivu suun, kun lehden työntekijöillä oli strategia-päivä. Juhani Mustosen piti kirja lukeneena tehdä juttu, mutta hän delegoi asian nuoremmalle toimittajalle Laura Heikkiselle, joka oli nähnyt kirjasta vain kannen. No se siitä!

Matkan ajelin yksikseni ja ihan vain ajan kuluksi tein pienen tutkimuksen, miten kanssa-autoilijat liikenteessä käyttäytyvät. Minulla on Fiestan pilottiin asetettu navigaattorin avulla nopeudet 80, 100 ja 120 etukäteen, niin, että nopeus on aina vähintään tuo nimellinen, mutta myötäleissä se saattaa olla joitakin kilometrejä yli. Ajelin sen 1300 kilometriä vähän eri reittejä, menomatkan kuljin 5-tietä ja paluumatkalla käännyin Kuopion eteläpuolelta Jyväskylään. Panin merkille, että maanteillä kahdeksankympin alueella oli erittäin vähän hurjastelijoita, mutta moottoriteiden auettua kaasujalka tuli monilla hyvin painavaksi. Varmaankin 80 % kaikista ohituksista tehtiin moottoriteillä. Ihmettelin tilannetta, mutta lopulta tulin siihen tulokseen, että ohituksia tehdään siellä, missä kiinnijäämisriskit ovat pienimmät, moottoriteillähän ei ole peltipoliiseja eikä siellä näkynyt kyllä oikeitakaan, siispä urku auki. Yksikään ohitus ei ollut mikään hissuksiin tehty, vaan nopeusero oli todella selkeä ja hetken päästä ohittaja oli häipynyt horisonttiin. Tulokset olivat todella yllättäviä aiempiin kokemuksiini verrattuna, sillä vallattomina pitämämäni Audi-kuskit olivat hyvin passiivisia, sillä vain kaksi Audia pyyhälsi ohitseni vauhdilla, kun kaikkiaan ohittajia oli koko reissulla 46. Kun jostakin syystä jouduin ajamaan alle nimellisen nopeuden, niin silloin ohittavia en tietenkään pistänyt ylös. Sitten aukaisen vähän ohittaneiden tilastoa:
Volvoja 9, VW 5 (kaksi pakua moottoritiellä), Mersu 4, Toyota 4, BMW 4 (yksi peräkärryn kanssa moottoritiellä), Ford 3, Opel 3, Audi 2, Subaru 2, Citroen 2, Skoda 2, Peugeot 2, Kia 1, Nissan 1, Mitsubishi 1 ja Honda 1.

Merkille pantavaa mielestäni oli se, että vaarallisia ohituksia noista oli vain muutamia, koska todellakin pääosa ohituksista oli moottoriteillä. Yksi Pösö ja yksi VW Golf jäivät mieleen törkeydessään, mutta onneksi niillekään ei tapahtunut mitään, kun vastaantulijoita ei ollut.
En tehnyt tutkimusta siksi, että itse pitäisin säädyllisiä ylinopeuksia liikenteen pahimpina turvallisuusriskeinä, mutta kiinnosti katsoa, miten ihmisten ja minunkin mielikuvat peilaavat todellisuuteen. Itse kuitenkin noudatan asetettuja rajoituksia, koska on todella typerää lahjoittaa valtiolle rahaa. Vaikka itselleni ei ole tullut Veikkaus Oy:ltä voittoja, niin uskon, että liikennelotossa saattaisi napsahtaa.

Paluumatkalla pelasin kierroksen golfia Siilinjärvellä Tarinagolfin uudella kentällä. Sain pelikaverikseni kaksi paikkakuntalaista, jotka opastivat minua auliisti. Toinen pelikaverini oli ehkä ikäiseni, mutta oli saanut riesakseen Parkinsonin taudin. On todella nostettava hattua, että hän jaksaa lähteä kentälle, vaikka jokainen lyönti vaatii todella hyvän keskittymisen ja verryttelyn, mutta ihmeen hyvin hän taikoi välillä aivan mahtavia lyöntejä. Putit hänellä olivat varsinkin alussa todella hienoja. Hän kertoikin, että golfin avulla hän pysyy kohtalaisessa kunnossa. Golf mahdollistaa harrastamisen melko sairaanakin, mikä muu laji tarjoaa samat mahdollisuudet?

tunnekoulutusta!

2010-09-07T00:13:00.000-07:00

Kuva: Mäntsälän rallisprintissä lähdön odottelua n. 15 vuotta sitten, renkaat ovat jo lämpeämässä. Ajoin tuossa kisassa muuten sadasosalleen samat ajat molemmilla kierroksilla. Insinöörityötä!

Taispa olla eilisen aamun aamuTV:n uutisten yhteydessä juttu ajokorteista ja autokouluista. Jutussa tuotiin esille, että erityisesti nuorten ajokäyttäytymiseen olisi puututtava ennen kuin tapahtuu se peruuttamaton eli kovalla nopeudella tapahtuva onnettomuus. Konsteiksi esitettiin autokoulun antamien ajotuntien lisäystä ja erityistä tunnekoulutusta. Ajo-opettajat toivat aivan oikeutetusti esille, että jokaisen ajo-oppilaan mallit on jo saatu kotoa vanhempien käyttäytymisestä liikenteessä, joten muutaman tunnin ajosessiot ja esimerkkien esilletuonnit eivät luutuneita ajatusmalleja juurikaan muuta. Ja sitäpaitsi melkoinen osa nuorista saa ajo-opetuksensa vanhemmiltaan. On varmasti melkoisen turhauttava tilanne, jos ajo-opettajana oleva isä yrittää opettaa jälkikasvulleen asioita eri tavalla kuin tekee itse liikenteessä. On ylittämätön paikka!

Erityisesti pojilla on aivan luontaisena halu ajaa vauhdikkaasti, sille emme voi mitään. Mutta me voimme hoitaa tuon vietin turvallisemmin ohjaamalla nämä nuoret moottoriurheilun pariin. Siellä he huomaavat, että fysiikan lakeja ei voi yksinkertaisesti jättää huomiotta. Jos niin tekee, silloin metsikkö kutsuu! Kuitenkin nuori voi halutessaan tuonkin kokeilla, mutta turvallisesti.

Itselläni oli nuorena halu ajaa kovaa - tai niin kovaa kuin silloisilla autoilla pääsi. Toki minun nuoruudessani nopeudet olivat vapaat taajamia lukuunottamatta, joten lakia en rikkonut. Kuitenkin ensimmäisen vuoden ajan ajoin todella rauhallisesti, jopa niin rauhallisesti, että isä halusi ajaa pitemmillä matkoilla, että matka joutuisi, vaikka hänkään ei todellakaan ollut mikään räimijä. Vasta armeijan jälkeen minun ajonopeudet nousivat, kun olin istunut armeijakaverini Juntusen Unton vierellä ja seurannut, miten mennään kovaa tiellä kuin tiellä. Aloin järjestelmällisesti opiskella ajotekniikkaa erilaisilla alustoilla ja jääradoilla olin säännöllinen vierailija. Silloin saimme onneksi käyttää harjoitteluun turvallisia paikkoja, ei aina tarvinnut mennä liikenteen seassa tukka putkella. Ilmeisesti olin valinnut oikean tien opiskella ajotekniikkaa, koska vältyin kolareilta ja suistumisilta, vaikka aina meninkin suunnilleen kaasu pohjassa. Halusin osallistua myös autokilpailuihin, mutta kun ei ollut valuuttaa hankkia kunnon renkaita, niin homma jäi silloin vain haaveeksi.

Sitten tulivat energiakriisit ja nopeusrajoitukset, joten lainkuuliaisena kansalaisena tyydyin ajelemaan nopeusrajoitusten mukaan, mutta kaipuu vauhtiin eli edelleen. Vasta nelikymppisenä minulla oli mahdollista kokeilla, miten taitoni riittäisivät kilpa-areenoilla. Perustimme työkaverini Sirkan Martin kanssa tiimin, johon saimme mukaan myös jo jokamiesluokan monivuotisen harrastajan Blomin Pasin. Pasi auttoi meidät sisälle kilpatuhuun, joten meidän ei tarvinnut opiskella kaikkea kantapään kautta. Muistan edelleen sen, kun Pasi sanoi, että kisassa on ihan kiva ajaa toisten perässä, mutta keulassa ihan hirveää. Kertoi ajaneensa ensimmäisen kerran tuohon tilanteeseen joutuneena penkaan ja uskoi meillekin käyvän niin. Mutta minusta oli kaikkein parasta ajaa keulilla, jos joskus sinne pääsin. Joukossa ajelu ei kiinnostanut tippakaan, koska siellä oli aina joku pulttipää, joka tahallaan työnteli kilpakumppaneitaan penkoille. Aikani tuota kestin, mutta lopulta mittani oli täysi ja siirryin ajamaan asfalttisprinttejä. Siis kelloa vastaan. Vaikka jokkiksessakin olin jo saavuttanut useita palkintosijoituksia, jopa muutaman kerran ihan pallille asti, sprintissä menestykseni oli paljon parempaa, vaikka annoin kalustossa melkoisesti eteen, kun mm.ajokkini oli lähes sata kiloa ylipainoinen. Ilmeisesti pojankollina tehdyt ajoharjoitukset eivät olleet menneet hukkaan.

Nykyään vanhana ukkona enää vain muistelen noita kilpa-aikoja. Tien päällä en kaipaa enää ylenmääräistä vauhtia, ajan kyllä lähes aina, mitä tiellä saa ajaa, mutta kaahailuihin en tunne tarvetta. Kilpaura on tehnyt tehtävänsä, on vienyt vauhtinälkäni.

Mutta miksi jaarittelen omista kilpailuistani? No siksi, että nuoret olisi syytä saada moottoriurheilun pariin. Siellä he oppivat ajoneuvojen käsittelyn suurilla nopeuksilla ja vauhtinälkäkin tulee siinä samalla tyydytettyä. Jokamiesluokan kisat jollakin etuvetoisella autolla antavat mielestäni hyvät valmiudet hallita ajo myös siviililiikenteessä laillisilla nopeuksilla.

Itse asiassa tiimini teki tietoiskuja erilaisiin oppilaitoksiin, joissa kerroimme moottoriurheilun mahdollisuuksista auttaa parempaan liikenneturvallisuuteen. Mutta kertominen ei ole sama asia kuin päästä itse koettamaan. Onneksi muutamat autourheiluseurat ovat hankkineet ajoharjoittelua varten aivan siviiliautoja, joihin on lisätty tarvittavat turvallisuusvarusteet.

Kaikille tuollainen johdettu harjoittelu tai kilpaileminen ei tietenkään sovi. Jotkut - oikeastaan melkoinen osa nuorista - pelkäävät, että kisoihin osallistumalla he voisivat menettää kasvonsa, jos vaikka mokaisivat. Sitten räimitään teillä muun liikenteen seassa, mutta ei ajatella sitä, että vasta sitten ne kasvonsa voi menettää, kun sattuu mälli - silloin voi menettää ne kasvonsa jopa ihan konkreettisesti!

Mikä tämän blogin tarkoitus sitten on?

Nuorille, erityisesti pojille, on taattava turvallinen mahdollisuus harjoitella ajamista ja tyydyttää vauhtinälkänsä. Olen tuonut tässä kirjoituksessani esille niitä argumenttejä, joilla olen itse selviytynyt tähän asti. Toivon näin tapahtuvan mahdollisimman monelle muullekin!

kaveri poistui!

2010-08-16T07:40:00.000-07:00

Kuvassa Jurkka pitkässä turkissa. Se esiintyi edukseen
lukuisissa näyttelyissä olihan se kansainvälinen muotovalio,
ja siksi Jurkalle syntyi lukuisia pentueita. Nyt Jurkka on
muisto vain!

Tänä aamuna kymmenen tienoilla havahduin takaterassilta kuuluvaan mekkalaan. Menin tietenkin kurkkimaan ja näin, että Jurkka pyöri hullun lailla ympyrää katse suunnattuna ylös terassin kattoon. Jonkun ajan pyörittyään se heittäytyi kyljelleen vispaten mielettömästi tassujaan, ja suusta alkoi valua valkoista vaahtoa. Siis epileptinen kohtaus - arvelin!

Saimme lääkärille ajan illaksi, mutta kasvattajamme hoiti niin, että pääsin vastaanotolle jo parin tunnin päästä ensimmäisestä kohtauksesta. Ollessani lähdössä Jurkka sai toisen kohtauksen tuulikaapissa, joten jouduin kantamaan koiran autoon, kun kohtaus hellitti. Mutta kaksi kohtausta Jurkka sai kestää ennen pääsyämme lääkäriin.

Verikokeissa ei ilmennyt mitään hirveän erikoista, mutta rauhoittavilla ja epilepsialääkkeellä Jurkka sai levätä lääkäriaseman matolla ainakin tunnin verran. Kun se alkoi konkoilla ylös, niin saimme luvan lähteä kotiin. Autossa Jurkka veteli hirsiä ja ajattelin, että pahin on voitettu. Kotona nostin kaverini alas autosta ja yritin viedä sitä puskaan kevennykselle, mutta se saikin uuden kohtauksen hiekkatiellä. Siitäkin vielä selvittiin, mutta aloin tutkia Jurkan käytöstä tarkemmin ja totesin, että koira on täysin sokea. Se poukkoili sisällä esineisiin ja oven pieliin ja oli todella kärsivän näköinen. Ja vielä aamulla se oli ollut aivan normaalissa kunnossa! Tai siis sellaisessa kunnossa, missä vähän yli kymmenvuotias airis voi olla.

Vaimo ja kasvattaja tekivät pikapäätöksen, että Jurkan kärsimykset poistetaan ja noin kello 18 sen ei enää tarvitse kärsiä. Minä olen sen verran pehmo, että en voinut lähteä Jurkankaan viimeiselle retkelle kuin en muidenkaan koiriemme viimeisille matkoille. Tuntuu sen verran pahalta!

"takapotku", kipunointia

2010-08-10T05:08:00.000-07:00

Painoin juuri äsken retukkaa, jolla sysäsin otsikossa mainitun romaanin aineiston kustantajalle.
Viimeistely sattui kyllä ihan väärään aikaan. Kun ulkona oli yli kolmekymmentä astetta lämpöä, niin ei ollut herkkua istua koneen ääressä ja viilata pilkkuja.
Mutta nyt se on tehty, eikä seuraavasta ole mitään tietoa. Pää on jokseenkin tyhjä!

Ensimmäisessä romaanissani "reppana" kerroin Hakulisen Arton vaiheista ja jo kirjaa kirjoittaessani ajattelin, että saman hepun toimista voisin kirjoitella seuraavassakin romaanissa, jos tulisi sellaista palautetta, että jatkon tekeminen olisi järkevää. No sellaista palautetta sain, että paketti on kasassa.
Nyt pyrin hoitamaan lopun sellaiseen malliin, että jatko-osaa ei ole edes kovin helppoa rakentaa. Siispä Arto saa olla rauhassa!

Viime aikoina on meilläkin ollut kovia ukkosmyrskyjä. Olemme kuvitelleet, että eihän meillä Suomessa sellaisia esiinny, vaikka Ruotsissa oli joku vuosi valtavat metsätuhot. Mutta Mäntsälä on ollut sunnuntaihin asti paikka, jonne salamointi ja tuhot eivät osanneet. Me jopa toivoimme, että kävisi nyt edes joku kuuron reuna, että saisimme kosteutta, mutta ei sadetta näkynyt. Sunnuntai sitten muutti tilanteen, sähköt olivat poikki tuntitolkulla ja vettäkin tuli ihan mukavasti. Saimme vielä eilen ja tänäänkin sadetta, joten ehkäpä luonto sai nyt edes vähän elvytystä.

Ylä-Kainuu -lehdestä luin, että Suomussalmella oli Veera myskänyt oikein kunnolla. Myrsky oli kulkenut Lapintien seutuja ja kaatanut siellä satoja runkoja.
Saapa nähdä, miten on mökkimme käynyt, kun sekin on sillä seudulla.
Mökin tontilla on julmettuja mäntyjä ja jos ne ovat päättäneet maastoutua, niin siinä meillä onkin tekemistä. Ja jos tuollaiset männyt kaatuvat mökin päälle, niin ainakin kattorakenteet ovat entiset. No pian asia selviää, kun joskus ensi viikolla sinne kurvailemme.

On muuten ollut melkoista energian haaskausta, jos lasketaan yhteen jokaisen viime aikaisen salaman kautta hukkaan purkautunut varaus.
Iät ajat ihmiset ovat yritelleet valjastaa tuota ilmaista energiaa, mutta tulokset ovat kaiketi olleet melko heikkoja, kun asiasta ei enää edes puhuta. Minusta olisi hyvä, että joku viisas insinööri paneutuisi asiaan, tiedä vaikka sieltä löytyisi ratkaisuja sähkön tuottoon!

pikkuisen golfista!

2010-07-29T01:18:00.000-07:00

Pelasin lauantaina golfkisan Hirvihaarassa. Osallistun kilpailuihin muutaman kerran kesässä siksi, että kisoissa tasoituskortti syntyy automaattisesti. Harjoituskierroksilla ei sitten tarvitse huolehtia tarkasta merkkailusta tai muustakaan - voin jopa pelailla harjoitusmielessä kahdella pallollakin.

Startti oli kymmenen aikoihin, jolloin lämpötila oli jo todella korkea. Valuin hikeä jo ennen starttia, mutta juomaa oli kuitenkin nautittava koko ajan lisää, jotta ei tulisi nestehukkaa.
Kavereiksi minun lähtööni tuli noin kympin tasoituksilla olevat kaverit - siis olivat melkoisesti parempia kuin minä. Minun tasoitukseni kisaan lähdettäessä oli 15,8.
Ensimmäisen väylän pelasimme kukin kentän pariin eli siis lähtö oli oivallinen. Kakkosella kaverini pelasivat jälleen parit, mutta minulle tuli bogey, joka on minulle ihan kelpo tulos, kun kakkoslyöntini oli sellainen muutaman kymmenen metrin söpsö.
Kolmosella alkoivat ongelmani. Avasin väylän vasempaan reunaan kanervikkoon, josta huitaisin pahasti oikealle greenin tasalle kuusikkoon. Tulokseksi hämmensin seiskan, kun nelonen oli ajatuksena, siis kolme yli parin. Kaverini jatkoivat hyviä esityksiä.
Nelosella löin palloa ihan liian hyvin. En koskaan ennen ole kyseisellä väylällä lennättänyt palloani outtiin, siis pois pelialueelta. Nyt pallo lensi ihan mielettömästi ja iskin perään vielä toisenkin metsään. Vasta kolmannella pallolla jäin pelialueelle. Siis näpersin itselleni tulokseksi ysin - viisi yli parin. Peli oli käytännössä jo silloin menetetty, mutta eihän golfissa voi keskeyttää, vaikka kuinka kuritettaisiin. Pelasin kaksi birdietä ja joitakin paria, ja lopputulokseni oli 99 bruttolyöntiä. Kun tasoitukseni huomioitiin, niin pelitulokseni oli 82 (kymmenen yli parin), jolla saavutin peräpään sijoituksen. Kaverini pelasivat 72 ja 73 eli suunnilleen omiin tasoituksiinsa, mutta eivät tuloksillaan kuitenkaan hekään hätyytelleet kärkisijoja, kun voittaja repäisi tuloksekseen 66. Toki voittajalla on sitten seuraavassa kisassa enemmän työtä päästäkseen samoihin nettotuloksiin, kun tasoituskorttiin tuli melkoisesti muutosta alaspäin. Minun tasoitukseni on sitten tätä kirjoittaessani 15,9, kun en pystynyt pelaamaan paremmin.

Katsoin tämän kesän pelihistoriaani ja yhtä huonot tulokset olen pelannut 12.4. ja 19.5. Kertaakaan tänä kesänä en ole pelannut huonommin!
Analysoin peliäni ja tulin siihen tulokseen, että ylenmääräinen helle teki yksinkertaisesti tepposet. Harjoituskierrokseni olen pelannut helteiden aikana aina aikaisin aamulla, jolloin vasta viimeisille väylille on tullut enemmän lämpöä. Viileällä kelillä pallo ei lennä niin hyvin ja aivotkin pelaavat paljon paremmin. Nyt löin palloa liian hyvin, enkä osannut sopeuttaa muutoksia peliini. Onneksi leipäni ei ole kiinni golfista, koska en osaa pelata liian kuumalla kuin en myöskään sateella.
Olen monta kertaa todennut, että golf tekee nöyräksi. On se vaan niin haastava laji!
Legenda kertoo, että itse piru olisi lajin keksinyt.

jo on aikoihin eletty!

2010-07-22T04:29:00.000-07:00

On aivan kummallinen olo, kun ilmat alkavat olla sellaisia kuin yli puoli vuosisataa sitten Suomussalmen Näljängässä. Silloin ei ollut lämpöpumppuja viilennystä järjestämään, ei ollut kivennäisvesiä tai energiajuomia. Janoon juotiin kaivovettä, kotikaljaa tai kurria. Nyt ovat lähes kaikki avut käytettävissä, mutta sittenkään en tahdo jaksaa. Silloin alle kouluiän mentiin pitkät päivät milloin missäkin, mutta ainakin nyt tuntuu siltä, että ei se helle silloin rasittanut - päinvastoin. No eiköhän saada sateita, kun golfkisat tulevat ajankohtaisiksi. Viime kesänä pelasin viisi kisaa ja yhtä lukuunottamatta satoi.
Katsotaan, miten äijän käy!

Olen yrittänyt saada talvella aloittamani kirjoitustyön päätökseen, mutta tuo yletön kuumuus on kyllä vienyt pahimmat kirjoittamishimot. Toki teksti on kasassa, mutta se kaikkein inhottavin tekstin korjailutyö on vielä kesken. Yritän puristaa niin, että saisin tekstin kustantajalle elokuun puoliväliin mennessä.

Pistin jonoon jo julkaistut kirjani ja mukaan pääsi myös työn alla oleva romaani "takapotku" - tosin vasta kantena. Oikolukijani kävi tänään hakemassa tekstini viimeiseen luentaansa ja hän näki kansikuvassa aivan muita asioita kuin mitä itse halusin siinä kuvata. Minä yritin saada kuvaan jonkinlaista vauhtia kuvankäsittelyohjelman eräällä ominaisuudella. Ja mielestäni onnistuin löytämään lähes oikeat fiilikset, mutta oikolukijani näki kuvassa pehmeyttä ja jopa tyynyn! Siis lisää pehmeyttä. Minä en kyllä kuvasta moista löydä, mutta kaiketi täytyy käydä tutkimassa vähän lisää kuvankäsittelyohjelman oiminaisuuksia. Jos vaikka löytyisi juuri se vivahde, jota olen koko ajan etsinyt.

Joku aika sitten tällä foorumilla kerroin, että heitin masennuslääkkeeni pois käytöstä, mutta jo noin viikon jälkeen tunsin, että en jaksa ilman apuja. En saanut nukuttua, vaan päässäni mylläsivät inhottavat ajatukset läpi öiden, joten päätin nostaa käpäläni ylös. Nyt nautin puolikkaan pillerin iltaisin ja saan nukuttua kohtalaisesti. Kaipa sen on sitten oltava niin vielä jokin aikaa!

Anna -lehdessä 1996!

2010-06-22T02:06:00.000-07:00

Siivosin työhuoneeni kaappia ja eteeni tupsahti Anna -lehti nro 18, 30.4.1996. Kannessa oli kuvat Marjo Matikaisesta, Colin Firthistä, missi-Helistä ja Samista. Lisäksi kannessa mainitaan Ruotsin kuninkaan haastattelusta, mutta kun noista ei selviä, miksi olen lehden joskus säilönyt, niin siirryn sisällysluettelon silmäilyyn. Siellä on maininta jutuista, joissa kerrotaan Pirkka-Pekka Peteliuksesta, Mari Vainiosta, Heikki Salosta ja Sirkku Peltolasta, Aki-Petteri Bergistä ja onhan siellä otsikko "Kännykkä soi kaikkialla". Sitäpä sitten siirryn tarkastelemaan.

Meikäläinen on päässyt tai joutunut piinapenkkiin ja kuvakin on sellainen, että ihmetys vain kasvaa. Olen kaikkia tottumuksiani vastaan pukeutunut oikein pukuun ja kravattikin on kaulassa! Eilen aloittaessani kirjoittaa tätä blogia, en löytänyt syytä pukeutumiseeni, mutta nyt yöllä valvoessani se selvisi. Olin ollut samana päivänä kertoilemassa matkapuhelintekniikasta televisiossa ja siksi minulla oli tuo ahdistava asu päälläni.

Minä olin joutunut sellaiseen asemaan firmassa, että jouduin/sain kertoilla eri yhteyksissä matkaviestintekniikasta maallikkokielellä. Matkaviesti -lehteen jouduin pitkän tovin antamaan vastauksia ns. yleisön esittämiin teknisiin kysymyksiin ja istuin muutaman kerran Nurmijärven studiossa radion suorassa lähetyksessä vastailemassa yleisön puhelinkysymyksiin.
Ja tämä Annan juttu oli tuota samaa sarjaa. Jutussa heittelen tekniikan selvittämisen jälkeen mm. arvioita tilaajamäärien kehityksestä. Olen varmaankin saanut luvut markkinoinnista, kun kerron, että vuonna 2000 on Suomessa 3 miljoonaa matkaviestimen käyttäjää. Lieneekö arvio osunut kohdalleen, mutta ainakin nyt kymmenen vuoden päästä meitä paljon tuota arviota enemmän.
Jutussa on haastateltu myös säteilyturvakeskuksen ylitarkastaja Lauri Purasta, joka toteaa, että säteileehän ne, mutta eivät ylitä riskirajaa. Kuitenkin tuossa vaiheessa vasta etsitään kunnon mittausmenetelmiä asian todentamiseksi. Ja nuo tutkimuksethan jatkuvat edelleen, kuten aina silloin tällöin asiasta kerrotaan!
Lisäksi jutussa on haastateltu monia käyttäjiä ja on jopa esitelty kännykkäetiketti. Siis varsin hyvä kattaus matkapuhelinmaailmaan!

Aikoinaan töissä ollessani kuvittelin olevani niin tärkeä henkilö, että jopa lomillakin piti pitää puhelimet päällä ja sähköpostikin piti saada jo NMT-aikaan mökillekin. Onneksi nuo harhakuvitelmat ovat tässä vuosien varrella kaikonneet ja olen tätä nykyä hyvin vanhanaikainen viestimien käyttäjä. Matkapuhelimessa minulla ei ole nettiaksessia lainkaan, koska en tunne sitä tarvitsevani. Puhelin on vain puhelujen vastaanottamiseen ja tekstiviestittelyyn. Puhelimeni tärisee erittäin harvoin, eipä montakaan kertaa viikossa. Itsekin soittelen erittäin harvoin, kun nykyään ei ole ollut tarvista lääkäreillekään soitella. Ja kuitenkin operaattorit haluaisivat meikäläisen asiakkaakseen! Ei niillä ole kyllä mitään tietoa yksinkertaisimmastakaan ansaintalogiikasta, mutta sepähän on tietenkin heidän murheensa.

Näiden mikrojen välityksellä roikuskelen netissäkin ihan päivittäin, mutta silloinkin pääasiassa vain tiedonetsintätarkoituksessa. On minulla aksessi myös facebookiin, mutta olen sielläkin hyvin passiivinen jäsen. Yhdeksän kaveria olen määritellyt. Suurin osa kavereistani kuuluu perheeseeni.
Jotenkin minusta on koko facebookin idea vesittynyt! Siellä näyttää olevan melkoinen liuta henkilöitä, joiden päämääränä on vain kalastella hirveän suuret kaverimäärät, joilla sitten ylpeillään. Minulle rittäisi yksi kunnon kaveri!

Tämä blogien kirjoittelu on myös ihan turhaa touhua. Eihän kukaan ole kiinnostunut tavallisen ihmisen jorinoista - siis tosiasiallisesti. Mutta tänne näpyttely on ajankulua, siis ajan tuhlausta. Kun muutakaan parempaa ja mielenkiintoisempaa hommaa ei juuri sillä hetkellä satu olemaan. Vaimo kyllä pystyisi luettelemaan tekemättömiä töitä vaikka kuinka paljon, mutta sehän onkin jo sitten eri juttu.

Otin käyttöön "viinin"punaisen taustan blogilleni. Minusta tuo väri oli niin lähellä viestimiehen väriä, että siksi. Aiemmat taustat olen valinnut mielialani mukaan. Ensin oli musta tausta pitkän aikaa ja muuttui siniseksi, kun tilanne kehittyi otolliseen suuntaan.

15 vuotta Jukola-ponnistuksista!

2010-06-19T07:32:00.000-07:00

Katselin juuri Venlojen viestiä Kytäjältä ja väkisellä tulivat mieleeni 15 vuoden takaiset tapahtumat Kerava-Sipoon Jukolan viestistä. Vaikka itsekin suunnistin aikoinani paljon, niin koskaan en ole itse ollut juoksemassa Jukolassa. Syy oli yksiselitteinen. Jo päiväsuunnistuksessa nilkkani nyrjähtelivät pahasti ja loppuvaiheessa en enää lähtenyt metsään ilman nilkkojen teippausta. Pääharrastukseni oli hiihto, joten en halunnut sitä vaarantaa yöjuoksuilla metsässä.

Olin silloin 15 vuotta sitten kyseisen tapahtuman viestipäällikkönä työnantajani edustajana.
Miksi sitten jouduin tuollaiseen virkaan? Pääasia taisi olla se, että kyseisen tapahtuman kilpailunjohtaja Veikko Kostiaisen kanssa olin tehnyt jo vuosia erilaisten tapahtumien viestityksiä, joten nimittämiseni lienee johtunut Veikon haluista tehdä yhteistyötä kanssani. Olin muutamassa neuvottelussa mukana, kun tapahtumamarkkinoinnista vastuussa oleva henkilö ei oikein nähnyt, miten firma voisi hyödyntää Jukolaa oman kilpensä kiillottamisessa. Kuitenkin lopulta kauhean vääntämisen jälkeen sopimus syntyi muistakseni noin viikko ennen tapahtumaa, ja minut siis määrättiin hoitamaan koko tapahtuman viestiyhteydet.
1995 piti vielä järjestää lehdistökeskukseen lukuisa määrä telefax-laitteita lehtimiesten tarpeita varten, puhelinkioskeja kisa-alueelle, kiinteitä puhelimia lukuisiin eri paikkoihin ja tietenkin myös riittävä määrä matkapuhelimia kisajärjestäjien käyttöön sekä julmetusti lisää kapasiteettia matkapuhelimien käyttäjille.
Noita yhteyksiä varten tarvittiin läheisen mäen päälle siihen aikaan melkoiset lisärakennelmat ja yhteydet johonkin keskuspaikkaan. Itse kisa-alueelle leviteltiin erilaisia kaapeleita kilometrikaupalla, joten tapahtuman rakentamiseen meni ihan oikeasti monia miestyöpäiviä - kuin myös sitten purkamisessakin.

Yhteyksien saamisessa meinasi tulla varsinainen tenka på, kun yhteyksistä vastaavalta osastolta tuli ensin vastaus, että kyllähän homma tehdään, mutta aikaa menee ainakin kaksi viikkoa. Kerroin, että ne pitää olla käytössä jo puolen viikon päästä, koska firma on ottanut homman hoitaakseen ja kisapäivä on jo lyöty aikoja sitten lukkoon. Ja yhteydet saatiin! Matkapuhelinkapasiteettia varten meillä oli jo valmiiksi asuntovaunuun asennetut tukiasemat, joten sen saaminen käyttöön oli jo rutiinia, kun monta vuotta oli asiaa harjoiteltu.

Firma kutsui paikalle vieraita, joiden kanssa pyörimme katsomassa kisoja jopa pimeässä metsässä, mutta myös veimme heidät nauttimaan kisajärjestäjien VIP-palveluja. Kaikki olivat todella tyytyväisiä!
Joskus yön tunteina sain Kostiaisen Veikolta soiton, että telefax-yhteydet ovat poikki. Soitin keskusmiehille ja tietenkin vika oli kannaltamme kaukaisimmassa pisteessä Helsingissä, joten vian korjaaminen kesti tunnin-pari, mutta hyvissä ajoin ennen maaliintuloa kaikki toimi jälleen, eikä kukaan toimittaja edes huomannut vian olemassaoloa. Onneksi kerrankin vika sattui parhaaseen mahdolliseen aikaan!

Ja tulihan työnantajalta oikein kunniakirja asiakaslähtöisestä tapahtuman matkaviestinyhteyksien hoidosta. En tiedä, miksi kunniakirjassa oli kiitokset vain matkaviestinyhteyksien hoitamisesta! Oliko sitten tuo vikahässäkkä vaikuttamassa siihen, että kiinteiden yhteyksien hoitaminen oli jätetty pois? Itse muistelen tapahtumaa lämmöllä edelleenkin.

Asiasta toiseen! Jätin illalla ottamatta masennusmössöt ja nukuin yöllä ihan kohtuullisesti. Itse asiassa olen niitä ottanutkin pääasiassa kunnon unen saamiseksi.
Joku varoitteli, että noiden mömmöjen kanssa pitää olla varovainen ja pitäisi noudattaa lääkärin määräyksiä. Tietenkin minun on oltava koko ajan tarkkana, että en lipsahda jälleen väärälle puolelle, mutta toisaalta olen saanut itse määritellä lääkkeeni jo vuosia. Olen hylännyt sellaisia, jotka eivät ole minulle sopineet ja olen pitänyt sellaisia, jotka sopivat. Määriä olen pienennellyt koko ajan, joten nyt seitsemän vuoden mömmöjen syömisen jälkeen ajattelin siirtyä niistä kokonaan pois. Jospa meikäläinenkin voisi joskus jopa nauraa - tai ainakin hymyillä!

mitä monilahjattomille?

2010-06-02T22:56:00.000-07:00

Olen mielenkiinnolla seurannut mediasta, miten koulujen tuntikehyksiä ehkä tullaan muuttamaan. Uusina piirteinä on mainittu, että taideaineita pyritään lisäämään, ja nyt viime aikoina on mainittu erikseen, että draamaa ja etiikkaa tultaisiin kouluissa lisäämään. Tosin opettajatkaan eivät tunnu ihan tarkalleen tietävän, mitä noiden sanojen taakse kätkeytyy. Draaman alle on soviteltu näyttelemistä, esiintymistaitoa ja jopa musiikkia ja etiikan on arveltu lohkaisevan uskonnosta ainakin osaa.

Nuo ovat varmasti ihan paikallaan oppilaille, joilla on jotakin erityislahjakkuutta, jota pitäisi edelleen kehittää, mutta miten käy monilahjattomien opiskelun?
Jos minun aikana olisi pitänyt osallistua tuollaisiin oppitunteihin, olisin varmasti ollut vielä enemmän sairas kuin olin. Tietenkin koulukiusaaminen vei opiskeluhaluja ja osallistumishalukkuutta, mutta minä suorastaan kärsin tunneilla, jotka vaativat osallistumista ja esiintymistä.
Minä olen varmasti monilahjattomuuden prototyyppi, minulla ei ole mitään sellaista ominaisuutta tai kykyä, joilla olisin voinut esimerkiksi hankkia leipäni. Minun on vain täytynyt pakertaa ja yrittää pärjätä niillä, mitä on.
Ehkä minua olisi auttanut oikeussalissa ollessani, jos olisin saanut esiintymistaitokoulutusta ja minulla olisi siihen ollut lahjoja. Lakimiehiksi aikoville tuollainen draamakoulutus on varmasti oikein täsmäkoulutusta.
Eilen meillä oli sähköt pois jonkun aikaa ja katselin asentajan työtä täältä kirjoituskammiostani ja nappasin muistoksi kuvan. Minäkin olen saanut tehdä tuollaista pylväs- ja mastoapinan hommaa useiden vuosien aikana välillä runsaastikin, kun ei ole ollut niitä erikoislahjoja. Varsinkin mastotöistä minä jopa nautin. Siellä ylhäällä oli rauhallinen ympäristö tehdä duunia. Oli kuitenkin oltava tarkkana, että ei tiputtele työkaluja alhalla olevien niskaan, ja myös tietenkin myös siinä mielessä oli oltava tarkkana, että ei itsekään tipu. Tosin en työtä tehdessäni edes ajatellut mahdollisuutta tippua, vaikka monta kertaa työt oli tehtävä jopa maston ulkopuolella vöissä roikkuen. Ja mastohommista sain mukavasti myös opiskelurahaa!

Meidän vuokralainen otti sitten ja lähti pari päivää sitten ja pääsin maalaamaan autotallin viimeisenkin seinän. Mustarastas oli onnistunut samaan poikansa lentoon jo näin aikaisin. Tänään vedin Ykiä sokkeleihin, mutta kun monilahjaton olen, niin enhän ollut laskenut maalattaviin neliöihin autotallin sokkelia lainkaan. Siispä talon sokkelista jäi osa maalamatta. Täytyypä joskus kylällä käydessäni muistaa ostaa Ykiä lisää.

takaisinotto!

2010-05-27T01:39:00.000-07:00

Aikoinaan, kun ajoin rallisprinttiä ympäri Suomea, tein päätöksen, että kotioloissa en tupsuttele päästömössäyksiä ilmoille. Siksi olen leikannut nurmikon 23 vuotta sähkökoneella. En alkuperäisellä versiolla, koska joskus kymmenen vuotta sitten kone piti vaihtaa entisen hajottua. Sähkökoneen haitta on se perässä roikkuva kumikaapeli, joka on kiinni pensaissa, kivissä ja ties missä vähän väliä. Nurmikon leikkaaminen vaatii loogisuutta, jotta tuo roikale tulee perässä, eikä eksy leikattavalle alueelle, muuten roikasta tulee entinen. En muistaakseni katkaissut yhtään jatkojohtoa koko aikana. Toissa päivänä oli sitten viimeinen reissu sähkökoneella ja leikkaaminen jäi vielä kesken. Terä kopsahti kunnolla kiveen ja moottori sai siitä siipeensä. Koneesta tuli joka tapauksessa entinen.

Mietin pääni puhki, millaisen leikkurin valitsen seuraavaksi. Lammas olisi ollut ekologinen, mutta päädyin kuitenkin ihan polttomoottorikäyttöiseen. Tänään kokosin laitteen ja hyvinhän tuo käymään lähti. Otin siis reilun taka-askeleen! Piti siinä monta kertaa pistää asioita riviin ja pinoon ennen päätöksen syntymistä. Nyt ajan autolla enää muutaman tuhannen kilometriä vuodessa, pääasiassa kauppaan, hiihtämään tai golfkentälle, moottoripyöräilyn lopetin kokonaan, en uusinut enää tammikuussa passia, joten en tule matkailemaan, mökillä käyn korkeintaan kerran vuodessa, jos sitäkään. Siksi tein tuon päätöksen siirtyä polttomoottorikäyttöiseen leikkuriin. Täytyy suorittaa leikkaukset mahdollisimman nopeasti, jotta kone käy vain vähän aikaa, jos vaikkapa leikkaisin nurmikkoni juoksujalkaa. Hmm. täytyypä miettiä.

Viimeiset joutsenyksilöt häipyivät pesimispaikoilleen vasta tämän viikon alussa. Ne pitivät oikein kunnon levähdys- ja ruokailutauon muuttomatkallaan. Pitkästi toista kuukautta ne viihdyttivät meitä!

Viikko sitten sain lopultakin itsestäni niin paljon irti, että rupesin maalaamaan autotallia. Se on ollut yhden maalikerroksen varassa tämän viisi vuotta. Kiersin mökkiä siten, että en joutunut auringonpaisteeseen. Olin menossa maalaamaan viimeistä pohjoisen puolen seinää ja aloin ottaa seinän viereen kerättyä tavaraa pois. Metsästä kuului jonkun linnun hätäistä ääntelyä. Ihmettelin sitä, mutta kun olin ottamassa koira-aidan verkkorullaa, huomasin rullan päässä rytökasan, josta erottui linnun poikasen avoin nokka. Homma jäi siihen, kunnes lintu on saanut poikasensa lentoon. Toivottavasti viimeisen seinä maalaaminen ei ota aikaa viittä vuotta!

Sain lopultakin laitettua sisällä olevat orret sellaisiksi, kun olin suunnitellut jo rakennusaikana. Käsittelin orret kulmahiomakoneeseen kiinnitetyn laikan avulla muistuttamaan piilukirveen veistojälkiä. Hienoa hiontapölyä kertyi säkkiin sellaisen 50 litraa, mutta sitä oli tietenkin myös seinissä, ikkunoissa, katoissa ja luonnollisesti täällä minun kirjoituskammiossa. Asuintilat on nyt kunnolla siivottu, mutta tämän tilan suhteen homma on vielä vaiheessa. Jostakin syystä myös keskuspölynimuri teki lakon. Kaikki menee näköjään rikki!

Tiistaina sain valmiiksi toisen romaanini käsikirjoituksen 1. vaiheen. Nyt on tiedossa koko kirjoittamisen tympein vaihe. Tekstin muokkaaminen, siis korjaaminen ja muuttaminen. No, sehän on tehtävä, jos aion saada kirjan Helsingin kirjamessuille. Puoli vuotta pidin taukoa, en kirjoittanut riviäkään muualle kuin tänne, mutta homma sujui sitten aloittamisen jälkeen ihan mukavasti. Oli tietenkin päiviä, että en saanut aikaan mitään, mutta varsinkin nyt lopussa tekstiä tuli jopa yli kymmenen sivua päivässä.

Pitäisi olla joku manageri joka hoitaisi kirjojeni markkinoinnin. Itse olen niin onneton myyntimies, että uskallan vain joillekin tutuille kertoa kirjani olevan valmis. En luota varmaankaan tuotteeseen tarpeeksi, vaikka aiemmat tekeleeni ovatkin saaneet ihan hyvää palautetta. Mutta kirjoittaminen on hauskaa, varsinkin nyt, kun ei tarvitse kirjoittaa omista kokemuksista ja omasta elämästä.

kuvailuja!

2010-05-06T23:08:00.001-07:00

Tänä kevään olemme saaneet seurata joutsenien elämää normaalia lähempää, sillä heti Mäntsälänjoen veden noustua pelloille ja tehden avovetisen järven, ilmestyivät nämä kaksi joutsenta uiskentelemaan ja ruokailemaan .

Kun vedet valuivat pelloilta ja järvi hävisi, niin paikalle pelmahti noin 30 joutsenta ja olivat vielä eilenkin paikalla. Ovat siis vahvistuneet samoilla sijoilla noin kuukauden.

Eräänä päivänä joutsenien kanssa samoilla tanterilla tepasteli kaksi kurkea. Kurjet eivät olleet paikalla kuin hetken, sillä niillä teki ilmeisesti mieli mennä pesäpaikoilleen munimaan.

En voi välttyä koskaan yrittämästä kuvata koiriamme. Tässä meidän vanhuksemme airedalenterrieri Jurkka painelee lähipellon viimeisillä lumilla. Paikalla olikin melkoinen säpinä, kun kaikki kolme koiraa painalsivat menemään kukin voimiensa mukaan. Eivätkä lähtenet koskaan omille teilleen, kun tarjolla oli ohjattua liikuntaa.

Tässä samaisella pellolla meillä kasvamassa oleva lakelandinterrieri Sakke yrittää ehtiä isompien serkkujensa vauhtiin. Aika hyvin se selvisi, vaikka onkin tuollainen tappijalka.

Nuorempi airedalenterriereistämme Sorja päivystää vartiointikivellä. Toki Sorja oli myös noilla peltokeikoilla ja vielä nuorena se jaksoi todella hyvin laukata paksussakin lumessa.

Tässä Sakke ja Sorja ovat yhdessä vartiointikivellä. Tänään Sakke lähtee uuteen kotiin Kiteelle, ja se tilanne on tietenkin kauhein juuri Sorjalle. Sakke ja Sorja ovat jaksaneet pitää vauhtia yllä koko sen kolmen kuukauden ajan, minkä Sakke meillä on ollut sijaiskodissa. Sorjan kaverinahan oli vuoden verran nuori ja komea airisuros Juho, joka löysi lopulta hyvän, oikean kodin Järvenpäästä, ja silloinkin Sorjalla oli hetken ajan ikävä leikkitoveriaan, kun Jurkka vanhuksena ei oikein enää jaksa yhtyä nuoren leikkeihin.

Jouluksi sain aikaan koiristamme kirjan "kaksikymmentä airisvuotta", jossa oli toista sataa kuvaa eri koiristamme parinkymmenen vuoden ajalta. Yllä olevat kuvat eivät sisältyneet kirjaan, koska nämä on näpsitty myöhemmin.

katse taaksepäin!

2010-04-29T01:40:00.000-07:00

Olen ollut työeläkkeellä Vapun päivänä neljä vuotta. Edelleen haakuilen miettimässä työkuvioita, joita ei enää ole, eikä varmasti tulekaan. Olen yrittänyt tehdä olostani siedettävän, mutta en noissa yrityksissäni ole täysin onnistunut. Sen kertovat vähän väliä näkemäni unet, joissa seikkailee tukku entisiä työtovereitani - siis niitä, joiden en ole kuvitellut pistävän puukkoa takaapäin selkämykseeni. Terapeutiltani opin aikoinaan, että unet ovat sielun peili!

Tammikuussa tein päätöksen, että en osta yhtään Iltalehteä, Iltasanomat ja Hesarin olin jo hyllyttänyt vuosia aiemmin. En yksinkertaisesti enää viitsinyt lukea juttuja kaiken karvaisista tekojulkkiksista tai muitakaan lööppien avulla esille tuotuja ns. juttuja, jotka sitten luettuina olivat yhtä tyhjän kanssa. Edes urheilujutut eivät olleet sellaisia, ettei niihin sisältynyt väkisellä ympättyjä sensaatioita. Tuossa vain nopeasti muutamia asioita, jotka alkoivat todella närästää, ei ole minun makuuni, kun väkisellä tehdään kärpäsistä härkäsiä.
Lupauksessani olen pysynyt, eikä ole tehnyt edes tiukkaa.

Mitä minä sitten luen? Luen kirjastosta lainaamiani pääasiassa kotimaisia romaaneja, joiden sivuluku ei ole yli 350:n, Mäntsälässä ilmestyviä ilmaisjakelulehtiä Mäntsälän Uutisia ja Mäntsälän Víikkouutisia, Tekniikan Maailmaa, Hanaa -lehteä, Mobilistia, Ministeriä, Il Falconea, Moottorituristia, Moottoria ja joskus Pirkkaa.

Romaanien sivuluvun olen rajannut 350:een siksi, että katson kirjailijan jotenkin epäonnistuneen tehtävässään, kun ei ole pystynyt rajoittamaan tarinaansa, siis kerronnassa on liikaa höttöä.

Mäntsälän ilmaisjakelulehdet ovat erittäin asiallisia. Tunnen jopa henklökohtaisesti molempien lehtien päätoimittajat.

Tekniikan Maailmaa olen lukenut kesästä 1963 alkaen, mutta tilannut olen lehden 1964 alkaen, ja jopa kaikki numerot ovat tallessa. Kun olin joskus iäisyys sitten töissä teleoperaattorilla ja olin tekemisissä radioverkkojen suunnittelun kanssa, olin järjestämässä TM:n toimittajille Raimo Ylöselle ja Ilkka Herttualle matkapuhelimien testauspaikkaa. Niihin aikoihin matkapuhelin oli radiolaite, jonka toimintaa myös testattiin vaativissa olosuhteissa. Nykyäänhän ne ovat vain henkilökohtaisia interneträpsyttimiä - pääasiassa, jolloin niiden toiminnalle ei aseteta mitään tietokonemaailmasta poikkeavia toimintavarmuuksia. Toimivat, kun ovat toimiakseen!
Lehtosen Eki firmamme matkapuhelinhovihankkijanamme oli tietenkin TM:n kanssa vielä enemmän yhteyksissä. Meidän hienolla matkapuhelimien mittalaitteistollamme mitattiin matkapuhelimen sähköiset arvot ja sitten kenttäkokeilla testaajat katsoivat, miten puhelimet toimivat käytännössä. Minun tehtävänäni oli etsiä tuollaisia testauspaikkoja. Ensimmäisellä kerralla löysin paikan jostakin Suomusjärven seudulta, mutta seuraavaan testiin mennessä alueelle rakennettiin uusi tukiasemapaikka ja piti etsiä uusi paikka. Sellaisen löysin Sipoon korvesta, jossa TM:n kaverukset tekivvät testejä omatoimisesti lukuisia kertoja myöhemminkin. Emme tietenkään osallistuneet itse testitapahtumiin, vaan TM teki ne omien suunnitelmiensa mukaisesti.
Olisin tietenkin halunnut olla mukana TM:n autotestauksissakin, mutta kun minulla olisi ollut tuolle sektorille vain käytännön kompetenssia, niin enpä edes yrittänyt tarjoutua apulaiseksi.

Hanaa -lehteä luen pysyäkseni kansallisen moottoriurheilun hermolla. Aiemmin luin vuosikymmenet Vauhdin Maailmaa, mutta sen linja muuttui minua vähemmän kiinnostavaksi, joten heivaaminen oli vain tehtävä.

Mobilistia luen vanhan auton käyttöentistäjänä, mutta Jan Enqvistin päätoimittajakautena on myös sen linja alkanut muuttua sellaiseksi, että tämän vuoden jälkeen on sekin lehti katkolla.

Ministeri on tämän vuoden alussa tullut Mini Club Flying Finns -jäsenlehden tilalle. Lehti kertoo siis ministien juttuja mm. autojen rakentelusta ja tapaamisista. Minunkin Minin rakennusselostus oli aikoinaan ministien luettavissa.

Il Falcone ja Moottorituristi ovat jäänteitä minun moottoripyöräharrastusajoiltani. Vasta kesäkuussa viime vuonna lopetin moottoripyörällä itseni kiusaaminen. En ole myöskään tuossa asiassa kokenut vieroitusoireita, koska peukaloni ei ole vieläkään niin terve, että pyöräily olisi nautinnollista.
Il Falcone on Moto Guzzeilla ajelevien kerholehti ja Moottorituristi on 2-pyöräisillä matkaa tekevien kerholehti.

Moottori tulee automaattisesti Autoliiton jäsenille. Olen ollut Autoliitossa ties kuinka kauan ja kilpailinkin rallisprinttiä Autoliiton lisenssillä muutamia vuosia.

Se paperille painettujen tuotteiden lukemisistani - eri henkilöiden kirjoittamia blogeja lueskelen myös ihan mielelläni. Ainakin Makkosen Matti ja Kirveen Liisa kuuluvat ohjelmistooni säännöllisesti. Muita seurailen enemmän sattumavaraisesti.

Huomenna olisi tarkoitus mennä entisen työkaverini Matturin Mikan kanssa golfkierrokselle minun kotikentälleni Hirvihaaraan, jos ilma on siedettävä, eikä ole lunta maassa kuten tänä aamuna oli. Siis muutamien entisten työkavereiden kanssa on silloin tällöin joku yhteydenpito tai tapaaminen. Noissa tapaamisissa olen saanut tietoa, että eipä se ole enää sama firma kuin vielä 1900 -luvun lopulla - toki uudella vuosituhannella olivat jo muutoksen merkit näkyvissä.

taito- ja taideaineet!

2010-04-13T22:13:00.000-07:00

Nyt vietellään taito- ja taideaineiden viikkoa. Kuulin juuri ministeri Virkkusen haastattelun ja hän totesi ykskantaan, että kyseisten aineiden tuntimäärää tullaan kouluissa kasvattamaan. Sääli!

Tietenkin koululaitos on hurjasti muuttunut minun ajoistani. Asia selvisi viimeistään silloin, kun omat tyttäret kävivät koulua ja vielä senkin jälkeen, kun olen seurannut jonkun verran lasteni lapsien koulunkäyntiä. Mutta periaatteeseen taito- ja taideaineiden opetuksen lissäämisestä voin varmasti sanoa ihan perustellut mielipiteet.

Me ihmiset olemme hyvin erilaisia - myös onneksemme. Itse koin koulussa, että kun minulla ei ollut mitään luonnonlahjoja, niin jotkut aineet olivat todella surkeita. Kansakoulussa sen aikainen piirustus oli yhtä tuskaa, kun ei syntynyt koiraa, niin ei syntynyt, vaikka olisin itkenyt. Joillakin se kävi luonnostaan ilman mitään paniikkia. He ottivat paperin ja vesivärit, ja pian paperilla seisoi se koira. Minulla vesivärien kanssa vain värit sekoittuivat toisiinsa ja tuloksena oli jotakin suttua. Tunnit olivat yhtä kärsimystä!

Keskikoulussa kuvaamataidon opettajaksi saimme nuoren taiteilijan Kauko Sirkeisen ja minäkin aloin jopa viihtyä tunneilla. Koiraa ei syntynyt silloinkaan, mutta Kauko näki minunkin suttuisissa yrityksissä jotakin positiivista, lähinnä värien käyttöni sai joskus jopa kiitosta. Itse en kyllä arvostanut töherryksiäni lainkaan, en mielestäni hallinnut asioita alkuunkaan.
Laulu ja musiikki olivat yhtä tahmeita. Kun ei ollut rytmiä veressä eikä laulunääntä, niin tunnit olivat todella turhauttavia. En ole kaivannut noitakaan tunteja koulun jälkeen!

Liikunta ei ole taideaine, mutta on taitolaji. Itse olin jonkinlainen jääkiekkoilija, mutta lähes kaikki muut aineeseen liittyvät aktiviteetit olivat pakkopullaa. Olavi Honkanen toi keskikouluun voimakkaasti voimistelun ja koripallon. Voimistelussa olin peruskankeana sellaista keskitasoa, ainoastaan hypyt olivat ihan luokan parasta. Koripallossa olin suorastaan surkea. En käsittänyt sitä peliä silloin, enkä kyllä vieläkään. Sain kokea, mitä on joukkueiden valinnassa viimeiseksi jääminen. Ei ollut liikuntaharrastukseen myötämielisiä tunteita aiheuttavia kokemuksia. Vasta aikuisena löysin hiihdon ja liikunnan uudelleen ja ihan kilpailumielessä.

Minun geeneissä on todennälöisesti vain jonkinnäköisiä loogisuusgeenejä, jotka ovat sukuuni kehittyneet vuosisatojen kuluessa maanviljelyksestä, metsätaloudesta ja rakennustaidoista. Siis sellaisia, että esim. rakennukseen on ensin rakennettava pohja, sitten seinät, sitten katto jne. Siis olen kaiketi saanut tuollaista loogisuusajattelua perintönä. Ja koulunkäyntini osoitti, että noin on varmaankin ollut, sillä matematiikka, fysiikka ja kemia kuin myös yllättäen historia olivat helppoja aineita. Niitä kun ei voi tehdä kuin oikein tai väärin, muita variaatiota ei ole. Se sopi minulle.

Miksi siis halutaan taide- ja taitoaineita lisättäväksi? Kun jollakin osalla ihmisiä on luonnonlahjoja johonkin taito- tai taideaineeseen, niin järjestettäköön heille lisäopetusta taideluokkien tai taidekoulujen muodossa, mutta älkää hyvät ihmiset määrätkö kyseisiä aineita kaikille tasapuolisesti. Siinä heikoimmin asiaa hallitsevat tulevat vain enemmän lyödyiksi ja lahjakkaatkin taantuvat, kun pitää vetää mukana sellaisia, jotka asioita eivät hallitse tai eivät muuten ole kiinnostuneita aineista. Sehän on kansakunnan tuhoamista!

Niin ja mämmistä minä tykkään!

kausi on avattu!

2010-04-12T08:29:00.000-07:00

Meikäläisellä on nykyään enää oikeastaan kaksi asiaa, joiden yhteydessä voidaan puhua kauden avaamisesta. Ensimmäinen on tietenkin hiihto ja toinen on golf. Vielä viime keväänä oli moottoripyöräily, jossa voin puhua kauden avuksesta - nyt ei ole enää sitäkään.

Tänään kuitenkin mentiin Vihtiin, jossa sikäläinen golfkeskus oli avannut kentän jo viime viikolla. Lauantaina siellä oli ollut yhdistetty kilpailu Vihdin malliin. Siellä oli laskettu mäkeä ja pelattu golfia ja jollakin periaatteella oli laskettu yhteistulokset ja pistetty osallistujat jonoon. Tänä aamuna lähdimme Fiestalla melkein heti oletetun kukonlaulun jälkeen kohti Vihtiä. Lämpöä oli perillä viitisen astetta, mutta aurinko lämmitti kuitenkin jo mukavasti. Oli tulossa komea kevätpäivä!

Starttiaikamme oli klo 9.40 ja seuraksemme saimme kaksi paikallista rouvaa, jotka avasivat kotimaan kauden myös tänään. Toinen rouvista oli käynyt ulkomailla pelailemassa talven aikana kolme kertaa ja toinenkin oli käynyt mätkimässä palloja jossakin sisähallissa. Me kaivelimme illalla mailat varastosta, jossa ne olivat olleet koskemattomina koko talven. Vähän jännitti, miten pelitaito olisi talvehtinut. Vanhoista ajoista päättelin, että slaissi on varmasti ja taatusti jälleen hyvissä voimissaan.

Koska toiset peliryhmän jäsenet olivat rouvia, niin jokaisella väylällä olisi minulla ensimmäinen lyöntivuoro, koska pelaan keltaisilta ja rouvat hieman lyhyemmillä väylillä punaisilta. Ensimmäinen driverilyönti: molo otti kunttaan ja veti pallon vasemmalle outtiin. Siispä minun oli avattava uudestaan, koska outtiin mennyt lyönti on golfissa ns. laiton lyönti ja on aina uusittava. Tulokseen tälläisesta uusinnasta tulee tietenkin kaksi ylimääräistä lyöntiä. Ensimmäisellä väylällä tuli tuloksekseni 8 lyöntiä, siis tuplapar.

Pelini parani ja tein ensimmäisellä puoliskolla jopa kolme paria ja pääosin päädyin bogey-tuloksiin. Toinen puolisko meni vähän huonommin, koska en onnistunut enää saamaan yhtään paria - kuitenkin lopputulos oli ensimmäiseksi kierrokseksi ihan välttävä 99 brutto. Netoksi tuli 82, siis vain 10 yli tasoitukseni. Yleensä vuosien varrella ensimmäinen kierros on antanut sellaiset 20 lyöntiä yli tasoituksen, joten nythän peli sujui keskimäärin hyvin, ajoittain jopa mukavasti.

Ensimmäistä driverilyöntiä lukuunottamatta muut avaukset driverillä onnistuivat ihan hienosti, lyönnit tapasivat miltei aina väylän ja ihan kohtalaisen kaukanakin. Muilla mailoilla avaukset lähtivät aina hieman vasemalle, mutta kuitenkin suoraan, siis palkäämääni slaissia, siis lyöntien kiertämistä oikealle ei juurikaan tapahtunut. Lähestymischipit olivat koko kierroksen ajan ihan surkeita, joten tiedänpähän, mitä harjoitella, kun kotiseuramme range saadaan auki.

Kun aloitin golfin pelaamisen joskus viitisentoista vuotta sitten, kierros meni kuin leikiten, eipä siinä juuri pulssi noussut tai hiki virrannut. Naureskelin, kun jotkut kehtasivat pitää golfia jonkunlaisena kuntoilun muotona. Silloin olin vielä kilpahiihtäjä, jolle eivät työpaikan kuntotestit pystyneet kertomaan mitään, kun asteikot eivät riittäneet. Nyt on toisin. Olen hiihtänyt kymmeniä tunteja, mutta kierros oli rasittava, mutta kuitenkin positiivisella tavalla. Varmasti huomenna paikat ovat kipeät ja jalat jäykät, vaikka tänään ne venyttelen kunnolla. Onhan kuitenkin ihan ilo tassutella pehmeässä, tänään tosin paikoitellen myös märässä, ruohikossa ja huiskia välillä palloa eteenpäin. Sitä se golf on!

lähiajan historiaa!

2010-04-07T22:45:00.000-07:00

Eilen oli päivä, jolloin kaikessa yksinkertaisuudessaan tapahtui muutamia juttuja, joita muistelin vielä vuoteellaakin. Tuli tehtyä lähihistoriaa:

Katsoin videolta Jackie Chanin elokuvan Thunderbolt. Ja olin todella pettynyt, että aivan lopussa ollut kilpa-ajokohtaus ei mennyt lainkaan hyvin. Aivan ensimmäiseksi kiinnitin huomion siihen, että Jackien ajoasento kilpurissaan oli kuin vanhan mummon ajoasento, kun hän menee Siwaan hakemaan kananmunia! Jackiella oli istuin niin kaukana, että kädet joutuivat olemaan aivan suorina - sellaisella ajoasennolla ajetaan heti ensimmäisessä kurvissa kaseikkoon - tai ainakin toisessa. Suorana sojottavat kädet kun eivät voi toimia täydellisesti, kuten kilpa-autoilussa ehdottomasti täytyy. Kädet on oltava likimain suorassa kulmassa kyynärpäistään, silloin niillä pystyy jotakin jopa tekemään ratin kanssa. Samanlainen ajoasento ei ole haitaksi siviiliajelussakaan - päinvastoin. Itse kilpa-ajo nyt oli sellaista elokuvallista potaskaa, ei paljon tekemistä todellisten kilpailujen kanssa. Myöskään kuvassa olleet kovat tappelukohtaukset eivät saaneet kyyneltä silmäkulmaan, mutta eivät kyllä erikoisesti hersyttäneen nauruhermojakaan. Olisiko ollut sellaista tusinaviihdettä?

Sitten piti katsoa kotimainen elokuva Skandaali tyttökoulussa. Pidän periaatteena, että katson tiistaisin ja keskiviikkoisin näytettävät kotomaan elokuvat TV:stä, olivatpa ne mitä tahansa. Jos vain muilta hommiltani ehdin!

Sitten oli vuorossa luontodokumentti leijonayhdyskunnan kovasta elämästä. Tuli ihan tippa linssiin, kun yhdyskunnassa oli pieni, urhea poikanen, jota oli joku sorkkaeläin potkaissut niin rajusti, että poikanen oli halvaantunut takaraajoistaan. Se veteli itseään etukäpälillä ja yritti kovasti pysyä muun lauman mukana. Kaveri oli urhea, mutta vaikka sitä muut poikaset yrittivät auttaa, niin kuolemaantuomittuhan se oli. Oli todella surkeaa katsottavaa!
Ehkä herkistymiseeni oli syynä tyttäremme Antti-poika, joka ei ainakaan vielä ole pystynyt käyttämään jalkojaan seisomiseen, juoksemiseen tai mihinkään, mihin muut 4-vuotiaat pojat jalkojaan käyttävät.

Noiden lisäksi oli vielä katsottava illalla jälleen kotimainen elokuva This is my life!

Päivällä kävimme koirien kanssa katselemassa, miten vesi virtaa Mäntsälänjoessa. Ja kyllähän se virtasi, mutta on myös muodostanut melkoisia järviä kylän pohjoisen puolen pelloille. Alkavat jo muutamat rakennukset olla siinä kintaalla, jäävätkö vesien saartamiksi. Joihinkin taloihin ei enää mennä tavanomaisin keinoin. Kaksi joutsenta oli löytänyt näin syntyneestä järvestä lepopaikan ja olihan niitä kuvattava, kuten koiriakin, kun painelivat pellolla viimeisillä lumisohjoilla itsensä väsyksiin.
Nyt on tuosta uloilusta jälkiseurauksena korvakipu, kun erehdyin menemään ulos ilman korvalappuja. Kun on harva pää, niin siitä saavat korvatkin kärsiä!

moottoriurheilumietteitä!

2010-04-02T00:50:00.000-07:00

Televisiosta on näkynyt viime aikoina melkoisen mukavasti moottoriurheilua, F1- ja rallikausi alkoi jo jokunen aika sitten ja suomalaista ralliakin olemme saaneet katsella aika mukavasti. Tietenkin mukavasti, jos on kiinnostunut moisista lajeista. Ja meikäläinen on!
Kotona on toisella osapuolella sanomista, kun vähänkin moottorit päästävät lauluaan, ja niinpä minä joudun luikkimaan kortin kanssa katsomaan lähetyksiä sellaiseen paikkaan, etten tulisi vaimoparan rauhaa härinneeksi. Kyllä vaimo oli aikoinaan kisoissa mukana ja kannustikin ajamistani, mutta nyt on sitten ilmeisesti tullut mitta täyteen.

Katselin tänä (siis lauantai-) aamuna F1-harjoituksia Malesiasta ja siellä Järvilehto asiallisesti kommentoi ajokkeja ja ajamista. Noista kommenteista sain päähäni pistää tänne sivustoille hieman asiaa suomalaisesta kansallisesta autourheilusta jokamiesluokan ja rallisprintin osilta.
Meitä oli kolme kaverusta, jotka perustimme oikein tiimin vuonna 1988 harrastustamme varten.

Kuvassa on koko NMT-Team. Oikealla on Sirkan Martti, keskellä Blomin Pasi ja meikäläinen seisoskelee vasemmalla. Kuten kuvasta näkyy, olemme tuolloin vielä sutjakkaita poikia koko joukko. Toki Masa on vieläkin, mutta me olemme Pasin kanssa päässeet vähän pöhöttymään.
Masan kanssa edustimme matkapuhelinasiantuntijuutta ja Pasi jo muutamia vuosia jokkista ajaneena ajamisen ja autonrakentamisen asiantuntijuutta. Pasi opetti meikäläisen tekemään lähes kaikki harrastukseen liittyvät tekniset manipulaatiot ja ehkä Masakin sai jotakin oppia, mutta hän oli pakertanut autojen kanssa ennenkin. Minulle oli kaikki suunnilleen uutta.

Tiimin perustamisessa auttoi kovasti firmamme markkinointiin tullut Marjatta Kuitunen. Hän näki, että tiimillämme on kompetenssia viedä matkaviestinjuttuja ruohonjuuritasolle. Myös Markku Lehkonen Philipsiltä oli mukana alusta alkaen kuten myös Benefon pariinkiin otteeseen. Nokiaa emme voineet edes pyytää kummeiksemme, koska työmme vuoksi olimme Masan kanssa heidän kanssaan tekemisissä. Pidimme huolen, että jauhot ja vellit eivät mene sekaisin.

Tiimimme herätti huomiota joka paikassa, missä olimme mukana. Joka paikassa emme saaneet varauksetonta vastaanottoa. Hyrylän UA:ssakin näitä soraääniä kuului, kun kaikki eivät nähneet hyvänä, että jokainen ei herra Valoa kumarrakkaan, mutta vähitellen nämäkin soraäänet hiljenivät, kun hoidimme lukuisissa Hyrylän UA:n järjestämissä kilpailuissa viestityksen. Ja kyllä minä sain eräiltä Hyrylän UA:n valolaisiltakin ihan merkittävää apua alkuvaiheessa.

Niitä viestityksiä sitten piisasi. Hoidimme kymmenien tapahtumien viestinnät vuosittain, joten pystyimme tukemaan monen tapahtumajärjestäjän tavoitteita. Pääasiassa tapahtumat olivat urheilukisoja.

Kuvassa kova jokkisfolkkari. Tällä ensimmäisellä ihan itse alusta asti tehdyllä laitteella voitin Hyrylän UA:n jäsentevälisissä kilpailuissa rekisteröimättömien kilpa-autojen sarjan hopeamitalin vuonna 1991. Minusta se oli sensaatio, eikä kerro mitään minun ajotaidoista vaan siitä, että auto oli todella mainio. Olin onnistunut säätämään sen tasapainon nappiin. Olivat camberit ja casterit kohdallaan etupäässä ja kulmat kohdallaan takapäässäkin. Lisäksi jousitus oli kurakelille juuri sopiva kuin myös moottori. Samoilla säädöillä tein sitten myöhemmin toisen kilpurin, mutta siitä en tahtonut saada millään ajettavaa peliä. Rakensin alustan moneen kertaan, mutta vasta muutaman vuoden päästä sain sen sellaiseen kuntoon, että viitsin lähteä sillä kisoihin, ja heti meni kaupaksi.

Tulivat folkkarit suhteellisen tutuiksi noina vuosina. Jyllilän Marko innostui myös ajamaan jokkista. Kun Pasi lopetti ajamisen, niin Marko kävi ostamassa yhden Pasin autoista rivitaloyhtiönsä pihan koristukseksi. Jossakin vaiheessa hänen autonsa vaihteisto alkoi sylkeä kakkosta pois päältä milloin sattui, niin tietenkin Markon oli saatava vaihteisto huoltoon. Marko otti työkalut pihalle, puhelimen kouraan ja soitti minulle aina, kun oli jonkun työvaiheen tehnyt. Niin minä sain kauko-ohjauksella kerrottua Markolle, miten folkkarin vaihteisto saadaan pois. Ja sitten korjauksen jälkeen taas paikoilleen. Ehkä minä silloin vielä osasin jotakin, koska juuri tuo homma on kuplissa se vaikein ja inhottavin!

Jo ajaessani jokkista, vaadin, että auto kääntyy ilman käsijarrua, mutta ei ole myöskään liian yliohjaava. Aliohjaava auto oli minulle ihan kauhistus. Ostin Kaali-Kallelta suoraan yhden jokkiskuplan, jolla menin kisoihin ihan suoraan. Ajamisestani ei tullut mitään, kun auto ei kääntynyt ilman kässäriä lainkaan, alusta oli säädettävä nöyremmäksi. Ajotottumukistani, vasemman jalan jarrutuskäytäntö mukaan lukien, oli valtavasti hyötyä, kun muutaman jokkisvuoden jälkeen siirryin ajamaan rallisprinttiä. Alussa kisat olivat sekakisoja, siis radassa oli asfaltti- ja soraosuuksia, mutta vähitellen osallistuin vain asfalttikisoihin. Jotenkin asfaltti miellytti enemmän, se tarjosi suunnilleen tasapuoliset olosuhteet jokaiselle ja säästi varmasti myös autoa.

Tässä on rallisprint-kalustoni. Ostin Kaali-Kallelta hänen rallicrosspelinsä, jonka muutin ss-luokan ajokiksi. Laitoin siihen lasikuitulokarit ja etukannen, siistin sen ja maalautin. Auto jäi noin 90 kiloa ylipainoiseksi, koska se oli rakennettu todella tukevaksi crossikisoja varten. En katsonut aiheelliseksi alkaa ratostella kaikkia vahvistuksia pois, vaikka olisi varmasti tulosten kannalta ollut järkevää, sillä tuollaisen ylimääräisen kuorman rahtaaminen ja jarruttaminen vie aikaa sekunteja enemmän, kuten esimerkiksi tämän aamun F1-lähetyksessäkin kerrottiin. Olisin saanut vieläkin suurempia pokaaleja kuin tuolla sain!

Olin 1996 kisaamassa Torniossa ja Kemissä. Siellä oli Oulusta kanssakilpailija samanlaisella kuplalla, mutta siinä oli turbokone, siis siinä oli tehoa kaiketi lähemmäs 300 kaakkia, kun minun autossa oli vain n. 160 heppaa. Ajoimme ensimmäisen kisalähdön ja minun aikani oli sekuntikaupalla parempi kuin hänellä. Kilpakumppani oli ilmeisesti ihmetellyt tilannetta, kun hänellä oli kaikki mahdolliset himppavimpat takalevyjarruja myöten, mutta ei vaan nopeus riittänyt. Hän tuli ihan rehdisti kysymään, voiko hän katsoa minun kuplani alustan rakenteen, kun hän ei sanojensa mukaan ollut saanut alustaa mieleisekseen. Toki annoin kaverille mahdollisuuden tarkastella autoni rakennetta!

Vähitellen pahin polte ajamiseen alkoi tyyntyä, mutta lähiseudun kisoja kuljin ajamassa. Menestystä tuli, kun kupla vain pysyi ladulla tai toimi teknisesti moitteettomasti. Olin joskus viimeisimipinä sprinttivuosinani ajamassa Keravan sprinttiä. Kisa ajettiin Savion toisella puolella teollisuusalueen pihoilla, pyöräteillä ja teillä. Lähtö oli kaukana varikosta. Sinne piti mennä hiekkatietä ajaen. Siihen aikaan pehmeitä sliksejä vielä lämmitettiin, joten renkaat olivat melkoisen surkeassa kunnossa, kun pääsi lähtöviivalle. Tietenkin renkaita putsattiin ihan käsin, mutta myös sudittaen, mutta eihän pitoon voinut luottaa täysin ensimmäisissä kurveissa. Juuri tuossa kisassa sattui niin, että tien kääntyessä ylös mäkeen pyörätielle, oli juuri ajolinjalle syntynyt röykky. Kaksi kilpakumppania ajoi tästä röykystä suoraan nokka edellä tolppaan ja joutuivat ambulanssikyydillä sairaalaan. Silloin siellä lähtöviivalla odottaessani lähtöä ja renkaitten jäähtymistä, tuli mieleen, että miksi minä olen täällä! Kun sitten sain starttiluvan, niin oikeastaan vain ensimmäisessä kurvissa oli mielessäni renkaitten huono kunto ja kolaripaikassa en edes enää muistanut muille tapahtuneita, yritin vain mennä mahdollisimman kovaa. Radan takaosalla moottorin hakatessa rajoittimeen, tuli mieleeni, että miksi se huippunopeus on vain jotakin 160 km/h. Siis kaipasin vain lisävauhtia!

Nurmijärvellä kippasin kuplan huolellisesti lepikkoon, kun etukäteen ajattelemassani riskinottopaikassa olikin toimitsija pistämässä lippusiimoja takaisin paikoilleen. Alitajuntaisesti tein ratkaisun, joka johti lepikkoon. Onneksi en jääräpäisesti ajanut suoraan ja ihmisen päälle!

Kuplaa en enää ehtinyt rakentaa täysin kuntoon, kun sille tuli ostaja.

Ensimmäisen jokkiskisani ajoin lähestulkoon 40-vuotispäivänäni, mutta kymmenen vuoden päästä olin jälleen jokkiskisoissa. Koska minulla ei ollut enää omaa jokkisautoa, niin sain kuvan Sumpin lainaksi. Lisäksi järjestäjä antoi kisaan oikean numeron ja kunnon varikkopaikan, jonka Pakarisen Timo oli koristellut juhlaan sopivaksi.

Kisa päättyi tekniikan pettäessä. Sumpissa oli folkkarin kone ja toisen puolen venttiilikoneisto irtosi, joten Sumpista tuli 2-pyttyinen ja kisa loppui lyhyeen. Sumppi meni kaupaksi viallisenakin!

Olimme Lapin Arin kanssa hankkineet kuplani tuhoutumisen jälkeen sprinttiautoksi takavetoisen Nissan Micran, jolla yritimme yhtenä kesänä käydä ajamassa muutamia kisoja. Ihan ensimmäisessä kisassa ja ensimmäisessä lähdössä meni vaihdekeppi poikki. Ari ei päässyt junnuluokassa ajamaan lainkaan. Sitten menimme juhannuskisoihin Iso-Syötteelle. Ensimmäisessä kurvissa minulla meni jälleen vaihdekeppi poikki. Tunkin varresta kyhäsimme tynkään kepin ja Ari lähti matkaan. Kepin ansiosta hänellä lipesi välillä pari pykälää liian pieni vaihde päälle, jolloin venttiilit ja mäntä kohtasivat aiheuttaen venttiilien vuotamisen. Minä pääsin vielä jotenkin mäen päälle, mutta sitten tehot hävisivät ja ajot loppuivat siihen. Vielä kerran Alastarolla yritimme kisaan, mutta jälleen tuli remonttia. Ei ollut hyvä hankinta!

Seuraavana kesänä Vettensaaren Jan ja Ari ajoivat vuorotellen, mutta eipä se oikein luonnistunut, ongelmia oli, joten Micra pantiin myyntiin ja pojat hankkivat rallia varten Kadetin.

Minä halusin jonkun projektin ja toin talliini keskeneräisen Golfin, josta aioin rakentaa sprinttiin harrasteauton. Kuten tuolla F1:ssäkin, niin myös täällä kansallisella tasolla uuden auton saaminen kisakuntoon on todella suuren työn takana. Minäkin törmäsin vain vaikeudesta toiseen, kun yritin saada laitteesta kisakuntoista.

Yhteen sprinttiin menin 0-autoksi. Kerran olin ajanut Hyvinkäällä kuivalla kelillä ja laite toimi joten kuten. Toki takajousitus pohjasi, mutta muuten se pelitti. Siksi uskalsin lupautua tuohon luottotehtävään. Päivä Vantaalla oli sateinen ja rata kurainen. Lähtö oli myötämäkeen. Kiihdytin ja valmistauduin ensimmäiseen kurviin, jarrutin, mutta autopa ei kääntynytkään, vaan lipui radan sivuun ja jäi liejuun kiinni. Silloin olisin halunnut olla jossakin muualla! Kaverit tulivat ja nykäisivät minut irti ja pääsin loppukierroksen läpi, mutta totesin eräässä toisessa kurvissa, että etujarrut jäävät hetkeksi päälle, jolloin auto menee tietenkin suoraan. Toisen kierroksen ajoin varovasti ja sain siten joten kuten hommani hoidettua. Mutta vieläkin hävettää!

Vuoden 2002 syksyn tapahtumat suistivat masennuksen tielle ja panin Golfin myyntiin. Kisaaminen vaatii 100 prosentin keskittymisen, jotta ajo luonnistuu ja on turvallista. Siksi oli helppoa luopua kisa-ajatuksista.

Olen sitä mieltä, että Suomen jokkiskisoissa ja sprinttikisoissa on kymmeniä aivan MM-tasoisia ratinvääntäjiä. Uskokoon, ken haluaa, mutta enää ei ole aprillipäivä!

kahdeksan yksiön siivous!

2010-04-01T02:09:00.000-07:00

Tänä aamuna tuon otsikossa mainitun työn päätin tehdä. Päätöksen tekemiseen ei mennyt kuin rapiat pari viikkoa! Sinänsä ihan hyvin, sillä yleensä aikomani työt tahtovat jäädä vielä nykyäänkin tekemättä, vaikka olen luullut olevani terve jo pitkän aikaa!
Joka tapauksessa puin päälleni haalarit, teippasin lahkeet kiinni kumppareiden varsiin ilmastointiteipillä, kävin sorkkaraudan autotallista, otin mukaan pussillisen koirankarvoja, nakkasin tikkaat olkapäille ja suunnistin metsään. Aukeilla oli lumimössöä haitaksi asti, mutta metsässä ihmeen vähän, joten pääsin ensimmäiselle pöntölle mukavasti. Ratostelin pöntön irti puusta ja laskeuduin alas putsaamaan edellisestä pesimisestä jääneet jätteet pois, pistin uudet karvat ja nostin pöntön takaisin paikalleen. Siis tänään vuoden 2010 aprillipäivänä oli lintujen pönttöjen siivouspäivä.

Muutamat pöntöt olivat aukeiden reunoilla, jolloin ukko sai tehdä töitä ihan kunnolla päästäkseen pönttöpuun juurelle kantamuksineen. Hiki alkoi lentää, vaikka talven mittaan olen jo kuvitellut olevani paremmassa kunnossa kuin vielä viime kesänä. Olenhan käynyt hiihtolatusilla viettämässä joutoaikaani kymmeniä tunteja. Olen jo jaksanut ihan kohtuullisesti heittää sellaisen kympin lenkin, mutta eipä se näköjään vaikuttanut tuohon lumessa taapertamiseen. Vaikeaa oli!

Mutta miksiköhän minulla oli mukana se sorkkarauta? Viime vuoden keikalta muistin, että silloin pöntöistä oli vaikeaa saada vanhoja pesiä pois, kun ainekset olivat jäässä. Silloin keksin sorkkaraudan, jolla sain töhnät helposti pois pöntöistä. Helpottihan se nytkin puhdistusta, mutta nyt kaikki pesät olivat sulia - entiset pesät lähtivät helposti pois, kun vähän sorkkaraudalla kaappasi. Pönttöjä putsatessa alkoi ympäriltä kuulua tiasten iloisia titityy-ääntelyjä ihan kuin olisivat kiittäneet, että pian päästään munimaan. Siinä sitä oli kiitosta kerrakseen!

Hikisenä röntöstin metsästä, kun huomasin, että pääoven yläpuolelta olivat jäät irrottaneet vesikourun kappaleen toisesta ja vettä valui tietenkin juuri kulkureitille. Taas kerran totesin, että rakennusfirma oli pissinyt linssiini. Firma vakuutti, että juuri minun talooni asennettu kourusto on se paras ja kestävin. Nyt viiden vuoden asumisen aikana on paljastunut, että on kaikkea muuta kuin piti. Kourusto on koottu erilaisista kappaleista ja kappaleet on kiinnitetty toisiinsa pannoilla, joissa on jonkinlainen kumi muka estämässä vuodot tai estämässä kappaleiden irtoamiset tosistaan. Mutta kun kumpikaan noista vaatimuksista ei toteudu, pannat irtoilevat ja kourut siis vuotavat vettä juuri sinne, minne ei pitäisi. Tuusulan taloomme asensin itse kourut pitkästä tavarasta ja toimivat vieläkin, vaikka ovat olleet käytössä jo pitkästi yli kaksikymmentä vuotta. Jos olisi varaa, niin vaihtaisin tännekin samanlaiset! Nyt sitten sain yrittää korjata pantaliitosta, kun koko ajan valui vettä niskaani. Ja periksi oli annettava, oli sen verran märkää puhaa. Yritän korjata sen joskus myöhemmin, kun katolta ei tule koko ajan vesiä niskaan. Saapa nähdä, milloin se tulee korjattua - jos sitä kuntoon saakaan!

hyväntekeväisyyttä!

2010-03-17T01:15:00.000-07:00

Illalla ja nyt vielä tänä aamunakin satuin näkemään tv-ohjelmat, joissa käsiteltiin erilaista hyväntekeväisyyttä eli siis rahan lahjoittamista erilaisiin tarkoituksiin. Illalla näkemäni ohjelma oli kudottu kasaan Unicefin lähettiläiden Katri Helenan ja Eppu Nuotion ympärille. Kyseiset henkilöt ovat mukana pääasiassa ulkomaisiin kohteisiin menevien keräysten tukemisessa. Juuri nyt keräykset tapahtuvat lapsien hyvinvoinnin parantamiseen eri puolilla maailmaa.

Tämän aamuna ohjelma käsitteli asiaa, joka pitäisi olla yleisen sairaudenhoidon piiriin kuuluvaa. Pääasiassa lasten hoitoon tarkoitettuja hoitovälineitä joudutaan hankkimaan keräysvaroin, kun muuten budjetit eivät salli kaikkia tarpeellisiakaan välineitä. Ohjelmaa katsoessa tuli hieman skeptinen olo. Onko niin, että sairaalat hankkivat välineistönsä pääasiassa budjettien määrärahoilla, kun kyseessä ovat aikuisten välineet, mutta lapsien hoitamiseen tarvittavat suurehkotkin välineet jätetään kyseisillä rahoilla hankkimatta, kun lasten hoitoon kansa kuitenkin lahjoittaa varat hankintoihin. Lasten edessähän me itse kukin herkistymme ja avaamme kukkaromme nyörit! Jos tuollainen temppuilu on laskelmoitua, niin ei hyvä, sillä sairaaloiden on hankittava tietenkin tarvittavat laitteensa omien rahoituskanavien kautta, ei hankintoja saa sälyttää lahjoittajien varaan. Mitä, jos jossakin vaiheessa kansan käsi ei olekaan karttuisa. Jäävätkö lapset silloin hoitamatta?

Olinhan minäkin aikoinaan keräämässä lapsille rahaa. Tämän keräyksen järjesti autourheilukilpailuissa kuuluttajana toiminut A-P. Männistö Mikkelistä. Olimme olleet tekemisissä hänen kanssaan jo jonkun aikaa, kun olin järjestänyt hänen käyttöönsä firmaltamme kunnon puhelimen ja autosarjan tiettyjä vastapalveluja vastaan. Hän oli huomannut jossakin kisassa, että kilpa-autossani oli työnantajani tarrat näkyvillä. Hän otti yhtettä ja niin muutaman vuoden kestänyt yhteistyö alkoi.
A P oli kaiketi ollut jossakin keskussairaalassa katsomassa jotakin lapsipotilasta ja huomannut, että lapsilla ei ole kunnon leikkikaluja leikkeihin ja viihtymiseen. Hän toiminnan miehenä ryhtyi oitis hankkimaan luvat keräykselle ja pyysi myös minut tiimini kanssa mukaan. Tyttäremme Anu oli pienenä useaan otteeseen sairaalassa, joten asia oli hyvin tuttu ja henkilökohtainenkin, joten pyyntöön oli helppo suostua.

Yhden kesän aikana joka ikisessä ajamassani kisassa tai tapahtumissa, joihin järjestin viestityksen, meillä olivat keräyslippaat paikalla ottamassa vastaansa lahjoituksia hyvään tarkoitukseen. Ja rahaa kerttyi ihmeen runsaasti, joten A P:llä oli syksyllä todella mistä jakaa rahaa kaikkien keskussairaaloiden lastenosastojen viihtyisyyden parantamiseen. Ainakin meiltä meni jokainen penni lyhentämättömänä eteenpäin, keräyskustannukset olivat pyöreä nolla.
Harmi vain, että A P päätti jossakin vaiheessa yhteistyömme. Hän lähetti postipakettina puhelimen ja asennussarjan ottamatta yhteyttä esimerkiksi puhelimella ja ilmoittamalla rehellisesti, että nyt on diili loppu, kiitos ja hyvää jatkoa. Hän hyppäsi silloisen pahimman kilpailijamme kelkkaan, kun sai sieltä todennäköisesti paremman tai oikeastaan oikean sopimuksen. Olen lähettänyt hänelle joskus vuosien päästä hyvän joulun toivotukset ja sain siihen viestiin vastauksen. Muuten emme ole olleet enää yhteyksissä. Mutta sellaista elämä on!

mini

2010-03-16T08:36:00.000-07:00

lähes tylsyyden huippu!

2010-03-15T01:40:00.000-07:00

Oli tuohon otsikkoon pistettävä kuitenkin lisäys "lähes". Tällä hetkellä ei tule mieleen, mikä olisi vieläkin tylsempää, mutta eihän sitä sitä tiedä, että vielä joskus löytyisi vieläkin mitäänsanomattomampi juttu.
Tarkoitan tietenkin eilistä F1-avauskisaa Bahrainissa. Minut on rokotettu bensaneulalla jo joskus lapsuudessani, joten moottoreiden laululle korvani ovat ottavat. Kun Mäntsälän MK/UA:n kaverit harjoittelevat autoillaan maankaatopaikan tiellä, minun on ihan välttämättä päästävä ulos kuuntelemaan ainakin hetkeksi kilpamoottorin laulua. Mutta eilen teki tiukkaa pysyä TV:n ääressä! Ei äänissä ollut vikaa, mutta tapahtumat eivät vastanneet sointia. Siinä menivät miljoonien kaaroillaan peräkkäin miljonäärit kuin köyhän talon porsaat. Kilvanajosta ei näyttänyt olevan tietoakaan, kun säästelivät vain renkaitaan ja ilmeisesti myös polttoainetta. Toki säästäminen on aina paikallaan, mutta ei se ehkä kuitenkaan saisi olla itsetarkoitus F1-kisassa. Mielestäni!

Ehkä yksitoikkoisuuden olisin kestänyt paremmin, jos suomalainen olisi ollut kärkijoukossa, mutta kun ainut meikäläinen jää 2 kierrosta voittajalle, niin eri sarjoissahan ne painivat. Ei minua jaksa kiinnostaa nuo sijat, mihin Heikki nykyään pystyy, vaikka onkin suomussalmelainen. Ja varmasti Heikki itsekin kokee tilanteen samanlaisena, vaikka yrittää parhaansa mukaan olla hyvinkin optimistinen. Tulee Heikille pitkät kisat ja vielä pitempi kausi!

Kunhan saamme sulateltua lumet, niin jo toukokuussa Hyvinkäällä alkaa suomalainen rallicross-kausi. Täytyy mennä niitä katsomaan, niin ei tarvitse pitkästyä. Kouvolaan tulevat maailman parhaat crossarit EM-kisojen merkeissä, sinnekään ei ole liian pitkä matka. Rallicrossissa todella tapahtuu ja vauhti on mieletön sielläkin!

ilmalämpöpumpun vaikutukset!

2010-03-11T08:06:00.000-08:00

Hankin lämpöpumpun huusholliimme vuoden 2008 loppusyksystä. Mylly ehti olla toiminnassa vähän yli kolme kuukautta ennen mittarin luentaa helmikuun lopulla 2009, ja siihen kertyneiden kilowattituntien mukaan sähkömaksumme alenivat n. 100 eur/2kk, siis maksoimme sähköstä vuoden aikana n. 600 euroa edellisvuotta vähemmän. Mutta, että homma ei näyttäisi niin kovin auvoiselta, niin tämän talven pakkaset nirhasivat tuosta säästöstä takaisin n. 200 euroa, joten ensimmäisen täyden vuoden aikana saimme pussiimme n. 400 euroa käytettäväksi muuhun tarkoitukseen eli siis Mitsubishin kuoletuksiin ja muuhun ylimääräiseen.

Puutakin paloi jonkun verran normaalitalvea enemmän, joten kunnon talvisäillä oli se nurjakin puolensa. Myös mönkijää oli käytettävä lumitöihin paljon enemmän, joten eipä loppujen lopuksi tainnut pumpun ansiosta paljon jäädä plussan puolelle, jos kaikkia kustannuksia verrataan aiemmin Mäntsälässä vallinneisiin ns. talvien kustannuksiin. Tärkeintä tässä kaiketi oli se, että kokonaiskustannuksemme eivät nousseet aikaisempaan verrattuna. Mutta hauskaa oli!

Olympialaiset ovat hiljenneet.
Niinhän siinä melkein kävi kuin parin päivän katsomisen jälkeen jo näille sivuilleni raapustin. Minun ennakko-odotuksetkin olivat hieman eri tasolla kuin kisalaisten johdolla oli. Minun parhaiten tuntema alue eli hiihdot näyttivät jo ennen kisoja tasonsa. Siihen nähden sieltä saatu kaksi mitallia olivat todella yläkanttiin, eli kuitenkin naiset pystyivät sen verran venymään, että eivät jääneet ihan näppejään nuolemaan. Jääkiekot olivat minulle suunnillen yhdentekeviä, mutta Peetu oli todella hyvä.

On tietenkin vaarallista näin kaukaa edes yrittää analysoida, miksi hiihtäjämme eivät pystyneet kautta linjan talven parhaisiin suorituksiin. Minusta näytti kuin lähes jokainen olisi hiihdellyt käsijarru päällä. Miksi sitten niin on käynyt? Varmasti kukin valmentajansa kanssa käy läpi tilannettaan ja ehkäpä niihin löytyy tulevaisuudessa lääkkeet - en kuitenkaan tarkoita mitään vippaskonsteja.

Itse hiihdin kilpaa 1970 -luvun loppupuolelta 1990 -luvun alkupuolelle saakka ja lähes joka talvi minulla olivat samat oireet kuin meidän edustajilla. Kesäharjoitukset menivät aina hyvin, testitulokset paranivat, mutta lumileireillä sitten tein joka ikinen vuosi pahat virheet. Hiihdin liian paljon ja liian kovilla tehoilla. Leirien jälkeen en malttanut levätä, vaan jatkoin ohjelmaa entiseen malliin. Kun oli edessä talven tärkeimmät kisat, niin olin joko täydellisessä jumissa tai sairaana, elimistö ei ollut saanut lepoa tarpeeksi.
Rakensin talon Tuusulaan 1980 - luvun loppupuolella. Isä oli apuna kahdeksan viikkoa ja muuten rakensin talon itse sähkötöitä myöten. Kolmetoista viikkoa rakensin ja sitten muutimme pahasti keskeneräiseen taloon ja vasta muuton jälkeen aloin hieman lenkkeillä. Tein pieniä saunalenkkejä ja vasta syksyllä lisäsin harjoituksiin sauvarinnettä ja joitakin muita lajiharjoitteita sen mukaan, miten töiltäni ja rakentamiseltani ehdin. Kun lumet tulivat, niin sitten hiihdin, mutta kehoani kuulostellen. Ja talvesta tuli menestys. Hiihto oli helppoa kisoissakin, ja olin terveenä koko talven. Kyllä otti päähän, kun tajusin, että yli kymmenen talven kisat olin pistänyt pilalle ihan pöljällä harjoittelulla!

tarina!

2010-03-07T22:25:00.000-08:00

Tässäpä yksi kirjoittamiskurssilla syntynyt pieni juttu. Alkuosa syntyi kurssilla ja lopun väsäsin kotona.
Oli muuten merkillinen kurssi. Minäkin sain aikaan elämäni toisen runon (ensimmäisen väsäsin tänne sivustoille vuoden vaihteessa 2008, mikäli oikein muistan), kun pakko oli. Kotona istuessani koneen ääreen, en saa aikaan yleensä mitään, jos juttu ei ole jo valmiina mielessä. Pistänpä sen runon tähän johdantoon. Kimmokkeena oli Anni Polvin runo "masennus":

En jaksa tehdä työtä,
en mitään.
Vähän selvemmällä hetkellä
olen järjestänyt itseni koetukseen.
Olen myynyt talomme,
hankkinut tontin.
Nyt on pakko tehdä ja jaksaa,
täytyy pitää rakennusmiehet työssä.

LUOVAN KIRJOITTAMISEN KURSSI
Mäntsälän Kansalaisopisto
29.1. – 13.2.2010
Alpo Manninen

Harjoitustyö kuvasta, jossa maiseman keskellä pitkän, suoran tien varteen on pysäköity auto:

- Voihan paska, miksi tämä kottero juuri tähän sippasi? tuumaan ääneen, vaikka yksikseni olenkin.
Olen keskellä ei mitään, suoraa tietä jatkuu kilometrikaupalla menosuuntaan, mutta samaan tapaanpa tuo jatkuu taaksepäinkin.
Ajoin koko eilisen päivän ja monta tuntia tänäänkin, eikä autossa ollut mitään ongelmia.
Mitenkähän täältä Jumalan selän takaa voisin päästä jälleen ihmisten ilmoille? Onpahan kuitenkin katto pään päällä ja vielä lähes kesäinen sää, vaikka syyskuuta jo onkin, joten siinä mielessä kyllä pärjään. En ainakaan ihan heti palellu. Onnekseni matkapuhelin toimii näin korkealla paikalla. Soitanpa ihan ensimmäiseksi kotiin.

Näppäilen puhelun kotiin.
- Saimi, kuuluu vastaus hetken päästä.
- Heimo tässä, terve.
- Hei vaan, joko olet Ivalossa? Saimi kysyy.
- Auto jätti tielle jonnekin Rovaniemen ja Sodankylän välille.
- No, miten se sillai?
- Se vaan lakkaisi käymästä ilman mitään ennakkovaroitteluja. Nyt minun täytyy yrittää saada jostakin apua.
- No, ilmoittele minulle, miten saat asian järjestymään.
- Selvä. Eipä tässä tällä kertaa tämän enempää. Hei vaan!
- Hei, hei, kuuluu Saimi sanovan ja katkaisen puhelun.

Onneksi olin ennen lähtöäni pistänyt Autoliiton palvelunumeron valmiiksi puhelimeni muistioon. Kaivelen nyt sen esiin ja painan näppäintä:
- Tiepalvelu Sinkkonen, päivää, kuuluu römeä ääni.
- Heimo Himanen tässä päivää. Kun jätti tuo ajopeli matkanteon sikseen, kerron alustavasti ongelmastani.
- Missäs päin oot? kysyy Sinkkonen.
- Olen jossakin Rovaniemen ja Sodankylän välillä. Pysähdyin Rovaniemellä tankkaamaan ehkä noin tunti sitten, kerron tapahtumaa.
- Ajoitko jo Torvisen ohi? kysyy autopalvelumies.
- En huomannut kyllä sellaista paikkaa. Tässä on kilometrien suora. Oikealla – siis Sodankylään päin katsottaessa – on melko tasaista, mutta vasemmalla on jonkinlainen kuru tai ehkä ihan kuru, mutta laakso kuitenkin.
- Olet varmaankin toistakymmentä kilometriä Torvisen eteläpuolella. Suunnilleen jo tiedänkin seudun. Millaisella autolla olet liikkeellä? Sinkkonen heittää lopuksi.
- Audi A4:llä olen matkassa, kerron kaverille.
- Onko se bensa vai naku ja kuinka vanha se on

- Se on bensavehje, se 1,8 T ja on parisen vuotta vanha.
- Bensaahan siinä on, koskapa olet sen juuri tankannut, mutta miten se pysähtyi? kysyy Sinkkonen.
- Se vaan sammui ihan yhtäkkiä ilman mitään varoituksia. En huomannut edes tavallisuudesta poikkeavia varoitusvaloja.
- Tehdään niin, että tulen sinne hinurilla ja katsotaan sitten tilannetta. Näitä nykypelejä ei aina saada tien päällä autettua, joten parempi on varautua siihen, että nostetaan peli lavalle ja kuskataan se lähimpään kunnon pajaan. Olen siellä varmaankin tunnin sisällä. Nähdään!
- Hei vaan, ajele varovasti!

Puhelun jälkeen rauhoitun ja alan tutkia ympäristöä. Otan kamerankin esille, mutta maasto on sellaista, että mitään erikoista ympäristöstä erottuvaa kuvattavaa en löydä. otan sitten ainoastaan kaksi kuvaa. Toisen tulosuunnastani ja toisen menosuunnastani. Tulipahan ainakin pitkä suora ikuistettua!

Menen autoon, otan mukavan asennon, käännän jopa selkänojaa vähän taaksepäin, jotta saisin rennon olotilan. Etsin radiosta sopivaa musiikkia lähettävän aseman ja koetan kaikin voimin tehdä oloni miellyttäväksi.
Aika matelee, mutta pian olen tuntini kärsinyt. Hinuria ei vaan näy eikä kuulu. Odottelen vielä varttitunnin ja soitan Autoliiton palvelunumeroon uudemman kerran.
- Tiepalvelu Sinkkonen, päivää, kuulen yhtä reippaasti kuin aiemminkin.
- Heimo Himanen tässä jälleen, päivää. Lupasit tulla pelastamaan minut täältä korvesta, mutta täällä minä vaan edelleen olen, esitän jopa hieman äkäisesti.’
- Tässä on ollut niin hötäkkää, että mie en oo vielä päässy mihinkään. Tänään tuntuvat kaikki avun tarvitsijat olevan langan päässä, selittelee Sinkkonen.
- No, milloin minä sitä apua sitten saan? kysyn suoraan.
- Elähän sie nyt hättäile. Köyhäthän ne hättäilee, tuumaa Saikkonen. Nythän on ihan kaunis ruska ja metsät täynnä puolukkaa. Mee sie vaan kaikessa rauhassa metsään, mutta elä mee liian kauas, ettei sitten sinua tarvihe lähteä ehtimään.
- No, mutta milloin sinä sitten pääset tulemaan tänne? tivaan edelleen.
- Kyllä mie oon siellä varmasti kahen tunnin päästä, viimeistään, lupaa Sinkkonen lopulta auliisti.

Minulla ei ole oikeastaan muuta vaihtoehtoa, kuin mennä katsomaan, onko tuolla metsässä Sinkkosen mainostamia puolukoita. Alkaa nimittäin jo tuntua siltä, että jotakin olisi syötävä. Vettähän tuolta purosta varmaankin saa juodakseen. Nousen autosta, otan puhelimen taskuuni. Koska on kuitenkin vielä melkoisen lämmintä, niin en ota puseroa lainkaan mukaan, vaan lähden ulos pelkästään college-paita päällä. Suljen auton ovet, työnnän avaimet farkkujen taskuun ja lähden tien oikealle puolelle, siis sille tasaisemmalle puolelle.

Kävelen maastoon ja onhan siellä puolukoita. Kun lämpötila on jo käynyt muutaman kerran pakkasen puolella, niin marjat ovat hyvin maukkaita ja mehuisia. Ovat herkkuja parhaasta päästä!
Kyykin mättäältä toiselle ja syön marjoja, välillä oikaisen selkääni ja katselen tien suuntaan, että mahdollinen apu ei huomaamattani aja ohi.
En ole katsellut kellooni, koska olen jo täysin tyyntynyt ja tyytynyt kohtalooni. Kuitenkin pidän tietä silmällä koko ajan. Katsoessani jälleen kerran tielle, huomaan hinurin saapuvan Sodankylän suunnasta. Ponkaisen juoksuun, että ehdin Audini luokse ennen auttajaani.
Auto pysähtyy ja kookas mies hyppää alas hytistä.
- No, tässäkös se potilas on? kysyy tulija.
- Siinähän se, sanon ja menen käsi ojossa Autoliiton kaveria vastaan.
Tervehdysten jälkeen, ottaa tulija ohjat käsiinsä.
- Katsotaanpa diagnostiikkajärjestelmästä vähän apuja tilanteen kartoittamiseksi, tuumaa Sinkkonen ja nousee jälleen autonsa ohjaamoon kaivelemaan työvälinettä.
Vasta siinä vaiheessa huomaan, että minulla ei olekaan avaimia farkkujen taskussa. Puhelin on, mutta avaimia ei löydy. Hermostun uudesta tilanteesta täysin, nyt ei suju mikään!
- Olen pudottanut autoni avaimet tuonne metsään, parkaisen lopulta, kun olen ehdottoman varma tilanteesta.
- No, sitten me emme pysty potilasta paljon tutkimaan täällä tien päällä. Onko sinulla vara-avaimet jossakin?
- Onhan ne, mutta ne ovat tuolla auton hanskalokerossa, kerron nolona.
- Miepä nykäsen tämän auton lavalle, käy jälkiesi perässä katsomassa, jos vaikka sattuisit ne avaimet löytämään, ohjeistaa Sinkkonen.

Sinkkonen jää puuhaamaan auton kimppuun ja minä lähden jälleen maastoon. Arvelen, että juostessani autolle, avaimet ovat lentäneet matalasta taskustani. Kävelen reittiä ja haarukoin silmilläni maastoa. Olen aivan toivoton, sillä aluskasvillisuus on hyvin tiivistä, en usko sieltä avaimia löytäväni. Kävelen kuitenkin eteenpäin ja siinähän ne avaimet ovat. Ovat tarttuneet lenkistä kiinni oksaan kuin joku olisi ne siihen vartavasten ripustanut. Noukin löydöksen ja juoksen takaisin tielle. Audi on jo lavalla.
- Jahas, avaimet löytyivät, huomaa Sinkkonen käsissäni olevan nipun. Oli vedettävä nahkoineen lavalle, kun molemmat päät olivat jumissa. Oisit ainakin käsijarrun jättänyt vetämättä päälle, niin urakka olisi ollut helpompi. Onneksi vanhuksen vetovehkeet kuitenkin kestivät, selittää Sinkkonen tien sivussa hiekalla olevia syviä pyörimättömien renkaiden jättämiä uria.
- Löytyivät onneksi. Katsotaanko nyt sitä diagnostiikkaa? kysyn mielestäni ammattitaitoisesti.
- Eipä kannata, kun auto on jo lavalla. Ajetaan Rovaniemelle, niin siellä saavat Audin korjaamossa pistää ajopelin kuntoon, kertoo Sinkkonen ja alkaa kavuta hinurin ohjaamoon.
Minäkin nousen kyytiin.
- Eikö Sodankylässä ole Audin korjaamoa? kysyn äimänkäkenä.
- On siellä, mutta jos autoon tarvitsee tilata vaikkapa tietokone, niin Rovaniemelle se tulee lentokoneella paljon nopeammin. Ja sullahan oli kiire, eikö vain? kysyy Sinkkonen.
- Kyllä tässä kiireet ovat jo karisseet, kun tänään olisi pitänyt olla jo Ivalossa, tuumaan alistuneesti.

Hiljaisuuden vallitessa ajelemme Rovaniemelle ja valutamme autoni alas hinurin lavalta. Onneksi korjaamo on vielä auki, joten saan ajopelini työn alle melko pian.
Mekaanikko pistää testerin kojetaulun alla olevaan pistokkeeseen ja yrittää saada tietoa ulos, mutta auton aivot ovat tyhjät. Mitään tietoa testeri ei saa järjestelmästä ulos. Mekaanikko kertoo, että ajokissani on useita tietokoneita, ja nyt on se tilanne, että diagnostiikkaa hoitava tietokone on ainakin mykistynyt. Mutta jos tietokoneen vian on aiheuttanut joku latausjärjestelmän jännitepiikki, niin muutkin tietokoneet voivat olla viallisia. Siksi paikalle on tilattava tavaraa tarpeeksi, että varmasti vika voidaan korjata .
- Milloin nuo tietokoneet ovat täällä? kysyn varovasti.
- Me pistetään ne nyt heti tilaukseen ja tavara tulee Euroopasta, joten ylihuomenna sen pitäisi olla täällä, kertoo mekaanikko.
- Saanko minä jostakin rattaat alleni, että joskus pääsen Ivaloon?
- Mee tuonne sisälle asiakaspalvelupisteeseen, niin ne hoitavat sinulle korvausauton, opastaa mekaanikko.

Saan käyttööni Golfin, jolla lähden ajelemaan Ivaloa kohti. Olen perillä vasta yöllä, mutta pystyn kuitenkin hoitamaan kaikki aiotut aktiviteetit ja palailen kahden päivän päästä takaisin Rovaniemelle. Ajan suoraan korjaamolle. Autoni on näköjään pihalla, mutta onkohan se kunnossa vai ei?

Menen asiakaspalvelupisteeseen selvittämään asiaa.
- Päivää. Onkohan minun Audi saanut jo aivonsa kuntoon? kysyn palvelijalta.
- Mikähän Audi se oli? tarkentaa palvelija.
Kerron autoni tunnisteet ja asiakaspalvelija menee etsimään papereita. Hetken kuluttua hän saapuukin muovitaskun kanssa. Taskussa on papereita, mutta myös auton avaimet.
- Kyllä se nyt on kunnossa. Siihen vaihdettiin varmuuden vuoksi kaikki tietokoneet, kun ei oltu ihan varmoja, olivatko jotkut säästyneet jännitepiikiltä, kertoo asiakaspalvelija papereista.
- Voiko se jännitepiikki tulla joskus uudelleen?
- Sieltä löytyi yksi huono maadoitus, joka ilmeisesti on piikin järjestelmään sallinut. Jos maadoitus olisi ollut kunnollinen, niin piikkiä tuskin olisi tullut.
- Miten niin huono maadoitus? Eikö tehdas ole riittävän tarkka noissa asioissa?
- Tässä on kyseessä kyllä jälkeenpäin tehty vika. Autoosi on joskus tehty lastuviritys, jossa on jouduttu kolvaamaan joitakin komponentteja ja siinä yhteydessä on sitten aiheutettu tuollainen vika, kertoo asiakaspalvelija.
- Minä ostin auton Audiliikkeestä vajaan vuoden vanhana, enkä ole siihen tehnyt mitään lastuvirityksiä, kolvaamisista puhumattakaan.
- No, me joudumme kuitenkin laskuttamaan tietokoneet sinulta ja sinun on sitten mahdollista hakea korvausta liikkeestä, josta autosi ostit.
- Paljonko ne tietokoneet sitten maksavat?
- Töineen päivineen lasku on 2800 euroa!
- 2800 euroa, sehän on ryöstöä!
Eihän siinä tietenkään mikään auta. Lasku on maksettava ja sitten alkaa taistelu

käsien taidot kunniiaan!

2010-03-07T00:40:00.000-08:00

Luin juuri uusinta Klassikot -lehteä. Kyseinen lehti on viime vuonna perustettu klassikkoautoja ja -moottoripyöriä käsittelevä julkaisu. Koska itsekin olen puuhastellut vanhojen autojen parissa jonkin verran, olen aina silloin tällöin ostanut itselleni lehden.
Normaalisti en lueskele lehtien pääkirjoituksia, ne kun ovat milloin mitäkin, mutta nyt satuin pääkirjoituksen lukemaan. Päätoimittaja oli kirjoituksensa otsikoinut "Sukupolvelta toiselle" ja käsitteli käsityötaitojen periytymistä sukupolvelta toiselle. Sinänsä ihan hyvä jutunjuuri, mutta esimerkkinä käytetty kaasarin paperitiivisteen tekeminen ei kyllä mielestäni ole missään mielessä sellainen teko tai taito, jota kannattaisi hirveästi nostella jalustoille. Jokainen meistä on joutunut tiivisteitä tekemään jo mopoaikoina, se vaan kuuluu hommaan, kun kaikkea ei yksinkertaisesti kaupasta saa.

Minun arvoasteikossani ovat omin käsin tehdyt työt nousseet koko ajan iän myötä. Oikeastaan muunlaista työtä en enää osaa arvostakaan. Olen myös alkanut ymmärtää ukkini arvomaailmaa, hän kun ei pystynyt arvostamaan esim. rakennusmestaria, joka ei pystynyt tekemään itsenäisesti kunnon kirvesvartta. Silloin ajattelin, että eihän nyt tuollaisin perustein voi mestareita pistää jonoon. Nyt olen kyllä vahvasti sitä mieltä, että ukkini oli viisas mies!

Näistä omilla käsillä ja taidoilla tekevistä arvostan ylitse kaikkien muiden tätini miestä Kalevia. Hän kun kansakoulupohjalta on tehnyt vaikka mitä. Jostakin syystä hän teki elämäntyönsä metsurina, vaikka olisi niin halutessaan voinut vaikkapa perustaa konepajan. Hän korjasi autot, traktorit ja mitkä tahansa koneet, rakenteli erilaisia kodin tarve-esineitä puusta ja metallista edistyksellisestä keskuslämmityskattilasta alkaen, mutta kaikkein ihmeellisempiä ovat hänen rakentamansa kaksi kenttäsirkkelilaitosta. Ensimmäistä en ole nähnyt, mutta toisen näin ja se teki todella vaikutuksen. Aivan ensimmäiseksi kiinnitti huomiota erittäin korkea työn laatu, mutta varsinaisesti se tekniikka hämmästytti. Sirkkeli toimi nestemoottoreilla, sahurin turvallisuuteen ja ergonomiaan oli paneuduttu huolella ja muutenkin sahatavaran mittatarkkuuden huolehtimiseen oli tehty todella käyttökelpoiset apukeinot. Ja koko laitos oli tehty omin käsin sorvaten, jyrsien, pultaten ja hitsaten rauta-aihioista. Tuollaista käsien taitoa katsoessa ei voi kuin ottaa hatun pois päästä ja ihmetellä. Joillakin nuo asiat ovat mukana geeneissä, jotkut eivät niitä opi korkeakouluissakaan!

Kun käsityötaidot ovat omassa arvomaailmassani nousseet todella korkeaan kurssiin, olen tietenkin itsekin koettanut väsätä aina jotakin pientä. Mutta enpä juuri ole ollut kovinkaan tyytyväinen suorituksiini. Nimenomaan työn laatu on sellainen seikka, joka minun hommissani ei ole päässyt haluamalleni tasolle. Moottoreiden kanssa pärjäilen, kun olen niitä vuosikymmenet rakennellut ja viritellyt, mutta esimerkiksi auton peltityöt ovat minulle todella vaikeita. En hallitse pellin muokkaamista, kun kilpa-autoissakaan ei siihen tarvinnut kiinnittää hirveästi huomiota, niin harjoitusta ei vain ole ollut tarpeeksi.

Puutyöt ovat myös vaikeita, kun en ole pystynyt hankkimaan tarvittavia työkaluja ja kunnon puutyöpaikkaakaan minulla ei ole. Moottorit ja puutyöt kun eivät oikein kunnolla sovi samaan tilaan. Kesäisin voi ulkona väsäillä jotakin pientä, mutta ainakin kunnon pöytäsirkkeli ja oikohöylä pitäisi olla.

Ruiskumaalausta minun piti jo opetella Mini -projektin yhteydessä, mutta aikataulut lipsuivat niin, että maalaus piti siirtää maalausliikkeen hoitoon. Osa verhoilutöistäkin olivat myös vaikeita, mutta sain kuitenkin Minin ajoon. Mini oli siinä mielessä hyvä projekti, että siinähän työn laatu tehtaankaan jäljiltä ei ollut mikään hääppöinen, joten uusiorakentamisen jälkeen lopputulos oli kuitenkin välttävä.

Nyt olen ajellut Minillä kolmena kesänä muutamia satoja kilometrejä ja hyvin on toiminut. Nyt on suunnitelmissa järjestellä konetila uusiksi. Normaalilla jähdyttimellä kun tuppavat lämpötilat nousemaan koneessa liian ylös hellekeleillä. Sama ominaisuus oli jo minun ensimmäisessä vuoden 1965 Minissä, joten peruskonstruktiokin on hivenen heikko. Asennan autoon toisen jäähdyttimen, niin eiköhän sitten tuplajäähdyttimillä ala lämmöt pysyä kurissa.

Toisaalta tekisi kyllä mieli rakennella joku muu ajokki. Mutta resursseja puuttuu. Rakentaminen maksaa, talli on jo täynnä, eikä hallituskaan ole innostunut uusista hankkeista. Jos vaikka löytyisi mopo, sellainen Helkama Mini, joka minulla oli aikoinaan. Olisipahan nostalgiat kunnossa!

lunta oikein vanhojen aikojen malliin!

2010-02-25T07:20:00.000-08:00

Tämän talven lumitilanteesta muistuvat mieleeni poikavuodet, jolloin Suomussalmella joka talvi saimme riittävästi lunta. Eiköhän metri tullut täyteen joka vuosi! Ja meillä oli niin mukavaa, kun saimme hyppiä lumeen milloin mistäkin.

Onneksi tien aukaisuun sain aikoinaan hankittua kiinalaisen mönkijän, jolla lumen siirtäminen pois ajotieltä on ihan juhlaa, mutta nyt viimeisen myräkän jälkeen oli pakko levitellä ajouraa. Mönkijä tuppaa jokaisella ajokerralla kaventamaan ajokelpoista aluetta. Fiestahan kyllä mahtuu, mutta jos joku sattuisi eksymään vuorellemme jollakin suuremmalla pelillä.
Käsipelillä olisi minun voimillani tie jäänyt aukaisematta, olisimme saaneet kaahlata mäelle varmaankin lumikengillä.

Tällä viikolla eilen ja tänään kapusin jopa katolle tiputtelemaan lumia pois strategisista paikoista. Muistuu mieleeni eräs tapahtuma Hyrylässä asuessamme. Silloinkin oli lunta kertynyt katolle jonkin verran - toki paljon vähemmän kuin tänä talvena. Yhden suven aikana lumet lähtivät vauhdilla katolta ja veivät mukanaan ja särkivät tikkaat. Minä tietenkin ryhdyin soittelemaan if:lle, joka oli kiinteistömme vakuuttaja. Sain vastaukseksi, että totta kait tikkaat tippuvat, kun katolla on lunta. Siis emme saaneet mitään korvauksia! Siksi könysin katollemme, että nyt ei kävisi samoin, koska jostakin syystä meillä ovat vakuutukset edelleen samassa yhtiössä. Kun tänään olin saanut urakkani valmiiksi, niin minulle tuli aivan pakkomielle hypätä katolta lumikinokseen kuin poikasena ikään. Ja niinhän rojautin alas, pehmeää lunta oli kainaloihin saakka, eikä maata edes tuntunut. Haalarin lahkeista lunta oli tunkeutunut myös vaatetukseni sisäkerroksiin. Krooliliikkeillä uin pois kinoksesta hyvillä mielin. Nyt se poikuus meni! Tästä päivästä alkaen edessä on vain vanhuus. Tuskinpa enää koskaan hypin katolta, kun edellisestä kerrastakin on aikaa sellaiset 55 vuotta.

Tämän päivän Mäntsälän Uutisissa oli juttu minun kirjoistani. Lähinnä tietenkin toimittaja esitteli oman näkemyksensä "reppanasta", mutta mainitsi kyllä nuo muutkin.

Sitä tässä jäin oikein ihmettelemään, että miksiköhän täysin fiktiivisen teoksen esittelyyn on ujutettava kohdalleni tullut Sonera-saasta. Ainoastaan Ylä-Kainuun juttu oli ilman tuota inhottavaa viittausta. Kerran yksi toimittaja kertoikin, että lehtien juttuihin täytyy saada aineksia, joista ihmiset ovat kiinnostuneita. Ja mikä sen mehevämpää, kun henkilöön liittyy oikein jopa ns. oikeuslaitoksen antamaa kepitystä. Terveyden kannalta en koe kovin positiivisena, kun kaikki ahdistava tarjoillaan esille tämän tästä. Olen aiheesta kirjoittanut jopa kirjan, mutta se ei riitä.

No, eihän minun olisi tietenkään pakko alistua noihin juttuihin, mutta kun toisaalta tekee mieli antaa informaatiota omista tekeleistä. Eihän sitä tiedä, vaikka joku tuollaisen jutun perusteella jopa ostaisi kirjani tai ainakin lainaisi kirjastosta.

Jutussa oli toisena osiona tietoisku kustantajastani BoDista. Minusta se on tällaiselle harrastajakirjoittajalle hyvä kädenojennus. Perinteiset kustantajat kustantavat, mitä luulevat yleisön ostavan, ja silloin vasta-alkaja yleensä jää nuolemaan näppejään. Omakustanteet ovat turkasen kalliita, joten jäljelle jää BoD. Sen liikeidean mukaan niin kustantaja kuin kirjoittajakin saa tulonsa myynnistä. Prosessi on niin hyvin hinkattu, että jopa yhden kirjan julkaiseminen on kannattavaa. Ei tuolla tietenkään tiliä tehdä, mutta harrastajan päämääränä ei yleensä olekaan raha, vaan kirjoittaminen. Ja kyllä mielestäni kirjoittaminen on palkinnut kirjoittajansa vasta, kun teksti on painettuna kädessä.

Kyllä minäkin tekisin varmasti mielelläni töitä jonkun hyvän kustannustoimittajan kanssa, uskoakseni sillä tavoin tulisi ehkä parempia - jopa myyvämpiäkin - kirjoja, mutta minulle sopii tämäkin. Eipähän kukaan ole sotkemassa ajatuksiani ja kirjasta tulee juuri sellainen kuin haluan. Jatkossa tietenkin täytyy yrittää kirjoittaa enemmän lukijalle tai jättää koko harrastus sikseen.

Aika näyttää, tuleeko tuolla mielessäni myllertävästä aiheistosta jossakin vaiheessa se kuudes kirja!

olympialaiset ja luovan kirjoittamisen kurssi!

2010-02-15T23:43:00.000-08:00

Jo nyt muutaman päivän katsomisen jälkeen en pitäisi lainkaan yllätyksenä sitä, että me kansakuntana jäisimme jopa ilman olympialaista mitalia. Aivan selvästi muut ovat lisänneet kierroksia, kun meikäläisillä on meno pysähtynyt tai jopa heikentynyt. Entisenä hiihtäjänä seuraan tietenkin mieluimmin lajeja, joissa ollaan sukset jalassa. Tuomarilajeista ja joukkuejutuista en piittaa oikeastaan lainkaan. Niissä lajeissa eivät välttämättä parhaat tule palkituiksi.
Jääkiekkoa en katso koskaan urheiluruudun välähdyksiä enempää, joten en varmasti ole oikea henkilö arvostelemaan esimerkiksi joukkueen valintaa, mutta voin kuitenkin ihmetellä, että NHL:n tehokkain meikäläinen maalintekijä Jussi Jokinen on varaa jättää pois joukkueesta!
Toivottavasti olen väärässä, ja jotkut urheilijat saisivat aikaan talven parhaat suoritukset ja ne palkittaisiin mitaleilla.

Onneksi tuolla minun varsinaisessa lempilajissani moottoriurheilussa meni Ruotsissa paremmin. Hyvä Mikko ja Jari-Matti! Marcuksella ja Kimillä oli vähän liikaa ongelmia ja antoivat siten tasoitusta turhan paljon. Toivottavasti homma jatkuu samoin sävelin jatkossakin, kun lisäksi alkavat kesäsarjat F1, enduro ja motoGP.

Kolmena viikonloppuna opiskelimme kirjoittamista kansalaisopiston järjestämällä luovan kirjoittamisen kurssilla. Opettajamme oli näyttämötaiteen puolelta ja siksi opetuksessa oli ainakin minulle ihan uusia elementtejä.
Minun kirjoittamiseni on aina ollut sellaista, että jutun on pitänyt olla mielessäni likimain täydellisenä ja vasta sitten olen saanut sen koneelle. Olen monta kertaa yrittänyt esimerkiksi kirjoittaa tänne blogisivustoille juttua ilman etukäteissuunnitelmaa, mutta hommasta ei yksinkertaisesti ole tullut mitään. Pää on aivan tyhjänä ja tekstiä ei synny. En ole voinut mennä vain koneen ääreen ja tuumia, että kirjoitanpa nyt jutun!
Kurssilla opettaja järjesti aina niin, että jostakin se insipiraatio oli napsastava ja tekstin synnyttävä. Insipiraation lähde saattoi olla joku kuva, musiikki tai vaikkapa oma persoona.
Toiset kurssilaiset kirjoittivat todella kuvauksellisia tekstejä, voisi puhua jopa sanataiteesta. Minun tekstini olivat käytännössä kaikki hyvinkin realistisia ja välillä jopa ujostutti lukea niitä parempien tekstien jälkeen. Mutta sitten ajattelin, että äänellähän se lintukin laulaa!

Kukaan muu ei ollut varsinaisesti julkaissut tekstejään ainakaan kirjan muodossa, joten heillä täytyy olla itsekritiikin kynnys paljon korkeammalla kuin mitä itselläni on, sillä kurssilaisista jokainen pystyisi saamaan aikaan kelpo teoksen. Ehkäpä niin tulevaisuudessa käykin!
Itse mietin kurssille lähtöä, koska en ole mikään esiintyjä ja arvasin, että näyttämötaiteen puolelta tuleva opettaja pistää meidät ainakin joskus tilanteisiin, mitä kammoksun. Mutta kurssilaiset olivat välittömiä, enkä tuntenut mitään paniikkireaktioita joutuessani esiintymään, joten siinä mielessä ylitin itseni. Enhän minä nauttinut äänessä olemisesta, mutta tehtävästä toiseen kuitenkin mentiin. Ja minä olin aikoinaan opettajana ja luennoitsijana lukuisissa tilaisuuksissa ja silloin jopa nautin noista tilanteista. On tainnut masennus muokata miehen uuteen uskoon!

Kurssilta hain apuja uuden romaanini rakentamiseen ja niitä en kurssilta löytänyt. Kuitenkin sain paljon sellaista, jota en ollut pystynyt edes kuvittelemaan. Ja ennenkaikkea sain varmuuden kirjoittamistyyliini. Sain siis varmuuden, että parhaimmillani omasta mielestäni olen kirjoittaessani realistisisesti, en voi kuvitella itseäni minään sanataiteilijana. Mutta aikahan sen sitten näyttää, miten tekstejäni tulen rustaamaan.

Mielestäni kurssin anti oli monipuolista. Kyllä sinne kannatti mennä! Jatkohan on sitten vain minusta kiinni.

pakollinen liikennejuttu!

2010-02-15T07:25:00.000-08:00

Ajelin tänään iltapäivällä kotoa Anttilan parkkipaikalle päin. Olin menossa kaasuputkilinjalle hiihtelemään. Lähestyin rautatien ylityksen jälkeen liikenneympyrää. Noteerasin jostakin syystä aseman parkkipaikalta tulevan harmaan auton. Ilmeisesti auton liikkeissä oli jotakin, joka pisti tossuni keskipolkimelle ja hidastin entisestäänkin nopeutta. Ja niinhän siinä kävi, että auto vyöryi suoraan eteeni. Onneksi olin valmistautunut tilanteeseen ja sain autoni pysähtymään. Vasta siinä vaiheessa auton kuski, vielä enemmän harmaapäisempi kuin toisessa osapuolessa, kääntyi katsomaan minuun päin, mutta käskyt eivät välittyneet jalkoihin, koska matka jatkui. En viitsinyt edes torvella töräyttää, olisi papparainen voinut saada sydärin.

Miksi tuollainen tilanne oikein pääsi tapahtumaan? En tietenkään ole ihan varma, mutta mitä todennäköisimmin tilanne syntyi näin:
Pappa kävi noutamassa mummon asemalta kotiin ja mummo revolverikyseli tietenkin papalta, että tulivatkohan ne matot nyt varmasti kunnolla tampattua? tulivatko astiat pestyiksi? tuliko hauva ulkoilutettua? tuliko laskut maksettua? tuliko makuuvaatteetkin käytettyä ulkona? saitko lihasopan keitettyä? jne. Pappaparka nyökytteli vastauksia mummolle ja liikenne jäi huomioimatta.

Tuosta tuleekin mieleen, että mummot pitäisi varmaan papoilta kieltää! Tai kuljettaa ne ainakin auton takaosastossa. Ja mummoille pitää ehdottomasti määrätä kuonokoppa pakolliseksi varusteeksi autossa. Vasta sitten kotona saisivat ripittää pappojaan, kun olosuhteet ovat turvallisemmat. Jo vain liikennetilastot jälleen kaunistuisivat!

Sitten vähän surullisempaa juttua.
Viime vuoden helmikuun kuolemaan johtaneita liikenneonnettomuuksia:
- 76 -vuotias mies ajoi lauttalaiturilta mereen. Syynä joko nukahtaminen tai sairauskohtaus.
- 18 -vuotias humalainen mies ajoi 150:n nopeudella tien keskialueella olevaan pylväseen. Auto hajosi useaan kappaleeseen ja ne aiheuttivat vahinkoa myös muulle liikenteelle. Tiellä oli 60:n rajoitus.
- 43 -vuotias mies ajoi noin 80 vauhtia liikennevaloihin hidastavan auto perään ja ajautui sitten kerrostalon seinään. Kuljettaja kuoli sairauskohtaukseen. Tiellä oli 50:n rajoitus.
- 36 -vuotias mies ajoi päin rekkaa. Tutkinta on kesken.
- 57 -vuotias nainen ajoi moottoritieltä noin 100:n nopeudella tieltä. Tutkinta kesken.
- 35 -vuotias mies ajoi k-autolla ylinopeutta, menetti auton hallinnan ja törmäsi h-autoon. H-auton 74 -vuotias matkustaja kuoli.
- 18 -vuotias mies ajoi tasoristeyksessä junan alle. Tutkinta kesken.
- 59 -vuotias väsynyt mies ajoi p-autolla rekkaa päin. P-auton kuljettaja kuoli.
- 29 -vuotias väsynyt kuljettaja ajautui vastaantulevien kaistalle ja törmäsi naiskuljettajan ohjamaan h-autoon. Naiskuljettaja kuoli. Tutkinta kesken.
- 48 -vuotias mies ajoi kaistanvaihdon jälkeen suojatiellä kulkeneen jalankulkijan kuoliaaksi.
- 58 - vuotias humalainen jalankulkija siirtyi ajokaistalle pyrkiäkseen autoon, mutta jäi auton alle ja kuoli.
- 19 -vuotias humalainen nainen asettautui makaamaan tielle, jäi auton alle ja kuoli.
- 24 -vuotias mies käveli yöllä valtatien reunaa, kun yllättäen lähti ylittämään tietä, jäi k-auton alle ja kuoli.

Viime helmikuun kuolemantilastoja lisäsivät kuljettajien viereystiloista johtuvat tekijät. Väsymys, sairaus tai alkoholi käynnisti kohtalokkaan tapahtumasarjan.
Se ihmetyttää, että moni kuolemankolari on vieläkin tutkinnan osalta kesken. Kuitenkin tapahtumista on jo vuosi aikaa!

yt-neuvottelut, street view!

2010-02-11T07:28:00.000-08:00

Jälleen kerran tänään pisti korvaan, kun eduskunnan kyselytunnin aikana politiikot puhuivat yt-neuvotteluista. Nyt keskusteltiin Oulun Yliopiston n. 200 henkilöä koskevista yhteistoimintaneuvotteluista, joita kuulemma käydään henkilöstön kanssa yhteistoimin - siis sanottiin ihan selvin sanoin, että neuvotteluja käydään yhteistoiminnassa henkilöstön kanssa. Toivottavasti noin on!

Itse olin kaksi kertaa osallisena yt-neuvotteluissa ja meillä ei ollut mitään neuvotteluosuutta tapahtumiin. Meidän arvoisa johtajamme hoiti asiat niin, että hän pääsi eroon haluamistaan henkilöistä, eikä muulla ollut väliä. Kun tunsin kyseisen johtajan maineen ja osaksi myös omakohtaiset kokemukset olivat tukena, tein ensimmäisellä kerralla varsinaiseen yt-neuvottelutilaisuuteen oman muistion liitettäväksi pöytäkirjaan. Mutta niinhän siinä kävi, että johtajan sana oli laki. Siihen eivät pääluottamusmies tai muutkaan ns. vastuulliset johtajat ottaneet mitään kantaa, vaikka kovasti yritinkin. Ehkä se vaikutti asiaan, että kummallakaan kertaa minä ja joukkoni ei ollut poispotkittujen joukossa. Kaipa ne meinasivat, että turhaan valitat jostakin poisotetusta tulospalkkauksesta tai pakkosiirrosta organisaatiosta toiseen. Homma meni kummallakin kertaa kuten johtajamme oli jo aiemmin uhkaillut tapahtuvankin. Ainakin minulle jäi noista kerroista sellainen kuva, että on annettu härskille sanelupolitiikalle positiivinen nimi.

Katselin googlen street view-sovellusta, kun on kuulemma jo tehty muutamia valituksia intimiteettiloukkauksista kyseisessä palvelussa. Meille tänne korpeen ei ollut palvelua lainkaan, kuten on luonnollistakin. Ketäpä puput tai muut metsän elävät niin paljoa kiinnostaisi, että pitäisi niitä oikein tietokoneelta katsella. Mäntsälän keskustasta ja eri yritysten läheltä oli kyllä kuvia, ja kävin sitten lisäksi katselmassa Hesan useitakin eri osoitteita. Kyllähän kuvista paikat tunsin. Ketään tuttua ihmistä tai autoa ei kyllä silmiini sattunut. Olihan siellä sutattu tiettyjä tunnisteita, joten täytyy varmasti olla melkoisen tuttu kohde, jos kuvasta jotakin irti saisi.
Ehkäpä googlen pitäisi käydä kuvaamassa aikaisin kesäaamuina kadut, jolloin ne muutamat ehkä tunnistettavat kohteet olisi helppoa jälkikäteen poistaa kokonaan kuvista. Meiltä voisi näytellä maailmalle pelkkiä tyhjiä katuja! Sehän voisi olla melkoinen markkinoinnillinen pläjäys ylikansoitettujen cityjen raharikkaille - olisi tarjolla rauhaa ja kalliilla. Idea on vapaasti käytettävissä.

hiihtoladulla!

2010-02-08T03:34:00.000-08:00

Olin eilen hiihtämässä maakaasuputken linjalla. Jo heti lähtiessä tunsin, että nyt ei kulje. olin monessa kohtaa kääntymässä takaisin, mutta menin kuitenkin eteenpäin todella varovaisesti - vielä normaaliakin varovaisemmin. Loppujen lopuksi lenkistä tuli kahdeksan kilometrin pätkä, ja illalla iski migreeniä päälle.

Olin kirjoittanut hiihtojutun kirjoituskurssia varten, ja siinä tuli esille, kuinka muut porhalsivat vauhdilla päähenkilön ohi. No eilen sain kokea sen konkreettisesti itsekin, sillä joka ikinen kaveri, joka kantaani ilmestyi, meni ohi ja vähitellen katosi näkymättömiin. Toki Mäntsälän laduilla ei huudella latua tai muutakaan vastaavaa, sillä täällä ovat mielestäni kaikkein kohteliaimmat kanssaihmiset, mitä olen missään muualla tavannut. Ja olen kuitenkin hiihtänyt Suomessa melkein jokaisella paikkakunnalla, missä hiihtolatusia ylipäänsä on. Täällä tervehditään ja jopa puhutaan ihan ventovieraillekin - siis aivan tavatonta esimerkiksi verrattuna Paloheinän hiihtokulttuuriin, jossa hiihtäjät yleensä vain ärisevät toisilleen. Toki Paloheinässä on hiihtäjiä ruuhkaksi asti, ja tilanne sitten ärsyttää, kun ei pääse toteuttamaan itseään.

Siis katselin, kun muut hiihtivät ohitseni. Minussa jotenkin heräsi mielenkiinto tutkia ohittajien hiihtotekniikoita. Toki vain valmentajan näkövinkkelistä, sillä suoritinhan aikoinani hiihtovalmennuksen lajiosan. Kiinnitin huomioni siihen, että hyvin harva käytti suksen luisto-ominaisuuksia hyväkseen luisteluhiihdossa. Suurin osa hiihtäjistä keikutti itseään suksen kantilta toiselle pääsemättä koskaan luistavan suksen päälle. Suksihan luistaisi ihan eri tavalla, jos pistäisi koko painonsa luistavan suksen päälle, jolloin suksen pohja olisi tasaisesti kiinni lumessa. Asian huomaa helposti, kun katselee luistelubaanan suksien jälkiä. Harvoin jäljissä näkyy koko suksen leveys, yleensä näkyy vain suksien kanttien tekemiä uria.

Oli siellä samaan aikaan kaksi vapaan tyylin taitaajaakin. Molemmat käyttivät edetessään kaikkia tekniikoita hyödykseen. Mukana oli Wassut ja Mogrenit kuokan lisäksi ja loivissa myötäleissä myös tehokkaat sauvoitta luistelut. Ihailtavan kaunista!

Hiihtolenkin jälkeen ryhdyin katselemaan lauantaina ostamaani Iltalehteä. Mitä pitemmälle etenin, niin sitä ihmettelevämmäksi tulin. Mitä minä tuollaisella lehdellä teen? Eipä minua juuri kiinnostanut, mitä missi Viivi ja sulhonsa kokevat ja tekevät, ja olihan siellä jälleen politiikkojen tekemisiä listattu yhteen nippuun vuosien ajalta. Eipä sekään juttu kiinnostanut. Näin kahlasin lehden läpi, mutta yhtään todella kiinnostavaa, positiivista juttua en lehdestä löytänyt. Miksikähän ostan noita muutamia viikossa? En ymmärrä! Mutta teen nyt myöhästyneen uuden vuoden lupauksen - en osta iltalehtiä!

kahdeksan eri vuosikymmentä

2010-01-28T02:32:00.000-08:00

Tyttäret ja vaimo laskeskelivat kuinka monella vuosikymmenellä he ovat eläneet. Siitäpä sitten iski minullekin pähkäilyvimma. Ja kyllä minulle kertyi noita vuosikymmeniä kuitenkin totta kai enemmän. Ja aloin miettiä, mitä ihmeellistä olen kullakin vuosimymmenillä kokenut.

1940 -luku:
Tuota vuosikyymentä elelin vain 1,5 vuotta, joten en ajasta mitään muista. Kuitenkin isä ja äiti menivät naimisiin vasta sodan jälkeen, joten mitään asutustilaa he eivät itselleen saaneet. Tuo seikka isää korpesi ihan elämänsä loppuun saakka ja aiheutti hänelle katkeruutta. Olihan hän ollut jatkosodan rajan tuolla puolella vuosikaudet tekemässä suursuomea ja talvisodankin työpalveluksessa. Ja äitikin oli ollut lottana, joten isä koki todella vääränä, kun palkaksi ei omaa tilaa tullut. He saivat kuitenkin äidin isältä maatilkun, jonne isä rakensi hirsitalon.
Minun syntymä antoi perheelle kuitenkin ruokakuponkeja ja sillä tavalla helpotti ehkä hiukkasen vanhempieni elämää.

1950 -luku:
Vuoden 1952 alussa syntyi minulle sisar, joka kuitenkin kuoli muutaman päivän ikäisenä. Ja vuoden lopulla sain toisen sisaren, jonka kanssa sitten leikimme ja myös tappelimme. Nuo ovat ensimmäisiä tapahtumia, mitä tuolta vuosikymmeneltä muistan. 1955 aloitin koulun ihkauudessa Nivan koulussa.
Toiselle luokalle siirryinkin jo kirkonkylään. 1957 saimme kirkonkylän omakotitaloon kaksi huonetta asuntokäyttöön, joten meistä tuli kirkonkyläläisiä.
1958 isä osti moottoripyörän, jolla sitten yhdessä opettelimme ajamaan. Olihan se juhlaa!

1960 -luku:
Isä osti 1962 auton ja minä siirryin opettelmaan auton ajamista - toki vain piha-alueella koivuja kierrellen.
1964 vaihdoin vaihdepolkupyörän mopediin. Ajokki oli Helkama Mini.
1966 sain ajokortin ja se se vasta juhlaa olikin.
1967 menin varusmieheksi siviilikarkurina ja 1968 tulin sieltä vänrikkinä takaisin.
1968 aloitin ammattiopinnot Kajaanissa ja samana päivänä ukkini Janne kuoli.

1970-luku:
Hankin kesällä 1971 ensimmäisen autoni Minin.
Vietin välivuoden opiskelusta työn merkeissä ja 1972 aloitin korkeamman tason ammattiopinnot Turussa.
1972 menimme naimisiin ja Kaarinaan perustimme ensimmäisen kotimme. Anu syntyi 1975.
Vuosikymmenen loppuvuodet toimin opettajana ja aloitin kilpahiihtoharrastuksen.
Iro syntyi 1978.

1980-luku:
Muutto etelään, asetuimme asumaan Koivukylään neljäksi vuodeksi, sitten oli kaksi Keravan vuotta ja lopulta jäimme Tuusulaan kahdeksaksitoista vuodeksi. Vaimo opiskeli uuden ammatin.
Vuosikymmenen lopulla aloin harrastaa kilpa-autoilua ja perheemme tuli koiralliseksi.

1990-luku:
Meni lujaa niiin töissä kuin harrastuksissakin. Löysin golfin ja muutama vuosi myöhemmin vaimo liittyi seuraan. Tyttäret tulivat rippikouluikään ja koirien lukumäärälle ei välillä löytynyt mitään kattoa. Iro pääsi ylioppilaaksi. Ensimmäiset lastenlapset syntyivät.

2000-luku:
Toiset lastenlapset syntyivät.
Harrastukset hiipuivat vähitellen. Tuli turpiin oikein kunnolla ja seurasi vaikea masennus. Kävin terapiassa noin kaksi vuotta, olin lääkityksellä ja jouduin eläkkeelle. Uuden asunnon rakennuttaminen Mäntsälään ja muutto.
Minin täydellinen rakentaminen. Moottoripyöräilyä muutamina kesinä. Aloin kirjoittaa. Julkaisin viisi kirjaa, joista kolme meni yleiseen kirjakauppamyyntiin ja kirjastoihin. Blogien kirjoittaminen alkoi.

2010-luku:
Olen lyhyellä Mäntsälän kansalaisopiston luovan kirjoittamisen kurssilla. Hiihtelen pieniä lenkkejä aina, kun jaksan. Kirjoittelen näitä blogejani, mutta näköjään harvenevaan tahtiin.
En oikein tiedä, mitä tältä vuosikymmeneltä odotan! Ehkä kuitenkin toivon terveyttä perheelleni ja myös itselleni.

jonottamista pariin kertaan

2010-01-26T06:05:00.000-08:00

Tänään vaimon syntymäpäivän kunniaksi tein kaksi reissua paikalliseen terveyskeskukseen. Aamulla kello 9.09 otin jonotusautomaatista lipun labrajonoon. Lääkäri oli määrännyt menemään veren rasvamittauksiin tammikuun loppuun mennessä, ja tämän aamun katsoin asialle sopivaksi. Numerokseni sain A65. Taulussa jökötti numero E64 noin puolen tunnin ajan. A-jonon pituudesta sain tiedon vasta, kun taululle räpsähti numero A37. Siis aika monta oli tulossa normaaliin kokeisiin ennen minua. Jonotusautomaatissa on siis kaksi jonoa - toinen on kiireellisille, siis työssäkäyville, koululaisille tai muille vastaaville ja toinen meille muille, joilla periaatteessa pitäisi olla aikaa vaikka kuinka paljon.

Ensimmäisen puolen tunnin aikana ei jono siis mennyt lainkaan eteenpäin, mutta kuitenkin labran ovet kävivät koko ajan. Sinne meni useita normaalin jonolapun ottanutta, jotka eivät syystä tai toisesta jaksaneet istua penkeillä odottamassa kutsua. Toki meni sinne joitakin ilman mitään lappusta ottanutta, mutta he lienenvät olleet joko ajan varanneita tai päivystävän lääkärin potilaita, joilta piti saada kokeet nopeasti.
Minä istuin aivan labran ovea vastapäätä, joten näin, millaisia jonolappusia potilaat ottivat ja insinöörin vaistoni heräsivät. Tilanteestahan oli tehtävä tutkimus!

Tulos oli mielestäni hyvin merkillinen. 12 naista otti normaalin A-jonoon oikeuttavan jononumeron, mutta eivät jaksaneet/viitsineet odottaa omaa vuoroaan, vaan menivät labraan jonkun aikaa penkillä istuttuaan. Paras tapaus oli, kun saliin asteli ylväästi kalliin näköisessä turkissaan, piikkikorkoisissa kengissään ja avoimin päin 30 - 40 vuoden ikäinen rouva, otti numeron, meni penkille meidän mummojen ja vaarien joukkoon penkille, istui alle minuutin, nousi ja meni määrätietoisesti labraan, vaikka hänen vuoronumeronsa oli jopa suurempi kuin minulla.
Tämän rouvan ja myös muiden naisten käytös aiheutti pahaa verta ja murinaa odottajissa ja yksi nainen kävi jopa tekemässä jonkinlaista valitusta vastaanottovirkailijalle, mutta sai vastauksen, että odottele ihan rauhassa, kyllä se vuoro sieltä ajallaan tulee.

Puolen tunnin odottamisen jälkeen alkoi myös A-jono vetää, mutta jokaiselle numerolle ei ollutkaan menijöitä, kun olivat käyneet sisällä jo ennen aikojaan. Näin sitten minäkin pääsin tunnin ja kymmenen minuutin odottamisen jälkeen sisälle. Kuitenkin ajatuksissani mietin, miksi terveyskeskuksen labrassa jonotussysteemi ei toimi kuten apteekissa tai kaupan lihatiskillä? Miksi ohistuskaistat sallitaan? En purnaa itseni vuoksi, minulla on nykyään aikaa runsaasti ja voin nuokin tilanteet käyttää ihmisten tarkkailuun. Eihän sitä tiedä, vaikka saisin tarkkailuistani vaikutteita jopa uusiin kirjoihin!

Tänään meillä oli mahdollisuus mennä ottamaan sikapiikki. Nyt olivat täällä Mäntsälässä vuorossa mihinkään erityisryhmiin kuulumattomat henkilöt, joiden sukunimi alkaa mm. M:llä ja joiden ikä oli jo puolen vuosisadan luokkaa tai enemmän. Rokotusajaksi oli jo etukäteen määrätty klo 15.00 - 18.00. Sinne mekin sitten vaimon kanssa ryntäsimme.
Olimme tervarissa tasan klo 15 ja juuri, kun otimme vuoronumeroamme, kutsuttiin ensimmäinen potilas sisään. Meillä olivat numerot 46 ja 47. Odottelu kesti tasan 20 minuuttia. Siis jono kulki sutjakkaasti!
Pistoksen jälkeen olisi pitänyt odotella ohjeiden mukaan käytävässä 20 minuuttia, mutta useimmat poistuivat suoraan kotiin. Me odottelimme rauhassa, mutta mitään kohtalokasta emme kokeneet. Onkohan sikaflunssa nyt meillä kengitetty?

aivotko jäässä?

2010-01-21T00:02:00.000-08:00

Viime aikoina en ole saanut aikaan mitään pähkäilyjä - ainakaan sellaisia, että niistä olisi ollut mitään kirjoitettavaa. Lienevätkö aivot jäässä vai onko joku muu syy, joka aiheuttaa ylenmääräisen tylsyyden? Vai ovatko maailman, Suomen tai jopa Mäntsälän asiat siinä mallissa, että mitään kommentoitavaa ei löydy. Tuskinpa on noin, koska Haitissa tapahtui hirveitä, Suomessa ollaan taas meidän eläkeläisten tai ainakin tulevien eläkeläisten asioita pistämässä todella huonommalle tolalle. Haluttaneen ilmeisesti niin, että ihmiset siirtyisivät tulevaisuudessa työstä suoraan hautaan! Ja kuitenkin kaikki ovat olleet mukana talkoissa keräämässä omia eläkkeitään - tai noinhan sen olla pitäisi. Nyt kuitenkin on niin, että meidän tienaamat eläkkeet on jo syöty ja nykyisten työihmisten on sitten maksettava meidän loisten elämiset. Ja se luonnollisesti ottaa pattiin - ihan ymmärrettävää. Minun tapoihini ei juuri kuulu politiikan piiriin kuuluvien asioiden repostelu, mutta olkoon tämän kerran näin. Kun en mitään politiikasta ymmärrä, niin parempi pysyä vaan liikenneasioissa!

Olen käynyt hiihtelemässä vasta noin kymmenisen kertaa. Kerrallaan olen hiihdellyt viiden ja kymmenen kilometrin matkoja hyvin hiljakseen. Kuitenkin jokaisella lenkillä on rinteiden päällä henki vinkunut, kun keuhkot yrittävät saada happea läskeille. Ei tahdo kapasiteetti riittää tormailuihin! Onneksi kilpailuviettini ei ota nokkiinsa, kun mummotkin painelevat ohi, vaareista puhumattakaan ja pystyn liikennöimään latusilla ihan oman kuntoni mukaan. Toki vanhat ajat joskus palaavat mieleen ja haluttaisi mennä paljon vauhdikkaammin, mutta silloin lenkki jäisi varmaan pariin sataan metriin. Viitisentoista vuotta sitten lopetin kilpahiihdon ja silloin tein päätöksen, että vesisateella en enää hiihtele, mutta tänä talvena olen tuohon lisännyt, että myöskään yli viidentoista asteen pakkasella en lenkille lähde. Syynä on se, että vapaata hiihdettäessä pakkaskitka suksien alla kasvaa niin suureksi, että hiihto ei ole nautittavaa ja perinteiselle minulla ei ole välineitä. Lisäksi sain ihmeellisen tulehduksen vasempaan jalkapöytään, joka esti kävelemisen ja vaikeutti hiihtämistäkin viikon ajan. Siksi noita hiihtokertoja on vain kymmenkunta.

Ilmoittauduin kansalaisopiston luovan kirjoittamisen kurssille. Saapa nähdä, onko tulijoita tarpeeksi, että kurssi onnistuu. Opettajana on näyttämötaiteen maisteri, kirjoittaja ja ohjaaja, joten häneltä varmasti joitakin vinkkejä saisin, miten hän näkisi minun voivan kirjoittamistani kehittää. Minun ajatukseni kirjoittamisesta saattaa kuitenkin olla aika paljon erilainen kuin melko monella muulla kirjoittajalla.
Olen tämän talven aikana lukenut lukuisia romaaneja ja olen pyrkinyt analysoimaan niitä. Ja olen tullut siihen tulokseen, että tykkään suhteellisen yksinkertaisesta tekstistä, jossa kuitenkin käytetään sanoja monipuolisesti, jopa murresanat ovat mieleeni. Ja tekstin täytyy edetä! Useita kirjoja on jo tähän mennessä jäänyt kesken, koska en yksinkertaisesti ole kestänyt tekstin kirnuntaa. Kirnuamisella tarkoitan sitä, että jokin asia kerrotaan usealla erilaisella kuvauksella ja vertauksella. Se ei minuun pure! Mutta kirjojen arvostelijoihin se näyttää purevan.

Omasta romaanistani "reppana" olen jo saanut lukuisia palautteita (normaaleilta ihmisiltä - en siis keneltäkään ammattiarvostelijalta) ja ihmeekseni ne ovat olleet pääasiallisesti kiittäviä. Negatiivista kanttiaaltoa olen saanut joiltakin mm. siitä, että kerron päähenkilön Lapin kierroksen liian yksityiskohtaisesti, pistän päähenkilön rakastumaan liian nopeasti tai että käytännössä rakennusmiesten illanvietoista ei pääse kesken iltaa pois. Nuo kaikki olivat aikoinaan minun tietoisesti valitsemia linjauksia ja niillä mielestäni oli oikeutus tapahtua tarinan kannalta juuri noin. Mutta minusta on hyvä, että näin kirjoittajauran ensimmäisillä portailla ollessani saan ylipäänsä palautetta - negatiivinen on yhtä tärkeää kuin positiivinenkin. Negatiivinen auttaa toivottavasti kehittymään ja positiivinen, jotta jaksaa kirjoittaa jälleen.

Jouluksi kasaamani "kaksikymmentä airisvuotta" on saanut airispiireissä jo jonkinlaisen vastaanoton, mutta kova hinta rajoittaa kirjan myyntiä. Kuitenkin silläkin näyttää olevan jotakin saumaa mennä maakuntiin. Aika näyttää, miten sen kanssa käy.

ruunamainen olo!

2009-12-29T02:17:00.000-08:00

Olen käynyt jo kaksi kertaa hiihtämässä. Eilen tahkosin tunnin Hirvihaaran pellolla ja tänään olin sitten jo maastossa Anttilasta Hirvihaaraan menevällä, maakaasuputken linjalle ajetulla, ladulla. En uskaltanut mennä aivan Hirvihaaraan asti, kun pelkäsin jääväni metsään, mutta kolme varttia kuitenkin hiihtelin.

Kunto on sellainen, että olin jokaisen pienenkin töntyrän päällä anaerobisella alueella ja eilen joka kerta, kun piti mennä vastatuuleen. Eilen mittasin tunnin päästä ladulta poistuttuani pulssiksi ruhtinaalliset 94. Tänään sentään se oli puolentunnin päästä tippunut jo tasoon n. 80.
Siis tiedän, että minulla on täysin rapakunto ja tiedän, mitä asialle voisi tehdä, onhan minulla sentään hiihdon lajiosan valmentajakurssi suoritettuna yli 20 vuotta sitten. Nyt pitäisi vaan toteuttaa asiat jo kesällä, että talvella voisin edes hieman nauttia hiihtolenkeistä. Entiseen vauhtiin ei tietenkään ole tarvettakaan, kun nyt pystyisi etenemään sellaista mukavaa matkavauhtia.
Täytyy nyt talvella, niin kauan kuin sitä nyt kestää, käydä säännöllisesti ladulla, että saisin nostettua kuntoa edes hieman.

Ihmiset sanovat, että luisteluhiihto on helppoa. Niin se on hyväkuntoiselle ja hyvin luistavilla välineillä. Mutta jos kunto on ruosteessa, ei edes hyvällä tekniikalla pääse ylämäissä kunnolla etenemään, myötäleet ja tasaiset kyllä sujuvat jotenkin. Perinteisellä pääsee huonokuntoinenkin jotenkin eteenpäin, jos suksiin on onnistunut saamaan kunnon pidon. Minulla ei ole jäänyt kilpahiihtouran jälkeen yksiäkään perinteisen suksia, joten jokaisella lenkillä on mentävä luistelusuksilla. Niitä minulla onkin neljä paria, että periaatteessa jokaiselle kelille löytyy oma parinsa. Ne ovat liki 20 vuotta vanhoja ja ovat tarkoitetut n. 15 kiloa keveämmälle hiihtäjälle, niin ohjautuvuus ei ole parasta mahdollista luokkaa. Voitelut yritän tehdä ihan kunnon tavaralla, että edes laskuissa olisi entistä vauhtia.

On siis jotensakin ruunamainen olo!

Rauhallista Joulua ja Hyvää Uutta Vuotta 2010!

2009-12-21T01:11:00.000-08:00

Tämä kulunut vuosi oli meikäläiselle melko saamatonta aikaa, ellei sitä lasketa, että sain kuin sainkin romaanini ulos painosta ja myyntiin ja toisen, kuvakirjan koiristamme, aivan nyt joulun alla. Näytteet ovat tulossa kustantajalta DHL:n kautta ehkäpä vielä ennen joulupukin tuloa. Valitettavasti olen onnistunut saamaan painoa lisää edellisen vuoden vaihteesta 7 - 8 kiloa. Tuota en kyllä jaksa millään mittarilla laskea itsellení eduksi - päinvastoin.

Masennus on jälleen saanut hieman niskalenkkiä, mutta olen tajunnut itse lisätä kemiaa, jotta saisin edes nukuttua riittävästi. Lisäksi vaimo on joutunut sairaalahoitoon kahteen eri kertaan, joten emme ole edelleenkään yläkerran ukon suosiossa. Mitähän pahaa olemme tehneet, kun elomme on ollut niin kovin takkuista tämän vuosituhannen aikana?

Oikeastaan liikenne ja autoilut ovat seikkoja, joihin jaksan kiinnittää edelleen huomiota. Tietoliikenne ja viestintä ei jaksa enää kiinnostaa. Korkeintaan johan minä sanoin jo aikoja sitten, että kuralle menee -periaatteella tulee joskus mietittyä asioita. Eipä silti niinhän nuo monet asioissa vielä mukana olevatkin tuumailevat.
Mutta tieliikenne aina kiinnostaa. Edellisessä blogissani kerroin, että Kainuussa ajettiin todella nätisti. kun tiet olivat jäisiä. Kukaan ei edes yrittänyt ajella liikennemerkkien ilmoittamilla nopeuksilla. Kun osaa ajaa, niin "perse" ilmoittaa jo auton pienistä liikkeistä, että on liukasta ja silloin ajoneuvon kuljettaja pysyy todella kuljettajana. Etelän väellä ei ole ehkä noita geenejä lainkaan ja he eivät yksinkertaisesti pysty aistimaan liukkautta ja kun aivotkin ovat yleensä narikassa, niin silloin tapahtuu ja rytisee.
Kävimme eilen Järvenpäässsä ja meno oli todella karmivaa. Jäisellä tiellä osa autoilijoista posotteli sellaisia 120 päälle olevia nopeuksia ja ajoneuvojen välit olivat todella lyhyitä jopa kesäisiin olosuhteisiin. Ja tiedot kertoivatkin lukuisista onnettomuuksista ja jopa parista kuolonkolarista, vaikka oli kyse viikonlopusta.
Kainuussa ollessani serkkuni kysyi minulta, että kun olen ollut täällä etelässä jo kolmisenkymmentä vuotta, niin olenko saanut selville, mikä etelän ihmisissä oikein on vikana, kun ne hänenkin mielestä käyttäytyvät niin ihmeellisesti monissa eri tilanteissa. No eihän minulla ollut kysymykseen vastausta, mutta olen noita asioita kyllä pähkäillyt itsekin.

Sattuuhan onnettomuuksia pohjoisessakin ja voi se sattua minullekin, vaikka paasaankin monta kertaa vuodessa liikenteessä havaitsemistani asioista. Mutta olen aikoinani opetellut auton käsittelyä ja olen jopa ajanut kilpaakin, joten teknisenä suorituksena auton käsittely on hanskassa, mutta liikenteessä on niin paljon muitakin tekijöitä, jotka voivat saada onnettomuuden aikaan. Ja kun muutenkin on tuota epäonnea tai hankaluuksia ollut ihan riittämiin! Mutta sen voin taata, että tahallani en auto-onnettomuutta aiheuta. Jos haluan kelata itseltäni hengen, niin siihen kyllä etsin ihan muut keinot. Ja ikähän hoitaa sen puolen kyllä varmasti jossakin vaiheessa.

Tulipa lopultakin kunnon lumikelit, pääsin tekemään jo lumitöitäkin! Kun pääsisi vielä suksille, niin voisi yrittää ottaa jonkun kilon pois ylimääräisestä läskistä. Joka tapauksessa masennus ja ruokahalu ovat sellainen yhdistelmä, että läskien kuluttaminen tulee olemaan vaikeaa. Mutta aika näyttää, miten äijän käy.

Suuret kiitokset niille, jotka ovat antaneet kommentteja kirjoistani! Ja se on ollut tietenkin erityisesti miellyttävää ja myös uskomatonta, että kirjojani on kiitelty. Omat tavoitteeni kirjoittamisessa olen jo saavuttanut. Olen kirjoittanut kaksi terapiakirjaa, jo kouluikäisenä tavoitteekseni asettamani romaanin ja kaksi harrastuksiini liittyvää kirjaa. Saattaa kuitenkin olla, että kirjoittamiseni jatkuu, ainakin mielessäni kypsyttelen seuraavaa romaanin tarinaa.

Joka tapauksessa kaikille Rauhallista Joulua ja Hyvää Uutta Vuotta!

mutka Kainuussa!

2009-12-15T07:59:00.000-08:00

Tein pikakeikan Suomussalmelle viime viikon lopulla. Lähdin ajelemaan Mäntsälästä torstaina aamusella ja takaisin palasin kotiin lauantai-iltana.

Menomatkan sää oli tuhnuinen rapakeli, lämpötila oli koko matkan siinä nollan pinnassa, mutta suolailemalla Destia oli hoitanut tasaisen kuraiset ajokelit lähes koko matkalle. Erityisesti alkumatkalla sain kuraa silmilleni varmasti satojen autojen heittämänä. Minä kun ajelin pilotilla juuri tiekohtaisia nopeuksia koko ajan, ja muillehan se ei riittänyt. Minun ei tarvinnut ohittaa ketään, kun kuormuritkin menivät kovempaa. Kun on määrätty lähes koko matkalle nykyään nopeudeksi kahdeksankymppiä, niin senhän oli sitten riitettävä, tuumasin minä, ja köröttelin eteenpäin. Kun en pitänyt kuin yhden kahvi- ja tankkaustauon, niin matka kuitenkin joutui vähän reilussa seitsemässä tunnissa, kun satastakin sain posotella ensin Heinolan yläpuolelle, sitten Kuopion seudulla, Iisamessa vähän ja Kontiomäeltä ihan perille asti.

Menin serkun Auvon luokse yöksi Pesiölle, ja perjantaina oli ohjelmassa parin tunnin keikka paikalliseen kirjakauppaan. Esittelin siellä kirjaani "reppana" pääasiassa tutuille henkilöille. Juntusen Pirjo oli tilannut kirjaani jo pienen erän, josta oli jäljellä vain yksi kappale. Serkkuni Sirkku oli jo odottelemassa ennen puolta päivää tuloani, ja hän sen ainokaisen kirjan veikin kotiinsa. Minä tiesin kirjatilanteen jo kotonani ja siksi tein postikortteja, joissa oli kirjani kansi. Takapuolelle sain pistettyä puumerkkini. Näin kirjani tilanneilla on omistuskirjoitukseni, vaikka kirja tulee joskus myöhemmin. Lähes koko ajan oli henkilöitä ympärilläni ja tilauksia tehtiin ihan mukavasti. Toivottavasti Pirjo tilaa kirjoja reilummin, että niitä riittää myös tilasuudessa käymättömille. Kuitenkin kirja ostetaan vielä nykypäivänäkin pääasiassa hyllystä!

Serkkujeni lisäksi tilaisuudessa kävi kanssani keskustelemassa mm. yksi entinen oppilaani, konefirman toimitusjohtaja, kansakoulutoveri, entinen työtoveri ja sitten tietenkin henkilöitä, joita en tuntenut. Ihmeellistä oli, että sain aivospukoista esille kansakoulussa olleen luokkatoverini nimen! En ole häntä muistaakseni sen koommin nähnyt, mutta nimi tuli heti esille, kun rouva tuli liikkeeseen. Olen pitänyt muistiani kehnona, mutta tämähän todistaa ihan muuta.

Tilaisuuden jälkeen kävimme Auvon äidin Paulan luona kahvilla Ämmänsaaren keskustassa ja vasta sen jälkeen menimme Pesiölle ja laitoimme sapuskan, pottuvoita ja paistettuja muikkuja. Kylläpä olikin maittava ateria. Saunan jälkeen yritin päästä uneen, mutta viime aikoina nukkumiseni on ollut aivan olematonta. Olen lisännyt masennuslääkitystä, jotta saisin nukuttua ainakin neljä - viisi tuntia yössä, mutta ei onnistu. En ymmärrä, mistä moinen johtuu!
No olin kuitenkin jonkinlaisessa horteessa ja kaipa se sitten on minulle riittävä annos. Mutta pitemmän päälle tuollainen ei saa jatkua, silloin masennus on saanut jälleen niskalenkin, ja lopputulos voi olla sen jälkeen taas mitä sattuu.

Pyörityn yön jälkeen lähdin kuitenkin liikkeelle. Ajoin ensin serkkuni Tarmon luokse Kiveläntien varteen. Ryyppäsimme kahvit ja keskustelimme niitä näitä melkoisen tovin. Laitoin saamani hirvenlihat kylmälaukkuun ja ajoin äitini synnyinpaikkaan Raiskionvaaralle. Vaaralla asustelee enää vain serkkuni Veli vaimonsa kanssa ja heillä on seutukunnan ainoita maitotiloja. Veli on minun kanssa samaa ikäluokkaa, ja jo lapsena meillä synkkasi hyvin. Siksi pyrin käymään heillä suunnilleen joka kerta, kun Suomussalmella pistäydyn.

Raiskion vaaralta ajelin kirkonkylään ja hautausmaalle. Sytytin isän ja äidin haudalle kaksi kynttilää. Olin aiemmin ajatellut ajella Oulun kautta Mäntsälään, mutta aloin tuntea migreenin oireita. Lääkkeet olin unohtanut kotiin, joten tein sunnitelmaan muutoksen. Päätin ajaa kotiin suorinta tietä jo samana päivänä. Kuitenkin ennen viitostielle oikaisua kävin tervehtimässä isäni veljen vaimoa kirkolla. Arttu on Lepolassa hoidossa, kun ikää on yhdeksän kymppiä, eikä muisti enää toimi eikä pysty enää itsekseen liikkumaankaan. Hiljakin on jo niin huonovointinen, että on tekemistä, että pystyy elämään yksikseen omakotitalossa. Liikkuminen on todella hankalaa, mutta sisulla Hilja menee eteenpäin.

Migreeni jumputti, mutta ei onneksi vielä niin pahasti, että en olisi pystynyt ajamaan autoa. Kuitenkin se muistutti olemassaolostaan koko ajan. Kävin Kontiomäessä tankaamassa auton ja söin kunnon aterian. Kainuussa tiet olivat jäisiä, joten ihmiset ajoivat todella varoen. Tiellä olisi saanut mennä satasta, mutta vauhdit olivat parikymppiä alle. Siis pohjoisen ihmiset osaavat ajaa tilanteen mukaan ja siksi he hengissä säilyvätkin. Etelän autoilija posottaisi noissakin olosuhteissa ainakin sallittua maksiminopeutta ja ehkäpä vielä piirun ylikin. Kun ne eivät osaa ajaa, niin eivät osaa!
Seuraavan kerran kävin kahvilla Juvalla. Keli oli talvisen rapea, liikennettä oli vähän, auto kulki pintakaasulla ja bensaa kului todella vähän. Tankkaustarvetta ei ollut enää koko matkalla ja tankkiin vielä jäisi melkoisesti ainetta kotiin päästyäkin.
Kotona sain migreenilääkkeen, jota terästin vielä tuhdilla särkylääkkeellä. Aamuyöllä jumputus lakkasi, mutta pää oli vielä pari päivää hellä. Vähitellen hävisivät reissun muistot takaraivostakin.

ihmeiden aika ei ole ohi!

2009-12-06T06:36:00.000-08:00

Kävimme eilisessä kurakelissä Hyrylässä ja menomatkalla saimme kokea todellisen ihmeen. Beige Volvo S80 rek. nro GMH-xxx ohitti meidät, kuten olen toivonut jo kymmeniä vuosia tehtävän. Eli siirtyi eteemme vasta niin kaukana, että kurasuihku ei sokaissut meitä. Olihan Volvolla melkoisesti ylinopeutta, mutta eihän nyt kaikkea voi kerralla vaatia.
Aivan toisenlaisen ohituksen teki farmari Nissan Primera, joka melkein puskuria riipoen hyökkäsi heti oikelle kaistalle, vaikka toimelle ei ollut mitään näkyvää syytä. Siis Primeran takapuskurissa ei roikkunut valoa välkyttelevä Audi tai Bemari taikka joku muu teiden kuninkaana itseään pitävä.

Tein kevyehkön historiikin elämästämme airisten kanssa. Nimittäin tänä vuonna tuli täyteen kaksikymmentä vuotta noiden otusten kanssa. Skannailin kuviamme ja sain jopa jonkun verran digikuvia joukkoon. Pistin vähän tekstiä väliin ja 128 A4-sivua sain kasaan. Painoin juuri retukkaa, kun sain sisällön ja kannet tarkistettua ja hyväksyttyä. Tilasin samalla itselle omat kappaleet kirjasta. Siis nyt tuli viides kirja valmiiksi, joten taitaa kirjoittaminen olla jo jossakin määrin verissä. Toki tämä viimeinen "kaksikymmentä airisvuotta" ja kolmas "otteita viestimiehen päiväkirjasta" eivät ole kirjakauppamyynnissä, vaan ainoastaan kustantajan Shopin kautta tilattavia. Nuo kuvakirjat tulevat turkasen kalliiksi, kun kuvat on värillisinä, joten ei niitä varmaankaan yleisö juuri ostele. Ovatpahan vain ainakin itsellä ja perheellä muistona.

Olen seurannut syrjäsilmällä jälleen kerran tuntematonta sotilasta televisiosta. Ja jotenkin tuntuu siltä, että kuva vain paranee vanhetessaan!

Hyvää isenäisyyspäivää itse kullekin!

autoilumietteitä!

2009-11-29T07:30:00.000-08:00

Perjantaina ohi kulkiessani menin Mäntsälän K1-katsastusasemalle kysymään, milloin pääsisin katsastuttamaan Fiestani. Autohan on kaksi vuotta vanha ja ajettu pikkuisen vaille 60 000 km. Ensimmäinen positiivinen yllätys oli se, että pääsin heti jonoon ja heti perään toinen eli katsastuksen hinta. Olin varautunut sen olevan jotakin 80:n kieppeillä, mutta se olikin vain 49 euroa ja sain vielä 10 euroa alennusta Autoliiton jäsenenä, eli päästöjen mittauksen kustansi Autoliitto. En ehtinyt kahvikuppia ryypätä, kun autoni otettiin syyniin. Ja läpihän se meni, vaikka jarruissa olikin pieniä akselikohtaisia poikkeamia. Tuo johtui siitä, että en ole ajanut autolla pariin viikkoon ja jarrulevyt olivat jo kauniissa ruosteessa! Kun olen ollut viime ajat vaimon kuljettajana, niin oma kulkupeli on jäänyt seisoskelemaan.

Miksi sitten olin liikeellä katsastusaseman kieppeillä? No, kun kiinalaisesta mönkijästäni hajosi kytkin ja minun oli saatava entinen irti, jotta voisin pistää uuden kytkimen palaneen tilalle. Mutteri oli 46 mm:n, jonka kokoista hylsyä minulla ei sattunut olemaan. Ja paikallisesta ruuvikaupasta sen sitten sain ja samalla reissulla sitten hoidin tuon katsastuspuolenkin. Oli muuten melko löyhä kytkin Linhaissa! Vehkeellä on ajettu vain 97 km kolmessa vuodessa. Toki ajot ovat olleet raskaita lumitöitä, että se selittää nuo vähäiset kilometrit. Mutta kuitenkin heikko esitys kytkimeltä!

Rupesin funtsimaan myös noita muita ajokkejani tuolta luotettavuusnäkökohdalta ja melkein jokaisesta ajopelistä löytyi jotakin urputettavaa:

- Minissä olivat vetonivelet ja pakoventtiilit kilotavaraa. Niitä sai olla joka vuosi uusimassa, toki ajotapani oli ehkä hieman kuluttava. Myös bensapumppu, valot ja starttimoottori olivat muutaman kerran rikki. Valoissa oli lähinnä huonot maadoitukset ongelmana, mutta kertaakan en jäänyt tien päälle.

- Citroen 2 CV kärsi heti pelin ostaessani huonoista katkojan kärjistä ja pakoputki meni poikki heti neitsytmatkalla Turusta Kajaaniin. Pakoputken paikkasin tilapäisesti juomatölkillä ja klemmareilla, mutta kärkiä en saanut vaihdettua matkalla. Siispä vaihdoin tulppia parinkymmenen kilometrin välein kovassa pakkasessa, mutta Kajaaniin päästiin, toki Otanmäeltä Kajaaniin köyden jatkona. Kun nuo alkuharmit selvitettiin, niin toimihan se!

- Datsun 100A. Vajaa vuoden vanhana paloi kannen tiiviste ja kansi meni kieroksi, pakoputki joutui vaihtoon jo alle kahden vuoden ikäisenä. Ei kovin kova!

- BMW 1502 joutui perän stefan vaihtoon heti ensimmäisenä talvena, mutta sitten peli toimikin hienosti yhdeksän vuotta. Varma tapaus!

- Ford Sierra 1,6 oli vain puoli vuotta. Toimi ja kukkui, mutta tehotonhan se oli!

- Ford Sierra 2,0 iS. Kyllästyin vuodessa, kun oli aina korjaamolla. Laitteessa oli ihmellinen tyhjäkäyntiongelma, jonka aiheuttajaa ei löydetty, vaikka korjaamolla kerrottiin vaihdetun lähes kaikki asiaan vaikuttavat komponentit.

- BMW 318 i. Ajoimme autolla kaksi vuotta huolettomia kilometriä, mutta kun hankimme koiran ja aloin ajaa kilpaa autoilla, oli hankittava isompi peli. Tykkäsin!

- Volvo 740 2,3 kartano. Autolla ajettiin kuusi vuotta käytännössä huolettomia kilometrejä. Takapyörien laakerit oli vaihdettava, koska jouduimme ajamaan erittäin paljon trailerilla autoa vetäen. Myös ohjaustehostin vuoti öljyt ulos, mutta tielle ei koskaan jääty. Hyvä ja tukeva peli, mutta bensaa kyllä kului!

- Volvo 940 2,3 T kartano. Oli vain kaksi vuotta ajokkina. Ajo oli yhtä raskasta kuin 740:llä, mutta heti takuuajan jälkeen meni vaihdelaatikko jumiin, viitonen jäi päälle ja kun yritin pois liikenteestä, niin se poltti myös kytkimen. Oli melko kallis paukku. Oli heppaisempi kuin 740, mutta bensaa kului tälläkin.

- Volvo S40 T4. Tämä "urheiluauto" oli meillä kolme vuotta, mutta kerran se täytyi viedä korjaamoon hinurilla marketin autotallista. Bensapumppu oli rikki! Muuten oli nautinnolinen peli ajaa, teho ei loppunut koskaan kesken! Sai maahantuojalta lisätakuun, koska tihkutti jostakin öljyä.

- Ford Mondeo TD farmari. Oli minun ensimmäinen dieselpelini. Ääni oli kuin joku olisi pyörittänyt moottoritilassa jotakin peltihäkkyrää, siis todella ei automainen. Ääni ärsytti niin paljon, että jo vuoden jälkeen auto meni vaihtoon. Mondeo on ihan hyvä ajaa ja siinä ovat hyvät tilat, mutta tuo diesel ei iskenyt.

- Volvo S 60 2,4T. Mainio auto ajella, mutta pientä vikaa niin automaattivaihteiston kuin moottorinkin ohjelmistoissa. Niitä vaihdettiin jokaisessa huollossa ja vähän yli vuoden päästä auto jo toimikin arvonsa mukaan. Meni vaihtoon rahapulassa.

- Renault Megane 1,6 B. Oli minulla vain noin tuhat kilometriä, kun sain sen myytyä rahapulassa.

Kakkosautoja ja vaimon ajopelejä on ollut myös käytössä melkoinen määrä:

- Daihatsu 1,3 i. Vaimon auto. Oikea pieni tehopaketti, mutta nokka-akselin hihna meni rikki ennen vaihtoajankohtaa. Onneksi olin ratissa ja sammutin välittömästi, eikä muuta vauriota syntynyt. Kiva, mutta äänekäs peli ajaa!

- Chevrolet Caprice piilofarmari. Varmasti maapallon huonoin auto! Tehoa V8:ssa ei ollut nimeksikään, mutta bensaa meni ihan hurjasti. Vikoja oli sen vajaan vuoden ajan vaikka toisille jakaa. Onneksi päästiin eroon hyvin nopeasti.

- Mitsubishi L200, 4-vetoinen lava-auto ja toinen dieselimme. Autossa oli koko ajan vikoja ja ruoste raiskasi ihan silmissä. Tässä tuli kokeiltua kitkarenkaita. Eipä tarvitse enää kokeilla, sillä kun pitoa olisi tarvittu juuri liukkaimmilla keleillä, niin eipä sitä sitten ollutkaan. Onneksi ei tarvinnut lähteä joka päivä liikenteeseen juuri tällä ajopelillä ja rengastuksella.

- Nissan Micra 1,3. Vaimon auto. Toimi ja kukkui koko ajan hienosti. Tarvitsi vain normaalit öljynvaihdot ja ajoa.

- Peugeot Partner 1,9 D. Meidän kolmas diesel. Pösö oli meidän ainoa automme jonkun aikaa, kun olin omistani päässyt eroon. Ihmeen toimiva ja kätevä peli ja dieselverokin oli inhimillinen, kun tein autosta kahden hengen pakettiauton.

- Nissan Note 1,6. On ollut tähän mennessä luotettavin ja toimintavarmin peli. Autossa ei ole ollut yli kolmen vuoden aikana todella mitään vilunkia. Muutenkin on näppärä ja tilava auto.

- Ford Fiesta ST 150. Todellinen herkkupilleri.

- Mini Clubman 1275 vm 1972. Aina tulee hyvä mieli, kun tällä itse tehdyllä klassikolla pääsen pöräyttelemään. Ajot ajoittuvat kesään ja hyviin ilmoihin, mutta ei aivan kuumimpiin säihin.

Mietiskelin, että mikähän olisi ollut ensinnäkin turvallisin auto, mikä luotettavin ja mikä nautinnollisin?

Turvallisimmaksi autoksemme sain ajatustyössäni Ford Sierra 1,6:n. Perustelunani ihan suoraan on se, että auto oli niin huono ajaa, että se juorusi jo todella pienillä nopeuksilla, että ollaan esimerkiksi liukkaalla alustalla ja toisaalta se, että koneessa oli niin vähän tehoa, että takapyöriä ei saanut normaalissa ajossa kaasulla irti.

Luotettavimmaksi autoksemme tulee eittämättä tuo vaimon Nissan Note.

Nautittavia autoja on listassa oikeastaan kolme. On Volvon T4, S60 T ja Fiesta ST. Jos mentäisiin radalle, silloin ST voisi olla se nautinnollisin, mutta kun ollaan liikenteessä, niin kyllä se kallistuu Volvo S40 T4:ään.

Tällaisia turhuuksia sitten pähkäilin täällä Mantsälänvuorella tällä kertaa.

pian 70 vuotta!

2009-11-18T23:50:00.000-08:00

Tietenkin tarkoitan sitä, että talvisodan syttymisestä on 70 vuotta aikaa, sillä 30.11.1939 vyöryivät naapurimme joukot Suomen rajan yli monista eri paikoista. Neuvostoliitto oli laskenut, että Suomi otetaan ihan pikaisesti omaan haltuun, ja ehkäpä siksi joukkojen varusteet olivat vähän keposet. Suomussalmelle joukkoja vyöryi kahdelta suunnalta eli pohjoisesta Juntusrannan kautta kirkonkylää kohti ja Raatteentietä myös kirkonkylää kohti. Tiettävästi joukkojen oli tarkoitus yhtyä kirkonkylällä ja vyörytyksen piti jatkua suunnilleen samoin tein aina Ouluun saakka.

Kuitenkin pohjoisesta tulevat joukot jumittuivat kirkonkylälle ja myös Raatteentien joukot jäivät jumiin, kun suomalaiset pistivät sulut niin eteen kuin taaksekin. Suomalaiset tekivät vielä sivustoilta hyökkäyksiä erityisesti öiseen aikaan. Vihollinen ei päässyt tieltä mihinkään lähinnä siksi, että vaikka joukoilla oli mukana suksia, niin niitä jostakin Ukrainan tienoilta tullut sotajoukko ei yksinkertaisesti osannut käyttää. Ja sitten tulivat vielä yli kolmenkymmenen asteen paukkupakkaset. Vähitellen suomalaiset nakersivat joukot tarkkaan, vain pieni joukko pääsi motista pakenemaan omalle puolelle. Koko vihollisen sotavälineistö jäi Raatteentielle suomalaisten käyttöön.
Myös kirjonkylälle pesiytyneet joukot saivat tuntea Suomen talven, kun lähes kaikki talot oli poltettu ja majoittuminen tapahtui lähes taivasalla. Porukat olivat kyllä yrittäneet tehdä suojia ja polttopuita kaatamalla puita, mutta lopulta myös kirkonkylälle asettuneet joukot oli nujerrettu pakkasen ja suomalaisten voimin. Hyökkääjät lähtivät pakenemaan Kiantajärven jäätä pitkin pohjoiseen. Jäälle jäi tuhansia kaatuneina.

Suomussalmen taistelut olivat elintärkeitä Suomelle, koska Neuvostoliitto oli päättänyt ottaa Suomen haltuunsa ja nyt ei niin käynyt. Toki menetimme suuria maa-alueita hyökkääjälle, mutta itsenäisyys säilyi.
Varmasti hyökkäykseen lähdettäessä ei vihollisella ollut edes ajatuksissa, että reissu voisi päättyä noin nolosti. Ehkäpä mukana oli liika annos ylimielisyyttä!

Talvisodan jälkeen Suomussalmella oli kova jälleenrakentaminen, kun koko kirkonkylä ja läheisten seutujen rakennukset oli rakennettava uudelleen. Myös isän kotitalo Hulkonniemen Ylitalo oli tehtävä uusiksi. Siinä saivat ukkini Janne ja vanhimmat pojat Arttu ja Veikko, siis isäni, tehdä hikihatussa töitä. Myöhemmin ,vuonna 1957, me rakensimme kirkonkylään omakotitalon seudulle, jossa olivat viholliset asustelleet. Koko seutu kasvoi käsivarren paksuista kuusta ja koivua, kun venäläiset olivat kaataneet kaikki isot puut. Niistä olivat jäljellä vain metriset kannot. Patruunoita ja muitakin räjähteitä löysimme koko ajan, vaikka seutua oli koetettu siivota ja noista venäläisajoista oli aikaa kulunut jo lähemmäs kaksikymmentä vuotta.

Eilen tuli uusi TM, numero 21/09, jossa oli myös ansiokas juttu Raatteentien tapahtumista otsikolla "Toisenlainen pikataival". Oikeastaan tuon jutun vuoksi minäkin tänne aloin kirjoittaa omaa tarinaa kyseisistä asioista.
TM:n jutussa käydään läpi myös nykymatkailijoille tarkoitettuja rakennelmia ja museoita talvisodan tapahtumista.

Minun ollessani poikasena Suomussalmella, ei aikuinen väki käytännössä juurikaan uskaltanut puhua talvisodan tapahtumista ainakaan kehuvaan sävyyn, sillä he todella pelkäsivät sitä, että jos Neuvostoliittoon kantautuu moisia juttuja, niin sieltä tullaan ja opetetaan meitä kunnolla. Myös kouluissa opettajat olivat hyvin varovaisia. Jos pihalla joku puhui ryssästä, niin välittömästi kehotettiin korjaamaan puhetapaa. Vanhemmat ihmiset kyllä puhuivat pienemmissä piireissä ryssästä ja vihastaan heitä kohtaan.

Käsittääkseni joskus 1970-luvulla alettiin kunnostaa Raatteentien taistelupaikkoja ja rakentaa museoita, joista vieralijat saisivat annoksen merkittävistä taisteluista. Muistan, että paikallisissa lehdissä asioista käytiin kovaa keskustelua puolesta ja vastaan. Erityisesti minua ihmetytti vastustavien kantojen ärhäkkyys. Ei olisi saanut kajota historiaan, vaan asiat olisi pitänyt lakaista maton alle. En asiaa ymmärtänyt silloin, enkä vieläkään!

70 vuotta sitten Neuvostoliitto ei saanut meitä voimalla, mutta rakkaudella on ollut paljon paremmat tulokset. Nykyään on nimittäin hyvin monessa kainuulaisessa taloudessa venäläinen emäntä!

äitimme kieli!

2009-11-12T09:31:00.000-08:00

Pidän nyt taukoa omista kirjoitusyritelmistä, koska haluan kaikessa rauhassa arvioida saamiani palautteita 'reppanasta'. Siksi olen nyt perehtynyt jonkun verran muiden kirjallisiin töihin. Olen ihan lyhen ajan sisällä kaahlannut läpi viisi erilaista kirjaa ja tarkkaillut, miten kukin kieltämme käyttää. Lisäksi olen vieraillut lukemattomissa blogeissa aivan samoilla motiiveilla. Ihan siis vain oppiakseni!

Tee se itse -messuilta ostin kaksi Risto Vuolle-Apialan teosta. Ensimmäinen oli vuonna 2005 julkaistu Savusauna ja toinen Hirsitalo vuodelta 2007.
Kirjat on kirjoitettu selkokielellä käyttämättä erikoisia lauserakenteita tai kummallisia ilmaisuja. Kirjat ovat selkeitä oppikirjamaisia teoksia, joiden perusteella minäkin ehkä joskus uskallan ryhtyä tekemään tontillemme savusaunaa. Eivät tarjonneet mitään kielellisiä elämyksiä.

Seuraavaksi hain kirjastosta kaksi tutun kirjoittajan teosta:
Ensimmäiseksi luin Paavo Rintalan vuonna 1985 julkaistun Vänrikin muistot ja heti perään Mauri Sariolan vuonna 1981 julkaistun Jälleenrakennettu maa. Molemmat siis kirjailijoilta, joilla tuotoksia on runsaasti.
Molemmat osaavat kuvata tarinansa suhteellisen yksinkertaisesti, mutta tietenkin välillä täytyy olla omia koukeroita, joiden kirjoittamisen jälkeen on kirjailijan täytynyt tuntea erityistä tyytyväisyytta. Mutta mielestäni monipuolinen kielikuva kuuluu romaanin tekstiin.
Mutta seikka, jonka parissa itse tuskailin monta kertaa kirjoittaessani kirjojani, oli myös näillä mestareilla hakusessa. Siis miten kirjoittaa ja erottaa yksinkertaisesti ja selvästi esimerkiksi henkilön ajatukset reaaliajan tapahtumista. Noissa oli näilläkin mestareilla mielestäni, jos ei puutteita, niin ainakin vajaavaisuuksia.
Lisäksi kirjoista löytyi tukuttain eriasteisia kirjoitusvirheitä. Tuossa mielessä ei minunkaan tarvitse hävetä omien kirjojeni virheitä. Niitä kun vain jää, vaikka kuinka hyvin koettaa tarkistaa!

Viimeiseksi luin juuri tänään Eero Marttisen kokoaman tänä vuonna ilmestyneen Ilmari Kiannon talvisota - Siviilimiehen päiväkirja.
En ole koskaan oikein oppinut lukemaan Kiantoa, vaikka suomussalmelaisena minun olisi varmaankin pitänyt lukea ne ensimmäiseksi. Olen kuitenkin joitakin lukenut, eivätkä ne suosiooni ole nousseet.
Tämä oli tietenkin täysin erilainen, koska siinä on Kiannon päiväkirjamerkinnät toimitettu kirjaksi ilmeisesti lähes sellaisenaan. Oli mielenkiintoista lukea tuttujen paikkojen tapahtumia kirjoittajan näkövinkkelistä. Olihan siellä välillä ihan tuttuja henkilöitäkin mainintoina. Turjanlinnaan kuljettiin aikoinaan maata pitkin Hulkonniemen kautta, ja Hulkonniemi taas on isäni kotitalo, joka poltettiin myös talvisodassa, vaikka kirjasta se ei selviäkään.
Kirjan kieli on hyvin asioita kuvaileva, vaikka päiväkirja onkin. Ja murresanat ovat minulle tuttuja, joten mitään ei jäänyt epäselväksi. Mieleeni jäi mm. sana "kuraus", jota en muista kuulleeni tai nähneeni moneen kymmeneen vuoteen. Kannatti lukea. Kirjan sain isäinpäivälahjaksi!

Mutta blogien lukeminen olikin sitten joskus todella vaikeaa. Jotenkin tuli sellainen mielikuva, että joittenkin blogien kirjoittajat ovat sitä mieltä, että mitä monimutkaisempaa kieltä he käyttävät, mitä enemmän on sivistyssanoja tai vierasperäisten sanojen johdannaisia, niin sitä parempi blogi. Lukijalle - ainakin minulle - jää monesta epäselväksi, mitä kirjoittaja todella haluaa sanoa. No, ehkäpä blogit on tarkoitettukin samanhenkisille ja samaa kieltä käyttäville!
Yksi esimerkki yksinkertaisemmasta päästä tuli nyt tätä kirjoittaessani mieleen. Eräässä blogissa kerrotaan: ...hintakehityksen trendi on nouseva... . Miksei voisi vain pläjäyttää: ...hinnat nousevat... . Vai olisiko se liian yksinkertaista?

Ei millään pahalla, koska itsekin käytän kapulakieltä, mutta kovasti siitä yritän päästä irti. Voipi kyllä yritykseksi jäädäkin!

mielenterveysharmit!

2009-11-08T23:38:00.000-08:00

Kuuntelin äsken aivan sattumalta Markku Veijalaisen ja Pirkko Lahden juttelua mielenterveysasioista studio 55:n alustuksessa. Tuosta keskustelusta sain kimmokkeen rustata tänne omia vaikutteita mielenterveysasioista, niiden syntymisestä ja hoitamisesta.

Keskustelu alkoi France Telecomin ja Rautaruukin itsemurhatilanteista. Uutisethan ovat maininneet, että kyseissä firmoissa olisi jokunlainen itsemurhabuumi, joka johtuu uutisten mukaan työolosuhteista. Uutisissa en ole sattunut huomaamaan, millaiset nuo olosuhteet sitten ovat työntekijöiden kannalta. Onko ollut epävarmuutta tulevaisuudesta, onko ollut meikäläisissä yrityksissäkin niin tyypillistä ala-arvoista johtamista, vai mitä lieneekään?

Omalla kohdallani alkoivat ongelmat, kun minulla ei enää ollutkaan työtä. Toki työolosuhteet olivat muuttuneet kannaltamme epäonnistuneiden organisaatiokuvioiden myötä parin viimeisen työvuoden aikana lievästi sanottuna pirullisiksi, mutta en noista syistä kokenut mitään mielenterveysongelmia. Kuitenkin minulla ja tiimilläni oli niin paljon itsenäistä työtä, joissa sain toteuttaa työmotivaatiotani ja jaksamisessa en huomannut mitään poikkeavaa. Mutta kyllä aika usein otti päähän! Toki tuossa vaiheessa ei minulla ollut vielä harmainta aavistusta tulevista.

Studio 55:ssä käsiteltiin myös työn loppumiseen liittyviä seikkoja. Kuulemma pahimmat potkut ovat olleet tekstiviestillä tai puhelimella annettuja. Normaalille ihmiselle työ on kuitenkin niin tärkeä osa elämää, että työn loppuminen on todella vakavan kriisin paikka. Ainakin itselleni se oli lähes elämän ja kuoleman kysymys. Tietenkin itselläni oli mukana myös se, että niskoilleni sälytettiin tukevaa lisätaakkaa mitä kovimmalla tavalla. Kuitenkin koin saamani kirjeen työn loppumisesta todella raskaasti, kun kirjeen oli vieläpä allekirjoittanut joku itselleni täysin vieras ihminen toimitusjohtajan asemesta. Jotenkin se oli kuin lisäisku, kun jo vuosikymmenien takaa tuttu toimitusjohtaja ei itse edes vaivautunut potkuja antamaan. Siis myös potkujen antamistapa vaikuttaa mielenterveyteen ainakin meikäläisen tapaiseen tunnolliseen henkilöön. Itselläni oli tuossa vaiheessa jo masennus vajonnut vaikeaan tasoon, kun olin ollut tyhjän panttina ennen lopullista irtisanomista jo parisen vuotta. Toki masennustani oli ollut työttömyyden lisäksi aiheuttamassa viranomaisten, työnantajan, talousvaikeuksien ja jopa ammattiyhdistyksen toimet, mutta itse kuitenkin koin, että jos työni olisi jatkunut, niin olisin päässyt noiden muiden asioiden yli paljon helpommin.

Niin kauan kuin olin työnantajan kirjoissa sain käydä psykiatrin vastaanotolla ja taisin päästä kerran myös työpsykologin juttusille. Pääasiassa sain psykiatrilta lääkkeet, mutta saimme käyntieni aikana myös jonkun verran keskustella ongelmista. Sopivien lääkkeiden löytämisessä olikin melkoinen homma, kun haittavaikutukset olivat joillakin aineilla sellaiset, että varsinainen vaikutus jäi huomaamatta. Vähitellen lääkitys saatiin kuntoon. Illalla otin lääkkeet, jotta olisin päässyt uneen ja aamulla, että olisin päässyt jalkeille. Minusta tuli tahdoton möhkäle, jolla ei enää toiminut edes aineenvaihdunta kunnolla. Mutta lääkeiden avulla säästyin itsemurhalta, kun en yksinkertaisesti pystynyt asiaa päättämään. Kun jäin pois työterveydenhuollosta, pääsin heti julkisen puolella hoitoon ja sain pariksi vuodeksi jopa yksilöterapiaa kerran viikossa. Terapian, sopivien lääkkeiden, itse etsimieni puuhastelujen ja kirjoittamisen avulla pääsin vähitellen masennuksen syvimmästä vaiheesta vähän selkeämmille vesille. Kun 1.5.2006 jouduin työeläkkeelle, niin samalla hetkellä menetin terapian ja myös julkisen terveydenhoidon psykiatrin palvelut. Sain vuoden reseptin lääkkeistä ja passituksen oman kunnan terveyskeskukseen. Olin siis joutunut asemaan, jossa minä en enää ollut työmarkkinoille hyödyllinen. Onnekseni olen saanut kirjoittaa jopa romaanin, jonka synnyttämisen aikana saatoin mennä kirjan tuleviin tapahtumiin mukaan ja sillä tavoin unohtaa tämän normaalin elämän yksitoikkoisuuden ja jollotuksen.

Olen luonteeltani omissa oloissani viihtyvä, joka ominaisuus ei ole masennuspotilaalle se paras mahdollinen. Potilaan olisi hyvä irrottautua omista oloistaan ja mennä ihmisten ilmoille. Minulla tuo tarkoittaa sitä, että käyn joskus kaupoissa ja kesäisin pelailen golfia. Joskus jopa pääsen johonkin porukkaan tai saan vaimoni kaverikseni, mutta melko usein kävelen kentällä aivan yksikseni omine ajatuksineni.
Mihinkään ryhmäterapioihin minua ei saa kuin kilon kappaleina. Myös kaikki kokoukset, pikkujoulut sun muut riennot jätän ilman muuta väliin. Kokouksia olisi yksityistien, golfseuran ja -kenttäyhtiön, viestiupseeriyhdistyksen, miniharrastuksen ja monen muun asian tiimoilta, mutta en niihin yksinkertaisesti viitsi mennä. Pitkän työuran aikana sain olla liian kanssa erilaisissa palavereissa ja ilmeisesti nyt on kiintiö täynnä. Toki en työyhteisönkään tiimoilta käynyt koskaan esimerkiksi pikkujouluissa, joten olen kaiketi oikein perustyyppi sairastumaan masennukseen ja erakoitumiseen.

sähköautomessuilla!

2009-11-06T06:58:00.000-08:00

Olen joskus jo aikoja sitten kirjoitellut sähköautoista omia näkemyksiäni tänne sivuilleni. Silloin totesin, että meillähän olisi ollut jo ajat sitten kunnon sähköpelejä elleivät öljyteollisuuteen sidonnaiset voimat olisi tehneet niiden kehittämisestä lähes mahdotonta. Jos kehitystä olisi ollut järkevää tehdä, niin jo nyt ajelisimme äänettömillä nollapäästöisillä peleillä.
Tietenkin täytyy vähän ottaa takaisin tuosta nollapäästöstä puhuttaessa, sillä jostakinhan sähkö pitää ajoneuvojen akkuihin saada ja melkoisen usein verkosta sujahtaisi akustoihin polttamisella saatua sähköä. Erityisesti kivihiili- ja turvevoimalat kauhistuttavat meikäläistä.

Mutta kun rajataan tapahtuma ajamisen aikaiseksi, niin sähköpeli ei liikkumisen aikana pölläyttele hiilijäämiä ilmastoon. Se on jo melkoinen ympäristöteko.
Mutta kun ne sähköpelit ovat vielä protovaiheessa! Ja vielä kauan sellaisina pysyvätkin tämän päivän katselmuksen pohjalta. Jo nykyisilläkin autoilla pellepelottomat pystyvät ajamaan akun sanelemissa rajoissa olevia matkoja, mutta ongelmaksi muodostuvat Suomen ilmastolliset tekijät. Kesällä kuumimmilla keleillä akut on saatava jäähtymään tehokkaasti etteivät esimerkiksi räjähdä ja talvella akut tuppaavat kylmillä keleillä menettämään hurjasti kapasiteetistaan. Nuo ongelmat rajoittavat käsittääkseni jokapäiväisen, huolettoman massojen ajelun sähköautoilla siirtymäkausille, jolloin ei ole liian kuuma, mutta ei pakkastakaan. Vaatii siis käyttäjältä melkoisesti sovittelua, kun on huomioitava akustojen liian korkeat lämpötilat ja toisaalta pitempien pysähdysten aiheuttama mahdollinen akustojen kylmettyminen.
Sähköautohan olisi näppärä liikkumapeli esimerkiksi kotoa asemalle ja illalla taas töiden jälkeen asemalta kotiin. Jos ajomatka ei ole pitkä, niin tuollaiseen käyttöön sähköpeli kyllä jo nyt sopisi talvikautta lukuunottamatta. Talvella sähköautoilijasta tulee herkästi kävelymies, kun työpäivän mittaan routinut akusto ei annakaan vauhtia kotiin.

Noihin löytyy insinöörien varastoista kyllä temput. Pistetään auto päiväksi roikan nokkaan ja saadaan sillä pidettyä akusto käyttökuntoisena. Tai kun akut ovat virtansa luovuttaneet. Suomessahan on olemassa jo mobiiliteknologiaa, joilla sähköyhtiöön saataisiin siirrettyä tieto kenen autoon on tankattu sähköä ja minkä verran laskun lähettämistä varten tai jopa rahan siirtoon auton omistajan tililtä sähkölaitoksen tilille. Mutta tuo infra on rakennettava ja ennen rakentamista täytyy kuitenkin olla melkoisen hyvät standardit, jotta ei tule turhaa rakentamista erilaisilla spekseillä.

Kuulin, että noita asioita on meillä pohtimassa jo joku työryhmä, kun hallituskin on patistanut sähkökulkuneuvojen kehittämiseen ja käyttöönottoon. Osa väestä oli sitä mieltä, että sähköautobusineksesta saattaisi tulla uusi Nokia tai ainakin joitakin Vaisaloita. Enkä epäile, etteikö meiltä insinöörivoimia löydy vaikkapa maailman johtavaksi sähkökuluneuvojen maaksi. Insinööreille pitää vain antaa tehtävä ja homma on hanskassa. Osapuoliahan tässä casessa on kyllä riittämiin, joten tehtävän asetanta ei tule olemaan ihan helppo. Jokainen kun tahtoo viedä asioita eteenpäin lähinnä omista intresseistään!

Ajelin messuille moottoriteitä ja en osaa kuin ihmetellä, kuinka ajattelemattomia pösilöitä kanssa-autoilijat ovat! Olen yli neljäkymmentä vuotta opettanut omalla esimerkilläni yli miljoonan kilometrin matkalla, että toiset pitää huomioida, mutta tänäänkään en kohdannut yhtään muuta autoilijaa, joka olisi ajatellut, että ajanpa moottoritien vasenta kaistaa vähän pitemmälle ja vasta, kun rapa ei roisku ohitettavan tuulilasille, siirryn oikealle kaistalle. Olen siis ollut todella huono opettaja! Tietenkin olisin voinut ajaa sataakahtakymmentä, joilloin ohittajia olisi ollut vain muutama, mutta kun olen markkinoinut itselleni, että on todella pöljää ajaa ylinopeutta. En halua aiheuttaa turhia rahavirtoja vähistä ansioistani valtion pohjattomaan kassaan. En halua edes vierailla poliisien autojen takapenkillä kuuntelemassa toruja. Siksi ajan autopilotilla juuri tiellä sallittua suurinta ajonopeutta, jos se on esim. sääolojen vuoksi turvallista!

seitsemän pitkää vuotta

2009-10-30T05:41:00.000-07:00

Juuri seitsemän vuotta sitten aamulla 30.10.2002 meikäläisen maailma romahti. Vieläkin muistan aamun kuin elisen. Onneksi seuraavat pari vuotta menivät sellaista myllerrystä, että kaikista ajoista ei ole enää kovinkaan tuoreita muistikuvia. Ainoastaan kirjaamani tapahtumat noilta pahimmilta ajoilta ovat päätyneet viisi vuotta myöhemmin ensimmäisen kirjani "kairoilta kahleisiin" sivuille. En kylläkään jaksa enää itse lukea noista ajoista kirjastani, mutta ovatpahan ne siellä, jos jotakuta vieläkin asia kiinnostaa.
Mutta täytyy tunnustaa, että kun tänään laitoin entiselle työtoverilleni ja kolleegalleni syntymäpäiväonnitteluja, niin kaikki tuo kokemani tuska ja epäoikeudenmukaisuus palasi mieleeni hyvin ahdistavana ja katkeoittavana. Saapa nähdä, kuinka kauan tuntemukseni pysyvät pinnalla. Toivottavasti ei kauan!

Onneksi on tulossa F1-viikonloppu, jotta ehkäpä nuo tapahtumat saavat ajatukseni oikeammille urille!

Sain tehtyä tässä joku päivä sitten jonkunlaiset alkeelliset kotisivut osoitteeseen:
http://alpomanninen.bodkirjailija.fi.

kirjamessuilla!

2009-10-24T08:38:00.000-07:00

Tänään kävin kirjamessuilla julkistamassa "reppana" -romaanini. Tai niin oli ainakin tarkoitus.
Kustantaja oli kutsunut kaksi kirjoittajaansa messujen kirjakahvilaan paneeliin - nuoren naisen -ensikirjansa julkaisseen Jenna Miettisen ja minut. Meidät johdatteli lähinnä kirjan julkaisemiseen liittyviin asioihin myös nuori nainen, kirjailijaksi tahtova toimittaja.
En voi mitään, mutta tunsin olevani tilanteessa toista viulua soitteleva. Jokainen kysymys nimittäin meni aina ensin kolleegalleni. Onneksi kirjojemme julkaisut olivat kuitenkin sen verran toisistaan eroavia, että pystyin kuitenkin ainakin jossakin määrin vetelemään omia sooloja. Aika näyttää poikiiko esiintymisemme myyntiä kirjoillemme, vai lisäkirjoittajia kustantajalle. Lähinnä näitä omia kirjojaan suunnittelevia tuli perässämme osastolle.

Paikalla oli ainakin yksi tuttu, entinen työkaveri Jouko R, joka tuli myös osastolle ja osti sieltä jopa kirjani. Sain pyyhkäistä omistuskirjoitukseni hänen tuoreeseen ostokseensa. Lupasi kertoa lukemisensa jälkeen vaikutelmia, joten kieli pitkällä odottelen palautetta. Myös toimittajan kirjaan sain pistää omistuskirjoituksen. Joten eipä paljon mustetta kulunut, samoilla lämpösillä olisi mennyt rutkasti enemmänkin.

Saara G. BoDilta näytti, että googlessa on jo kirjahaulla löydettävissä kirjoista näytteitä. Reppanasta oli alle 80 ensimmäistä sivua, joten näyte ei juurikaan paljasta, miten kirjassa loppujen lopuksi käy. Jospa joku sata plaraajaa päätyy ostamaan kirjani! Saisipahan sitten ehkä enemmän palautettakin ja voisin suunnitella mahdollisia jatkotarinoita.
Palautteen antaminen ei ole kultuurissamme mitenkään selvä asia. Olen itsekin lukenut paljon kotimaistakin kirjallisuutta, mutta en ole koskaan antanut kirjailijalle palautetta! Eipä siis tarvitse ihmetellä, ettei niitä tule kovinkaan runsaasti itsellekään.

Olin nyt toista kertaa kirjamessuilemassa ja jälleen tapahtuman keräämä ihmismäärä yllätti. En voi käsittää, että kirjat saavat tuollaisia massoja liikkeelle. Kun otetaan huomioon, että messut alkavat jo torstaina ja päättyvät sunnuntaina, ja jos koko ajan on tupa täynnä, niin kulttuuria saa haistella todella suuri joukko. Ilman kunnon etukäteissuunnitelmaa ei messuilta varmaa löydä mitään ostettavaa, mutta jos tekee kunnon suunnitelman, niin silloin varmaan saa käynnistä parhaan hyödyn. Paikallahan on maan napahenkilöitä erilaisilla areenoilla kertoilemassa asioistaan ja jopa kirjoistaan. Ja ne kai sitä yleisöä paikalle vetää. Kuitenkin vaikka miten asiaa pähkäilen, niin tapahtuman massat yllättävät! Itse kyllä etsin lukemiseni kirjastoista paljon mieluimmin ja en ole niin kovasti kiinnostunut noiden napahenkilöidenkään kuulemisesta. Satuin muutamaa ohimennen kuulemaan, mutta eipä heillä tuntunut olevan oikein mitään erikoista sanomaa, ja sehän on mielestäni ihan luonnollista.

ikimuistoinen tiistai-ilta

2009-10-17T00:26:00.000-07:00

Vietimme seuralaiseni, myöhemmin potilas, kanssa aivan normaalia tiistai-iltaa. Olimme käyneet saunassa ja valmistauduimme yöpuulle.

Yht'äkkiä potilas kertoi tuntevansa huonoa oloa ja aikoi mitata pöydällä olevalla verenpainemittarilla paineensa. Ensimmäisellä yrityksellä mittari ei kuulemma näyttänyt mitään ja potilas alkoi mitata uudelleen. Siinä vaiheessa kuulin kuitenkin kopsahduksen ja näin potilaan rymähtäneen vasemmalla puolella olevalle tuolille. Ryntäsin tietenkin heti katsomaan, mitä oli tapahtunut ja nostin potilaan ylös. Nostaessani tunsin, että potilas oli aivan kylmän hien vallassa ja oli aivan veltto. Yritin retuuttaa ja saada jonkinlaista vastinetta kysymyksiini, mutta kun mitään vastauksia en saanut, soitin 112:een.

Hätäkeskus kyseli tarkasti, mutta kuitenkin nopeasti potilaan tilan, ja minä vastailin, minkä osasin. Siinä puhelun alussa potilas sai kaksi ehkä kymmenen sekunnin kouristusta. Tilanne näytti ainakin maallikon silmin todella pelottavalta!
Hätäkeskuksesta sain ohjeen nostaa potilaan lattialle. Jälleen hätäkeskus kyseli potilaan tilaa ja käski kääntää hänet kylkiasentoon. Tein työtä käskettyä, mutta samalla huomasin, että potilas ei enää hengittänyt. Hätäkeskus käski kääntää potilaan jälleen selälleen ja opasti minut aloittamaan elvytyksen. Asettelin potilaan joskus ensiapukursseilla opetettuun asentoon ja silloin hengitys alkoikin pienen nytkähdyksen jälkeen toimia. Hätäkeskus kertoi, että paikalle on tulossa pikavauhtia kaksi ambulanssia ja lääkärihelikopteri. Pian sireenit soivat pihalla ja siniset valot vilkkuivat.

Sisälle tuli ensin kaksi ihmistä, mutta pian toisten ambulanssien saavuttua pirtti oli täynnä miehia ja naisia. Kuitenkaan he eivät saaneet potilasta virkoamaan ja ehkä parinkymmenen minuutin jälkeen he kiikuttivatkin potilaan paareilla yhteen pihalla olevista ambulansseista. Paikalla oli kaiketi neljä autoa ja jossakin lähistöllä vielä helikopteri. Paikalla oli siis arsenaalia melkoisesti, mutta potilasta lähdettiin kuitenkin kuljettamaan maanteitse lähimpään suureen sairaalaan ja pihalla vilske väheni. Hetken päästä kuulin helikopterinkin lähtevän jälleen kustannuspaikalleen.

Näin oli rauhallinen illnvietto saanut dramaattisen päätöksen. Parin tunnin päästä kuulin, että potilas oli tullut sairaalassa tajuihinsa ja tilanne oli siinä mielessä päättynyt onnellisesti. Kuitenkin oli ollut parin tunnin täydellinen tajuttomuus ja jopa pieni hengityskatkos, ja ainakin minusta tilanne oli todella vakava. Siinä potilasta käännellessäni ja hätäkeskuksen ohjeita kuunnellessani tulin miettineeksi, että olin aikoinani päätynyt aivan oikeaan ammattiin. Minusta ei yksinkertaisesti olisi tuollaisiin hommiin. Jos tekniset vimpaimet kaatuvat, niin niissä ei kuitenkaan ole sellaisia menetyksiä kuin ihmisen kippaamisessa. Insinöörin homma on tekijälleen todella inhimillistä puuhaa!

melkoinen yllätys!

2009-10-08T23:34:00.000-07:00

Surffailin illalla netissä ja etsiskelin jotakin asiaa paikallisen kirjaston sivuilta. Olin jo löytänyt etsimäni, mutta pistin hakuun romaanini "reppanan". Ja ihme oli suuri, sillä Kirkes -kirjastojen piirissä oli teos pistetty Tuusulan kirjastoon jo hankintaan.

Sitten plarasin läpi lähes kaikki Suomen kirjastot ja teostani oli pistetty hankintaan eri puolille maata lähes 20 kappaletta. Kirjani oli huomattu Lahdessa, Haminassa ja Kouvolassa, Mikkelissä ja ympäristössä, Kainuussa Kajaanissa ja Suomussalmella, Ilomantsissa, Keuruulla, Multialla ja Saarijärvellä, Kuopiossa ja ympäristössä, Turussa ja ympäristössä sekä Taivalkoskella. En tiedä, mitä kautta tieto kirjastoihin on mennyt, koska ainoastaan Mäntsälän Viikkouutisissa ja Keski-Uusimaa -lehdessä on ollut juttu kirjasta.

Kuitenkin mielialani nousi sen verran, että muutin blogini pohjavärin mustasta siniseksi. Sinänsä kirjastoihin tilatut kirjat eivät vielä takaa luetaanko niitä, mutta on se ainakin mahdollista, kun nide löytyy omasta kirjastosta. Aika näyttää, millaista palautetta maakunnista alkaa kuulua? Tuskinpa kuitenkaan mitään merkittävää, eihän meillä ole tapana pistää lukemamme kirjan kirjoittajalle mitään viestiä siitä, tykkäsimmekö teoksesta vai emme. Olisi jotenkin ennenkuulumatonta, jos nyt tämän kirjan suhteen tapahtuisi muuta.

"reppana"

2009-10-07T00:11:00.000-07:00

Uusinta kirjaani on mennyt joitakin kappaleita jo ennakkoon muutamille lukijoille. He ovat varmaankin kaikki minun vanhoja tuttuja tai sukulaisia, koska juuri muilla ei tietoa kirjastani ole ollut ennen 1.10 olleita juttuja Mäntsälän Viikkouutisissa ja Keski-Uusimaa -lehdessä. Varsinaisestihan ns. julkaisu on Helsingin kirjamessuilla 24.10 noin klo 16 kirjakahvilassa, jonne kustantajani BoD on kutsunut puhumaan lisäkseni erään toisen kirjailijansa.

Minusta lehtijutut olivat positiivisia, vaikkakin haastattelun loppuun oli liitetty jostakin syystä viittaukset saamastani tyrmäyksestä Sonera-kohussa. Minulle viittaukset tulivat yllätyksenä, kun haastattelutilanteessa asiasta ei puhuttu puolella sanallakaan. Tietenkin asia minua korpesi, mutta analyysi käyttäytymisestäni jutut luettuani olivat sellaiset, että ilmeisesti alan vähitellen tervehtyä, kun mitään pahempia oireita en havainnut. Enemmänkin viitaukset koskivat perheeni jäseniin, kun kokevat, etteikö siitä saastasta päästä ikinä irti. Ilmeisesti meikäläisen otsaan asia on leimattu loppuelämäksi ja sillä siisti. Vasta armelias dementia pelastaa!

Mutta itse arvostelut kirjastani olivat hyvät, joten siinä mielessä kai täytyy olla julkisuuteen tyytyväinen.

Ja muutama muukin arvio on päätynyt luettavakseni ja kuultavakseni. Varsinkin kuultavat positiiviset arviot ovat vielä vaikeita tajuta. Ehkä jotenkin opettavaiset tai jopa negatiiviset arviot olisi minulle helpompia käsitellä. Kun kirjoittamistani verrataan johonkin arvostamaani ns. eliittikirjailijan tuotokseen, niin olen aivan sanaton. Minähän kirjoitan vain yksinkertaista arkitekstiä... . Mutta parempi tietenkin niin kuin kovat haukut - kaikesta huolimatta.

Kaipa tässä täytyy sitten alkaa miettiä uutta tarinaa! Vaikka en tuon enempää ole vielä palautteita saanutkaan.

ihmetystä!

2009-10-04T00:18:00.000-07:00

Ihmetystäni herättää se, että kuitenkin viranomaiset päätyivät vesittämään ennakkoon uhoamansa tieliikenteen nopeusvalvonnan rankaisurajat. Aiemminhan oli ainakin epävirallisesti tienkäyttäjillä mielessä nopeusvalvonnan raja, jolla rapsahtaisi ensin rikesakko ja sitten oikea sakko. Kesällä kuului, että valvontaan tulisi selkeä nollatoleranssi, mutta nythän se on siis peruttu. Ja syyksi on sanottu, että poliisilla ei ole resursseja hoitaa lisääntyvää paperisotaa.

Nyt muutaman päivän jälkeen jo näyttää siltä, että uusi käytäntö lisää tuolla tien päällä erilaisilla nopeuksilla liikkuvia. Siellä ovat ne, jotka ajavat aina reilua "alinopeutta" kuten ennenkin, sitten ovat meikäläisen tapaiset, jotka ajavat juuri suurinta sallittua nopeutta, jos olosuhteiden vuoksi se on mahdollista. Sitten seuraa ne, jotka ajavat puhuttelunopeutta, seuraavaksi tulevat juuri alle sakkorajaa ajavat ja viimeisenä ovat ne "audihenkilöt", jotka ajavat päättömästi kuten ennenkin.
Teille on siis jo nyt syntynyt erilaisilla nopeuksilla liikkuvia, vaikka tarkoitus kai oli tiputtaa nopeuksia. Onko turvallisuus siis parantunut?

Mielestäni eipä juuri. Nyt poliisit joutuvat lähettelemään kuitenkin huomautuksia, jotka vievät vain resursseja muusta valvonnasta pienien ylinopeuksien seurantaan. Ja koko muu ajotapavalvonta jää yhä vain vähemmäksi. Ja nimenomaan sikamaiset ajotavat ne liikenneturvallisuutta heikentävät.

Kävimme eilen tyttärenpoikien yhteisillä synttäreillä Kouvolan takana ja siitä ajomatkasta sain lisää varmuutta esittää mielipiteeni. Koko matkan moottoritietä lukuunottamatta oli tie valvottu automaateilla. Ja jälleen konkreettisesti tuli esille, että pönttöjen välissä ei juuri ole väliä, mikä on nopeusrajoitus ja miten ajetaan. Pöntölle tultaessa tietenkin vähennetään nopeus lailliseen, mutta heti tolpan jälkeen jalka potkaisee kaasun pohjaan, kunnes jälleen ennen seuraavaa tolppaa navigaattori huutaa tiputtamaan nopeuden. Eipä tuokaan juuri turvallisuutta paranna! Kaipa teille on investoitava keskinopeutta mittaavat systeemit, joilla vasta saadaan suuret nopeuspiikit pönttöjenkin välillä tasattua. Onhan se tietenkin turha rahanreikä, mutta varmasti se jossakin vaiheessa tulee. Jos järjestelmällä saadaan vuodessa säästettyä parikin sataa kuollutta, niin silloin järjestelmä on tietenkin hintansa haukkunut. Ja varmasti sakkojakin kertyy valtion kassaan tuollaisella systeemillä kohtalaisesti.

Paras tietenkin olisi, että me tienkäyttäjät tajuaisimme, miten kannattaa liikennöidä, niin tuollaiselta valvonnalta säästyttäisiin. Mutta enpä jaksa uskoa, että suomalaiset vapaaehtoisesti alkaisivat liikennöidä myös toiset huomioiden. Valitettavasti!

voi meitä!

2009-10-01T23:59:00.000-07:00

Nyt saivat toimittajien huhut lopullisen niitin, kun kuitenkin Ferrari päätti pistää Kimin syrjään ja ottaa tilalle latinon. Tähän mennessä saaduista kommenteista voin vetää johtopäätöksenä, että kyseessä voisi olla jopa jonkinlainen rasisitinen toimi. Kimi hiljaisena puurtajana ja jäyhänä suomalaisena sai antaa paikan tuliselle latino-Alonsolle!

Tallipäällikkö Domenicalli ei kyllä Kimiä ole moittinut - päinvastoin, mutta Ferrarin pääpomo on antanut ymmärtää, että juuri Kimin luonne oli asia, joka sai heidät vaihtamaan miestä. Kun Kimi ei näytä tunteitaan, niin se kuulemma vaikeuttaa tiimin tiedonkulkua ja yhteistyötä. Itse työn laatu ja tulokset eivät siis ratkaisseet potkuja.
Eipä silti, huomasin itsekin aikoinaan työssä ollessani, että posken soittajat ja itsensä kehujat pärjäsivät hienosti, kun pomoilla ei ollut todellisia mittareita arvioida kunkin aikaansaannoksia. Hiljaiset puurtajat jäivät hyvin usein taka-alalle ja Nopen osille.
Sama tuntuu olevan meininki urheilussakin!

Itse asiassa Kimin lähdön kaikkia oikeita syitä ei varmasti tiedetä Ferrarin ulkopuolella, mutta varmasti Alonson tukijana oleva Santander-pankki suurine seteleineen auttoi Ferraria tekemään päätöksen Alonson hyväksi. Kimillä kun ei ole tuollaisia edunvalvojia, niin lopputulos oli kaiketi selvä.
Uskon ja toivon, että Kimi saa oikeilla ansioillaan sellaisen työpaikan, kun haluaa. Periaatteessahan hän ei ole enää taloudellisesti sellaisessa asemassa, että töitä tarvitsisi tehdä, mutta ehkä polte voittamisesta on kuitenkin niin kova, että kilpaileminen jatkuu. Ja hyvä niin!

Heikin tilanne on paljon kinkkisempi, kun hänen managerinsa ei saa toimia F1-rintamalla lainkaan. Sopimusten neuvottelu jää Heikin itsensä harteille, ellei nopeasti löydy uutta ja toimivampaa manageria. Vaikka Renault ja entinen manageri ovat Heikkiä nostaneet korkeimmalle tasolle, niin Heikkikin sai aikoinaan kärsiä, kun oli Alonson tieltä väistyttävä Renaultilla. Ja jälleen ehkä Alonson siirrot vaikuttavat myös Heikin kuvioihin mutkan kautta.
Heikki, vaikka onkin suomussalmelainen, on todella vilkas ja ulospäinsuuntautuva, positiivinen tyyppi, joka varmasti näyttää myös tunteensa. Ja on myös hyvä tiimipeluri, joten paikka F1:ssä löytynee hänellekin.

Alonsoa en ole koskaan pitänyt minään tiimipelurina. Aina hänen on ollut oltava selvä ykköskuski. Jos näin ei ole ollut, niin silloin on räiskynyt. Nytkin hän on vaatinut Ferrarille omia miehiään Rellulta, McLarenilta ja jopa Red Bullilta. Minä olisin Ferraripomon housuissa kyllä varuillani! Ja Massakin saa jälleen tyytyä toisen viulun soitteluun!
Sitäpaitsi Alonso on ollut kahdessa merkittävässä tapahtumassa osapuolena, mutta on selvinnyt kuin koira veräjästä. Ensin oli erilaisten teknisten tietojen vaihto-operaatio eri tallien välillä ja sitten viime vuotinen Alonson järjestäminen kisan voittajaksi. Alonso ei noita juttuja itse tehnyt, mutta uskoaksen tiesi, mitä noissa jutuissa tapahtui. Siis Alonso pyrkii olemaan kaikessa seuraava Schumacher tai jopa enemmän ja keinolla millä tahansa - ehkä.

Joskus on kiva katsella noita juttuja selkeästi sinivalkoisten lasien läpi. Sen itselleni sallin!

kummalliset voimat!

2009-09-29T01:56:00.000-07:00

En ole tähän mennessä vaivannut erikoisemmin päätäni mediassa jo pitkän aikaa vallinneeseen pääasiaan eli vaalirahakohuun. Mutta nyt alkaa olla jo todella selvästi nähtävissä, että kaikki voimat on valjastettu hallituksen ja erityisesti pääministerin kaatamiseksi. Mutta asiassa on puolia, joita minä en pähkäilyjenkään jälkeen tajua, vaikka en mitään korruptiota tai lahjontaa voi hyväksyäkään:

- kaikki edustajaehdokkaat ovat saaneet erilaisia määriä rahaa vaalitoimintaansa erilaisista lähteistä, jotka lahjoittajat aivan varmasti tavalla tai toisella lahjoitustaan antaessaan ainakin salaa ovat toivoneet, että kyseinen ehdokas jollakin tavalla pitäisi toimissaan mielessä rahoittajansa. Rahoittajat siis toivovat, että heidän etujaan valvottaisiin politiikkaa tehtäessä. Tunnetustihan ilmaisia lounaita ei ole

- media on alkanut tonkia edustajien ilmoituksia rahoittajistaan ja on selkeästi määritellyt jotkut rahoittajatahot enemmän moitittavaksi kuin toiset. Mm. oppositiopuolueille ja jopa presidentin vaalikampanjaan ay-liikkeiden taholta syydetyt suuret rahat ovat mediassa melkoisen hyväksyttyjä edunvalvontaeriä. Minusta ne kuitenkin ovat täysin samassa kategoriassa muiden edunvalvontatukien kanssa antaapa niitä sitten firmat, säätiöt tai mitkä tahansa instanssit

- kaikkein pahinta tuntuvat olevan hallituspuolueiden saamat tuet, jotka jollakin tapaa ovat johdettavissa Nova Groupin suuntaan. Toki jossakin on ollut esillä, että kyseisiltä apajilta on tukea valunut myös oppositiopuolueiden edustajille, mutta ne on ainakin minun ymmärrykseni mukaan ohitettu melkoisen kepeästi. Koko Nova-keskustelussa ei näytä olevan mitään järkeä. Minulle ei ole valjennut, miksi konkurssiin menneen firman antamia tukia pitää maksaa takaisin? Samalla periaatteellahan pesä voisi vaatia takaisin esimerkiksi Novan työntekijöilleen maksamia palkkoja! Olen sitä mieltä, että kun rahat on maksettu ja ne on viety kirjanpitoon, niin silloin ne eivät ole enää firman takaisinperittäviä, ellei ole tapahtunut mitään rikollista tai laitonta. Ja vaalituetkaan eivät ole olleet käsittääkseni laittomia. Nyt ollaan jotenkin ihmeellisillä poluilla!

- kun pääministeriä ei ole vieläkään saatu eroamaan tai muuten kammettua pois virastaan, niin jopa lopulta on löydetty ilmiantaja, joka pystyy ainakin toistaisesti anonyyminä todistamaan, että pääministerin omakotityömaalle on joku lahjoittanut merkittävän rakennustarvike-erän. Talo on ollut rakenteilla n. 13 vuotta sitten. Mitähän vielä keksittäneen/löydettäneen?
Kahden talon rakentaneena/rakennuttaneena voin sanoa, että on melkein mahdotonta puolustautua noin hataria väitteitä vastaan. Asuimme ensimmäisessä talossamme 18 vuotta ja siltä työmaalta ei enää ole tallessa mitään lippusia, koska muuton aikana hävitettiin kaikki ns. yli-ikäiset ja joutavat dokumentit. Nykyisestä talostamme meillä kyllä on jokainen lappunen tallessa ainakin vielä jonkun vuoden. Minä en suostunut hankkimaan mitään ilman kuittia, vaikka sellaisiin kyllä houkutuksia heitettiinkin. Tuon tietää varmasti jokainen omakotitaloa rakennuttanut.
Toivon, että pääministeri on ollut tarkka myös noissa asioissa, eikä ole hävittänyt mitään tositteita.
Minun taholtani pääministeri on ainakin nyt tiedossa olevien seikkojen vuoksi saanut viime aikoina rutkasti sympatiapisteitä, ja eipä sitä tiedä, vaikka joskus antaisin hänelle joissakin vaaleissa jopa äänenikin, vaikka täysin puolueeton olenkin. En jaksa ymmärtää sortoa millään tasolla!

- minusta on ihan hyvä, että erään oppositiopuolueen äänekkäin edustaja on saanut tehtyä ainakin yhden varteenotettavan esityksen: kaikki vaalituet kielletään. Joka haluaa mennä vaaleissa läpi, niin hoitakoon omasta kukkarostaan (ellei sitäkin kielletä) kaiken mainontansa ja esillepanonsa. Sen jälkeen saattaisi eduskunta näyttää vähän erilaiselta kuin nykyään. Kansanedustajat olisivat mitä todennäköisimmin urheilijoita, taiteilijoita tai muita julkisuuden henkilöitä. Tuskinpa asiat noilla paljon huonompaan suuntaan menisivät ja paljon rahaa säästyisi tärkeämpiin juttuihin!

syysturnee!

2009-09-20T09:48:00.001-07:00

Nyt oli jälleen syksyisen kiertueen aika. Kaiketi kierros järjestettiin nyt kolmannentoista kerran. Joukosta ainoastaan Mika M on osallistunut kaikkiin jotoksiin. Itselläni oli muutamia kertoja taukoa syvimmän masennukseni aikoihin, mutta viime syksynä ja nyt olin mukana jälleen.

Kiertueemme aloitti urakkansa perjantaina Porvoon suunnalta Virvikin kentältä, lauantaina pelattiin kosteahkossa säässä Lappeenrannan Viipurin golfin uudehkolla kentällä ja viimeinen kierros pungerrettiin sunnuntaina Iitti golfin kentällä. Oma panokseni oli varmaankin taitoihini nähden odotettu. Pelasin 27, 28 ja 27 pistettä, jotka ovat tietenkin paljon vähemmän kuin olin toivonut. Omalla kentällä olen takonut kesällä käytännössä aina yli 30 pisteen kierroksia, mutta nyt väylälyönnit olivat täysin kadoksissa. Ainoastaan kohtuulliset avaukset pitivät peliäni jotenkuten kasassa. Minä en ole siinä määrin kilpailullinen, että tuloksiani surisin, mutta kuitenkin.

Ehkä tämä oli minun viimeinen kierros. Alan olla jo liian vanha tuohon porukkaan. Kuntoni, taitoni ja motivaationi ei tahdo riittää. Kun pelailen sen, minkä osaan ja jaksan, ja minua ojennetaan asioista, jotka itse näen lähinnä olevan ammattilaisten piirin juttuja, niin pelihuumorini ei sitä kestä ja pelistäni tulee pakkopullaa. Täytyy tietenkin pyytää anteeksi, että olin joskus huolimaton liikkumisissani kriittisissä tilanteissa. Mutta kuitenkin sinnikkäästi punnersin kierrokseni läpi, vaikka välillä teki mieli lähteä kotiin. Mutta aika näyttää, kuinka tässä käy ja miten jaksan palailla ensi suvena! Tietenkin, jos saisin terveyttäni parempaan kuntoon, niin eihän sitä tiedä, vaikka innostusta riittäisi.

Kierroksen palkintopallimiehet olivat Juha H, Kari P ja Juha B. Onnittelut heille ja myös muille maaliin päässeille! Ja tietenkin kiitokset koko joukolle uusimman kirjani hankkimisesta - toivotan antoisia lukuhetkiä tai toivottavasti tekeleeni käy ainakin kunnon unilääkkeestä. Perästä kuulunee!

jälleen liikenteestä!

2009-09-16T00:00:00.000-07:00

Jälleen kerran on medioissa alkanut parranpäristys, kun nuoret ovat erinäisistä syistä joutuneet kolareihin tai aiheuttaneet pahoja liikenneonnettomuuksia. Ihmetellään, että miksi noin tapahtuu ja vaaditaan jopa jotakin erikoisvalvontaa nimenomaan nuorille!
Minusta nuoret eivät tarvitse mitään muuta kuin mahdollisuuksia ajaa kovaa. Kun mahdollisuuksia ei ole, niin sitten mopot karkaavat käsistä ja tapahtumat näkyvät ikävinä tilastoina.

Minun kilpatiimini, jossa oli mukana muutamia moottoriurheilua harrastavia työtovereita teki nimenomaan nuorille tähdättyä liikennevalistustyötä jo yli kymmenen vuotta sitten. Kävimme monilla kouluilla Keski-Uudellamaalla kertomassa, miten noita haluja ajaa kovaa voi tyydyttää ihan turvallisesti kilparadoilla. Valitettavasti meillä ei ollut resursseja järjestää esimerkiksi kisa-autoa jollekin radalle nuorten käskettäväksi. Vastuu jäi pääasiassa nuorten vanhemmille. Nimenomaan heidän tehtävänsä olisi taata nuorilleen mahdollisuus kehittää ajoneuvojen käsittelytaitoja ja siinä samalla purkaa paineet. Nimittäin nykyinen ajo-opetus ns. liukkaankelin harjoituksineen ei missään nimessä riitä takaamaan kunnon taitoja ajoneuvon käsittelyssä. Käsittelyn oppii vasta kunnon nopeuksilla ajettaessa. Autourheiluseurat pystyvät jo nykyään tarjoamaan myös oikeaa valmennusta, kun kisatouhut alkavat kiinnostaa.

On erittäin helppoa syyllistää nuoria, mutta itse omakohtaisesti aikoinani asiat kohdanneena voin vakuuttaa, että mitkään määräykset tai lait tai erikoisvalvonta ei saa nuoria toimimaan viettejään vastaan. Kovaa ajamaan on vain päästävä! Itselläni oli onni aikoinaan saada lainaksi isän auto kehittämään taitojani turvallisesti esimerkiksi talvisin jääradoilla. Siellä sai konkreettisesti todeta fysiikan lait, eivätkä ne ole päässeet yllättämään koskaan liikenteessä. Minun nuoruudessani vallitsivat vapaa nopeudet ja ajonopeudet teillä olivat käytännössä paljon korkeammat kuin nykyään sallitaan, mutta toisaalta liikennettä oli paljon vähemmän. Silloin olisi saattanut tapahtua vaikka mitä, jos taitoa ei olisi tullut omaehtoisesti hankittua. Kilvanajossa suurella riskillä ajettaessa fysiikan lait on kyllä tullut ylitettyä, mutta silloinkin ihan turvallisesti. Joskus tuli autoon hieman silittelyn tarvetta tai laskuitukitin käyttöä. Minä olen tarvinnut tilaisuuksia ajaa kovaa ja niin varmasti tarvitsee suurin osa nykynuoristakin. Meidän vanhempien tehtävä on vastata tuohon haasteeseen konkreettisesti, jotta nuoremme saisivat oikean ja vastuullisen asenteen myös liikenteeseen.

Kävin eilen Sipoossa ja Tuusulassa ja päryyttelin Fiestalla autopilotilla moottoritiellä täsmälleen suurinta sallittua nopeutta ja hämmästykseni oli suuri, kun yhtään Audia ei ollut suurta ylinopeutta pyyhältävien joukossa. Ovatkohan Audit joutuneet telakalle viimeaikaisten juttujen vuoksi? Nyt pääosan saivat useat Mersut ja kaksi Volvoa. Ja joka ikinen kovalla ylinopeudella pyyhältänyt ei osunut vilkkukytkimeen seilatessaan moottoritien kaistojen välillä. Onkohan niin, että hankkiessaan Mersun, omistaja ikäänkuin ostaa vapauden käyttää väyliä ihan miten vain muille aikeistaan ilmoittamatta! Volvon ostamisessa ei tuollaisia luuloja tule kaupantekijäisinä - ainakaan ei minulle aikoinaan tullut.

Myös mönkijät pääsevät tilastoihin tämän tästä negatiivisessa mielessä. Valitettavan monet pitävät mönkijää leluna, ja sitten pääsee tapahtumaan vaikka mitä. Aivan viime päivinä on tosin esiintynyt julkisuudessa, että poromiehille, siis mönkijöiden ammattikäyttäjille, olisi sattunut erittäin runsaasti onnettomuuksia. Pääasiassa ne ovat olleet kaatumisia, mutta kun kuskit eivät käytä kypäriä tai muita turvavaatteita, niin seuraukset ovat joskus jopa lopullisia. Olen käyttänyt itsekin mönkijää lumitöissä jo useana talvena ja myös kaikki polttopuut olen metsästä toimittanut rantteelle mönkijällä. Olen itse ehkä keskimmäräistä varovaisempi, kun en luota vielä taitoihini hallita ajopeliä viimeisen päälle, mutta metsässä olen ollut muutaman kerran siinä kintaalla kaatuako vai ei. Ei ole onneksi kaatunut, kun vauhti on ollut hidas, ja olen saanut siirrettyä ruhoni vastapainoksi riittävän nopeasti. On siis ihan suoraan sanottava, että mönkijä on kunnon työkalu, ei missään nimessä leikkikalu, ja jopa vaarallinen. Vaatii joko opetusta tai kunnon harjoittelua ennen tosi toimiin ryhtymistä!